20200514

Alkovi published an interview were we discuss the work I’ve been doing related to the In Various Stages of Ruins -project. The questions were send beforehand and the interview is conducted by Miina Hujala and video edited by Arttu Merimaa. Mineral waters are mentioned and views to the wild springs we found shared. The format is interesting, Miina is scrolling the screen vertically, the timeline is progressing horizontally and to read the longer parts one needs to pause the movement.

Konsthall C made an announcement for next weeks Mineral Water Sommelier Hotline performance. Build three piezo-amplifiers and seriously sourcing a sound card for the live stream.

20200130

What an exiting day. I got a Mazizone installation running on my Raspi3+! I can now host a local access etherpad service, open a file sharing box or a wordpress installation (among other things). Here is a short explanation why these kinds of “Digital Sovereignty” projects are important. (The project also has a faint link to urban farming, as one partner for the project has been Prinzessinnengarten) Feels great and only took 10 hours of manic computer work to figure out. I’m preparing to share my Trans-Siberian Railway sound collection using a Mazizone which is specifically set up for the Alkovi space at Hämeenkatu. Here is are my notes on getting the system running for this setup.

  1. Etcher > mazizone-v3.1.1.img (or 2020XXXX_alkovi-mazizone.dmg)
  2. SD card to RPi3+, boot and wait for ssid: mazizone
  3. Setup (Set location: lat, lon 60.187174, 24.953562) and change password
  4. Expand Storage > Reboot
  5. Browser to local.mazizone.eu:4567/admin > Disable unused apps
  6. Set USB1 wifi dongle (panda06) for “Internet connection” and set “Internet Network Mode” to “online”
  7. ssh pi@10.0.0.1. Change password using raspi-config and sudo apt update > sudo apt full-upgrade and reboot
  8. Setup DS3231 clock for stability. Sudo apt-get install i2c-tools, set locale using raspi-config and configure module using ssh. Guidelines for battery setup (in short supply it 3,3v).
  9. Applications > WordPress > Set up WP (don’t mess with the URL settings in WP)
  10. Change WIFI ssid: Alkovi (no password) and reconnect
  11. Change Portal Domain “in-various-stages-of-ruins.eu”
  12. Assign WordPress as “homepage” and set bigger upload file-size via Admin > Settings > Apache max file size: 500M
  13. Don’t change WordPress url (Test if changing step 8 order would help in clean urls for wp. Edit: no effect, see: Changing domain for wordpress not possible.)
  14. Update WordPress and themes, make them pretty (one page for sound, one page for info) and upload Trans-Siberian railway sound collection.
  15. Setup cron for daily reboot cycle:  sudo nano /etc/cron.d/alkovirebootcycle > 15 2 * * * root /sbin/shutdown -r now
  16. Add > dtoverlay=pi3-act-led,gpio=19 to /boot/config.txt to allow sd-card activity to be shown on an external red-led (protected with 470Ω resistor for good measure).
  17. Make duplicate of the SD card as backup.
  18. Test everything, break everything and re-do everything.

Later: External shutdown button (python?), how can I get it to “sms report home” (will old Huawei E1550 I’ve stashed work out of the box or should I configure it somehow?). experiment with PiFmRds(?) and enjoy.

Mitä jää käteen kun saa aivan liikaa ja vielä enemmän? – Ural Industrial Biennial 2019

Teksti julkaistu alunperin Mustekala verkkolehdessä ja sen toimitti Jaakko Uoti.

Tämä on raportti viidettä kertaa Jekaterinburgin teollisuus- ja kaivoskaupungissa järjestetystä Ural Industrial Biennialista. Visiittini toteutui osana Helsinginkadun Alkovi-gallerian taiteellista tutkimusprojektia nimeltä ”In Various Stages of Ruins”. Tutkimuksen kattoteema on taiteellisen työskentelyn ja ajattelun suhde muuhun kulttuuriseen tiedontuotantoon. Miina Hujala ja Arttu Merimaa ovat järjestäneet Venäjään liittyvää ohjelmaa ja taiteilijavetoisia tutkimusmatkoja useamman vuoden ajan. Toimintaa on sisältynyt muun muassa taidenäyttelyitä Viipurin kirjastossa ja venäläistaiteilijoiden vierailuja Alkovi-galleriassa. Tapahtumat on toteutettu osana HIAPin suomalais-venäläiseen yhteistyöhön ja vaihtoon keskittyvää Connecting Points -ohjelmaa. Biennaalivisiitti oli etappi matkalla Helsingistä Vladivostokiin ja takaisin. Syysmatkalle osallistuivat myös Iona Roisin, Elina Vainio, Hanna-Kaisa Vainio sekä Katja Kalinainen. Ryhmä järjesti tapahtumia Vladivostokin Zarya nykytaidekeskuksessa sekä Moskovassa Agency of Singular Investigations (ASI) -ryhmän galleriassa.

