Toteutimme 2014 Turku-Helsinki ratsastusperformanssi ja 2015 esitimme projektin yhteenvedon Mäntän kuvataideviikoilla. Ratsastimme näyttelyyn Kokkomäen tallin matkassa Keuruun suunnalta. Vuonna 2016 Hevoslinja harppaa ulkomaille. Tavoitteena on löytää malleja, joiden avulla voisimme vahvistaa paikallisesta hevoskulttuuristamme tunnistettuja, kestävää kehitystä ja ei-ihmiskeskeistä ajattelua tukevia suuntauksia.
Ensimmäisen matkan kohteena on Uusi-Seelanti, jonne pääsemme New Performance Turku -festivaalin järjestämänä. Paikallisissa kontaktoinneissa avustaa Aucklandin yliopiston lehtori, taiteilija Mark Harvey. Tämän suhteilla alkaa sunnuntaina työskentely paikallisen hevostilan kanssa. Tallihommien ohella valmistaudutaan esityksiin jotka toteutuvat Te Uru Waitakere -nykytaidegalleriassa. Vast’ikään englanniksi käännetty hevoselokuva “Come Together, Leave Together” saa tuolloin kansainvälisen ensi-iltansa! Tapahtuman muita suomalaisia edustajia ovat Leena Kela,Pilvi Porkola, Oblivia ja Antti Laitinen.
Matkan tavoitteena on arvioida hevosen osuutta kolonialistisissa prosesseissa. Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaat Maorit sekä eurooppalaiset uudisraivaat ovat eläneet rinnakkain 1700-luvun lopusta alkaen. Tätänykyä valtio kuuluu brittiläiseen kansainyhteisöön ja väestö on suurimmalta osin eurooppalaistaustaista. Maoreiden asema sekä oikeudet ovat kiistaa herättävä keskustelunaihe. Hevosten saapuminen saarelle on tallentunut Maoreiden kansantarustoon. Kun hevoset ensimmäisen kerran laskettiin laivasta saaren rantaan 200 vuotta sitten, maorit pitivät niitä legendojensa merihirviöinä. (Kiinnostavasti myös kreikkalaisen mytologioissa hevonen on yhteydessä meren jumalaan Poseidoniin). Maorien tapauksessa hirviömäisessä ensivaikutelmassa oli perää, sillä hevoset mahdollistivat vaikeakulkuisen saaren valloittamisen! Hevoset ovat olleet maoreille kuitenkin myös hyödyllinen tuttavuus. Etäällä elävät heimot ovat pystyneet pitämään niiden avulla yhteyttä, ja hevoset kuuluvat edelleen saaren asukkaiden arkeen. Koulukuljetuksia järjestetään hevospelillä vielä 2000-luvulla.
Hevosten leviäminen ympäri maailman on seurausta eri aikakausina tapahtuneesta kolonialistisesta voimapolitiikasta. Mikäli pidämme eläintä kumppanina, jonka genomin menestys on sidottu omaamme, voimme nähdä hevosen toimineen liittolaisena kolonialistisissa pyrinnöissä. Hevonen on siis myötävaikuttaja brittiläisen imperiumin kyseenalaisessa menestyksessä. Donna Harawayn ehdottama kumppanuuslajiajattelu saa eläimen näyttämään osasyylliseltä! Haastattelemalla paikallisia hevostoimijoita pyritään selvittämään, miten Maorit ovat onnistunut sovittamaan hevosen kansantarustoonsa ja kenen etua järjestely palvelee. Onko 200 vuoden aikana kehittyneessä hevoskulttuurissa kysymys hevosten approprioimisesta Maorien kulttuuriin vai miehittäjien tekniikoiden (ja maailmankuvan) yleistymisestä alkuperäisväestön keskuudessa?
Reissunpäältä toimitettaan matkapäiväkirjaa. Matkalla kuvattuja haastatteluita tullaan esittämään myöhemmin keväällä.
