Category: Projektit

Vivarium on eristetty tila, jossa voidaan kasvattaa sekä tarkkailla eläimiä ja kasveja. Pienimmät mahtuvat työpöydälle, isoimmat voivat olla Biosfääri 2:kkosen kokoisia, joissa pystyy elämään ihmisiä. Korkeasaaren eläinten asuintilat on maisemoitu ja sisustettu niin että asukeilla on tarjolla lajityypillistä käytöstä tukevia virikkeitä. Apinoiden tilassa on kiipeilypuita, käärmeillä lymyilyn mahdollistavia onkaloita ja jyrsijöillä tongittavaa hiekkaa. Kulissit rakentuvat kasveista, kivistä ja seinämaalauksista.

Luonnollisen näköisiä kiviä ja puita on valmistettu styroksista, jotta ne eivät lahoa ja ne pysyvät puhtaina. Ne ovat samaa materiaali kuin teatterilavasteet.

Pyörähdettiin Korkeasaaren henkilöstöpäivien jälkeen Mia Mäkelän kanssa Africasian talossa ja jäätiin miettimään mikä merkitys elintilojen rekvisiitoilla on eläimille itselleen. Mia on tutkinut eläintahoja huolellisesti ja kirjoitukset löytyvät tämän blogista. Nykyään eläimet ovat syntyneet eläintarhoihin ja näille luonnolliset ympäristöt on aina olleet ihmisen sisustamia. Harvat ovat edes nähneet luonnontilaista luontoa. Sähkövalot, keskuslämmitys, läppäreiden ja tuulettimien hurinat ovat eläintarhojen asukeille yhtä tuttua kuin meille. Eläimet kuitenkin esiintyvät yleisölle kotoperäistä ympäristöjään imitoivissa kulisseissa.

Tultiin Mian kanssa siihen tulokseen, että asuintilojen lavasteiden luonnonmukaisuudella on enemmän merkitystä ihmisille kuin eläimille. Eläintarha on oppimisympäristö. Kun tilassa on eläimiä, kasveja ja geologisia merkkejä samasta maailmankolkasta, muodostuu syvempi tuntuma luonnon monimuotoisuuteen. Materiaalien synteettisyys ei vaikuta oppimiseen sillä tilat on tehty katsomista varten.. Heti kun koskisi taustaa tajuaisi sen muoviseksi. Eläimet pitävät styroksin ja maalien tuoksuja normaalimpina kuin tuulta.

Eläimet on sijoiteltu eläinmaantieteellisten aluejakojen mukaan. Africasiasta löytyy Afrikan mantereen ja Amazoniasta Etelä-Amerikan luontoa. Alueisiin kuuluu aavikoita, vesistöjä sekä viidakoita ja samaan taloon pakattuna mantereiden eri biotooppien rajat ovat jyrkkiä. Eläimet jotka eivät näkisi toisiaan luonnossa töllöttelevät naapuritiloissa. Kalat uivat seinillä ja viidakkomaisema leikkaantuuu keskeltä muutuen lasiksi.. Kuin Scifi-leffoissa.

Viimeaikana on ollut trendikästä suunnitella eläintarhat immersiivisiksi. Jolloin eri biotoopien rajat saattavat sulautuvat toisiinsa ja raja-aidat sekä laitosrakenteet kätketään. Minä tykkään Korkeasaaren tiukoista rajoista. Ihmisen vaikutus näkyy kaikkialla. Puiden rungot on sahattuja kuin hakkuu-alueilla ja tiloissa lojuu ruokakuppeja sekä virikeleluja. Ympäristöt eivät yritä juksata katsojaa – ne muistuttavat ettei koskematonta luontoa ole olemassa. Tiloihin voisi jopa lisätä roskia ja muita merkkejä alkuperämaista! Amazonian eläinten tunnelmaa lisäisi altaissa lilluvat Kola Real tölkit ja persukarhujen ruuat voisi tarjoilla roskapöntöstä.

Osallistuin Amazonia-talon talkoisiin ja putsasimme eläintilojen rakenteita. Sain kuulla hassuista asiakaskohtaamisista. Joku oli kysellyt Vikunioiden kakkojen perään käyttääkseen niitä havaintoesimerkkeinä mutta käytäntö kieltää eläinperäisten aineiden viemisen saaresta. Syntyi ajatus synteettisestä Vikunjan papana avaimenperästä. Vastasin samassa pariin taiteilijan toimeentuloa koskevaan uteluun ja ammattitaitoani kysyttiin maalausteknisessä ratkaisussa (En osannut vastata). Talkoot jatkuvat loppukuusta.

