Posted on

All my phones since 1998

  1. Motorola c520 (Dropped in a creek)
  2. Nokia i8110 (Used. Antenna broke)
  3. Nokia 6150 (Got as a gift)
  4. Nokia 6230i (Wanted a camera. Buttons broke)
  5. Nokia e50 (Wanted to write email on the go)
  6. Nokia 5530 (Brainfart)
  7. iPhone 3 (Got as a gift. Didn’t work well)
  8. Nokia N900 (Bought used. Broke after fall)
  9. Samsung s5690 (Wanted a phone that would not break)
  10. Samsung s3 (Wanted GPS. Screen cracked after fall. Tried to fix)
  11. Oneplus3t (Changed battery, a year later screen went dark)
  12. Samsung J7 Prime (Needed a phone that works in USA)
  13. Oneplus 5t (Used, wrote artreviews on train, changed battery went for kid)
  14. Oneplus 8t* (Used, went trough strikes)

All the phones I’ve ever owned. Bought new 8, bought used/got 6. * Current phone.

Posted on

Venetsia värityskirjana ja tehtävänä

Suoriuduin Venetsian biennaalin avajaisviikoille ja kirjoitin kokemuksesta No-niin verkkolehteen Black White, Green and Red at VB. Paikalle oli helppo kulkea maanteitse. Retki oli kalliimpi mutta alpit ylittävä juna vaivannäön väärtti. Univelka edisti pohjatonta syventymistä taiteeseen ja reipas liikkuminen näyttelyiden välillä tuntui hyvältä pitkän istumisen päätteeksi. Junailu valkoisena heteroparina pienen lapsen kanssa oli vaivatonta. Saksasta tiedetään kertoa että ilmapiiri on julmentunut ja muissa kokoonpanoissa liikkuvat perheet kohtaavat häirintää. Niillä rajoilla joilla sakemannit tarkastavat passit on paska tunnelma.

Kirjoitus nappaa poliittiset askelmerkit saman vuoden Mustekalan artikkelista Mitä تطبيع on… mutta tarkentaa aikaisempaa koskien poliittisen lännen osallisuutta ja motiiveja. Gazassa toimineen kirurgi Ghassan Abu-Sittahin todistajalausunto avaa kuinka ihmiskehot muutettiin louhoksiksi, joista lääkärit ovat pakotettuja kaivamaan lännen aseteollisuuden huipputuotteita ja innovaatioita. Tuhon prosessi on rinnakkainen Jussi Parikan huomiolle pilvenpiirtäjistä nurinnutuin käännettyinä kaivoksina. Ihmisen liha on koko aseteollisuuden päämäärä. Gazan hävityksen ja kansanmurhan nopeus on huomioitu, sen järkytys mahdollistaa autoritääristen voimien järjestäytymistä Euroopassa. Kansanmurhan tavoite on ollut kiihdyttää militarismia ja viedä meidät sotaan. Päättäjät ei oikein keksi muuta.

Juttu käynnistyy näppärällä väritystehtävällä, muistuttaen että Eurooppalaiset taidehistorioitsijat huomasivat vasta 1800 luvulla että antiikin Kreikan ja Rooman marmoriset veistokset ja temppelit eivät olleetkaan valkoisia, kuten löydettäessä. Alkuaan temppelit olivat koristemaalattuja ja veistoshahmot ihonvärisiä. Pigmentit olivat haalistuneet mutta tieto ei välity taidehistorian oppikirjakuvituksiin vaan antiikki esitellään kuulaana.

Väitän että taiteen poliittisuuden hahmottaminen voi olla samanlainen seikkailu kuin antiikin värien tunnistaminen.

