Teksti on kirjoitettu Akaalla toteutettavan Näkymä 2009 ympäristötaidenäyttelyn taiteilijoiden tarpeisiin.
Mun veli on töissä mega-yrityksessä. Hän työskentelee yrityksessä luovan työn alueella, tutkimus asioiden parissa. En ikinä nähnyt sen työpistettä koska paikka oli salainen. Se oli alimmassa kerroksessa isoa toimistorakennusta mutta isot ikkunat oli peitetty sälekaihtimin. Työpaikka oli mukava. Kaihtimien takana oli miellyttävä avoin tila, säkkituoleja, kertyneitä tai henkilökohtaisia esineitä ja vapaa kahvinkeitin sekä limuautomaatti. Ei harmaita toimisto loosseja, kylmine päätteinee vaan kaikki näki toisensa ja sai jättää kahvikuppinsa ja takkinsa lojumaan pöydän reunalle ilman, että se loukkasi muita. Tietokoneilla ei ollut yhtäpäljon merkitystä kuin keskusteluilla ja yhteisellä viestinnällä.
Mitä enemmän veli kertoi paikasta sitä selkeämmin se piirtyi mun mieleen taiteilija yhteisön jaettuna työhuoneena. Mega-yritys oli käyttänyt miljoonia luodakseen luovan työympäristön, joka kannustaa keskusteluun ja ideoiden jakamiseen. Silloin mulle valkeni, että taiteilija yhteisöt lepää kultasäkin päällä.
Hyvien keskustelu ympäristöjen luominen on vaativaa puuhaa. Ja se onnistuu parhaiten, jos keskusteluun osallistuvat jakavat yhteisen intohimon. Yritykset yrittävät kannustaa tähän intohimoon uudenaikaisella työympäristö suunnittelulla ja rahalla. Mutta esimerkki kertoo paljon: Englannissa maksettiin aikoinaan rahaa verenluovuttajille. Tästä tehtiin tutkimus ja paljastui, että rahan kannustamana ihmiset luovuttivat enemmän verta mutta se oli huono laatuisempaa kuin vapaa-ehtoisesti luovutettu veri! En tiedä miten veren laatua arvioidaan. Mutta tiedän, että intohimoisen työpanoksen tunnistaa tavasta, jolla Akaalaiset puhuvat Näkymästä, sen historiasta ja matkan aikana sattuneista kuriositeeteistä.
Näkymän tuottaminen tyhjästä ilman vapaa-ehtois panostusta ja hartiavoimia maksaisi satoja tuhansia. Jos taiteilijoita ei innottaisi halu tehdä töitä paikallisen yhteisön hyväksi ja jakaa mielipiteitään, heille tulisi maksaa tuhansia euroja näkemästään vaivasta. Jos kaikki näyttelyyn osallistuvat taiteilijat kutsuttaisiin paikalle ammattitaiteen kentältä heiltä veisi kuukausia tutustua Akaan seutuun. Eikä tulos olis paikallisille yhtä läheinen ja merkittävä kuin Näkymä potentiaalisesti on.
Painotan, että vaikkei rahaa liiku ei tarkoita sitä, etteikö töiden tuottama arvo näkyisi Akaalla. Keskustelin viimekerran taiteilija tapaamisen jälkeen nuorison kanssa juna-asemalla. Ysiluokkalaiset tietää Näkymän hyvin.
Kysyin: “Mitä ootte mieltä.”
Ja eräs vastasi: “Jaa.. No sehän on aina ollut siellä. Lapsesta asti.”
Näkymän puuttuminen merkitsisi tälle ikäpolvelle muutosta. Sen olemassaolo ja toistuminen on paikallinen tapa. Jos tätä vertaa nuoruuteen Helsingissä niin vasta omien taideopintojen aikana sain tietää, että Mätäjoessa (Malminkartanon ja Kannelmäen välissä) kesälomilla kivittämäni hökötykset olivat osa ympäristötaitetapahtumaa.
Kynnys osallistua moiseen tapahtumaan olisi ollut mahdoton ylittää. Itseasiassa kesien aikana Mätäjoen taideteoksiin kohdistunut sabotaasi oli osaltani seurausta siitä, että suhtauduin paikkoihin henkilökohtaisesti. Jostain syystä siellä oli jotain muuta kuin mitä piti, paikka oli olevinaan jotakin ja se piti nopeasti muuttaa takaisin siksi epämääräiseksi tunkioksi, jossa oltiin lapsesta asti leikitty. On muuten outoa, että ympäristötaidetta voidaan tuoda jonkun taiteilijan toimesta sellaiseen ympäristöön, jolla taiteilijalla ei ole henkilökohtaista sidettä. Ympäristö on laaja käsite, metsä, suo tai joki mutta ympäristöä ei voi lähestyä käsitteen kautta neutraalisti koska ulkopuolisen näkemä mätäs on paikalliselle suuntaviitta kotiinpäin. Näitä asioita kannattaa ottaa huomioon.
Kaikista metsistä löytyy ihmisen jättämiä ready-made tilateoksia, majoja ja eritavoin aseteltuja puita, ehkä vanhoja penkkejä ja nuotiopaikkoja. Periaatteessa luonnon roskaaminenkin on viestintää. Varsinkin vaeltaessa huomaa, että edelliset menijät on jättäneet jälkiä toimistaa. Jonkun kiven päältä löytyy karkkipaperi tai kaljatölkin kansi ja siitä voi päätellä, että tässä olisi hyvä paikka levähtää. Tässä mielessä voisi ajatella, että suomalaisella kulttuurilla on erityinen mahdollisuus juuri ympäristötaiteen alueella, koska valtaosalla on rekisterissä tapa lukea pieniä merkkejä ja viestejä villin luonnon seasta. Tätä voisi hyödyntää sellaisenaan.
Palataan aiheeseen. Akaan nuoriso on hieman syrjässä Näkymän toimista. Olisi hyödyllistä tuoda heitä mukaan. Keskustelin aiheesta näyttelyyn osallistuvan Paula Lehtosen kanssa, jolla oli terävä pointti: Jos aloite osallistumiseen ei tule joltain ryhmältä itseltään on yhteistyö projektin tekeminen toivotonta. Aloitteen tekijällä on aina älyllinen omistus-suhde työhön ja työhön osallistuvien näkökulma määrittäytyy aloitteen ehdoilla. Jos Paula olisi syntyään Akaan nuorisoa hänen olisi mahdollista ryhtyä töihin tarpeen oikeuttamana. Nyky-nuoriso saisi siten edustajan, joka ymmärtäisi paikan keskustelukulttuuria syvällisesti.
Toivottavasti kaikkien Näkymien aikana tehty työ mahdollistaa sen, että Akaan nyky-nuoriso polvesta voi kirvota kiinnostuneita osallistumaan Näkymään. Tai, että ympäristötaiteen vuotuinen näkeminen saisi ihmisiä kuvittelemaan uusia mahdollisuuksia koko Akaalle, vaikka matkailu yrittäjyyden kuin kaupunkisuunnittelun näkökulmasta. Kun on vuosi toisensa jälkeen nähnyt järven rannalle nousevan käsintoteutettuja, intohimoisella vaivannäöllä tehtyjä teoksia; voisi kuvitella, että kynnys perustaa Akaalle ensimmäinen sarjakuva-kahvila olisi matalampi.