Posted on

32 years at Kisis

I’ve been going to Kisahalli for 32 years. That is a huge stretch of physical culture tied to a place. The longest gap was six years, when I lived in Tampere and Tallinn.

In 1993 Saku took up boxing and Ari and I went with him to spar. Saku took it as an opportunity to display their growing strength. We complimented each other between rounds. Once, I wore socks because I didn’t own sports shoes. An older boxer who regularly coached younger, taunted me that I came from a rich family, because I could afford broken socks.

Around 1997 we went there both with school sports classes and with friends. I remember loading a leg press far beyond what I should. Four days after Anu asked why I didn’t get out of the car… I had to wait for them to go before crawling out.

After conscript service around 2000, I returned to Kisis with physical activity forced to daily routine. I remember being afraid that, even out of uniform, I might somehow still be recognized as a conscript.

In 2007 we went regularly with Kalle, who was working internationally as a model. We developed a solid routine. Pekka noted during an A4 photoshoot that we had real gains.

In 2014 I focused on becoming a better rider, I observed squats and dead lifts supported posture and performance. It felt like targeted preparation. Movement in one context translated into another.

Around 2017 the social atmosphere developed. There were young asylum seekers, more languages, and visible diversity. I was involved with two, and sometimes three, kettlebell groups as an instructor. Kisis had become culture with Kristian, Paula, Mia and Annina.

I fear my dead lift peaked in 2019 when preparing for trans-siberian rail travel. We trained with Arttu using 130kg sets… I think three reps.

In 2021 Jesse and I were working on an outdoor project. To maintain grip and hold tool pressure for long periods, I developed a kettlebell routine with windmills to build strength in unusual positions.

Returning after COVID around 2022 felt like arriving to a moon station.

Now in 2026 I move in Kisahalli with ease. I know the equipment, the layout, and the rhythm. I’m passing culture forward: clearing my bench between sets, so others can lift, sharing equipment and keeping the flow on. Presence there is like a form of collective bodybuilding. It’s choreographed around practical cooperation between strangers, who are actively not bothering each other, in the extremes of motion.

Today I noticed my limits. A hundred-kilogram set asks something different. There is a future dawning: I’m becoming one of the gray regulars praying to stay strong. Bodies change there and people come and go. I haven’t made any friends in Kisis but all are friendly.

Posted on

20230519

A Day of Artificial Spring Water Tasting in a Museum preparations for Lappeenranta Art Museum The Surface Holds Depths -exhibition progressing steadily.

Sinne gallery Regel 62 exhibition with Moa Cederberg, Mikko Kuorinki and Nomadic Kiln Group (Monika Czyżyk, Elina Vainio & Eero Yli-Vakkuri) is building up high expectations for next week. The title of our piece is epic 💨 Planetary Consciousness Massage Behind the Ears of the Thousand Winds and Statues of Fire 🌋. We’ll start preparing the work at the gallery on Monday.

As You May Sen­se -exhibition at the Uniarts Helsinki’s Research Pavilion is set to open 12th of June. We are preparing an monumentally vain bore-well with the Institute for Coping With Destruction. Drilling is set start next week. Enjoying In­gest­ing Bod­ies of Wa­ter (2022) Saara Hannula, which is written for the same Research Pavilion framework (a quote below). Reminds me of a fashion district window exhibition by Jesse and Emmi, where they made a dress out of plastic trash to illustrate a eco-mental cycle where antidepressants, pass trough bodies to the sea escalating environmental degradation, which causes more depression.

Through [waters] involvement in intimate encounters and bodily events such as drinking, washing, and peeing, the water incorporates new ingredients: hormones, chemicals, microplastics, microbes, and bacteria. Some of the active pharmaceutical ingredients and other contaminants are filtered out in Viikinmäki, which is the main wastewater treatment plant in the Helsinki region, but many of them remain in the water even after it is “purified” […] Especially hormones, endocrine disruptors, and antidepressants are known to have major effects on the development and behavior of organisms, even in low doses: as such, they play a key role in the evolution and extinction of aquatic life.

