Hevoslinja ei lähitulevaisuudessa muutu täyspäiväiseksi taiteelliseksi tutkimukseksi.

Hevoslinjan taiteelliseen toimintaan on sisältynyt alusta pitäen taiteen- ja kulttuurintutkimusta ja oppia on haettu myös eläintieteiden puolelta. Aineistot ovat rikastuttaneet työtä, motivoineet, pohjustaneet taiteellisia valintoja sekä antaneet eväitä eläimen kanssa toimimiseen. Samansuuntainen liikehdintä posthumanistista ajattelua edistävien taiteilijoiden ja tutkijoiden kanssa sekä antoisat kokemukset TeaKin yleisen opetuksen ohjelmalle järjestämistämme “Hevonen ja esiintyminen” kursseista, johtivat ajatukseen syventää työskentelyä 4-6 vuotisella taiteellisella tutkimuksella teatterikorkeakoulun tohtoriohjelmassa. Työskentely olisi päättynyt väitöskirjaan. Valitettavasti ehdotusta ei haastattelun jälkeen hyväksytty jatkoon. Ohessa tutkimussuunnitelman luonnos inspiraatioksi ja opiksi. Kiitos kaikille palautetta antaneille sekä aloitetta ja työskentelyä tukeneille!

Tutkimussuunnitelma / Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu / Tohtoriohjelmahaku

Tiivistelmä

Tutkimus tarkastelee, mistä puhumme kun puhumme hevosesta suomalaisessa talli- ja harrasteympäristöissä. Esitän saman kysymyksen hevosille itselleen julkisten performanssien ja ryhmissä toteutettavien harjoitteiden avulla. Työn pohjana on nykyhevoskulttuurin taiteellinen tutkimus, joka nojaa hevosharrastajien ja asiantuntijoiden työskentelyn seurantaan ja haastatteluihin. Kartoitan minkälaisissa rakennetuissa ympäristöissä kohtaamme hevosia ja pyrin erottelemaan, miten paikka vaikuttaa eläinkäsitysten muodostumiseen. Hevosalan ammattilaisten ja harrastajien esityksiä peilataan eläinkäänteeseen osallistuneiden taiteilijoiden sekä teoreetikkojen ajatteluun. Näiden lähteiden varassa muodostuva tutkimus ja siihen kuuluvat taiteelliset osuudet koostuvat hevosten (ja ihmisten) kanssa toteutettavista performanssiesityksistä ja harjoitteista, joita suoritetaan hevostalleilla ja kaupunkiympäristössä. Eläimen esittäminen tuottaa konflikteja, joiden kautta voidaan avata niihin liitettyjä mielikuvia ja luoda väyliä eläinten tuottaman tiedon ääreen. Tutkimus kehittää posthumanistista työotetta, joka edistää eläinten kanssa toteutuvaa taiteellista työskentelyä ja mahdollistaa eläinten tuottaman tiedon hyödyntämisen yhdyskuntasuunnittelua koskevan päätöksenteon tukena. Tutkimuksen tuottama osaaminen pyrkii edistämään eläinten hyvinvointia ja luomaan välineitä kestävämmän ympäristösuunnittelun tueksi. Kestävästi suunnitellut ympäristöt edellyttävät fossiilikapitalistisen maailmankuvan tuottamista normeista poikkeavia ajattelun ja esiintymisen tapoja.

1. Kuinka hevonen vaikuttaa käsitykseemme hevosesta?

Hevosen ympärille organisoituminen ja sen läsnäolosta syntyvä tieto poikkeaa ihmiskeskeisistä malleista. Esiintymislavalle noustessa eläin varastaa huomion. Laura Cull (2012) pohtii eläimen lavaläsnäoloa, esittäen että eläin luo taide-esityksiin sattumanvaraisuuden ilmapiirin: “[A]nimals introduces a non or anti-intentional force”. Sattumanvaraisuuden ilmapiiri on läsnä myös hevosen rinnalla jäsentyvässä ajattelussa. Kun eläin esitetään, esityksen ympärille kerääntyy kirjava joukko asiantuntijoita, jotka selittävät näkemäänsä omista taustoista käsin. Eläimeen liitetään ristiriitaisia kertomuksia ja väitteitä, joita siitä havaittava käytös vuoroin tukee tai haastaa. Tämä käytäntö on noteerattu muiden muassa Bruno Latourin toimesta (Despret, 2016). Hevonen on kuin juoru siitä eläimestä. Tulkintani mukaan tämä hevoskulttuurin piiristä tunnistettu haaste säteilee laajemmin nykymaailman tilaa koskevaan keskusteluun ja ekologisia vaihtoehtoja koskevaan näköalattomuuteen. Tilanteessa, jossa emme saa sovittua kuinka kuunnella ei-ihmistä, meidän on vaikea tehdä päätöksiä, miten sen suhteen on toimittava. Donna Haraway painottaa, että yhteisen maailman tunnistaminen on tärkeää, jotta voimme organisoitua elinehtojemme turvaamiseksi (Haraway, 2016).