Kulisseista katsoen eläintarha on sekoitus teatteria, kasvihuonetta ja eläinten tuotantotilaa. Teatterista muistuttaa valaisulaitteet, niitä seuraavat sähköjärjestelmät sekä styroksiset lavasteet. Kasvihuoneesta muistuttavat seinillä risteilevät kastelulaitteet ja lämpöjärjestelmät. Oli kiinnostavaa nähdä tiloja ja työtä, mitä eläinten ruokien valmistaminen sekä kiinteistön huolto vaatii. On oikeastaan hassua että nämä toiminnat ovat piilossa yleisöltä. Piilottaminen takaa työrauhan mutta eläinten eteen tehty työ jää näkymättömiin.

Eläinten tilojen lavasteet muodostavat “epäpaikkoja”, jotka viittaavat eläinlajille tyypillisenä pidettyyn luontoon. “Epäpaikka” on taiteilija Robert Smithsonin luoma uudiskäsite, jonka avulla hän pyrki tuomaan “taiteen kehystämisen mekanismeja” kritiikinalaisiksi. Smithson oli maataiteilija, joka pohti aikanaan miten kaivosalueita kannattaisi maisemoida. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että kaivoksesta pitäisi taiteen keinoin tehdä uudelleen elinkelpoinen ja esitti että taide/ympäristö akseliin liittyvät ekologiset tavoitteet ovat nostalgiaan taipuvaista. Hän koki, että turmeltuneiden kaivosaluiden ja hylättyjen teollisten maisemien kanssa olisi suotavaa pärjätä sellaisenaan; kehittämällä “uusia arvostamisen muotoja”, eikä toiminta saisi typistyä yrityksiin palauttaa ympäristöjä paratiisinomaisiksi.

Olisi kiva kokeilla mitä tapahtuisi jos eläinten tiloihin tuotaisiin enemmänkin ympäröivän kaupunkielämän merkkejä tai jos ne lavastettaisiin esittämään post-humanistisia maailmoja. Apinoiden kulissina toimisi vallattu Alepan myymälä ja karhut telmisivät Jyväskylän bulevardi kuvaelmassa. Tätä voisi kokeilla hyönteisten kanssa. Tämän läppärin voisi laittaa torakoiden vitriiniin.

Saari tunnetaan eläimistään. Harvinaisista lajeista joita ihminen ei muuten näkisi. Helsingissä kasvaneelle se on tuttu kesiltä joihin liittyy myös jättikokoiset nalletikkarit. Aikuisiällä saaressa on käynyt harvemmin ja vain lasten kanssa. Häkkien läpi on kiva katsoa mitä eläimet ovat tekemässä. Parasta on jos ne sattuu katsomaan takaisin. Sitä vähän kilpaillaan ketä eläin sattuisi katsomaan.

Tapasimme residenssitaiteilijan Mia Mäkelän ja Paikan tuntu -hankkeen tuottajan Kristiina Ljokkoin kanssa Korkeasaaren henkilökuntaa, ammattilaisia joiden vastuulla saaren toiminta on. Kukin avasi minkälaisia ideoita eläintarhan residenssiohjelma herätteli. Kerroin hatarasta aikeestani selvittää minkälaisia esineitä eläimet tuottavat. Mia mainitsi kiinnostuksensa eläintarhojen historiaan ja puheeksi tuli ohimennen myös leväryijy projekti, esimerkkinä siitä minkälaisia yhteistöitä tämä on tehnyt luonnonlajien kanssa.

Korkeasaarelaiset innostuivat nopeasti. Ympäristökasvattaja Marjo Priha oli juuri osallistunut ilmastokasvatusseminaariin jonka yhtenä teemana oli ollut ekososiaalinen sivistys. Tämä on itselle uusi termi, ajatuksena on että hyvinvointi ja ekologinen kestävyys nähdään toisiaan tukevina tavoitteina. Marjo esitti että ilmastonmuutos kysymyksiin vastaamisessa on siirryttävä pienistä teoista kohti keskisuuria. Pidän tätä haasteena. Taideteosta on vanhastaan tyydytty pitämään onnistuneena, jos se on herättänyt keskustelua tai on saatu problematisoitua arjen pieniä käytäntöjä. Tavoite että taideteos palvelisi keskisuurena ilmastonmuutokseen vaikuttavana tekona on haastava.