Later during the summer a gig at Mitäsmitäsmitä and a reseach-like piece in two phases for Institute of Urban Culture‘s new spaces at the Gdańsk Wasserkunst building with Tea. Fun stuff but a lot of it.

Returning to blogging feels good. Updated an old text on Finnish statue removals (should make it into an article too) and hoping to complete some prolonged writing commissions later in the month.

Posted on

20221117

Fun electronics projects for solarpunk: Build a Solar-Powered Music Synth (2022) Iffy Books which is inspired by Ralf Schreiber solarsoundmodule (1996). Schreiber’ step-by-step manual on the latter beautify, as is the guide for suneater which links to Mark Tilden’s and Eric Seale’s work on solar motor designs. I’m planning to build a water-pump and sensor element for a water-purification machine, which could react to changing water levels & quality and user interactions. It’s supposed to become a fountain of sorts. Desperately keeping it non-technical, so that the tech part (which currently motivates me more the then conceptual function of the machine) won’t take over how the machine is interpreted. Ad-hoc’ish buggy gadgets like the suneater seem to work in the favour of looser interpretations. They have agency.

Also acquired a kintsungi kit to restore earthenware ceramics which were prepared during the previous Experimental Clay Workshop 2. The metals used in the technique might facilitate electronics too. Perhaps a porcelain cup as a electra distortion unit? Unfortunately the bomb-shelter studio is too cold to for intricate work.

I’m working on too much text and my neck is sore. I have art-reviews to edit, accidentally made a short column for a political journal and I’m scheduled to start working on an article on sustainable art residency culture soon. Also working on a institutional critique campaign which will likely be announced later this month and preparing a horse course for TeaK. Had a short lecture in the Fine Art Academy too (and examined a thesis there too). The students were expecting a talk on ecological art, so I had them form a bus row from chairs and took them on an imaginary road trip on Suuri Rantatie, chatting casually about horses. This year I’ve taught or had lectures in Aalto university, Fine Art & Theatre Academies, the Kankaanpää Art School and co-organized two workshops.

The book “Performance Art in Practice – Pedagogical approaches” (Worthwise 2022) edit. Aapo Korkeaoja, to which I submitted an essay four years ago is being launched next week in Turku. The text I wrote for it is more relevant to me now then when I wrote it. Here is a n extract which starts my text

I have always had issues with authority. This family tradition was passed on to me by my mother. I get offended when people tell me what to do and for this reason studying has been and still is challenging. Luckily Finland is a welfare state, and in the nineties primary school teachers were idealistic. They believed that everyone is good at something and their trust convinced me that my dissident attitudes would find acceptance in the field of art.

I try to pass on similar hopefulness when I get the opportunity to teach. In the past I’ve attempted to assert control over creative processes and I’m learning to get more comfortable with uncertainty. I fear that open processes end up strengthening existing ideas and do not enforce change, which I think is mandatory for combating the hostility of present societies.

Prepared a new category in-memoriam to the Ore.e Ref. site structure (root folders also include praxis and media). Added a celebratory 15 years in operations speech for Jesse, scribed to the marginal of a Casio 3769 manual.

Posted on

Apurahahakemus: Valtakunnallinen metsäasiainlähde (2022)

Toimitettu Koneen säätiölle sekä lyhempänä versiona Alfred Kordelinin säätiölle. Jaettu verkossa tarkasteluun avoimuuden hengessä. Short summary in English below.

