Suoriuduin Venetsian biennaalin avajaisviikoille ja kirjoitin kokemuksesta No-niin verkkolehteen Black White, Green and Red at VB. Paikalle oli helppo kulkea maanteitse. Retki oli kalliimpi mutta alpit ylittävä juna vaivannäön väärtti. Univelka edisti pohjatonta syventymistä taiteeseen ja reipas liikkuminen näyttelyiden välillä tuntui hyvältä pitkän istumisen päätteeksi. Junailu valkoisena heteroparina pienen lapsen kanssa oli vaivatonta. Saksasta tiedetään kertoa että ilmapiiri on julmentunut ja muissa kokoonpanoissa liikkuvat perheet kohtaavat häirintää. Niillä rajoilla joilla sakemannit tarkastavat passit on paska tunnelma.
Kirjoitus nappaa poliittiset askelmerkit saman vuoden Mustekalan artikkelista Mitä تطبيع on… mutta tarkentaa aikaisempaa koskien poliittisen lännen osallisuutta ja motiiveja. Gazassa toimineen kirurgi Ghassan Abu-Sittahin todistajalausunto avaa kuinka ihmiskehot muutettiin louhoksiksi, joista lääkärit ovat pakotettuja kaivamaan lännen aseteollisuuden huipputuotteita ja innovaatioita. Tuhon prosessi on rinnakkainen Jussi Parikan huomiolle pilvenpiirtäjistä nurinnutuin käännettyinä kaivoksina. Ihmisen liha on koko aseteollisuuden päämäärä. Gazan hävityksen ja kansanmurhan nopeus on huomioitu, sen järkytys mahdollistaa autoritääristen voimien järjestäytymistä Euroopassa. Kansanmurhan tavoite on ollut kiihdyttää militarismia ja viedä meidät sotaan. Päättäjät ei oikein keksi muuta.
Juttu käynnistyy näppärällä väritystehtävällä, muistuttaen että Eurooppalaiset taidehistorioitsijat huomasivat vasta 1800 luvulla että antiikin Kreikan ja Rooman marmoriset veistokset ja temppelit eivät olleetkaan valkoisia, kuten löydettäessä. Alkuaan temppelit olivat koristemaalattuja ja veistoshahmot ihonvärisiä. Pigmentit olivat haalistuneet mutta tieto ei välity taidehistorian oppikirjakuvituksiin vaan antiikki esitellään kuulaana.
Väitän että taiteen poliittisuuden hahmottaminen voi olla samanlainen seikkailu kuin antiikin värien tunnistaminen.
Oivallus sijoitetaan Adrian Piperin Funk Lessons (1983) dokumentaation ääreen Porin taidemuseoon. Video oli karkea sillä homman ytimessä on yhteistoiminta taiteilijan ja yhteistä liikettä opiskelevan ihmismassan kanssa. Video on siivu työmaata, jossa taiteilija välittää mustan työväenluokkaisen musiikkikulttuurin tyylejä uusiin kehoihin. Hän vapauttaa ihmisiä kankeudesta, kutsuu taisteluun valkoista ylivaltaa ja ajattelun jäykkyyttä vastaan. Samoin hänen installaatioiden niukat materiaalit ovat seuraus siitä että toiminta pyrkii poliittiseen muutokseen: esityksen muodot ja materiaalit seuraavat toimintaa.
Haluan tukea elämää ja toimijuutta: ymmärrän luokkani. Piper on tässä hyvä kumppani koska hän ei tyydy esittämään vaan laittaa ihmiset tanssimaan. Ero poliittisen ja poliittisen välillä on tunne. Vapauden tuntee vasta ihmisten kanssa joita ei entuudestaan tiedä, kun mennään kohti päämäärää josta ei ole varma, ja kun ymmärtää olevansa korvattavissa, jolloin liike ei ole pysäytettävissä.
Käyn läpi Venetsian biennaalia viestinä. Palestiina on läsnä teoksissa kuten Yasser Arafatin sänkyjä kuvaamassa kuvasarjassa, kaupungin pirstaloivissa tarra- ja julistekampanjoissa sekä jättimäisinä runokankaina, jotka seinustavat näyttelyitä. Päänäyttely In Minor Keys on rauniomaisema, josta uupuvat tekoälyt tai kolme-dee mallit. Taide on yksinkertaista ja pyrkii jälleenrakennukseen. Huoneet ovat pullollaan savea ja kollaaseja, raakoja aineita ja yritystä aloittaa uudelleen kansanmurhan jälkeen. Manaan jutussa termin “post-genocide” jonka pitäisi olla järkytys (se ei ole, ja tämä on se järkytys).