Hevonen ja esiintyminen -kurssilla Taideyliopisto teatterikorkeakoulussa hevonen toimi esiintymisen opettajana. Eläimet voivat ottaa vastuun taiteellisen tiedon tuottamisesta, kun niille annetaan mahdollisuus. Taideyliopistolle aloite toislajisesta taidepedagogiikasta olisi uraauurtavaa brändityötä. Kurssin apuopettajien Pietari Kylmälän ja Eero Yli-Vakkurin mielestä uusien lajikumppanuuksien hakeminen on taiteen elinehto.
Taiteen akateemikko Outi Heiskanen nimesi suomenhevosruuna Toivotun Pojan dosentiksi toukokuussa 2014. Hevonen sai opetusoikeuden Bellinin akatemiaan, joka on 1970-luvulla aktiivisesti toiminut taiteellinen opintopiiri. Hevosen akateeminen ura alkoi. Seuraavana syksynä se laajensi pestinsä TEAKiin Hevonen ja esiintyminen -kurssin opettajaksi. Opetukseen osallistui kymmenkunta taiteilijaa. Hevonen on nerokas opettaja.
Taideyliopiston kannattaa headhuntata hevonen lehtoriksi! Joukkojenhallintatehtävissä kahdeksan ratsupoliisia vastaa sataa maasta toimivaa, ja taideyliopistojen kilpailutilanteessa yksi hevonen vastaa kymmentä lehtoria! Tuloksena voisi olla maailman mittakaavassa ainutlaatuisen toislajissensitiivisen pedagogiikan kehittyminen. Hevonen on kannattava kumppani taiteelliselle työlle, sillä se on koodattu kulttuurimme visuaalisiin järjestyksiin. Ratsastavat arvohenkilöt ovat tuttu teema veistoksissa ja sota-aiheisissa maalauksissa. Ei-inhimillisten kumppanuuksien luominen on ekokatastrofiin varautuvassa maailmassa taiteen tekemisen edellytys. Hevosen rinnalla oleminen luo ihmisen ja ympäristön keskinäisiä riippuvuuksia.
Kurssin toiminta lomittui Etelä-Espoon ratsastuskoulun talliarkeen. Sen aikana ei pyritty kouluttamaan lisää ratsastustaitoisia esiintyjiä taidespektaakkeleihin. Ryhmä joutui neuvottelemaan taiteellisista prosesseista hevosten sekä muiden tallilla olleiden henkilöiden kanssa. Vaihtokaupassa talli muuttui esitystilaksi. Paikan kriittinen luenta mm. paljasti hevostytöt aktiivisiksi liminaalihahmoiksi, jotka asettuvat luonnon ja kulttuuristen toimien väliin. Taiteelliselle toiminnalle vierasta ympäristöä tulkittiin hetkellisesti teoksena.
Hevoslehtori haastaa seiniensä suojiin käpertyvät taidelaitokset. Sen opetusta ei ole järkevää rajata harjoitus- tai luentosaleihin. Luokan on seurattava eläintä, jolloin ympäristön muutokset, sää ja muut eliölajit vaikuttavat oppimiskokemukseen. Tätä kautta oppii valpasta ympäristösuhdetta. Hevosta ei tunnu haittaavan toimiminen lähiön kupeessa tai tehtaiden piippujen varjossa. Hevosen muuttuva suhde elinympäristöönsä perustuu verkostojen rakentamiseen muiden lajien kanssa. Se ei pyri omavaraisuuteen vaan tarvitsee lauman. Se on vertaisvarainen ja kutsuu yleisöä kumppanikseen.
Vaaratilanteiden välttämiseksi opettajan ja oppilaan välisen kunnioituksen on oltava molemminpuolista. Kunnioitus ei tarkoita samastumista, vaan lajien erityislaatuisuudet on tunnistettava ja niistä on muistutettava itseään jatkuvasti. Huomion lipsumisen tuntee nahoissaan, kun hevonen astuu varpaille. Kivun uhka voi johtaa pelkotiloihin, jotka purkautuvat helposti kontrollia tavoittelevana fyysisenä vallankäyttönä. Jotta hevoslehtoraatti saisi loivan lähdön, se kannattaa perustaa tanssitaiteen laitoksen yhteyteen, jotta oppilaat voivat väistää eläintä sulavasti.