Markkinointipäälikkö Susanna Silvonen kertoi projekteista ja tapahtumista, joita saaressa oli viimeaikoina järjestetty. Paikallinen Korkeasaari määrittyi uudelleen, osaksi kansainvälistä eläintarhaverkostoa. Yleisön mieltymykset kehittyvät kiihtyvästi. Osa kaipaa tiiviimpiä eläinkontakteja ja toiset vaativat viihteellisiä kokemuksia. Odotusten seurauksesta organisaatio tasapainottelee yleisön miellyttämisen, luonnonsuojelu ja ympäristökasvatus painotusten kanssa. Tästä tuli mieleen taidemuseot, joilla on paineena on yht’aikaisesti tuottaa trendikkäitä elämyksiä ja sivistää kansaa. On jännä ajatella mitä muuta yhteistä taidemuseoilla ja eläintarhalla on.

Malleja erilaisiin tapahtumiin haetaan rohkeasti ulkomailta. Viimekesäisenä Tiikeripäivänä saaren amurintiikerit houkuteltin raatelemaan t-paitoja, jotka huutokaupattiin eläinsuojelutyön tukemiseksi. Tämä malli oli lähtöjään Japanista, jossa suurpetojen raatelemia farkkuja on vastaavasti myyty. Onnistuisiko tämä taiteella? Jos laittaisi lihoja maalauskankaan taakse ja eläin söisi siitä tiensä läpi.

Eläinhoidon esimies Nina Trontti kävi kanssamme läpi käytännön sävelet. Mikäli haluamme residenssin aikana toimia eläinten takahuoneissa meidän on käytettävä talon tarjoamia varusteita. Tällä ehkäistään ettei taudinaiheuttajia pääse saareen eikä saaresta ulos. Juolahti mieleen että olisiko saaresta tunnistettava omalaatuinen ekosysteeminsä.. Siihen saattaisi kuulua eläinten mukana kulkeutuneita pieneliöitä. Keskustelimme mahdollisuudesta osallistua eläintenhoitajan ammattitutkintoon harjoittelevien koulutuksiin. Näin eläinten kanssa toimimista näkisi kenttätasolla ja voisi tutustua henkilökuntaan luonnontilassa.

Näyttelymestari Katri Houtbeckers nosti esiin käytännöllisen ongelman. Vieraat kysyvät riikikukkojen irtosulkien perään ja jotkut nappaavat niitä mukaansa luvatta. Tautien, kaupankäynnin estämisen ja järjestyksen vuoksi mitään eläimistä irronnutta, sulkia tai muita tuotoksia ei saa viedä saaresta. Ajatuksena on ollut että irtosulkia koottaisiin johonkin. Sulista voisi koota huiskan.

Riikinkukkojen tarhan seinät oli maalattu keltaisiksi.. Jäätiin porukalla miettimään mikä taustaväri olisi paras että sulat erottuisivat täysissä sävyissään. Keltainen on liilojen vastaväri, toisaalta punaisella taustalla vihreät nousisivat esiin. Entä jos taustakuva olisi munkkien mielenosoituksesta Intiassa, lajin alkuperäisseuduilta?

On jännää miten eläinten vitriinit on lavastettu.. Tiloihin on sommiteltu luonnollisen oloisia ympäristöjä mutta tarkemmassa katsannassa paljastuu että kivet ja puut ovat keinotekoisia. Katri kertoi että ympäristöt ovat huippuammattilaisten suunnittelemia. Eläimet eivät todennäköisesti itse välitä siitä miten teennäinen tai aito kulissi niillä on – Lavasteet ovat tärkeitä yleisön kokemuksen ja oppimisen kannalta. Olisi kiva kokeilla jos vaikka torakoiden vitriinin lavastaisi dystooppisen tulevaisuuden maisemaksi.

Katri esitteli meille Vikunjoiden aitausta jonka poikki suunnitellaan polkua. Ihmiset pystyisivät kulkemaan samassa tilassa Vikunjoiden kanssa ja saada siten otetta niiden todellisuuteen. Vastaavia järjestelyjä löytyy kuulemma maailman eläintarhoissa. Pääsemme todennäköisesti testaamaan aitauksen polkua piakkoin. Tämä tuntuu tosi inspiroivalta.