Tutkimukseni mallintaa nykyhevosen hahmon. Työn ensimmäisessä vaiheessa tämä hahmo rakentuu hevostalliympäristössä toteutettavan harrastajien ja ammattilaisten työn seurannasta sekä työn lomassa toteutettavista haastatteluista. Tämä kenttätyövaihe on autoetnografinen. Osallistun hevostallin arkeen ja puin kokemusta tuottamalla tallien arkea käsitteleviä tekstejä. Peilaan kenttätyön aikana kertyneitä huomioita eläinkäänteeseen osallistuneiden taiteilijoiden ja teoreetikkojen ajatteluun. Hahmoa tunnustellaan myös eläimen lajityypillistä käytöstä käsittelevän käyttökirjallisuuden (mm. Kaimio, 2004) avulla ja sen roolia ihmiskulttuurin kehittymisessä arvioidaan historiankirjoituksen kautta (mm. Mitsuda, 2007). Nykyhevosen hahmo ei tule olemaan eheä, se koostuu toisistaan poikkeavista ja ristiriitaisista eläinkuvauksista ja hevosten toimintaympäristöjen kriittisestä luennasta. Tutkimuksen myöhemmässä vaiheessa nykyhevosen hahmo täydentyy myös eläimen kanssa suoritettavien harjoitteiden ja performanssien synnyttämän palautteen kautta. Nyky-hevosen hahmon mallintamiseen vaikuttaa myös esityksiin ja työpajoihin osallistuva väki. Hevonen on sosiaalisesti taidokas kumppanilaji, jonka viestejä voimme ymmärtää. Tutkimuksen oletuksena on, että ne vaikuttavat aktiivisesti siihen minkälainen käsitys meillä heistä on yksilöinä ja lajina. Tutkimukseni taiteellinen osuus tunnustelee, millä tavalla hevoset osallistuvat niitä itseään koskevien mielikuvien muodostumiseen.

Tämä toiminta on jatkoa 2014 alkaneelle Hevoslinja-taidetuotannolle, jonka käynnistimme yhdessä seppä Jesse Sipolan kanssa. Hevoslinjaan osallistuu edelleen toimittaja Pietari Kylmälä sekä tuottaja Hanna Karppinen.

1.1 Paikka ja hevosen toimijuus (Para-infra)

Infrastruktuuri, eli elinympäristömme- ja kulttuurimme mahdollistava palveluverkko säätelee minkälainen organisoituminen ihmis- ja eläinyksilöiden välillä on mahdollista. Suunnittelun vaikutusta käyttäytymiseen pohtinut esitystaiteilija/arkkitehti Alex Schweder mieltää arkkitehtuurin kehon toimintojen käsikirjoittamisena (Schweder, 2011). Schwederin “performanssi arkkitehtuurinen” työskentely ehdottaa, että meidän on kritisoitava rakennettua ympäristöä samalla dekonstruktiivisella otteella, jolla olemme tottuneet lähestymään tekstejä. Näin toimittaessa kaupunki voidaan nähdä käyttäytymistehtaana, jossa toimiminen tukee tietynkaltaisen ajattelun syntymistä. Nykykaupungit eivät tue eläinten läsnäoloa, joten näiden mielipiteet ja asiantuntijuus jäävät huomioimatta.

Rakennetun ympäristön poststrukturalistinen luenta tuottaa hämmästyttävää tietoa nykykaupungeista. Esimerkiksi Ranskan vallankumouksen jälkeen yleistyneet kaupunkibulevardit on luotu ratsuväen (myöhemmin ratsupoliisin) suorittaman väestönhallinnan työkaluksi (Matsyhitsu, 2005). Kaupunkitilan halkaisevat bulevardit voidaan nähdä lentotukialusten kansina, joilta ratsukot lähetetään hajottamaan kokoontuvia joukkoja. Taiteilija/arkkitehti Eyel Weizmanin on perehtynyt Israelin puolustusvoimien strategioihin ja tunnistanut kuinka sotavoimat hyödyntävät poststrukturalistista ajattelua. Armeija kouluttaa sotilaita lähestymään rakennettua ympäristöä “operationaalisina arkkitehteina”, minkä seurauksesta esimerkiksi moottoriteitä on sijoitettu Israelin laajentamien siirtokuntien läheisyyteen siten, että ne toimivat asukasryhmiä toisistaan rajaavina “nopeusmuureina” (Weizman, 2017). Kaupunkien reunamille jäävät hevostallit ovat täsmälleen samanlaisessa puristuksessa, kuten maisema-arkkitehti Pauliina Korhonen kuvaa (2014).