Oheinen artikkeli on alunperin julkaistu AVEK-lehdessä 2/2015, s.56-57. Kirjoitus on ladattavissa myös .pdf tiedostona. Artikkelin kuvitukset ovat Tullaan yhdessä, lähdetään yhdessä -elokuvasta. Pietari Kylmälän ja Eero Yli-Vakkurin kynästä.
Mäntän kuvataideviikoilla esitelty Tullaan yhdessä, lähdetään yhdessä -elokuva on yhteenveto Turku-Helsinki-ratsastuksesta sekä kuvaus hevosen muuttuneesta roolista medioituneen nyky-yhteiskunnan jäsenenä. Elokuvaa tehdessä havaittiin, että kun eläin ja ihminen asetetaan rinnakkain samaan mediaan, ne näyttäytyvät hetkellisesti samanvertaisina. Jakaessamme kerrontatilan eläimen kanssa, meitä molempia tulkitaan elokuvan ehdoilla ja viestimme hetken aikaa samalla kielellä. Tämä on mahdollista, sillä elokuva on rinnakkain asettuneiden hahmojen ja liikkeiden taidetta. Nauhoitettu ihmiskieli ja hevosen hörähdykset ovat heittopusseina samassa audiovisuaalisten signaalien virrassa.
Näyttäydymme hetken tasavertaisina, mutta toinen päätyy lautaselle. Kuinka eläinten oikeuksia voidaan edistää kuvallisella kerronnalla? Tämä on avoin kysymys.
Hevonen on media
Vaikkeivät hevoset näy arjessamme, niillä on jälkiteollisessa yhteiskunnassa aktiivinen ja yhä merkittävämmäksi kasvava rooli. Hevonen on muuttunut energiaa ja työtä tuottavasta kumppanilajista affektiivista työtä tekeväksi harrastus- ja urheilukumppaniksi. Nykyhevonen on tunnetyöntekijä, jonka tehtäväksi on asetettu ihmisen stressin purkaminen, alaselän fysioterapeuttinen hoito ja työntekijän irrottaminen läppärintakaisesta minästä. Tässä se onnistuu peilisolukkojensa, joustavuutensa ja laumasensitiivisyytensä avulla. Hevonen on kuin luotu mediayhteiskunnan paineisiin: hevoslauma on prototyyppi – erityisesti sosiaalisen median muokkaaman – mediakulttuurin monisyisyydestä, visuaalisten merkkien ja affektien ristivedosta. Eläimelle lauman “tykkäykset” merkitsevät hyvinvointia.
Talleilla harrastajat kokoontuvat hevosen ympärille teatteritilaa muistuttaviin puolikaariin ja heijastelevat ratsastuskokemuksiaan eläimen kautta. He tuottavat hevosen yksilöksi tarinankerronnan, huhujen, ilmaistujen pelkojen ja toiveiden, sekä sosiaalisten medioiden hetteikössä. Hevossuhdetta kuvitetaan paikallisilla esiintymisillä, pukeutumisella ja erityisen sanaston kautta. Suhde jatkuu tallin ulkopuolella epäpaikallisesti, tallityttöjen Instagram-tileillä #horselfie’iden muodossa, blogeissa sekä videojulkaisuissa. Hevosella on historiallinen rooli visuaalisissa järjestyksissä ja sen rinnalla näyttäytyminen luo edelleen merkityksiä.
Viime vuosisadan puolivälin työhevonen yksilöityi työsuoritteessaan, mutta nykyhevonen yksilöityy osana vapaa-aikaa ja siihen liittyvää identiteettipolitiikkaa. Se palvelee hyvinvointiamme kulttuuri- ja hoivatyöläisenä, jonka välityksellä koemme elämän rikkaana ja tasapainoisena. Mitä yhdenmukaisempaa työtä ruutujen takana teemme sitä merkityksellisempiä harrasteet ovat yksilöllisyyden muodostumiselle. Hevosen yhteiskunnallisen roolin hahmottaminen mediataiteen keinoin on luontevaa, sillä se on medioitu (välitetty, kuvattu, representoitu) siinä missä nykyihminenkin.