Biennaalin tämän vuoden teema on ”kuolemattomuus” eli venäjäksi бессмерти. Lennokas otsikko on johtoryhmän sekä johtaja Alisa Prudnikovan asettama. Päänäyttelyiden kuraattoriksi kutsutun New Yorkissa toimivan Xiaoyu Wengin haasteeksi oli jäänyt koota otsikon rajaamana johdonmukainen näyttely sekä ohjelmakokonaisuus. Päätapahtumien rinnalla on järjestetty roppakaupalla tilaisuuksia ja rinnakkaisnäyttelyitä joilla kullakin omia vastuutahoja. Katalogi nimeää reilusti yli 70 osallistuvaa taiteilijaa ja ainakin 12 kuraattoria. Päänäyttelypaikkana toimii Uralin optiikka- ja mekaniikkatehdas (UOMZ) joka on ollut tyhjillään remontin johdosta. Toinen keskeinen paikka on 1845 rakennettu Colosseum-elokuvateatteri (ensimmäinen näytös 1896) jossa järjestettiin valtaosa keskustelutilaisuuksista. Loput tapahtumat on ripoteltu ympäri kaupunkia. Perille pääsee junalla noin 40 tuntia Helsingistä itään. Syksyinen miljoonakaupunki tuntui bysantilaistyyliseltä Taka-Töölöltä, johon on sekoitettu Konalaa ja ripaus Manhattania. Biennaalin puitteissa järjestettiin myös vierailuja lähialueen tuotantolaitoksiin, kuten maailman suurimpaan asbestikaivokseen, joista lisää myöhemmin.

Pääkuraattori Wengin katalogiteksti alleviivaa, ettei biennaalin tavoite ole esittää taidetta tai taiteilijoita kuolemattomina, vaan rikastuttaa käsitystä siitä mitä pidetään elävänä ja kuinka kuolema rajataan. Kritiikin kohteena on ensisijaisesti globaalin länsimaalaisuuden ehdoilla määritelty tekninen kehitys, joka niputtaa kaiken kohtaamansa osaksi yhtenäistä kehitysoptimistista narratiivia. Kehityksen huipennuksena esitetään usein harmonisesti koneeseen tai konemaiseen luontoon yhdistyvä ihminen. Kritiikin kärkenä toimii filosofi Yuk Huin työ joka edistää ”teknodiversiteettiä” sekä monenkirjavaa ”kosmoteknistä” ajattelua. Hui näkee esimerkiksi kybergenetiikan valistuksen filosofian jatkeena ja penää sen vaihtoehdoksi kiinalaiselle filosofialle ominaisia malleja, jotka eivät erottele luontoa ja ihmistä tai mytologiaa ja tiedettä vastakkaisiin kategorioihin. Biennaalin tavoitteeksi oli tätä kautta asetettu ”kuolemattomuuden voittaminen”. Filosofi myös vieraili puhujana.

Tekstien virittämä pohtivainen tunnelma oli altis appropriaatiolle, mikä tuntui vahvasti avajaisseminaarissa. Paneelin osallistunut valtio-omisteisen Rostec-yrityksen edustaja latasi vakavalla naamalla kuolemattomuuden olevan sangen yksinkertainen juttu: Rostec on nimittäin yrityksenä ikuinen ja kuolematon. Panelistina toiminut genetiikantutkija Svetlana Borinskaya antoi tähän sutjakan vastineen kuvaillen, että hänelle ainoa syy unelmoida ikuisesta elämästä olisi säilyttää suhde rakkaisiin sukulaisiin.

Taiteilija-, teos- ja tapahtumamäärän maksimoiminen on biennaalien tyyppivirhe. Jekaterinburgin kontekstissa pyrkimys kaikenkattavuuteen voidaan kuitenkin tulkita vilpittömänä yrityksenä tehdä nykytaide sekä sen ehdottama kriittinen ajattelu saavutettavaksi. Venäläiset taideyleisöt ovat monikulttuurisia ja vieraina on paljon kaupunkia ympäröivien tuotantolaitosten väkeä. Nykytaide voi haastaa normeja ja biennaalin tueksi rakennettu pedagoginen ohjelma on kattavaa. Tarjolla on lukupiirejä, nuorisotyötä, scifi-kirjoitustyöpajoja ja viikoittaisia perhekierroksia. Näiden lisäksi biennaalin tukena työskentelee joukko nuoria taiteista ja kulttuurista kiinnostuneita ”mediaattoreita”.