Oivallus sijoitetaan Adrian Piperin Funk Lessons (1983) dokumentaation ääreen Porin taidemuseoon. Video oli karkea sillä homman ytimessä on yhteistoiminta taiteilijan ja yhteistä liikettä opiskelevan ihmismassan kanssa. Video on siivu työmaata, jossa taiteilija välittää mustan työväenluokkaisen musiikkikulttuurin tyylejä uusiin kehoihin. Hän vapauttaa ihmisiä kankeudesta, kutsuu taisteluun valkoista ylivaltaa ja ajattelun jäykkyyttä vastaan. Samoin hänen installaatioiden niukat materiaalit ovat seuraus siitä että toiminta pyrkii poliittiseen muutokseen: esityksen muodot ja materiaalit seuraavat toimintaa.

Haluan tukea elämää ja toimijuutta: ymmärrän luokkani. Piper on tässä hyvä kumppani koska hän ei tyydy esittämään vaan laittaa ihmiset tanssimaan. Ero poliittisen ja poliittisen välillä on tunne. Vapauden tuntee vasta ihmisten kanssa joita ei entuudestaan tiedä, kun mennään kohti päämäärää josta ei ole varma, ja kun ymmärtää olevansa korvattavissa, jolloin liike ei ole pysäytettävissä.

Käyn läpi Venetsian biennaalia viestinä. Palestiina on läsnä teoksissa kuten Yasser Arafatin sänkyjä kuvaamassa kuvasarjassa, kaupungin pirstaloivissa tarra- ja julistekampanjoissa sekä jättimäisinä runokankaina, jotka seinustavat näyttelyitä. Päänäyttely In Minor Keys on rauniomaisema, josta uupuvat tekoälyt tai kolme-dee mallit. Taide on yksinkertaista ja pyrkii jälleenrakennukseen. Huoneet ovat pullollaan savea ja kollaaseja, raakoja aineita ja yritystä aloittaa uudelleen kansanmurhan jälkeen. Manaan jutussa termin “post-genocide” jonka pitäisi olla järkytys (se ei ole, ja tämä on se järkytys).

Olisi oma lukunsa ymmärtää minkälaista eksotismia Euroopan poliittisen ahdingon läpikäyminen Palestiinan kautta edustaa. On vaikeampaa järjestäytyä paikallista korruptiota, kuten Garden-Helsinki rahoituksen sisäpiirejä vastaan kuin puhua BDS ohjeistuksista. Tämä on osin perusteltua koska solidaarisuus-järjestäytymisessä kerätty tieto on vasta-hegemonista, ja uhkaa vallankäyttäjiä. On kuitenkin alati surullisempaa miten niukasti meillä on lähi-demokraattisia keinoja. Eduskuntapuolueet ovat siirtäneet päätöksenteon poliittisiin elimiin, ja ohjaavat muutosvoimaisia energioita pönkittämään legitimiteettiään. Kaikki tapahtuu kriisin varjolla, kukaan ei uskalla hävitä. (Kommunistit uskaltaa)

Jutusta leikkaantui katseet Jenna Sutelan Aeolian Suite -teokseen Suomen paviljongissa. Olisin halunnut juhlistaa sitä että se löysi paikkansa avoimen hakuprosessin kautta. Raati kutsui muutamia pareja kehittämään ehdotuksia pientä palkkiota vastaan ja prosessin tuloksena syntyi tilan tuulitunnelisuuden huomioiva, vahvaa ääntä kantava teos. Taiteilija sekä kuraattori Stefanie Hessler kehittivät ideaa yhdessä, yksityiskohtia on paljon paikallisesta myyttisestä ekologiasta animeen saakka. Prosessi eroaa hyvällä Kiasman kuratoriaalisesta linjasta pohjoismaiden paviljongissa, joka toimii kesätilana kansallisgallerian ohjelmalle.