Eläinten mediaoikeudet
Eläinten oikeuksia koskeva keskustelu törmää usein kysymykseen älyjen tasavertaisuudesta. Mikäli eläimet miellettäisiin yhtä älykkäiksi kuin meidät ihmiset, niiden syöminen ja alistaminen olisi vastenmielistä. Onneksemme älykkyyden merkkinä pidetään loppupeleissä kielellistä osaamista. Ollakseen varteenotettava yksilö, on kyettävä jakamaan älykkyyttään puhumalla ja kirjoittamalla. Kulttuurit, joissa oppiminen tapahtuu hitaasti kasvokkain, jäävät altavastaajiksi (Tästä syystä käsityöläisiä pidetään tyhmempinä kuin akateemikkoja. Hevoset ovat käsityöläisiä jäyheimmästä päästä!). Nykyiset mediatekniikat eivät kykene välittämään hevosten kulttuuria, sillä ne tukevat vain ihmislajin aisteja. Hevosille keskeiset haju- ja kosketusaistit jäävät paitsioon, joten kuvien kautta välitetyt tarinat ovat alisteisia ihmisen näkökulmalle.
Hevosen esittämistä koskevat eettiset kysymykset eivät koske ainoastaan elokuvantekijöitä. Hevostalleilla eläinkokemusten mediointiin sisältyvät vastuun kysymykset ovat jokapäiväistä arkea. Eläimen tempuista kertovat juorut vaikuttavat, miten siihen tulevaisuudessa suhtaudutaan. Mikäli eläin leimataan hankalaksi, mielikuva heijastuu siihen, miten muut harrastajat sen kanssa toimivat. Puhumiseen liittyy erityinen vastuu, eläin ei voi selittää tekojaan ja kertomukset vaikuttavat sen elinkaareen. Sosiaaliset mediat lisäävät vastuullisen viestinnän tärkeyttä. Internetistä hevosen nimellä hakemalla löytyy dokumentteja, jotka esittävät mielipiteitä yksilön luonteesta ja laadusta. Nämä vaikuttavat sen vastaanottamiseen kuten pörssianalyytikkojen puheet osakkeiden hintakehityksistä.
Eläinkuvan rikastuttaminen tiettyjen eläinyksilöiden varassa on riskaabelia, sillä totutusta poikkeavat kuvaukset voivat vaikuttaa yksilön tulevaisuuteen negatiivisesti. Henkilötietolaki ei suojaa eläinten oikeuksia. Turun ja Helsingin yhdistäneen ratsastusperformanssin mahdollistanut tuolloin kuusivuotias suomenhevonen Toivottu Poika on “elokuvatähti”, joka esiintyi kesän mittaan lehdissä, televisiossa ja sitä kuultiin radiossa. Jutut on huomioitu tarkasti hevosen kasvattajan, hevoseen sen eri elämänvaihessa suhdetta luoneiden harrastajien ja nykyisenä kotina toimivan tallin tahoilta. Toivotun Pojan käytöstä tullaan hamaan loppuun asti vertaamaan siitä medioiden kautta luotuun tarinaan.
Stereotyyppistä käytöstä
Ruuduista välittyvät eläinkuvat ovat polarisoituneita. Eläimet esiintyvät sankareina, roistoina tai uhreina. Elokuvantekijöllä on kiusaus jatkaa eläimiin liittyvien stereotypioiden vahvistamista, sillä eläintarinoiden kautta on perinteisesti käsitelty ihmiselle arkoja tunteita: kiitos bonobo-apinoiden voimme käsitellä insestisiä tuntemuksia kiihkottomasti. On oireellista, että mitä enemmän ihmiskunta on modernilla aikakaudella tuottanut elokuvia, sitä huonommin itse eläimiä kohdellaan. Samalla kun mediakulttuurin tuotteet kertovat eläimistä emansipatorisina hahmoina Jack LondoninErämaan kutsu -teoksen Buck-koirasta Babe-elokuvan possuun, on valtaosa lähipiirimme eläimistä suljettu tuotantolaitoksiin. Totalitaarinen lihatuotantokone esiintyy rinnakkain luonnonkaipuun kanssa.