Tavoitteeni on kehittää valmiuksia joilla voimme organisoitua luonnon ja sen muutoksen suhteen. Järjestän tätä varten sarjan performansseja luonnonlähteillä. Lähteet ovat ihmeellisiä; Maaperällä on maku! Perehdyn ainakin kahdeksaan kohteeseen eri puolilla Suomea ja valmistelen niiden käyttäjille työpajoja. Työskentely perustuu vuoropuheluun ja luo suhteita. Osapuolina ovat lähde, sen eliöt sekä ihmiset, jotka haluavat kuunnella paikkaa ja altistua. Performanssit ovat osaltani opintomatkoja, joiden kautta tutustun erilaisiin lähdekulttuureihin niihin kytkeytyvien yhteisöjen kautta. Tilaisuuden rakentuvat veden maun varassa, jonka annetaan ohjata lähteen tulevaisuutta koskevaa päätöksentekoa. Maku on vahvan omakohtainen mutta vaikutealtis tuntemus. Sen välittäminen edellyttää avointa sanallistamista ja kuulostelua. Maistamisen ympärille organisoituminen on herkkä prosessi, joka synnyttää luottamusta toisiin ja omiin aisteihin. Tällaisessa tilassa tehdyillä kannanotoilla on mielestäni väkevämpi vaikutus kuin perinteisellä asiantuntijatyöllä. Väkevät keinot ovat välttämättömiä sopeutuaksemme ympäristön muutokseen.

Matkustan ympäri Suomea liftaamalla. Liftaus on päästövapaa ja sosiaalisesti opettavainen tapa tutustua uusiin ympäristöihin. Lähestyn yhteisöjä, jotka toimivat aktiivisesti lähiluonnon kanssa ja joiden toimintaan vesistöt kytkeytyvät. Etsin kumppaneita järjestöjen kuten partiotoiminnan sekä metsästysseurojen kautta. Tätä ennen olen saavuttanut etäisiä lähteitä maastokarttojen avulla ja luonut onnistuneita paikallisyhteyksiä, soittamalla esimerkiksi lähialueiden huoltoasemille ja utelemalla. Tämän työn puitteissa toimin kullakin lähdealueella kahden viikon ajan tutustuen alueen asukkaisiin. Paikallistoiminta voi myös kytkeytyä kulttuuritapahtumiin sekä kunnallisten toimijoiden ohjelmiin. Olen aikaisemmissa projekteissa tukeutunut esimerkiksi Maaseudun sivistysliiton verkostoihin. Tutustuttuani yhteisöihin käyn heidän kanssaan lähderetkelle.

Esitän kunkin lähdevierailun alussa performanssin, joka pohtii veden geologista kiertoa. Paljastan sen kautta kaiken mitä tiedän aiheesta. Aikaisemmissa esityksissä olen laulanut yleisölle ja tanssinut kumisaappaissa esittäen sateen kulkua maaperässä. Esityksen draaman kaari on kömpelö. Performanssitaiteelle ominainen kotikutoisuus synnyttää tilapäisiä tasa-arvoisia tiloja, jossa jaettavat kertomukset näyttäytyvät kaikki yhtä päteviltä tiedon lähteiltä. Tämän jälkeen harjoittelemme veden maistamista ja keskustelemme lähteisiin liittyvistä kokemuksista. Sillä yleisö tuntee paikat ennalta, työskentely on pohjustettua ja etenemme sutjakasti käsittelemään mikä lähde oikeastaan on ja miten meidän kannattaa olla siihen suhteessa.