Kaupunkilaisten toimijuuden sääteleminen rakennuttajan ideologisia päämääriä ajavan infrastruktuurin kautta on perinteikäs käytäntö. Rakennusurakat voivat käynnistyä myös omia motiivejaan täysin tuntematta. Ensimmäiset paikalleen asettuneet ihmisyhteisöt loivat ympärilleen jätevalleja, joilla erottivat ryhmänsä luonnosta. Myöhemmin nämä vallit kehittyivät kaupunkien muureiksi ja erottivat ihmisyhteisöt toisistaan (Serres, 2011). Vastaavasti Weizman esittää, että liikenneympyröiden rakentaminen Englannin sekä Ranskan siirtomaihin palveli siirtomaahallitsijoiden ihanteiden mukaisen, itsesäätelyyn kykenevän kuski-subjektin synnyttämistä (Weizman, 2015). Nykykaupunkijärjestyksen mahdollistavaa tieliikenne-etikettiä käytetään todisteena sille, että mikäli kaikkien annettaisiin ajaa omaa etuaan, olisi tuloksena tehokkaasti toimiva ympäristö. Autolla liikkuva kuski-subjekti voidaan nähdä modernin ihmisen mittayksikkönä (Urry, 2004). Näistä syistä rakennetun ympäristön suunnitteluun tulisi osoittaa yhtä paljon kritiikkiä kuin siihen, miten ihmisiä ja eläimiä representoidaan.

1.2 Julkinen hevostaiteellinen toiminta kritiikin muotona

Monet ovat kääntyneet tekoälyjen ja ihmisasiantuntijayhteisöjen puoleen tuottaakseen ehdotuksia sille, miten ympäristöä olisi kehitettävä, jotta voisimme tukea ekologisesti ja taloudellisesti kestävän (tai edes vähemmän väkivaltaisen) kulttuurin muodostumista. Tutkimukseni osoittaa tämän kysymyksen hevoselle. Hevonen on varteenotettava kumppani tulevaisuutta koskevassa pohdinnassa. Se on osallistunut miltei kaikkien modernien kaupunkien rakennustyöhön ja vaikuttaa nykykulttuuriin taiteen, urheilu-esitysten sekä tekemänsä sosiaalipedagogisen työn kautta. Suomen 170 000 hevosharrastajaa, uutterasti palvelevat 75 000 nykyhevosta tarjoavat harrastajille elävöittäviä kokemuksia.

Nykyasuinympäristöt suosivat moderneja yksilöitä, jotka esitetään omavaraisina ja erillisinä luonnosta. Vaikutelman ylläpitämiseksi epäsuotavia kasveja, eläimiä ja ihmisiä kitketään jatkuvasti. Varsinkin eläinten läsnäolo kaupunkitilassa on vaivaannuttavaa, sillä ne muistuttavat meitä jaetusta tuhnuisesta historiasta, ajasta jolloin emme olleet täysin ihmisiä. Siksi eläimet on hissukseen syötävä pois, muutettava tuotteiksi, tapettava sattumanvaraisesti tai toimitettava etäisiin luonnonsuojelureservaatteihin, joissa niiden odotetaan kärsivän ihmiskeskeisen kehityksen haittavaikutukset hiljaisuudessa. Ensimmäistä kertaa historiassa osa meistä voi valita elävänsä ilman eläinsuhteita – mutta mitä itsenäisempiä kuvittelemme olevamme sitä haitallisempaa toimiemme vaikutus on ympäristölle.

Hevosen kanssa toimiminen kaupunkitilassa osoittaa rakennettuun ympäristöön kätketyn elämävastaisuuden ja tarjoaa vaihtoehdon ihmiskeskeisille malleille. Sen kanssa toimiminen synnyttää näkymiä siihen, miten kaupunkeja olisi syytä kehittää (eli epäkehittää). Tutkimukseen kuuluvat performanssit tuovat hevosen kaupunkitilaan ja dokumentoivat minkälaista reaktioita niiden kohtaaminen tuottaa. Kutsun hevosia Helsingin keskustaan katsomaan hevosaiheisia patsaita. Näytän niille Emil Cedercreutzin Äidinrakkauden (1928) varsapuistikossa (Puistikko on saanut nimensä veistoksen mukaan. Taide määrittää ympäristöä!). Haluan esitellä hevosille Aimo Tukiaisen Mannerheimin ratsastajapatsaan (1960), mahdollisesti Kiasman toisen kerroksen ikkunasta käsin. Käymme katsomassa myös Kari Juvan abstraktia veistosta Thalia ja Pegasos (1966). Esitysten avulla havainnoidaan hevosen käytöstä, ohikulkijoiden reaktioita ja kaupunkitilassa käynnistyviä muutoksia. Kerään esitysten aikana yleisön kommentteja ja puran puhetta diskurssianalyysin keinoin. Tämän työskentelyvaiheen innoittajana on Katariina Nummisen & Co. ryhmän Zoo esitykset (Zodiak 2014, Korkeasaari 2015). Zoo esitykset koostuivat eläintarhan vieraiden suun syrjällä tuottamista eläintarhaeläimien käytökseen reagoivista kommenteista. Kommentit kirjattiin vieraiden huomaamatta. Esittelytilaisuuksien järjestäminen ja niiden synnyttämien havaintojen purku muodostaa tutkimuksen taiteellisen osuuden selkärangan.