Sutelan Aeolian Suite koostuu mekaanisista veistoksista, jotka viestivät ilmaston tilaa. Kyse ei kuitenkaan ole data-visualisaatiosta vaan tuulen toimijuuden taiteellisesta esityksestä. Teokset ovat vetoavia, ja kannustavat kuulemaan ilmastoa. Ilmastovaikutusten ääniä havainnollistetaan muun muassa äänitteillä joissa lapset soittavat pillejä ja kenttä-äänityksillä, joissa kuuluu tuulen ujellus siltarakenteissa. Kuulen äänet ja esityksen yrityksenä luoda ilmastolle proteesi, jonka välityksellä se pystyy kommunikoimaan ja kertomaan asioistaan. Veistokset pitää asentaa ympäristöministeriöön. Teos liittyy teknoon, se suhisee ja eri suhinoinen laatu on mitä kuulija seuraa.

Ajatus jäi kesken mutta ehkä pääsen kirjoittamaan teoksesta enemmän kun se tulee Emmaan Venetsian jälkeen. Esimerkiksi Régine Debatty tarjoaa hyvät pohjat teoksen luentaan.

Olisi myös pitänyt pohtia Inkerin paviljonkia. Taiteilija Pavel Rotts toi Inkerin lipun Venetsiaan, näyttäytyi sen kanssa eri puolilla saarta ja sommitteli paviljongin kirjaimista Inkerin. On hämärää ettei Venäjän valtion purkamiseen tai muuten Inkerin itsenäistymiseen kannustavaa poliittista tempausta ole käyty kummemmin läpi kulttuurimediassa. En tunne Inkeriläisten tilannetta Venäjällä riittävästi voidakseni viedä ajatusta pidemmälle. Teko oli väkevä. (Olen arka asialle koska Inkerin lippu on tunnistettu myös Palestiina tapahtumien vastamielenosoittajien hihoissa).

Kävin myös Venäjän paviljongissa. Kuulin että he tarjosivat Finlandia Vodkaa kun omaa ei saanut tuoda. Otin mukaani katalogi-aukeaman, joka oli suunniteltu päänäyttelyn katalogin keski-aukeamaksi (sillä jopa tarkat sivunumerot näytöksenä onnistuneesta tiedustelutyöstä). Esitys oli kuumottava. Merkillisesti kun otin kuvan Venäjän paviljongin kuistista, ihmiset perääntyivät verhojen taakse. Venäjä oli kääriytyinyt alkuperäiskansalliseen ilmaisuun, joka resonoi pohjoismaiden palviljongin satukirjamaisen tunnelman kanssa. Pohjoismaiden paviljongin ulkopuolelle työntyvä teos jopa silmäili Venäjän suuntaan.

Poliittisen lännen kansallisten paviljonkien loihtimat alkuperäiskansalliset-juonteet ovat vaivauttavia. Ainakin VBssä jossa taiteilijat performoivat kansallista suvereniteettia. Kun EU-jengi luopuu arvoista, alkuperäiskansoihin nojaavat jutut alkaa ilmentää alkuperäiskansallista nationalismia, joka valkopesee etnonationalistista kehitystä. Kansantanssi on tässä pohdinnassa keskeinen rintama. Vastarintaa juhlitaan sillä kustannuksella että sodan vastustaminen häviää asialistalta… Kyse on tai kyseessä pitäisi olla sama asia.

Posted on

Say better, preserve original style:

Slavoj Žižek is right in their analysis: it is easier to imagine the end of the world than it is to imagine an alternative to capitalism. In this TED talk, we expand on that proposition—or rather, use the same insight and roll with it.

And I won’t spend fifteen minutes of your life dressing up a simple observation with embellishment: for artists, it is easier to imagine the end of capitalism than it is to speak about class.

Speaking about class demands an acknowledgement that it is not simply a matter of recounting a personal history, or isolated experience. It means recognising that the particular artistic expression itself is a manifestation of working-class culture, working-class history, and working-class desire.

And that is the difficult truth we are trying to confront—the hard pill we fail to swallow.

Thank you.

Posted on

32 years at Kisis

I’ve been going to Kisahalli for 32 years. That is a huge stretch of physical culture tied to a place. The longest gap was six years, when I lived in Tampere and Tallinn.