Tallennan osallistujien puheenvuoroja sekä tuntemuksia ja kokoan kustakin esityksestä asiapitoisen raportin. Raportit valmistellaan samaan tapaan kuin yhdistysten keskustelupöytäkirjat, joiden laatimisessa olen järjestösihteerinä hyvin harjaantunut. Tarkistutan asiakirjat osallistujilla ja pyydän niihin palautetta. Tarkistuskierros lisää asiakirjan vaikuttavuutta ja mahdollistaa lähteen ympärille järjestäytymisen. Järjestäytymisen myötä voimme ohjata esimerkiksi kunnostustoimenpiteitä ja pyrkimyksiä tehdä paikkaa saavutettavaksi eri käyttäjille. Toisaalta asiakirjat voivat tukea aikeita kätkeä lähde ulkopuolisilta ja jättää paikka rauhaan. Vesivarat ovat korostuneen eripuran ja huolen aiheena. Esimerkiksi kunnalliset toimijat kartoittavat lähteitä huoltovarmuuden näkökulmasta, mutta monet kontaktoimani paikallisaktiivit pyrkivät pitämään lähteensä salassa estääkseen niiden kuormittavaa käyttöä. Kummatkin osapuolet pyrkivät suojeluun, mikä paljastaa kiinnostavan jännitteen: Toiset suojelevat luontoa sitä kätkemällä, toiset tekemällä tutuksi. Onko kätkemällä suojeltua luontoa piilossa enemmänkin ja pitääkö tunnistamisen aina johtaa haltuunottoon? Pitääkö luonnon kuulua kaikille?

Kokoan pöytäkirjojen pohjalta laajemmalle yleisölle suunnatun taiteilijakirjan. Kirjaan sisältyy tarinoita, haastatteluita sekä veden maun ja paikkojen kuvauksia. Teoksessa on esseeosuuksia, jotka kuvaavat tuntemuksia, joita vieraiden vesien juomien teettää. Kirja toimii oppaana lähteiden tunnistamiseen ja maistamiseen. Maistamisen taito, näppituntuma ja oma harkinta edustavat osaamista, joita muuttuvassa maailmassa kannattaa kehittää. Aikaisempien esitysten avaamien keskustelujen myötä olen oppinut kuinka viileitä lähteitä voidaan käyttää marjojen säilytykseen, sekä minkälaisia oireita poikkeavilla mineraalipitoisuuksilla varustettu juoma tuottaa. Olen myös havainnut tuulahduksia rituaalikäytöstä ja haluan saada selville minkälaisia hengellisiä suhteita ihmisillä on vesiin. Kerään tarinoita ja tulkitsen esityksiin osallistuneiden yleisöjen reaktioita sekä sanoittamattomia tuntemuksia. En paljasta lähteiden salaisuuksia. Kirjoitustyyli hakee muotoa kauhu- ja mysteeriromaaneista. Vaikuttaa siltä, että lähteet herättävät ihmisissä syvällistä pelkoa ja vaarallisia tuntemuksia. Maan kupeen nauttiminen on kuumottavaa, sillä sen laatuun vaikuttavat kaikki maalliset toimet. Oikein kanavoituna tämä voimakas tunne voi motivoida poliittiseen organisoitumiseen.

Julkaisu toteutetaan matalan kynnyksen mediatyön periaatteita noudattaen. Kirjoitan sen tekstit käsin, samoin kuin olen toteuttanut hevoskulttuuriin liittyviä tutkimuksellisia artikkeleita (liite). Kirja on kuvitettu piirroksin ja tulostettavissa mustavalkoisena kotiprintterillä kuten zine-julkaisut. Olen tehnyt zine-julkaisuja koko urani ajan ja organisoinut pienjulkaisu toimituskuntia osana nykytaiteen opetustyötä eri yliopistoissa. Myös performanssitaiteilija Tea Andreoletin kanssa tehty yhteistyö (esitellään alla) on kiteytetty pienkustannemuotoon. Kuvasimme Tean kanssa Tasting is the process of comparing two or more ingredients to each other (2021) teoksen, joka opastaa kuinka rakennuksia voi juoda ja julkaisimme sen saatteena A5-kokoisen Tasting Book maistamis- ja reseptioppaan.