Mediaattorin hoteissa

Biennaalimediaattorien paikat ovat kilpailtuja, sillä työn kautta voi saada jalansijan luovan kulttuurin parissa. Heitä on työllistynyt Moskovaan ja tullaan näkemään töissä piakkoin avautuvassa V-A-C-säätiön uudessa taidetilassa. Biennaalin tehtäviin kouluttautuminen alkaa viisi kuukautta ennen avajaisia. Mediaattorit toimivat näyttelyihin osallistuvien taiteilijoiden tukena, vetävät yleisökierroksia ja ohjaavat sidosryhmille työpajoja. Tänä vuonna he järjestivät myös taidekursseja naistenvankilassa. Kuuden session aikana tutustuttiin Eva Hessen sekä Tracey Eminin taiteeseen ja tehtiin kollaaseja. Eräällä kertaa keskusteltiin Marina Abramovićista ja tehtiin performanssiharjoitteita.

Osallistuin päänäyttelyn mediaattorikierrokseen heti avajaisten jälkeen. Tapasin Denniksen, parikymppisen arkkitehtiopiskelijan, jolla oli ystävällinen hymy. Olin puoli tuntia myöhässä, mutta Dennis oli innoissaan sillä olin ainoa osallistuja englanninkielisellä kierroksella. Kavutessamme tehtaan ylimpään kerrokseen, Dennis painotti ettei ollut opas vaikka tiesi teoksista paljon. Hän kertoi, että esillä on erittäin paljon teoksia mistä seuraten risteäviä tarinoita ja ideoita löytyisi loputtomasti. Hän ehdotti, että kävisimme ensin läpi teoksia jotka kuraattori oli esitellyt teeman kannalta keskeisiksi ja tämän jälkeen tutustuisimme muutamiin hänen omiin lempiteoksiinsa. Dennis myös lupasi odottaa lähistöllä mikäli haluaisin välillä jäädä katselemaan inspiroivia juttuja omineni. Mediaattorit olivat seuranneet kaikkia näyttelyiden ripustustuksen vaiheita ja tunsivat kuraattorien sekä taiteilijoiden ajatuksia perinpohjaisesti.

Seisahdimme näyttelyn sokkeloisessa aulassa katsoen Diana Fonseca Quiñonesin teosta Los Amantes (2007) eli rakastavaiset. Videolla näkyy kuinka kaksi tulitikkua roihahtaa ja käpristyy toisiinsa. Dennis esitteli teoksen kuvauksena rakkauden palosta mutta muistutti että kiinalaisessa luennassa tuli esitettään tontunkaltaisena jumaluutena joka asuu talon uunissa. ”Länsimaisissa mytologioissa tuli liittyy Prometeukseen ja palavaan tiedonjanoon, mikä on johtanut atomin halkaisemiseen”, Dennis jatkoi esitellen Bruce Connerin Crossroads (1976) -videon. Pätkä esittää ydinkokeita tyylitellysti.

Jatkoimme kierrosta viivähtäen Diana Thaterin installaatiolla Untitled / Butterfly Videowall #2 (2008). Lattialle asetetut näytöt esittivät väriseviä perhosia. Hyönteisten tuntua vahvistettiin siipien värejä toistavilla loisteputkilampuilla. Seisoimme tovin hiljaa, jonka jälkeen Dennis avasi: ”Eero, saanko kysyä.. Mitä sinä olet mieltä perhosista?”. Hätkähdin ja änkytin, ettei kukaan ole koskaan kysynyt minulta moista. Pohdin ääneen, että niistä tulee mieleen keräily ja että ne ovat herkkiä. Dennis kiitteli yritystäni ja selvensi että videolla näkyvän perhosen kuuluvan lajiin joka säätelee omaa populaatiotaan. Seurasimme tapahtumaa, jossa yksilöt olivat päättäneet tuhoutua lajin säilymiseksi.