Elokuvantekijät ovat siloposkisen tehokkuusajattelun vallassa. Elokuvissa näkyy ainoastaan otoksia, joissa eläin toimii käsikirjoituksen mukaan ja tuotannot rullaavat kuin teurastamon linjasto. Esimerkiksi Babe-elokuvan possua esitti 48 eri eläinyksilöä. Babe ei siis ole possu, vaan yleistys possusta. Järjestely takasi sen, että kuvauksiin saatiin aina yhtä motivoituneen näköinen eläin. Mutta missä muut 47 possua odottelivat kun yhtä kuvattiin? On myös ongelmallista, että eläimet vieroitettiin lajistaan, korvaamalla niiden ilmeet korostetun inhimillisillä hymyillä ja reaktioilla.
Tuotantokoneistostaan huolimatta, Babe-elokuva on saanut aikaan ympäristöhyvää. Baben ja vastaavien sympaattisten eläintarinoiden ansiosta monet ovat herkistyneet eläintenoikeuksille. Mutta kun teemme eläintensuojelua koskevia päätöksiä mediatuotteiden välityksellä, mitä me oikeastaan suojelemme? Jääkö suojelumme piiriin vain sovinnaisia eläimiä? Entäpä jos Baben kaltaiset inhimillistetyt eläintarinat tekevät todelliset eläimet täysin tarpeettomiksi? On luotava monisyisempiä eläinkuvia.
Rauhoittava miesääni
Varsaa syödään ruudulla. Luontodokumentin miesääni kertaa, ettei luonto tarkoita pahaa. Veritekoja tyynnytellään ihailevalla kerronnalla, jolla vahvistetaan luonnonlakien muuttumattomuutta (sama freelance-miesääni juontaa myös historiadokumentteja). Eläinten pahaluontoisuuden kieltäminen ja esittäminen ympäristössään vain harmonisesti toimivina, ilkeyteen kykenemättöminä olentoina estää meitä suhtautumasta niihin ehyinä hahmoina, joilla on oma tahto. Luonto ei ole harmoninen, vaan jaetusta tilasta ja resursseista käydään jatkuvaa neuvottelua. Mikäli eläimet eivät saa olla pahoja, niiltä viedään valinnanvapaus. Siksi on järkevää ajatella, että eläimet voivat toimia ihan ilkeyttään. Tunnustuksen kautta voidaan kasvattaa tasapuolisempaa suhdetta: “Kappas toi heppa on ihan yhtä paska tyyppi kuin mäkin”.
Eläimillä voi olla samanlaisia tarpeita ja haluja kuin meillä. Niiden oikeuksien ajaminen tukee myös ihmisyhteiskuntien heikompien asemaa. Alipalkatut tunnetyöläiset ovat samassa rintamassa nykytyöhevosten kanssa. Poliittisella analogialla on historiallinen pohja. Yhdysvaltain etelävaltioiden orjayhteiskunnassa eläimet saivat kokea nahoissaan laajemman yhteiskunnan paineet: plantaasilla työskentelevät orjat pystyivät ilmaisemaan vääryyden kokemuksensa ainoastaan kurittamalla vielä alemmassa asemassa olevia eläimiä. 1800-luvulla vaikuttanut orjuuden vastustaja Frederick Douglas kirjoittaa, kuinka ihmis- ja eläinorjien asema muistutti paljolti toisiaan etelävaltioiden rotupolitiikassa. Kyse oli siis symbolisen tasolla tapahtuvasta sorrosta, jossa yhteiskunnan rotuja erotteleva rakenne ulottui myös lajien väliseen suhteeseen.