Työskentelyn poliittinen motiivi ja taustat

Toimintani kehittää ekososialistisia tai oikeammin hydrokommunistisia verkostoja. Esitykset kokoavat yhteen vesistä kiinnostuneita ja vahvistavat heidän kykyään työskennellä yhdessä vihreän syndikalismin hengessä. Aistien ja paikallistuntemuksen varassa jäsentyvä poliittinen toiminta vastustaa hallinnollisia ja tiedollisia hierarkioita. Työ ei kuitenkaan haasta asiantuntijoita vaan kutsuu liittolaisia. Lähteet kutsuvat, jopa velvoittavat niiden käyttäjiä, ja haluan tunnustella toimijuuksia, joita ne ehdottavat. Olen avannut yhteydenpidon Uudenmaan ELY-keskuksen Helmi-elinympäristöohjelmaan liittyvien tutkijoiden ja virkamiesten kanssa. Helmen ohjelmassa on pienvesiin liittyvä painotus ja olen kontaktoinut luonnonsuojelun asiantuntijoita, joiden kanssa syvennän yhteistyötä apurahakaudella. Olen oppinut, miten esimerkiksi Helsingin kaupunki on järjestänyt asukkaille pienvesitapaamisia ja purokävelyitä. Haasteena on ollut, että retket kuormittavat herkkiä ympäristöjä, joihin ne kohdentuvat.

Toivon oppivani asiantuntijoilta lähteiden kunnostamisesta ja tämänhetkisistä käytännöistä pohja- ja pintavesien kanssa toimimiseen. Tämä sisältö uudistaa jo käyttämääni esityksen käsikirjoitusta ja virittää osaamistani. Vastalahjaksi kehitän Helmen asiantuntijoille menetelmiä, jolla voi edistää luontosuhteita ilman että kohteissa vieraillaan. Kokemukseni mukaan oikein esiteltynä kraanavesi mahdollistaa rikkaan luontokokemuksen. Teos koettelee asiantuntija vetoisen luonnonsuojelutyön ja edustamani ihanteellisia luonnon kuvauksia kritisoivan taiteellisen toiminnan rajoja. Lähteillä järjestämäni esitykset toimivat opintokerhoina, jossa kohtaavat vesistöjen suojelutyötä ohjaavat viralliset, taiteelliset ja paikallisten käytännöt.

Taiteellista työskentelyäni on pian kahdenkymmen vuoden ajan läpäissyt itsessään ongelmallinen antroposeenin käsite, joka arvioi ihmisen ympäristövaikutusta geologisen ajan mittakaavassa. Käsitettä hyödynnetään kriittisenä työkaluna, jolla puretaan ideologioita, jotka tähtäävät ihmisen tarpeiden tyydyttämiseen muun elollisen kustannuksella. Se kuvaa lajimme kaikkivoipaisena ja esittää nykyihmisen toiminnan koskevan koko elonkehää. Antroposeenin näkökulmasta ihmiskunnan luontosuhde on katkonainen ja alistava, mikä ei kuitenkaan vastaa metsissä liikkuvien tai niistä riippuvaisten yhteisöjen tuntemuksia. Mikäli ihminen vaikuttaa kaikkeen, voidaan päättelyä seuraten havaita että muovipullosta juova on aidon luontokokemuksen äärellä. Tämä on herkullinen kehä. Taiteellisena haasteenani on nautiskella luonnon saavuttamisen vaikeudesta.

Tavoitteeni on, että esityksiin osallistuvat yhteisöt muodostuvat huokoiseksi organisaatioksi, jolla on jaetun kokemuksen, pöytäkirjojen ja mahdollisten yhteisten päätösten kautta omaa ympäristöään koskevaa toimintavaltaa. Pyrkimykseni on vahvistaa yhteisöjen valmiuksia organisoitua lähteen asettamien ehdotusten mukaisesti. Näkökulma on lennokas, mutta olen jo pitkällä sen kehittämisessä. Valmistelen parhaillaan 24. syyskuuta esitystä Degermosantien asukkaille Sipoonkorpeen, Helsingin viimeisen luonnonlähteen kupeeseen, jossa testaan tässä esittämiäni menettelyitä. Tätä hakemusta koskevasta prosessissa syntyvää taiteilijakirjaa painetaan satakunta kappaletta ja se postitetaan toimintaan osallistuneille. Näin työhön osallistuneet hyötyvät toistensa tietämyksestä.