In 1993 Saku took up boxing and Ari and I went with him to spar. Saku took it as an opportunity to display their growing strength. We complimented each other between rounds. One time I wore socks because I didn’t own sports shoes. An older boxer who regularly coached random young visitors, taunted me that I came from a rich family, because I could afford broken socks.

Around 1997 we went there both with school sports classes and friends. I remember loading a leg press far beyond what I should. (The same press-machine is in the same corner still) Four days after Anu asked why I didn’t get out of the car… I had to wait for them to go before crawling out.

After conscript service around 2000, I returned to Kisis with physical activity forced to daily routine. I remember being afraid that, even out of uniform, I might somehow still be recognized as a conscript.

In 2007 we went regularly with Kalle, who was working internationally as a model. We developed a solid routine. Pekka noted during an A4 photoshoot that we had real gains.

In 2014 I focused on becoming a better rider, I observed squats and dead lifts supported posture and performance. It felt like targeted preparation. Movement in one context translated into another.

Around 2017 the social atmosphere developed. There were young asylum seekers, more languages, and visible diversity. I was involved with two, and sometimes three, kettlebell groups as an instructor. Kisis had become culture with Kristian, Paula, Mia and Annina.

I fear my dead lift peaked in 2019 when preparing for trans-siberian rail travel. We trained with Arttu using 130kg sets… I think three reps.

In 2021 Jesse and I were working on an outdoor project. To maintain grip and hold tool pressure for long periods, I developed a kettlebell routine with windmills to build strength in unusual positions.

Returning after COVID around 2022 felt like arriving to a moon station.

Now in 2026 I move in Kisahalli with ease. I know the equipment, the layout, and the rhythm. I’m passing culture forward: clearing my bench between sets, so others can lift, sharing equipment and keeping the flow on. Presence there is like a form of collective bodybuilding. It’s choreographed around practical cooperation between strangers, who are actively not bothering each other, in the extremes of motion.

I noticed my limits. A hundred-kilogram set asks something different. There is a future dawning: I’m becoming one of the gray regulars praying to stay strong. Bodies change there and people come and go. I haven’t made any friends in Kisis but all are friendly.

Posted on

120 years of Artist-Activism

We had the opportunity to visit Kojonkylä near Forssa with the Institute for Coping with Destruction. The site is best known for the Koijärvi movement (Koijärvi liike), a youth-led environmental campaign of the late 1970s that sought to protect the lake Koijärvi bird habitat.

Prior to the visit, we interviewed artist-activists who had participated in the effort, and engaged in civil disobedience to prevent farmers from draining the wetlands. Before and during their actions members in the movement went from door to door in the area, sitting in kitchens to discuss and to share the rationale for the preservation efforts. These discussions divided opinions: “Kitchen tables were split in half”. There was reasonable support and understanding for their commitment.

Koijärvi is at the crossing  of the farmland rich Savi-suomi (Clay Finland) and Suo-suomi (Swamp Finland). Regional economic inequality and post-war Karelian refugee replacement are tied to motivations to draining efforts.

At the height of the movement, more than a thousand activists gathered at the site and even today the village is better known than nearby cities. One of the central figures of the movement, has stressed in interviews that while the campaign was successful in organizing and shaping environmental politics, it failed to protect the habitat. This is because activists based their demands on research. Apparently their arguments were truthful, which limited their capacity in negotiations. They had nothing to bargain with decision-makers and all compromises were losses.

In a discussion facilitated by the Hämeenlinna Museum, we had the pleasure of meeting people who were involved in the campaign. Some had heard about the events on the radio which prompted them to travel to the site. Similar stories were shared in interviews conducted beforehand. One participant detailed returning from a trip across Europe, learning about the initiative and heading directly to Koijärvi, arriving in the same dirty clothes they wore on the trip (snacks they had stored in their backpack were used as an ingredient of the maakuoppa-mysli or pit-müsli, which we sought to replicate for the event).