Dennis testasi tilannetta. Hän kysyi hienovaraisesti, tiesinkö kolonialismin olevan edelleen ajankohtainen aihe ja vaikuttava poliittinen olosuhde. Kun nyökkäilin tämä paljasti olevansa kiinnostunein näyttelyyn kuuluvista eri tavoin kolonialistisia prosesseja ja perintöjä pohtivista töistä. Siirryimme oitis katsomaan Bo Wangin ja Pan Lun yhteisteosta Misma, Plants, Export Paintings (2017). Kaksikanavainen videoinstallaatio kertoo Hongkongin kehityksestä ja suhteesta brittiläiseen imperiumiin. Teos käsitteli aihetta keskittymällä Eurooppaan tuotuihin kasveihin ja kaupungin satamassa työskenteleviin taiteilijoihin, joiden tehtävänä oli botaniikkaa esittelevien opusten kuvittaminen. Ele politisoi tutut huonekasvit esittäen ne maailmanvalloituksen palkintopokaaleina. Kerronta kävi läpi kaupungin kehitystä. Eurooppalaiset eliitit asuttivat ympäröivät kukkuloiden viileät laet, kauppiaat ja palvelut keskittyivät näiden alle ja laakson kuuma pätsi jäi kiinalaisille sekä likaiselle teollisuudelle. Keskustelussa Dennisin kanssa painottui, että asumisjärjestely kuvasivat ryhmien valtasuhteita.

”Eero, saanko sanoa.. Minun mielestäni kun yhteiskunta rakennetaan ennalta päätetyn mallin mukaisesti, tuloksena voi hyvinkin olla väärä kuva.”

Kiertelimme näyttelyä viivähdellen. Reittimme huomioi James T. Hongin Three Arguments about the Opium War (2015) -videon, joka käsittelee Britannian ja Ranskan sotajoukkojen 1800-luvun puolessavälissä käynnistämiä sortotoimia Kiinassa. Tapahtumat esitettiin maanosan teollistumisen alkulaukauksena, joka näyttelyn katalogiin viitaten asetti kehityksen mittareiksi globaalin lännen määrittämät normit. Tämän jälkeen Dennis esitteli Chia-Wei Hsun teoksen Spirit-writing (2016). Video on taltiointi Marshal Tie Jia -nimisen, Kiinassa syntyneen jumaluuden konsultointitapahtumasta. Tapa oli tuhoutunut kulttuurivallankumouksen takia, mutta elää edelleen Taiwanissa. Jumaluus toimii puisessa kantotuolissa jota kantaa neljä henkiopasta. Laatikko keikkuu ja lyö rytmejä josta oppaat voivat lukea vastauksia jumaluudelle esitettyihin kysymyksiin. Tässä tapauksessa jumaluus vastasi taiteilijan uteluihin siitä miten tämä suhtautuu hänestä tehtävään taideteokseen. Juttelimme teoksista pohtien, että ehkä kuraattorin on helpompi puhua Britannian ja läntisemmän Euroopan tuhoisasta vaikutuksesta Kiinaan kuin Venäjän valtion nykyisestä suhteesta maan alkuperäiskansoihin tai Krimin niemen miehitykseen. Minkäänlaista varmuutta siihen, että teokset kohdistuivat Venäjän politiikkaan ei näyttelyn teksteistä voi osoittaa.

Venäjän poliittinen tilanne ja historia houkuttelivat harjoittamaan kaksoisluentaa. Avajaisten yhteydessä järjestettiin tilaisuus, jossa kuraattori Weng ja Guggenheimin konservaattori Lena (Carol) Stringaryn keskustelivat “symbolisesta kuolemattomuudesta” sekä nykytaiteen konservoinnista. Konservaattori esitteli Eva Hessen Expanded Expansion (1969) teoksen elinkaarta. Hän kuvaili kuinka sen lateksinen pinta on vuosien saatossa hissukseen rapistunut ja muistuttaa hajotessaan ihmisen nahkaa. Tuntui ilmeiseltä että lausunto alleviivasi vastavuoroisesti kuinka balsamoitu ihmisen nahka alkaa hissukseen muistuttaa rapistuvaa lateksia. Omiin tulkintoihin oli kuitenkin vaikea luottaa, sillä taidetta oli liikaa ja näyttelyitä ympäröi jatkuva hässäkkä. Dennis valitteli kierroksen aikana toistuvasti puutteellisesti esille asetettuja, rikkonaisia ja täysin puuttuvia teoksia. Hän esitteli Instagram-tarpeita palvelevan peilisalin ”kuraattori-interventiona”, mutta paljasti että paikalla kuuluisi olla teos jota ei syystä tai toisesta saatu paikalle: ”Luulisin että meiltä loppui rahat”, hän tokaisi.