Kaksi Tullaan yhdessä, lähdetään yhdessä -elokuvassa esiintyneistä nykyhevoskulttuurin edustajista ovat ratsastaja Heikki Mikola ja suomenhevonen Kullannuppu. Parivaljakko on ratsastanut Turun keskustassa pian kuuden vuoden ajan ja on tuttu näky kauppatorin Hesburgerilla. Kesän päätteeksi Mikola ja Kullannuppu julistivat kanssamme ratsastamisen taiteen ja muotoilun tekniikaksi. Julistus sinetöitiin kaupunkiratsastusnäytöksellä New Performance Turku -festivaalin yhteydessä. Eleen myötä taidetta voidaan jatkossakin tehdä ratsain. Hevosen selästä koettuna ympäristö tulee ymmärretyksi yhdessä eläimen kanssa ja kaupunki näyttää siltä, miten se on suunniteltu. Kun tästä asemasta kuvataan elokuvaa, hevonen voi toimia dollyna ja grippinä. Kuva keikkuu ja tärisee.. Mutta sillä on tarkoitus. Impressionistitaiteilija Pierre-Auguste Renoir’n suussa elävin sanoin “pensselin veto jättää maalaukseen merkin sielun seismograafisesta liikkeestä”. Heiluva kuva on merkki toislajis-sensitiivisestä mediasuhteesta.
Oheinen teksti on julkaistu viimevuonna Elonkehä – syväekologinen kulttuurilehti numerossa 3/5 (Toim. Sirpa Elina Tulirinta), s.24-25. Juttu löysi tiensä myös Iso numero julkaisuun. Kirjoitus on ladattavissa myös .pdf tiedostona. Pietari Kylmälän ja Eero Yli-Vakkurin kynästä.
Modernin taiteen kehitys on saatellut meitä vähittäiseen luopumiseen yhtenäisen humanistisen järjen ideaalista. Höyrykoneen keksimisen aikaan kuviteltiin, että kaikilla ihmisillä olisi yhtäläinen kyky arvostaa taidetta. Teosten esitettiin toimivan kuten ortodoksiset ikonit, joita katsomalla olisi mahdollista saada kaikki sama tieto kuin raamattua lukemalla. Tämä teoria tuli haastetuksi 1900-luvun taitteessa. Yhtenä vaikuttimena olivat Euroopan museoihin siirtomaista haalitut etnografiset kokoelmat ja näyttelyt. Kerrotaan, että nähtyään Afrikan kainalosta vietyjä kulmikkaita rituaaliesineitä, aikalaistaiteilijat havahtuivat eurooppalaisen ihmiskuvan rajallisuuteen.
Uuden näkökulman mukaisesti taiteen arvostamiseen vaikuttavat katsojan taustat, sukupuoli ja luokka. Oivalluksen myötä alettiin juhlistaa kuinka monenkirjavasti maailma voidaan kokea. Huomio jäsentyi myös instituutiokriittiseksi taiteeksi. Minimalisteiksi nimetyt kuvanveistäjät esittelivät taidegallerioissa mustia laatikoita ja loisteputkia sillä pyrkimyksellä, että esineiden sijaan tarkasteltaisiin katsojan asemaa ja sitä, miten itse galleriatila vaikuttaa taidekokemukseen. Näin katse kohdentui taiteen edustamiin valtasuhteisiin, alleviivaten teosten ympäristöltään edellyttämää infrastruktuuria.
Digiajan taiteilijat pohtivat ahkerasti minkälaisten resurssien ehdoilla kokemukset ympäröivästä maailmasta muodostuvat ja minkälaisia tietoa eri tekniikat tuottavat. Kauniiden teosten sijaan tavoitteena on luoda ohjelmistoja, organisaatioita ja taidetiloja. Ympäristön tilasta huolestuneiden taiteilijoiden pyrkimyksenä on järjestelmien toimivuus uusiutuvien energialähteiden varassa, vailla keskushallinnon sääntelyä. Näin erilaisissa organisaatioissa muodostuisi kestävää kehitystä tukevia käytäntöjä ja strategioita kuin luonnostaan. Liikehdinnän ajankohtaisena haasteena on lukea suunnitelmiin myös eläinten ja muun luonnon tarpeet.