Työskentely on jatkoa Hevoslinjan puitteissa tehdyille esityksille. Olen tuonut taiteilija Otto Karvosen kanssa hevosia Vuosaaren metroa-asemalle mittaamaan ympäristöä kaupungin univormuun eli teettämääni loimeen pukeutuneena (Hevosen mittakaava, 2017), järjestänyt ratsastuskoulutusta ja kärryajeluita Mäntän kuvataideviikoilla (Hevoslinja antologia, 2015) sekä toteuttanut Belgian liittovaltion ratsupoliisin kanssa Poliisihevosen hoito ja hallinta -työpajoja puistoissa (2017). Brysselissä toteutunut hevostaiteellinen toiminta huipentui 20 hevosen Trans-Horse hevos-teknoparaatiin. Hevosten kaupunkilaisosaamista on esitetty myös “asfaltti cowboy” Heikki Mikolan ja Nupun johdattamana New Performance Turku festivaalilla (2014). Näiden esitysten tuottamat kokemukset sekä yleisöjen ja hevosten reaktiot herättivät minussa kiinnostuksen tutkia hevosen roolia nykyhevosen hahmon muodostumisessa

2. Miten kysyä hevoselta?

Esittelen kaksi menetelmää, joiden kautta pyrin tunnistamaan hevosen rinnalla toimimisen tuottamaa tietoa ja tiedon varassa syntyviä suhteita maailmaan. Ajatus, että hevosen välityksellä voi syntyä tietoa, nojaa samaan logiikkaan, jonka mm. Martin Heidegger, Marshall McLuhan ja Haraway esittävät: Välineet, joita käytämme maailman ymmärtämiseksi, tuottavat välineiden mukaista tietoa. Tere Vadén ja Antti Salminen soveltavat samaa ajatusta fossiilikapitalistisen mielikuvituksen kritiikissä, joka kiteytyy “fossiilisubjektin” eli öljyn varassa itseään toteuttavaan yksilön toimijuuteen (Salminen & Vadén, 2016). On tärkeää löytää kumppaneita, joiden kanssa voimme toimia fossiilisista polttoaineista riippumatta ja luoda suhteita, joiden voidaan nähdä toimivan fossiilisista polttoaineista välittämättä. Haraway esittää että sillä, kenen seurassa kysymys esitetään, on suora vaikutus tietoon, jota kysymys tuottaa: “[M]atters what matters we use to think other matters with” (Haraway, 2013).

2.1 Kysytään hevoselta

Tutkimuksen kenttätyöosuus määrittää nykyhevosen hahmon harrastajien sekä ammattilaisten näkökulmasta ja kuvaa rakenteita, jotka rajaavat, mitä ymmärrämme hevosella. Luon ammatillisia suhteita hevosyksilöihin, ja pyydän heiltä palautetta etnografisen tutkimusosuuden tuottamiin eläimen laatua ja luonnetta koskeviin väitteisiin. Kysymykset esitetään harjoitteiden ja performanssien avulla. Lähestymistapa vaikuttaa lennokkaalta, mutta on varsin käytännöllinen. Esimerkiksi valmistautuessani Trans-Horse hevos-teknoparaatiin soitin hevoselle teknomusiikkia ja tanssin eläimen edessä varmistuakseni etteivät ne häiriinny paraatin aikana. Kuulo on saaliseläimille tärkeä aisti, sillä se auttaa näitä tunnistamaan, mistä suunnasta mahdollinen uhka lähestyy (Mielenosoittajat pyrkivät häiritsemään poliisihevosia suhisemalla). Kohinaa (Hi-hat) tuottavaa äänilähdettä on vaikea paikallistaa, joten kappaleiksi valittiin keskitaajuuksilla iskeviä rytmejä. Harjoitteen myötä syntyi työoletus, että kun hevosille soitetaan teknoa sen hyvä edustaa 90-luvun berliiniläistä minimalismia.

Seuraamalla eläimen reaktiota voidaan päätellä pitääkö se ehdotetusta toiminnasta. Viimeaikaiset eläintieteelliset tutkimukset ovat myös osoittaneet että hevosen kanssa voidaan sopia merkkijärjestelmiä, joiden avulla voidaan luoda yhteisiä käytäntöjä esimerkiksi kuinka säätilojen suhteen toimitaan (Mejdell, Buvik, Jørgensen & Bøe, 2016). Hevosen rinnalla syntyvä tieto on suhteessa ympäristöön, jossa sen kanssa toimitaan. Laura Cullin (2012) kuvailema eläimen tuottama “sattumanvaraisuuden ilmapiiri”, kuvaa suhdetta ainoastaan kun toimitaan eläimelle vieraassa ympäristössä: lavalla. Tehdessämme taiteellista työtä perinteisten taidetilojen ulkopuolella, kuten talliympäristössä, tilanne on päinvastainen. Hevosella on enemmän asiantuntemusta tallilla toimimisessa kuin ihmisillä, jolloin ihmiset joutuvat luopumaan asiantuntija-asemastaan ja hakemaan paikkaansa hevosen tahtoa myötäillen.