Kun kysyin, miten näyttelyn taiteilijat olivat valikoituneet Dennis arveli, että valtaosa heistä oli kuraattorin ystäviä ja kuvaili miten hienoa oli ollut nähdä eri puolilta maailmaa saapuneiden kaverusten hääräävän ripustuksen parissa. Näyttelyn ilmapiiri kannusti vapaaseen ajatteluun ja yleisö osallistui teoksiin lystikkäästi. Huomasin pienen porukan kertyneen Charlotte Posenensken Vierkantrohre Series DW (1967-) -teoksen ympärille. Pahvista valmistettu veistos muistuttaa ilmanvaihtohormistoa ja se voidaan rakentaa aina uudestaan edesmenneen taiteilijan ohjeita seuraten. Lähestyessäni hormin suulla ilakoivaa porukaa alkoi putken sisältä lennellä Felix Gonzalez-Torresin Untitled / Revenge (1991) -teokseen kuuluvia karkkeja. Näytöksen perään putken sisältä kurkisti hilpeä näyttelyvieras. Kaverukset kuvasivat tilanteesta estottomia selfieitä.

Noin puolet näyttelyn taiteilijoista olivat venäläisiä mutta näiden teokset jäivät vähemmälle huomiolle. Mielenkiintoisista taiteilijoista mainittakoon Evgeny Antufievin sekä Lyubov Naloginan, joiden nykykansan-nykytaiteelliset mosaiikkityöt peilasivat näyttelyä ympäröivää teollisuutta niissä käytettyjen kivilajien kautta. Kaupungille levittäytyviin näyttelyihin kuului Yeltsin-keskuksessa järjestetty AES+F-ryhmän Allegoria Sacra. Ryhmän jättikokoiset valokuvat olivat kuitenkin kaikki saman teoksen variaatioita ja kalpenivat samassa galleriassa esitetyn marikansan kuolemasuhdetta pohtivan etnografisen näyttelyn rinnalla. Ural Mari. No Death pohjautui kolmivuotiseen kansanperinnekartoitukseen, jonka dokumentaristinen valokuvakeskus (PHOTODOC) oli järjestänyt. Valokuvaajien lisäksi työhön osallistui antropologi Natalia Konradova.

Vierailu Asbestissa

Päänäyttelyn alemmassa kerroksessa oli esillä tutkimuksellisia teoksia, jotka olivat syntyneet biennaaliin liittyvän residenssiohjelman puitteissa. Residenssi tarjoaa taiteilijoille mahdollisuuden tutustua kaupunkia ympäröiviin tuotantolaitoksiin. Katalogi nimeää kymmenen osallistujaa eri puolilta Venäjää ja Eurooppaa. Osa teoksista kuitenkin puuttui ja Dennis paljasti että esillä oli myös keskeneräisiä töitä. Pyrkimys kytkeä biennaali sitä kehystävään likaiseen teollisuuteen on erinomainen, sillä se mahdollistaa taideteoksien ajamien arvojen peilaamisen niiden esillepanon ja esitystekniikat mahdollistavaan talouteen. Lontoossa asuvan Hannah Perryn teos Study in Masculinity (2019) kommentoi ilmapiiriä osuvasti. Videoteos kuvaa valimon tuotantovaiheita ja katukaivonkansien taontaa. Ilmeettömiä koneita siirtelemässä mielettömiä taakkoja. Koneiden työtä sävytettiin välähdyksiltä miesten voimannosto- ja painiharjoituksista. Teos hahmotteli prosessia, jossa teollisesti kehittyvä yhteiskunta syrjäyttää keholliseen suorituskykyyn ja työkykyisyyteen liittyviä vartaloihanteita. Tämä kriisi vaikuttaa akuutilta miesten kehoissa.

Biennaaliin ohjelmaan kuuluu vierailuja samoissa laitoksissa joissa taiteilijat olivat toimineet. Edellisiä vuosina vierailuiden yhteydessä on esitetty residenssiaikana syntyneitä teoksia, mutta näin ei tänä vuonna tiettävästi ollut. Eräänä retkikohteena oli kaivosta reunustava Asbestin kaupunki. Retken ohjelmaa ei esitelty oppaissa. Kyytiin ilmoittautuneet temmattiin matkaan nykytaiteen keskus NCCA:n kulmalta, josta meidät ajettiin parin tunnin päähän keskustasta. Perillä tutustuimme geologiseen museoon, joka esitteli asbestin sen kaikissa kuviteltavissa jalostemuodoissa. Opas kävi läpi kaivoksen historiaa ja kertasi sen valtaisat kivimalmin tuotantomäärät. Hän liikkui asbestiesittelyvitriinien lomassa sulavasti. Minusta tuntui kuumottavalta seistä myrkkyjen ympäröimänä, kasvotusten kauniinväristen näytteiden kanssa. Ryhdyin hengittämään nenän kautta.