We also heard from an individual who had conducted the bird life surveys which helped to build an evidence-based case for protection efforts. There was also a resident who had lent the chains that activists used to lock themselves to the tractors that were designated to dig trenches to drain the wetlands. A former civil servant admitted that some official drainage plans of theirs were issued in a manner that made them vulnerable to sabotage. They also confessed to environmental crimes: when they were conducting a survey with administrators, they separated from the group to make ad-hoc dams. After the discussion we received personal testimony of a local teacher who had witnessed the actions and visits by different ministers.

As with previous spring-water expeditions, my contribution to the journey began with a series of random calls to random phone numbers found online. I was able to interview a resident in Kojo who knew of at least three natural springs. Two of them were threatened or possibly damaged by logging, a third was located near their property. Their “own” spring was known as Sinaatti Spring, derived from senaatti. People had gathered there to learn who had been visiting whose attic, judging them as in a senate.

In the same call, I learned about a nearby manor Kojon kartano. While researching the area online, I came across references to a meeting between Maxim Gorky and Vladimir Lenin there in 1906. The contact provided further details and I had the opportunity to collect water from the well that Gorky and their entourage used during their stay. The taste was grainy and had a hint of iron.

Gorky was accompanied by a guard-group including artist Akseli Gallen-Kallela and sculptor Alpo Sailo. Both were armed and committed to protect the dissidents. Gorky was an opponent of the Tsarist regime, and Gallen-Kallela and their associates were Fennomans (ultranationalists). Their group had ties to anti-tsar terrorism, and they were militant in their promotion of Finnish national culture and identity. Many in the group were Swedish speaking Finns (or at the time technically Swedish speaking Russians), but they took Finnish names… Possibly “nom de guerres” (War names) and studied Karelian-Kalevala traditions. Their involvement in supporting an author who was affiliated with Lenin is worth investigating. Sailo for example took part in a Bolsheviks led robbery in Helsinki. The funds went to the Bolsheviks but it feels like Sailo was involved as a saboteur, aiming to accelerate the fall of the Tsar’s regime.

Many details on Gorky’s visit come from a poet, Bertel Gripenberg, who escorted the “conspirator” to Berlin and wrote a detailed account of the events. They do not mention Lenin… But refer to “childlike” guests. Just with a brief glimpse it looks like Sailo was associated with socialist/anarchist Karl Gustaf Konrad Nyman & bolshevik collaborator Walter Sjöberg through the robbery. The politics of the broader group of early 1900 artist-activists (as defined by Gripenberg) should be further studied because they were close to revolutionary groups. Somehow a revolutionary twirl mixed principled anarchists, ultranationalists and bolsheviks.

There is a lot to learn about this phase in Finnish terrorism and activism. It’s not discussed in reference to contemporary artist-activism at all. (I don’t know if it can be discussed in a manner which contains the ultranationalist tendencies, perhaps it needs to be forgotten).

Over the years, people have contested that Helsinki kept the statue of Alexander II in Senate Square, after a difficult fight against the Tsar’s regime (Alexander II is celebrated because they made concessions, but a tsar is a tsar). After their hardliner son took power the statue issued paternal authority, and acted as a site for mass protests. Post revolution, it served as a public reminder that the Soviet had been preceded by a very different order, which had also been imagined as eternal. For smart Finnish nationalists, this distinction helped challenge the legitimacy of the Soviet state. It must have been an irritation for Soviet leaders visiting the Presidential Palace nearby to see the imperial two-headed eagle on a stone obelisk at the market square. Yet, populists called for the statues removal.

Unfortunately Lenin statues and memorials in Finland have been destroyed after Russia attacked Ukraine. Those monuments and sites contained similar wisdoms and afforded similar lessons which we’d urgently should recall. Keeping a Tsar and their two headed eagle, in Helsinki center today feels much weirder – then remembering a revolutionary figure who helped to drain their power.