2.2 Kysytään ammattilaiselta ja vakavalta harrastajalta (tarkista hevoselta)

En ole varteenotettava hevostuntija. Taitoni lukea hevosen käytöstä ovat heiveröiset, käsittelytaidot keskinkertaiset ja ratsastustaitoni puutteellista. Siksi koko Hevoslinja taidetuotanto on toteutunut tiiviissä liittolaisuudessa ammattilaisten ja pitkälle koulutettujen hevosten kanssa. Olen taiteilija. Työskentelyni nojaa yhteistyöhön ja juhlistaa eri asiantuntija- ja harrastusryhmien osaamista. Esimerkiksi Turku-Helsinki ratsastusperformanssin mahdollisti yhdeksän eri ratsutallin välitön tuki ja työpanos. Kysyn hevoselta, mutta haen ohjausta myös hevosalan ammattilaisilta ja harrastajilta. Kerään tutkimuksen ajan palautetta myös hevoskulttuuriin liittyvissä seminaareissa, joihin olen osallistunut säännöllisesti vuodesta 2014 alkaen.

Toiminta rinnastaa poikkeavia hevostaitokulttuureja pohtien, miten näissä käytetyt tekniikat vaikuttavat eläinkäsityksen muodostumiseen. Aineistona on myös Helsigin ratsupoliisin työskentelystä ja harjoittelusta 2015-17 keräämäni videodokumentaatiot. Olen kuvannut ratsupoliisien haastatteluita, työnäytöksiä sekä tallirutiineja. Taltioin esimerkiksi poliisin ja Santahaminan varuskunnan yhdessä toteuttamien joukkojenhallinta harjoitusten kulkua sekä partioiden toimintaa Kalliossa. Aineistonkeruu on paljastunut yleisistä normeista poikkeavia väitteitä hevosen käytöksestä. Ratsupoliisi esitti hevosella olevan “saalistusvaiston”, jonka ansiosta se reagoi ihmistä nopeammin häiriötilanteisiin. Miten tätä voidaan selittää eläintieteistä tai ratsupoliisin liittyvistä armeijan ratsuväki perinteistä käsin?

3. Posthumanistinen autoetnografinen taiteellinen tutkimus

Oppilaat kokoontuvat ratsastustunnin päätteeksi puolikaareen hevosen ääreen. Sukimisen lomassa kerrataan tunnin aikana heränneitä tuntemuksia ja vertaillaan suorituksia. Keskustelu virittää polveilevia teorioita siitä, miten hevosen luonne ja vire vaikutti kokemukseen. Harrastajat pyrkivät tuottamaan tietoa siitä, mitkä osuudet kokemuksesta ovat ratsastajan tulkintaa ja mikä osuus tunnin kokemuksista on hevosen tuottamaa. Osallistujat tuottavat eläinyksilöitä koskevaa paikallista tietoa. Tulen keräämään tätä tietoa, osallistumalla ratsastuskoulutuksiin muiden harrastajien rinnalla ja toimimalla hevostallin vapaaehtoisena työvoimana. Toteutan kenttätutkimusvaiheen seuraamalla tiettyjen hevosyksilöiden ympärillä käytävää keskustelua ja toimintaa.

Hevosalan ammattilaiset ovat usein haluttomia antamaan haastatteluita, mutta sangen halukkaita juoruilemaan työnteon lomassa. Talleilla norkoilu, työskenteleminen ja rupattelu luo otollisen tilan autoetnografiselle tutkimukselle. Tämä on jatkoa Hevoslinja -taidetuotannolle, jonka aikana toteutuneet työssäoppimisjaksot (joiden ansiosta opin työskentelemään hevosten kanssa) loivat pohjan Karppisen kanssa leikkaamallemme elokuvalle Tullaan yhdessä, lähdetään yhdessä (2015). Elokuva esittelee muun muassa, kuinka hevostaitokouluttaja Albrecht sekä ratsastusopettaja/hevoskasvattaja Arja Sulinin puhuvat hevosista, ja esittää, miten ratsastuksen opettamiseen keskeisesti liittyvät tallitytöt vaikuttavat eläinsuhteiden muodostumiseen.

Posthumanistinen autoetnografinen taiteellinen tutkimus on prosessi, jossa vertaan ihmisten ja tallinympäristön tuottamaa eläinkäsitystä hevosen itsensä antamaan palautteeseen. Tämä onnistuu muuntamalla eläimen luonnetta esittävät väitteet harjoitteiksi, joita kokeilen hevosen ja muiden ihmisten kanssa. Puramme hevosen antamaa palautetta kriittisesti harjoitteisiin osallistuvien kanssa. Tutkimus ottaa hevosen vakavasti: Eläin on informantti. Työskentelyn teoreettisena tukena on joukko eläinkäänteeseen osallistuneita ajattelijoita ja esittävien taiteiden taiteellisen tutkimuksen yhteisö. Osana Tutken yhteisöä voi tehdä rohkeita tulkintoja hevosen käyttäytymisestä ja saada ajatuksiin kriittistä palautetta. Näin toimittaessa voidaan taata, etten hurahda tulkitsemaan hevosta omavaltaisesti.