Palatessamme bussiin, matkan mediaattori tarjoili meille minigrip-pussilliset asbestia. Nyytit oli ajateltu lahjoiksi. Pyörittelin serpentiinikivikokkaretta ja -kuituja hämmentyneenä. Matka jatkui suorinta tietä avolouhokseen pohjalle. Esittelyä johdettiin miehekkäästi ja yskäkohtaukset peiteltiin. Perillä montussa meille suotiin täysi vapaus peuhata poistoon määrättyjen kerrostalon kokoisten kaivoslaitteiden kanssa. Pöly tarttui kaikkialle. Osa matkalaisista riehaantui poseeraamaan kaivinkoneiden kauhoissa ja toiset kipusivat mutkitta kaivoslaitteiden päälle kauhistelemaan maisemaa. Tämän perään meidät kuljetettiin valtaisaan asbestinjalostuslaitokseen. Tehtaan tuhannet kiviaineenerottelukoneet oli suunniteltu täryttämään asbesti irti kivimurskasta. Leijuvaa asbestia kerättiin täryttimien yllä retkottavilla imureilla. Koko laitos oli sankan pölyn ja kuidun vuoraama. Esittelijä ei vaivautunut pitämään suojaimia, asbestipöly on niin hienoa ettei harso edes auttaisi, ja kertoi toiminnasta tyynesti. Kulkuamme vartioivat työntekijät seisoivat ovien pieluksilla kuin suolapatsaat.

Me, ryhmän ulkomaalaiset jäsenet, olimme kankeina kauhusta. Asbestin terveysvaarat ovat kehollistettua tietoa ja porukan hengitys salpaantui jo museossa. Ainetta oli kaikkialla ja sen välttely mahdotonta. Kaupungissa asuvilla ja tehtaissa työskentelevillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin luoda luonteensa, jotta kykenevät elämään heille osoitettujen työtehtävien kanssa. Biennaalin kontekstissa vieraiden muiluttaminen myrkylliseen tehdaskaupunkiin oli provosoiva ele ja muissa yhteyksissä kierros olisi ollut skandaali. Halutessaan asbestiretken voi lukea syvällisenä kritiikkinä globaalin lännen harjoittamia uusmaterialistisia ja uudempia toksisuuteen viittaavia taidepraktiikoita kohtaan. Visiitti muistutti että raskas teollisuus on nykytaiteen esitystekniikoiden ja talouden selkäranka.

Läntisemmän Euroopan taidetiloissa toteutuva uusmaterialismiin ja toksisuuteen viittaava työskentely on valikoivaa. Näytille asetetaan vain kaikkein puhtoisimpia jalosteita, myrkyttömämpiä yhdisteitä ja puhtoisista materiaaleista luotuja katastrofikuvaelmia. Globaalin lännen esityskäytännöt viittaavat toksisuuteen, mutta sen kehollistaminen on ulkoistettu ja väitän ettei kehollistamisen kautta synnyttämää tietoa oteta vastaan. Ennakkoluuloni asbestia kohtaan olivat niin jyrkät etten kyennyt kuulemaan kaupungin asukkaiden ja tehtaan työntekijöiden omaa esitystä heitä ympäröivästä todellisuudesta. Tämä on valitettavaa, sillä uskon että kaupungissa toimivat ovat kehittäneet varteenotettavia tapoja tulla toimeen syvän toksisuuden ja siihen liittyvän kalman kanssa. Uskon että meillä läntisemmässä Euroopassa on kiire sisäistää vastaavaa osaamista.

Retkeen osallistunut Ruotsin Moskovan suurlähetystön kulttuurikoordinaattori Stefan Ingvarsson muistutti englantia puhuville, että asbestin vieminen EU:n rajojen sisälle on rikos, ellei näytettä ole rekisteröity tutkimustarkoituksiin ja kaikki alueelta saapuneet jättivät pussit autoon. Utelin meitä saattaneelta mediaattorilta, minne ne päätyisivät. Tämä kertoi naureskellen antaneensa edelliseltä kierrokselta ylijääneet pussit lahjoiksi perheelleen ja myyvänsä tältä kierrokselta jäävät näytteet eteenpäin hyvällä hinnalla. Tätä ei ole syytä epäillä.