Kesällä 2014 nelihenkinen taiteilijaryhmä ratsasti hevosella vanhan Kuninkaantien myötäisesti Turusta Helsinkiin. Hevoslinjana tunnettu projekti esitteli ratsastamisen “liikkumisen ja muotoilun tekniikkana”, joka kykenee vastaamaan ilmastonmuutoksen asettamiin haasteisiin. Ratsastaminen on energiatehokas liikkumismuoto ja mikäli yhdyskuntasuunnittelussa huomioitaisiin hevosten tarpeita, edistettäisiin samalla muun ei-inhimillisen elämän mahdollisuuksia. Asetettaessa hevosen hyvinvointi liikennesuunnittelun lähtökohdaksi, maiseman ekologiset, esteettiset ja käytännölliset funktiot loksahtavat yhteen. Hevosystävälliset ympäristöt ovat luonnonkauniita ja kuin huomaamatta hevosten lannan myötä reitistöille levittäytyy laidunkasveja, jotka houkuttelevat mukanaan hyönteisiä ja lintuja. Hevosella liikkuminen yhdistää “vihreät” ja “harmaat” infrastuktuurit.
Bergenin ja Pietarin välinen, Rannikko-Suomen läpäisevä Kuninkaantie on historiamme keskeisiä liikenneväyliä. Sen elvyttämisellä ratsukäyttöön on tukeva kaikupohja, sillä alueella toimii tiheään ratsutalleja ja reitin varren asukkaiden kertomukset sekä tilusten historiat juhlistavat hevosen asemaa. Suora moottoritie tukee vain suurten asumiskeskusten välistä vaihtoa ja sen varjoon jääneet pikkukaupungit sekä kylät kuihtuvat. Peltilehmällä ohikiitäessä jää huomaamatta, että Kuninkaantien tallien ja kartanoiden verkosto sinnittelee edelleen ja sen varaan voidaan rakentaa.
Hevosen selästä maisema avautuu laajemmin kuin ratin takaa. Ratsastaessa joutuu sopeutumaan tienpohjan muutoksiin, tähystämään säätä, huomioimaan ohikulkijoita ja kartoittamaan laidunpaikkoja. Taiteilijaryhmä ja suomenhevonen Toivottu Poika saivat huomata, että autoliikenteen rinnalla kulkeminen herättää tunteiden koko kirjon. Yhteisen liikkumisen tuottama nautinto voi autoilevan törtön takia vaihtua hetkessä ardrenaliinin paahteiseen kiristelyyn. Hevosen kanssa toimiminen on hormonaalista, moniaistista ja sosiaalista. Kaupungit yhdistänyt 270 kilometrin ratsastus ei olisi onnistunut ilman reitinvarren vierastallien panosta. Hevoslinjan rinnalle organisoitui hevos-ihmis-tukiverkoston, jota motivoi eläinpopulaation hyvinvointi ja hevoskulttuurin liittyvien mielikuvien elävöittäminen. Kumppanitalleja oli matkalla kaikkiaan yhdeksän.
Viherinfraa rakennettaessa erilaisten indikaattorilajien hyvinvointia voidaan käyttää ympäristön hyvinvoinnin mittarina. Liito-orava on tästä poliittisessa ristiriitaisuudessaan hyvä esimerkki. Hevonen tulisi hahmottaa suomalaisen liikenneinfrasruktuurin indikaattorieläimenä, jonka hyvinvoinnista voi suoraan lukea liikenteen ekologista hyvinvointia. Hevosliikennöinnin edistämisen kautta liikenteelle voidaan luoda uusia, fossiilisille polttoaineille vaihtoehtoisia rationaliteetteja tai fokaalisuuksia, kuten Tere Vadén ja Antti Salminen esittävät (Energia ja kokemus, Niin&Näin, 2013). Toislajis-sensitiivinen suunnittelu ei pyri syrjäyttämään nykyisiä malleja vaan virittelee rinnakkaisia järjestelyitä, joiden myötä luiskahtaminen vähähiiliseen ajatteluun käy kivuttomammin.
Hevonen on lojaali kumppani, johon kohdennettu rakkaus muuttuu hyvinvoinniksi. Tähän ei traktori kykene.