Olisi oma lukunsa ymmärtää minkälaista eksotismia Euroopan poliittisen ahdingon läpikäyminen Palestiinan kautta edustaa. On vaikeampaa järjestäytyä paikallista korruptiota, kuten Garden-Helsinki rahoituksen sisäpiirejä vastaan kuin puhua BDS ohjeistuksista. Tämä on osin perusteltua koska solidaarisuus-järjestäytymisessä kerätty tieto on vasta-hegemonista, ja uhkaa vallankäyttäjiä. On kuitenkin alati surullisempaa miten niukasti meillä on lähi-demokraattisia keinoja. Eduskuntapuolueet ovat siirtäneet päätöksenteon poliittisiin elimiin, ja ohjaavat muutosvoimaisia energioita pönkittämään legitimiteettiään. Kaikki tapahtuu kriisin varjolla, kukaan ei uskalla hävitä. (Kommunistit uskaltaa)
Jutusta leikkaantui katseet Jenna Sutelan Aeolian Suite -teokseen Suomen paviljongissa. Olisin halunnut juhlistaa sitä että se löysi paikkansa avoimen hakuprosessin kautta. Raati kutsui muutamia pareja kehittämään ehdotuksia pientä palkkiota vastaan ja prosessin tuloksena syntyi tilan tuulitunnelisuuden huomioiva, vahvaa ääntä kantava teos. Taiteilija sekä kuraattori Stefanie Hessler kehittivät ideaa yhdessä, yksityiskohtia on paljon paikallisesta myyttisestä ekologiasta animeen saakka. Prosessi eroaa hyvällä Kiasman kuratoriaalisesta linjasta pohjoismaiden paviljongissa, joka toimii kesätilana kansallisgallerian ohjelmalle.
Sutelan Aeolian Suite koostuu mekaanisista veistoksista, jotka viestivät ilmaston tilaa. Kyse ei kuitenkaan ole data-visualisaatiosta vaan tuulen toimijuuden taiteellisesta esityksestä. Teokset ovat vetoavia, ja kannustavat kuulemaan ilmastoa. Ilmastovaikutusten ääniä havainnollistetaan muun muassa äänitteillä joissa lapset soittavat pillejä ja kenttä-äänityksillä, joissa kuuluu tuulen ujellus siltarakenteissa. Kuulen äänet ja esityksen yrityksenä luoda ilmastolle proteesi, jonka välityksellä se pystyy kommunikoimaan ja kertomaan asioistaan. Veistokset pitää asentaa ympäristöministeriöön. Teos liittyy teknoon, se suhisee ja eri suhinoinen laatu on mitä kuulija seuraa.
Ajatus jäi kesken mutta ehkä pääsen kirjoittamaan teoksesta enemmän kun se tulee Emmaan Venetsian jälkeen. Esimerkiksi Régine Debatty tarjoaa hyvät pohjat teoksen luentaan.
Olisi myös pitänyt pohtia Inkerin paviljonkia. Taiteilija Pavel Rotts toi Inkerin lipun Venetsiaan, näyttäytyi sen kanssa eri puolilla saarta ja sommitteli paviljongin kirjaimista Inkerin. On hämärää ettei Venäjän valtion purkamiseen tai muuten Inkerin itsenäistymiseen kannustavaa poliittista tempausta ole käyty kummemmin läpi kulttuurimediassa. En tunne Inkeriläisten tilannetta Venäjällä riittävästi voidakseni viedä ajatusta pidemmälle. Teko oli väkevä. (Olen arka asialle koska Inkerin lippu on tunnistettu myös Palestiina tapahtumien vastamielenosoittajien hihoissa).
Kävin myös Venäjän paviljongissa. Kuulin että he tarjosivat Finlandia Vodkaa kun omaa ei saanut tuoda. Otin mukaani katalogi-aukeaman, joka oli suunniteltu päänäyttelyn katalogin keski-aukeamaksi (sillä jopa tarkat sivunumerot näytöksenä onnistuneesta tiedustelutyöstä). Esitys oli kuumottava. Merkillisesti kun otin kuvan Venäjän paviljongin kuistista, ihmiset perääntyivät verhojen taakse. Venäjä oli kääriytyinyt alkuperäiskansalliseen ilmaisuun, joka resonoi pohjoismaiden palviljongin satukirjamaisen tunnelman kanssa. Pohjoismaiden paviljongin ulkopuolelle työntyvä teos jopa silmäili Venäjän suuntaan.
Poliittisen lännen kansallisten paviljonkien loihtimat alkuperäiskansalliset-juonteet ovat vaivauttavia. Ainakin VBssä jossa taiteilijat performoivat kansallista suvereniteettia. Kun EU-jengi luopuu arvoista, alkuperäiskansoihin nojaavat jutut alkaa ilmentää alkuperäiskansallista nationalismia, joka valkopesee etnonationalistista kehitystä. Kansantanssi on tässä pohdinnassa keskeinen rintama. Vastarintaa juhlitaan sillä kustannuksella että sodan vastustaminen häviää asialistalta… Kyse on tai kyseessä pitäisi olla sama asia.