Keräännyimme kaivosvierailun päätteeksi etäiselle näköalapaikalle haukkaamaan happea. Näkymä yli 300 metriä syvään kaivokseen ja sen työntekijöihin tuntui yhtä etäiseltä kuin taannoisten siirtomaaherrojen näkymä Hongkongin laakson asukkaisiin. Paikallinen toimittaja kuvasi ryhmää ja poseerasimme kierrosoppaan valokuviin. ”Miten visiitti on muuttamut käsitystänne asbestin vaarallisuudesta?” minulta kysyttiin. ”Tehdaslaitoksenne on henkeäsalpaava” vastasin, johon kuvaaja hymyili näppärästi. ”Mutta pelkään edelleen asbestia. Opin että kaikkeen mikä tulee syvältä maan alta tulee suhtautua varovaisuudella”. Toimittaja puristi huulensa yhteen ja nyökkäsi kahdesti.

Teksti: Eero Yli-Vakkuri
Kuva geologisesta museosta: Elina Vainio
Kiitos ”In Various Stages of Ruins” -tutkimusryhmälle yhteisestä ajattelusta, tuesta ja matkasta.

Linkit
Ural Industrial Biennial 12.9-1.12.2019: https://fifth.uralbiennale.ru/en/
Tarjoilija, festivaalissani on liikaa teoksia (2019)

Kim Modig: https://www.teme.fi/fi/meteli/tarjoilija-festivaalissani-on-liikaa-teoksia/

Näyte videosta: Miasma, Plants, Export Paintings (2017) Bo Wang & Pan Lu: https://vimeo.com/253632992

20190925

Vladivostok was the capital of pirates and brand cannibals. People looked stylish and the city center felt energetic. There was a pedestrian boulevard for tourists with Asian food novelties and gift shops. Visitors were from South-Korea and there was a lot of them. The city revealed itself as the South-Korean equivalent of what 2001 Tallinn was for Finns. Dolce, Supreme, weird Japanise sneakers with self illuminating laces. Referencing construction work and nuclear power. All straight from Chinese factories across the bay. All the goods in open street markets were tainted with a light layer of oil, it was meant to give the vinyl a shine but collected dust.

The cities makings were visible a stroll away from the boulevard. Away from the Kawaii shops, trams raddled like wheelbarrows, the pedestrian paths faded away and broken city heating pipes busted boiled trash fumes across the hilly skyline. Blockhouses like snakes, wrapped around hills as morbid rims. Solidified polyurethane dripping eternally from building seams. Cars moved furiously, using intuitive mutant patterns as lanes, in a choreography which echoed a collective death wish or lust for life. I loved it.

The city made me understand contemporary Russian infrastructure as the decaying corpus of the ex-soviet, presently habituated by a thin layer of privatization. The streets are rubble but people had pretty cars and clean albeit faintly oily Italian shoes.

Our one night show in Zarya felt really nice. The exhibition was more coherent and I enjoyed the videos in the screening more. Total atmospheric mean (2010) by Maija Timonen felt very fitting to the trip. Her analysis of a Shakira music video provided a ground to read styles which women are exhibited in Russian popular medias (that I’ve seen along our route). It has something to do with violent self-objectification and how this renders bodies non-penetrable and non-cavityish. I had some technical difficulties but apparently the audience didn’t notice any. My statue-stretch-poses were perfectly vague and I used my grandfathers voice as an underground cavern. It was porous and missing limbs. A line of men cued to have a taste of the water I prepared.

We are now on route to Moscow. Elina is working with a canvas for a text, photo, etc. piece. She’ll use the train and it’s movement trough the continent as a display. What I know of the work so far makes me think of our group as an Alkovi gallery in motion. Katja managed to aquire her more canvas material. The canvases will be delivered to a station stop on the way! Iona is working on her notes and Miina is reading. I’ll boot up my eurorack after Khabarovsk and attempt to link it to the train using piezos. I’ll also record noises and ambients of the trip.

20190528

Participated on my second Russian excursion with the Alkovi “In Various Stages of Ruins” -group (2018-19): Elina Vainio, Matti Kunttu, Iona Rosin, Jussi Kivi and Katja Kalinainen. The project and the trip are organized by Arttu Merimaa & Miina Hujala. This is a raw list of events.