3.1 Posthumanistinen työote

Riippumattomuutta ja henkilökohtaista valinnanvapautta korostavat kulttuurit kiihdyttävät ilmastonmuutosta ja tuottavat saasteita, joiden tuottama haitta suuntautuu ensi kädessä niitä maailmankolkkia ja kulttuureita kohtaan, joita pidetään kehittymättömämpinä. Sitä mukaa mitä ilmastonmuutos rapauttaa herkkiä ekosysteemejä ja näiden varassa toimivia yhteisöjä, tyrkytetään tilalle yksilöllisyyttä ja valinnanvapautta korostavaa kehitystä eli kiskoja, kaistoja ja kauppakeskuksia. Tästä syystä “kehitystä” tulisi kritisoida “kehittymättömiä” vastaan iskevänä aseena kuten Achille Mbembe ehdottaa (2003). Minkälaisia esityksiä ja osaamista voimme tuottaa elämälle tuhoisan kehityksen uudelleen suuntaamiseksi?

Posthumanismi on “monialainen ja -monihaarainen teoreettinen suuntaus” (Kokkonen, 2017). Siihen liittyvät yhtäaikaisesti ihmiskehon biologisia rajoja vastustavat trans-humanistiset suuntaukset sekä ihmiskeskeistä maailmankuvaa vastaan osoitettu akateeminen kritiikki. Taideyhteyksissä posthumanistisilla lähestymistavoilla markkeerataan usein teoksia, jotka pyrkivät osoittamaan ihmiskeskeisten mallien ongelmallisuuden. Tässä tutkimuksessa posthumanistisella työotteella tarkoitetaan ihmisen ulkopuolisen älyn sekä osaamisen tunnustamista ja yritystä soveltaa tätä älyä suunnittelutyön tukena. Tutkimuksen tavoite on luoda väyliä (harjoitteita, taidekokemuksia ja tekstejä), joiden avulla ihmisen ulkopuolisen älyn kanssa voidaan neuvotella ja hyödyntää näin saatua palautetta käytännössä.

Posthumanistinen työote taiteellisen toiminnan perusteena tunnustaa eläimet käsitteellisen ja affektiivisen työn asijantuntijoina. Nimenomaisesti hevonen on tässä työssä tärkeä kumppani, sillä sen arvostus on kokenut voimaakkaan ja näkyvän muutoksen. Sitä ei enää ihailla sen lihasvoiman ansiosta vaan arvioinnin kohteeksi on muodostunut eläimen kanssa rakennettu suhde ja suhteen myötä saavutetut kokemukset sekä tunteet (Leinonen, 2013). Nykyhevosen arvo on olla hevonen ja tuottaa hevosuutensa kautta harrastajille vavahduttavia kokemuksia.

3.2 Aikaisempi toiminta posthumanistisen työotteen kehittämiseksi

Opettaminen, taitojen jakaminen ja työryhmävetoinen yhdessäoppiminen on kuulunut taiteelliseen työskentelyyni alusta alkaen. Päästyäni hevosten läheisyyteen Hevoslinja -taidetuotannon myötä 2014, ryhdyin järjestämään vapaamuotoisia hevostaitokoulutuksia ystäville sekä taideyleisöille, jotka olivat tutustuneet teokseen esitysten tai uutisoinnin kautta. Myös Hevoslinjan puitteissa tehtyihin esityksiin on usein kuulunut luentoja sekä harjoitteita (kuten talkoita hevostalleilla), joiden avulla yleisö on päässyt tutustumaan hevosiin ja hevosammattilaisten näkökulmiin. Hevostaiteellinen toimintani on esitellyt posthumanismin teoriaa Harawayn lajienvälisyyttä korostavaa ajattelua seuraten (olen sovittanut Harawayn esitystä, jonka mukaan koira on kesyttänyt ihmisen ulottumaan hevoseen). Luennot kuvaavat hevossuhteiden muuttumista teknologian kehittymisen kautta. Esimerkiksi jalustimen yleistymisen väitetään johtaneen feodaalisen yhdyskuntamallin yleistymiseen Euroopassa (ks. Great Stirrup Controversy).

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yleisen opetuksen ohjelmassa (vuosina 2015, -16 ja 18) Kylmälän kanssa toteutetut 1-2 viikkoiset “Hevonen ja esiintyminen” -kurssit ovat tarjonneet tanssin, dramaturgian ja näyttämötaiteiden opiskelijoille mahdollisuuden kehittää hevosen huomioivaa taiteellista osaamista. Kurssien vaikutuksesta löytyy esimerkkejä mm. Aino Unkilan “Neljä esseetä – Hevonen opettajana” opinnäytetyössä (2016). Kurssien myötä tallille on jäänyt myös pysyvämpää talkooväkeä, joka on jatkanut tallitöihin osallistumista ratsastuspalveluita vastaan. Opiskelijoita on myös työllistynyt ratsastusleirien ohjaajina! Opetukseen osallistuneet ovat oppineet hoitamaan hevosia ja käyneet ratsailla. Kursseilla on harjoiteltu havaitsemaan ja dokumentoitu, kuinka hevosten läsnäolo vaikuttaa ihmisten käytökseen ja minkälaista hevosta talliympäristö tuottaa.