Työni lähteiden parissa sai alkunsa 2018 kutsusta osallistua Alkovi gallerian johtamaan In Various Stages of Ruins aloitteeseen. Toiminta tarkasteli miten kansallisia arvoja määrittävä tieto muodostuu ja kuinka sitä välitetään. Vierailimme ohjelman puitteissa Venäjällä, missä jännitteet virallisen ja paikallisen tiedon sekä raunioiden välillä ovat akuutteja. Teimme retkiä Venäjän Karjalaan, missä haimme kyläläisten avustuksella luonnonlähteitä Куркиеки ja Йо́ханнес / Советский ympäristöistä. Valmistelin tältä pohjalta esityksiä Agency of Singular Investigations – ASI space, Fabrikaan (Moskova) sekä Zarya taidetilaan (Vladivostok). Esitykset pohtivat ja testasivat, miten luonnonlähteiden vedet vaikuttavat käsitykseen paikasta. Kysyin esityksillä, kuinka paljon paikallisen lähteen vettä on juotava ollakseen paikallinen.

Venäjän matkat toteutuivat samaan aikaan Performing the Fringe -projektin kanssa. Itämeren alueelta koottu taiteilijaryhmä tutustui parin vuoden ajan Tukholman, Porin ja Vilnan lähiöihin pitkien kävelyiden ja paikallisten asiantuntijoiden puheenvuorojen kautta. Tukholmassa vastaanottavana organisaationa toimi Konsthall C, jossa järjestettyyn näyttelyyn liittyen suunnittelin esityksen lähistöllä asuvalle perheelle. Koska en löytynyt luonnonlähdettä, valmistin perheelle kivennäisvettä heidän kotitalonsa rakenteissa käytetyistä kivistä. He joivat taloaan naureskellen. Korona-pandemian teettämät sulut käynnistyivät samana viikonloppuna. Tämä sai minut kohdentamaan työskentelyni pienille ja paikallisille yleisöille. Tukholman esitys toteutui perheen olohuoneessa juuri ennen lasten nukkumaanmenoa.

Osallistuin seuraavana syksynä New Performance Turku -festivaaliin järjestäen polkupyörävaelluksen syrjäiselle luonnon lähteelle Kukonmäellä. Tanssin samoin sävelin Kiasman Esitys:NYT -tapahtumassa, tarjoillen yleisölle vettä Kurängen lähteestä ja valmistaen kivennäisvettä Finlandia-talon marmoreista. Vesiteema jatkui Porin taidemuseossa, jossa toteutuneen näyttelyn yhteyteen teimme Jesse Sipolan kanssa julkisen taideteoksen p3rm46r4ff171 (2021). Tutustuin työskentely lomassa performanssitaiteilija Tea Andreolettiin, joka on tehnyt lähdevesiin liittyvää taidetta ja kouluttautunut vedenmaistajaksi. Valmistelimme Tean kanssa esityksen 2020 Anti -festivaalille Kuopioon. Valmistelun yhteydessä saimme selville, että miltei kaikki kaupungin lähteet oli tuhottu päättäjien hygienisenä varotoimenpiteenä.

Short in English: I’m working to scale a performance I’m preparing for the Nomad House program into a three year project titled: “National Forest Spring Affair”. I propose eight or more workshops (bundled with lecture performances), which I’ll organize at different natural springs around Finland. I’ll reach remote sites by hitchhiking, which I casually frame as a practical solution (an innovation even) to logistical sustainability concerns in arts (both ecological and social aspects of it, as during the 2014 Trans-Horse riding excursion, we learned that infra is barely material and solely dependent on social networks and kindness). The audiences I’m looking to reach consist of members from local associations who are involved in forestry, such as hunting associations and scout clubs. There is buzz around springs due to national security of supply concerns.