Wednesday (22.5)

  • We visited Lappeenranta South Karelia Museum and South Karelia Art Museum: Saw a really cool looking hoody by the Hanti-Mansia folk, a painting of a Saimaa canal fell off the wall
  • Jussi took us to chalk quarries, there was an emergency rescue personnel fire training facility on site
  • Swam in Saimaa and tasted the water of Huhtiniemi spring (no taste, cold)

Thursday

  • We headed to Vyborg with MS Carelia
  • Spotted underwater “putin-face-altars” on canal wall with Elina
  • We walked across a train-track bridge and identified semiotic-deconstruction: Some columns of an old bridge were dismantled and others left standing – To signify that work to dismantle the bridge is on its way
  • Vyborg suburbs are pretty and full of fences which guard vacant stripes of land. Some fences also guard fences
  • Visited Monrepos-park: Picturesque wooden faux-temple on a hill, endless reconstruction work, a caste on a hill (felt jealous about others discovering graves on a sea shore hill)
  • Our groups organization resembled fermented milk (viili): We stretched into a thin line, individuals swapped between lumps (also unintentionally, when a shoelace came undone etc.) and bounced back together
  • Stayed in Hotel Druzhba

Friday

  • We visited Vyborg castle, the tower renovation was complete and we got a tour to the top: Dropped a 1000 rubles bill between the tower ceiling structures, the group came to my aid and we build a variety of tools to retrieve the money (Elina: This is a team building exercise! Maybe art is)
  • We spotted a mineral water display in the castle exhibition
  • We roamed around the old fortifications around the Avangard-Stadion: Visited a toxic cave and a gunpowder storage
  • Jussi announced the concept of Non-View (designating views that are difficult to describe trough present aesthetic standards) and prompted us to make a publication around the concept (before leaving to Helsinki)
  • A chauffeur drove us to Kurkijoki: We stayed at the Lars Sonck House Museum (we got really good introduction to the place by Nikita), at sunset we headed to a hill in the town center (felt like 3000 bc)

Saturday

  • We identified semiotic-reconstruction: A plastered wall in the Lars Sonck house was spay painted with wild ornaments (asemic writing), so that it would align with the wall with the ornaments found in the rooms wallpapers and window curtains
  • Spotted Finnish travelers in town: “This is the place I feel most at home. Cuckoo sings”. They detailed.
  • We visited a local-culture museum in Kurkijoki: Some exhibition displays and cabinets were filled with objects from different eras (they were organized by their shapes and sizes), touched a mammoth bone
  • The museum guide gave us a tip to visit a local spring, she described the it as a “silver spring” and drew us a beautiful map
  • The spring is located on a hill behind the library, Arttu spotted a path which took us to a humble spring-well: Water tasted great, I carbonated a batch too
  • Flag of the Republic of Karelia next at a town monument was bigger in size then the Russian flag
  • We took a buss to Käkisalmi: Stayed at the Park Hotel Kapitan Morgan (sauna was not working properly), took a dip in Laatokka

Sunday

  • Made various electronic experiments with the water: 3,3v square wave signal was passed trough and a diy electroslush (LOM) used to listen to water, the returning signal was amplified with a lm386 and played trough a bone conduction speaker. The conductivity of different waters was similar.
  • A chauffeur drove us to spring close to Kluchevaya. I had spotted the site from the mineralwaters.geo.uu.nl service (link)
  • Finding the spring was challenging: We drove for three hours and then headed deep into the woods (saw a grave and house ruins), after a 20 min walk, a path was discovered which led us the spring origins, water tasted great. The chauffeur smiled for the first time when he was offered a taste.
  • We spotted Ludvig Nobels well and took a taste of it too: The terms “Wild Waters” and “Untapped Waters” were coined
  • We headed back to Vyborg (stayed at Hotel Vyborg): Iona showed a video she has been working on related to Monrepos-park, Karelia-nostalgia and geohistorical estrangement (my interpretation)
  • We had dinner close to the hotel. Castle tour guide Vital was in the bar with a friend Misha and we banded to watch sports. Vital provided a thorough lecture on the history of the castle

Monday

  • Elina took us to ruins close to the railroad bridge and installed a sentence she had been working on during the trip on tree branches
  • We left for Helsinki on the train. On route we had a blind-water tasting: Kurkijoki spring water was rated the best

Vyborg water-voyages, spring and well water tasting etiquette (draft): The person who has called for the quest of the spring will taste the water first, so that its quality and drinkability can be assessed. Group members should not be pressured to taste the water but everyone should be offered a sip from a clean cup.