Ajatus posthumanistisesta työotteesta on syntynyt näiden kokemusten kautta. Kuvaava esimerkki on vuodelta 2016. Ensin opiskelijat tutustuivat Harawayn esitykseen, jonka mukaan ihminen on materiaalisessa bakteeri, solu- ja geenitason yhteydestä kumppanilajeihin (Haraway, 2007). Keskustelun jälkeen opiskelijat ohjattiin luomaan lantaa ja siivoamaan karsinoita muun tallihenkilökunnan rinnalla. Uskon että opiskelijat saivat tukevan otteen Haraway ajatteluun pohtiessaan kehon molekulaarista huokoisuutta lantaa luodessaan. Posthumanistinen työote törmäyttää teoriaa ja käytäntöä. Opiskelijoiden toiminta edisti samalla hevosten hyvinvointia Mierle Laderman Ukelesin ehdottaman Manifesto for Maintenance Art, 1969 mukaisesti.

Kurssien synnyttämiä kokemuksia on purettu keskusteluiden, päiväkirjojen sekä kurssin päättävien ulostuloharjoitteiden avulla. Viimeisimmän kurssin kurssipäiväkirjat koottiin verkossa jaettuun yhteiseen kirjoitusalustaan, jota osallistujat kommentoivat ja täydensivät koko opetuksen ajan (liitteenä). Yhteisesti kirjoitettu päiväkirja oli keino kerätä osallistujien huomioita, ohjata keskustelua ja purkaa kokemusta. Merkintöjä saattoi tehdä myös anonyymisti. Kurssi päätettiin ohjaamalla harjoitemuotoiset ulostulot muulle ryhmälle. Opiskelijat muuttivat sisältämänsä kokemukset harjoitteen avulla opeiksi, joita testattiin hevosen ja muun ryhmän kanssa.

3.3 Hevoskäsityöläisyys

Olen alunalkuani käsityöläinen. Aloitin puualan artesaanin opinnot 2002. Motiivina opinnoille oli akuutti huoli ilmastonmuutoksesta, johon uskoin voivani vaikuttaa valmistamalla puisia käyttöesineitä. Ajatus oli onneton, sillä käsityöala on kestämättömällä uralla. Käsityöalan opinnot loivat kuitenkin pohjan seppä Jesse Sipolan kanssa aloitetulle yhteistyölle. Yhteinen ajattelu sai meidät perustamaan 2006-7 Ore.e Refineries (Ore.e Jalostamot) organisaation, jonka toimintaan osallistui myös taiteen akateemikko Outi Heiskanen. Olemme kampanjoineet ympäristöasioiden puolesta ja järjestäneet valistavaa työpajatoimintaa vuodesta 2007 alkaen. Työskentelyämme voidaan lähestyä uusmaterialistisena praktiikkana, jossa materiaalien omaleimaisuus säätelee tekemistä ja toiminnan mahdollisuuksia. Antropologi Tim Ingoldiin (2011) viitaten pidän käsillä tekemistä ajatteluna. Hevoskulttuuri nojaa käsityötaitoon, jonka sanallistaminen on vaikeaa ja oppiminen edellyttää tekemistä. Teorian ja käytännön yhteentörmäyttäminen on normaali osa hevosharrastusta. Hevoslinja kehittyi alunperin Ore.e Refineriesin kampanjana. Tuotanto on sittemmin laajentunut monialaiseksi yhteistyöksi. Hevoslinja toimintaan on osallistunut aktiivisesti toimittaja Pietari Kylmälä, jonka kanssa olemme julkaisseet hevoslinjaan liittyviä artikkeleita, järjestäneet kursseja ja tuottaneet esityksiä.

Käsityöläistaustani on ohjannut minua tulkitsemaan eläinsuhteita luokan näkulmasta. Jason Hribalin mukaan eläintarhaeläimiä tulisi tarkastella esiintymisen huippuammattilaisina, joiden työnä on tuottaa yleisölle eläinkokemuksia. Vastaavasti lihakarjaa tulisi lähestyä työläisinä, jotka ovat erikoistuneet tuottamaan omaa lihaansa (Hribal, 2003 / 2012) . Hribalin esitys eläimistä työläisinä mahdollistaa nykytyönhevosten tarkastelun tunnetyöläisinä, joiden tehtävänä on tuottaa harrastajille hyvinvointia. Eläimiä kohtaan kokemamme solidaarisuus on syytä ottaa vakavasti. On oireellista, ettei eläimiin osoitettua solidaarisuutta oteta tosissaan (Ks. Morton, 2017). Nykyhevoskulttuuri on tässä mielessä edistynyttä, sillä se perustuu yksinomaan eläimen ja ihmisen jakamien kokemusten pohtimiseen.