The work is grounded on community organization and I frame the project as a hydrocommunist initiative (I don’t know what it is yet, but imagine it will be great). My idea is that the taste of spring water will enable the group to formulate opinions and dreams of nature. Each spring informs different political action and desire. I’ll document the discussions and collect water stories, anecdotes – Honestly pretty much everything people experience and know about the sites. The documents will be written in “minutes of the debate” -form which I’m skilled in formulating through my involvement in political associations. To establish the document’s validity, it will be checked by the participants, which makes them suited as a foundation for future planning, statements and negotiations.

Later on I’ll write a horror-story book which is based on the documents. The book aims to motivate furter tasting experiments and give hints on how to discover, claim or hide natural water resources. It will be a low key zine written by hand, which people can print at home. It will not reveal the secrets of the springs – It’s not a map but a tool for discovering local area resources. The initiative is founded on ecosocialist thought and my idea is to organize participants into a national network (in the spirit of green syndicalism), which can collectively work for springs (or work to keep them secret).

The artwork explores contradictions between nature protection (best represented by ELY, the Centre for Economic Development, Transport and the Environment) and artistic initiatives which aim to dislodge established, often idealized notions of nature. This part of the project is informed by Enis Yucekoralp’s take on the sublime and a recent publication regarding the Gothic Anthropocene. The work builds on my involvement in Land and Environmental Art Conservation and pedagogic ambitions in advocating horse intellect in urban planning.

Posted on

20220516

We build a kiln with Elina and Monika. The construction was simple. Old bricks formed a square base for the fire (~40x40x20) with a half-a-brick size vent on the side opposing the opening. Bricks were laid to form a ~60cm shaft and a steel grill built in the middle. We used ceramic tiles on top of the grill to support the ten(ish) items we burned. The shaft was covered with a steel plate to keep the temperature. The opening had a partial brick door and holes in the kiln walls were filled using a clay/sand mixture for insulation. I had small bellow for building up temperature and a electric fan for building high heats (from Jesse).

The firing had three phases. 2 hours low heat using only wood as the fuel (this failed as the temperature rise too fast breaking an item), 2 hours of medium heat with more wood and energy form the bellow pumping up the temperature and 2 hours extreme heat with charcoal and the electric fan for extreme temperatures. We suspect we reached temperatures above 1100°C because a store bought glazing designated for 1050°C we used was burned. Some pieces which were closest to the heat also burned and showed charred glazed like surfaces, indicating the clay turned into lava.

While heating we practised forging using scrap metal bits and rail track for an anvil.

It took a day to build the kiln and prepare the firewood and a day for the firing. The items were left cooling over night. We used various clays and mixtures for the objects but clay from Kurängen spring worked best. We suspect it has sand particles in it which prevent extreme shrinkage, helping the items to not break in the heating. A thick jug I made from clay (partially found from the basin of the spring and three meters north east from it) is thick enough that contains water even without glazing.

We will do a new firing next month for glazing and making new things. For the glazing we’ll use a 1:2 ash and 1:2 clay mixture. The ash is from wood produced by the first burning and the clay from Kurängen. I’m in the process of washing the ash. The recipe and science comes from Phil Berneburg. We’ll build a bigger kiln and aim for a steadier pre-heating phase.

Using clay from a spring, to drink its water completes and begins a ritual a geoartistic-cycle. It feels powerful and I love that the process of preparing clay objects is thoroughly holistic: Using ashes from the first burning for the second burning glazing feels like a gaiaistic design. We also prepared small cups, which I’ll built a wooden tray for. The long term plan is deposit the items submerged into the Kurängen spring water, were they can be used by visitors and forest dwellers. The design of the items is utilitarian. The cups which we made don’t have any straight edges, which works well for the forest as it does not have any straight edges either.

A visit to the spring in long due. I should groom the garden of peat I planted.