4. Aikataulut ja rahoitus

Toteutan väitöstutkimuksen neljässä vuodessa ja rahoitan se apurahalla, jota haen taidetta ja tiedettä tukevilta säätiöitä. Sisällytän hakemuksiin myös hevosesityksiin kuuluvat budjetit, jonka avulla saan jalansijan hevostalliympäristöön ja saavutan hevosia, joiden kanssa voin kehittää harjoitteita ja mallintaa nykyhevosen hahmoa. Verkostoja hevosalan toimijoihin on kehitetty jo vuodesta 2014 alkaen.

Ensimmäisen vuoden aikana keskityn etnograafiseen hevosharrastajakunnan kautta toteutuvaan tutkimukseen, toisena vuonna toimin ensikädessä hevosammattilaisten kanssa ja kolmas vuosi keskittyy hevoseen. Toimin tutkimuksen ajan vapaaehtoisena sekatyövoimana Helsingin alueella olevalla ratsutallilla. Kirjoittamista pyrin tekemään jatkuvasti koko tutkimuksen ajan, mutta neljäntenä vuonna keskityn kirjallisen osion loppuunsaattamiseen. Pyrin tutkimusjakson aikana tekemään aiheeseen liittyviä opetustöitä, esimerkiksi “Hevonen ja esiintyminen” kurssien ja pienempien työpajojen muodossa. Näin saan mahdollisuuden kehittää harjoitteita muiden alaan erikoistuneiden kanssa ja rikastuttaa nykyhevosen hahmoa muiden antamalla palautteella.

5. Vaikuttavuus

Uskon että taiteellisen ja tiedo-tuotannollisen työn on luotava käytäntöjä, jotka korostavat keskinäistä riippuvuutta, vahvistavat mahdollisuuksia kohdata erilaisuutta ja tekevät julkista tilaa ylläpitäviä rakenteita selväpiirteisimmiksi. Tarkoitan julkisella tilalla Judith Butlerin (2015) hahmoittelemaa määräämätöntä tilaa, jossa eri toimijoilla on mahdollisuus muodostaa itsemäärittyviä ryhmiä (“assembly”). Nämä itsemäärittyvät ryhmät asettavat päämääriä toiminnan kautta ja luovat huokoisia tiloja. Butler esittää, ettei tilojen synnyttämiseen tarvita kieltä, vaan yhteiseksi nimittäjäksi riittää samansuuntainen liike. Karen Barad (2003) korostaa, että ylikorostettu kielellisyys ja ilmiöiden sanallistaminen hankaloittavat ei-inhimillisen kohtaamista. On siis mielekästä pohtia minkälaisia määräämättömiä ryhmittymiä nykyhevosten ympärille on mahdollista muodostaa ja minkälaisia suuntia näiden kanssa liikuttaessa jäsentyy.

Tällä hetkellä hevoskokemuksiin on mahdollista osallistua ainoastaan ihmisten säätelemissä ympäristöissä. Hevostallien arkkitehtuuri, tekniikat ja näihin liittyvät käytännöt muodostavat Latourin kuvaaman toimijaverkoston, jossa eläimeen kyetään muodostamaan suhteita vain tallin tai hevosen omistajan tarjoamien välineiden kautta. Tämä on ongelmallista, sillä Butlerin määrittämä julkinen tila (jossa sananvapaus on mahdollista), muodostuu ainoastaan mikäli itsemäärittyvien ryhmittymien kehittyminen on mahdollista. Tutkimuksen etnografinen osuus ja siihen kuuluva hevostalliympäristöjen “performanssi-arkkitehtuurinen analyysi”, luo kartan siitä minkälaisissa ympäristöissä kohtaamme hevosia ja miten ympäristöt säätelevät eläimeen syntyvien suhteiden muodostumista. Tätä toimintaa laajennetaan harjoitteiden ja esitysten kautta kaupunkisuunnittelua koskevaksi kritiikiksi.

Tutkimus tuottaa sarjan hevosen kanssa toteutettavia harjoitteita, joiden avulla eläimen kanssa voi vaihtaa tietoa ilman että yritys tuupertuu sanallistamisen vaikeuteen. Harjoitteita kokeillaan ja kehitetään osana “Miten kysyä hevoselta?” -työvaihetta sekä tutkimusta rikastuttavan opetustyön kautta. Julkaisu saattaa harjoitteet suomalaisten hevostaitokouluttajien, hevosalan ammattilaisten sekä harrastajayhteisön käyttöön. Hevostalouden arvioidaan olevan 700 miljoonan euron arvoinen. Tavoitteenani on edistää kestävää kehitystä tukevan asenneilmaston muodostumista jatkaen taiteen käyttöarvoa korostavien ajattelijoiden, kuten Mierle Laderman Ukeles, Agnes Denes ja Tania Bruguera, viitoittamaa tietä. Painotan taiteen käyttöarvoa, mutta erotan sen hyötyarvosta (ks. myös Wright 2013).

6. Kirjallisuus ja englanninkielinen tiivistelmä

Linkki englanninkieliseen tiivistelmään ja kirjallisuuslistaan.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *