[Fi] Dokumentti: Record Singers: 3/4 – Johdanto ryhmän esitystaiteelliseen toimintaan (2012)

Featured Video Play Icon

Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museossa avautuu 31.1 “Tässä ja nyt. Performanssitaide Suomessa“– taidenäyttely, joka on avoinna yleisölle Huhtikuun loppuun saakka. Näyttely “Tässä ja nyt..” luo katsauksen performanssitaiteen historiaan ja lienee ensimmäisiä yrityksiä kuroa kasaan taidemuodon paikallinen historia antologian muodossa. Toimittamani dokumentti “Record Singers: ¾ – Johdanto ryhmän esitystaiteelliseen toimintaan” saa avajaisissa museo ensi-iltansa. Dokumentti on tuotettu VISEKin tuella.

Tässä ja nyt. Performanssitaide Suomessa on ottanut haasteelliseksi tehtäväkseen esitellä teoksia, jotka ovat jo päättyneet ja kadonneet tapahtumapaikaltaan. Esillä on läpileikkaus suomalaisesta performanssista alkaen ensimmäisistä, usein ryhmissä tapahtuneista kokeiluista ja päättyen nykypäivän huolella dokumentoituihin teoksiin. (Näyttelyn verkkosivut)

Näyttelyn ovat kuratoineet Varsinais-Suomen läänintaiteilija Leena Kela ja Silja Lehtonen (Kelan kanssa toimin viimeksi Performanssibussi projektin yhteydessä). En tällähetkellä tiedä keiden muiden taiteilijoiden teoksia näyttelyssä on tai miten kokonaisuus on painottunut (Enkä pääse tänään kello 19:00 juhlittaviin avajaisiin). “Tässä ja nyt..” osaalistuu maailmanlaajuiseen performanssitaiteen museoimis–huumaan. Ikäänkuin ilmaisumuoto olisi jo palvellut tarkoitustaan ja joutaisi varastoon. Toisaalta performanssin-museoimis pyrkimykset toimivat merkkeinä orastavasta sukupolven vaihdoksesta. Nuoremmat ikäpolvet parsivat historiaa kasaan pyrkimyksessään uudistaakseen koko kenttää. Usein musta tuntuu, että performanssitaide on jokatapauksessa vanhanaikaista.
“Record Singers: ¾…” dokumentilla esiintyvät 1970– hujakoilla muodostuneen Record Singers ryhmän Suomessa asuvat aktiivi-jäsenet eli Pekka Nevalainen, Outi Heiskanen sekä Mirja Airas. Haastattelin taiteilijoita keväällä 2012 näiden kodeissa. Dokumenttiprojektia innoitti kiinnostukseni siihen miten taiteilijat toimivat ryhmissä ja miten ryhmässä saadut virikket vaikuttavat taiteilijoiden henkilökohtaiseen tuotantoon. Valittettavasti en saanut Hannu Väisäsen kanssa sovittua haastattelua tämän Suomen vierailun yhteydessä.. Käsitys tämän roolista ryhmässä valottuu kiinnostavasti muiden taiteilijoiden haastatteluiden kautta. Kysymykset taiteilijuudesta ryhmässä ovat minulle kiinnostavia meidän pian seitsemän vuotta toimineen xxx_groupin vinkkelistä.
Record Singersistä on tehty jonkinverran tutkimusta. Laajimman julkaisun lienee kirjoittanut Liisa Lindgren, jonka teksti löytyy Erkki Anttosen 1995 toimittamasta kirjasta Performance, aktio, happening: Jälkiä katoavasta taiteesta (ISBN 9514569334) [Artikkeli ladattavissa .pdf tiedostona täältä]. Mielestäni koko kirja on kirjoitettu turhan mairittelevaan sävyyn. Record Singersiä käsittelevä osuus pyrkii saamaan nykytaiteemme historian vaikuttamaan teoreettisesti koherentimmalta ja länsimaisemmalta kuin se aikanaan oli. Julkaisu luo mielikuvan, että paikallisten taiteilijoidemme modernismi-kriittiset pyrkimykset ja vastaavat Pohjois-Amerikkalaiset pyrinnöt (sekä koulukunnat) olisivat olleet välittömässä suhteessa toisiinsa.
Tarkoitan modernismi-kriittisillä pyrkimyksillä taiteilijoiden halua tehdä yhtenäiskulttuuriin tähtäävä politiikka naurunalaiseksi. Kriittisyys modernismia kohtaan oli yht’aikaista idässä ja lännessä.. Esimerkiksi käsitetaidetta tuotettiin valttiarallaa samoista kantimisti Moskovassa ja New Yorkissa. Yhdistävä tekijä oli epäusko keskusjohtoisesti määriteltyjä taide- ja kulttuuriteorioita kohtaan.. Mutta idässä luodut käsitetaiteen määritelmät on sittemmin hävitetty historiasta. Moskovassa ja pitkin itäblokkia toimi aktiivisia poliittisesti motivoituneita taiteilijaryhmiä, joista tiedetään hyvin vähän. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen nämä radikaalit taidevirtaukset niputettiin Pohjois-Amerikkalaisten taideteorioiden ehdoilla. Tästä johtuen idässä kuohut poikkitaiteellinen liikehdintä esitetään useimmiten kommunistisen hallinnon vastaisena.
Aikalaiset saattoivat kuitenkin tehdä järjestelmän korruptiota valottavia tempauksia ja teoksia vilpittömästä rakaudestaan sosialistista järjestelmää kohtaan. Heidän tavoitteenaan saattoi olla kommunistisen järjestelmän ehostaminen. Nämä loivat myöhemmin pop-taiteellisiksi määriteltyjä tyylejä pyrkiessään tehdä kapitalismi naurunalaiseksi (Video: Natalia Lach-Lachowicz syö banaania) ja viimeistään loikattuaan länteen nämä pettyivät lansimaalaisten taiteilijoiden naiveihin käsityksiin poliittisuudesta ja sosialismista. Record Singersillä oli yhteyksiä muihin itäblokin taiteilija ryhmittymiin näistä mainittavin liene yhteys Tsekkiläisen Crusaders’ School of Pure Humour Without Joke ryhmittymän kanssa.
Itä-Länsi väärinymmärryksiä on kuvattu hyvin e-fluxin julkaisemassa “Conceptual Art and Eastern Europe” artikkelisarjassa, josta sitaatti alla.

Piotr Piotrowski: “The West worked as a mirror for the East, but it worked as a curved mirror. Eastern European artists wanted to reject political interpretation and attitudes against political institutions and people who were fighting with communism. This is very important and very painful: the lack of leftist critique of the so-called left governments—the communist governments—which were actually not leftist.”

Professori Teemu Mäki on esittänyt, että tämän 80-luvulla kuvataideakatemiassa saama koulutus oli kategorisesti epäpoliittista. Opiskelijoita ohjeistettiin työskentelemään siten, etteivät heidän poliittiset kantimensa vaikuttaisi taiteeseen. Tämän mukaan 80-luvun suomalaisessa taidemaailmassa termit “taide ja politiikka” eivät kuuluneet samoihin yhteyksiin. Record Singers ryhmän haastattelut vaikuttavat tukevan käsitystä siitä, että ajan taiteiljat pyrkivät toimimaan epäpoliittisesti. Jäsenet painottavat moneen otteeseen ettei toimintaa säädyllyt mikään poliittinen ohjelma ja he hakeutuvat pois poliittisista viitekehyksistä. Nämä esiintyvät tietämättöminä ja naiveina… Enemmin huolissaan toistensa rakkauselämistä kuin maailmansodista. Kunnioitan ryhmän halua tulla ymmärretyksi ensisijaisesti epäpoliittisena porukkana mutta samainen e-fluksin artikkeli mahdollistaa kuitenkin vallan erilaisen katsannon epäpolitisoitumis-aikeisiin.

Boris Groys: I remember this very well, in regard to people coming from the West in the 1960s. We felt ourselves close to them aesthetically but not always politically. We were deconstructionists and didn’t want to be politically engaged, since this could somehow be a trap, when people took precisely the positions power wanted them to take—even if it is a dissident position. So we tried to escape this kind of framework—not to find a place within it as dissidents, but to question it, to escape the entire ideological framework. And friends who came from the West understood this, although it took them a while. They were very politically motivated at the time and it was difficult for them to understand our attitude, the type of play with the language of power.”

Groysin esittää että Neuvostotaiteilijoiden (kuten Ilya Kabakovin) epäpoliittisuus on stradeginen valinta, jolla pyrittiin murtamaan keskusjohtoisesti määritelty ihmiskuva. Osa ajan neuvostoliittolaisista taiteilijoista pyrki aktiivisesti välttämää ettei heitä leimattaisi järjestelmän vastaisiksi saati puollustajiksi. Tällä pyrittiin siihen, ettei taiteilijan identiteettiä määrittäisi ensisijaisesti suhde vallan keskukseen. Näin heitä ei kyettäisi marginalisoimaan ja sivuttamaan oikkuna. Vastaavassa “epäpolitisoitumisessa” ei ole kyse eskapismista vaan rinnakkaisen todellisuuden luomisesta. Samat konstit toimivat edelleen. Esimerkiksi Ravintolapäivät ovat osaltaan menestyneitä juuri siksi, että ne esiintyvät epäpoliittisina tapahtumina. Näin sitä ei voida niputtaa poliittisiin perustein. Ravintolapäivien toimeenpanemalla utopistisella kaupunki karnevaalilla on enemmän vaikutusta lainsäädäntöön ja ihmiskuvaan – Kuin aikamme polittisella taiteella (Mutta ei pelkästään positiivista vaikutusta)!
Epäpoliittisuus ja leikkisyys ovat siis määrätietoisia menetelmiä. Leikkien myötä voidaan kokeilla miltä tuntuu toimia yhteiskunnan normien ulkopuolella. Airaksen lukuisat esitysluontoiset “leikkihäät” ovat esimerkkejä tälläisistä kokeista. Muutenkin Record Singersin toimia kannattaa analysoida live-roolipeleinä eli larppeina (eikä performansseina). Pelit ovat mikrotasolla toimeenpantuja sosiologisia kokeita, joiden tavoitteena voi olla pelaajien käytöksen “uudelleen ohjelmoiminen”. Selkeiten larpiksi lukeutuu kun RS/Bellinin Akatemia- ryhmittymä teki tutkimusretken “Par-Khis ja Par-Iskmenin hikoiluluolille”. Tempaus käy pisteliäästi suomalaisen kansakunnan syntymyyttien kimppuun parodisoimalla tiedettä ja suomalaisen heimomyytin käsikirjoittaneita “etnograafisen kenttätutkimuksen pioneerejä”. Tempaus on samalla koe siitä minkälaisen yhteiskunnan kaveriporukka saisi aikaan mikäli hylkäisi keskushallinnon ja ryhtyisi uudisraivaajiksi.

LP-Levyn kannet (1972). Suunnittelu/Valokuvat: Jorma Puranen (s.1951). Tuotanto: Riepukulkusäätiö (RS – Outi Heiskanen). 31X31

Dokumentista jäi leikkaupöydälle kertomus kuinka “legendaariseksi suomi-avandgarden helmeksi” tituuleerattu tyhjä äänilevyn kuori sai alkunsa. Tarina on yksinkertainen. Jorma Puranen opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa ja joutui tekemään harjoitustyönään LP-äänilevyn kannet. Ryhmän jäsenet auttoivat opiskelijatoveria tarjoutuen esiintymään levyn kansissa kuten folk muusikot. Kannen valokuvat on ottanut Puranen. Sisäaukeamalta löytyy toinen kuva, jossa taiteilijat ovat jonossa ja Väisäsen valokuvan mukaan tekemä kuvitus. Koreiden kansien välissä ei ole äänilevyä. Takakanteen kirjoitetut biisien nimet ovat oikeita. Ne perustuvat ryhmän keskenään keksimiin kaskuihin, loruihin ja laulelmiin (Kriitikoiden suosikki biisi lienee “Hei muovielämää”).
Sillä Purasen levynkansi oli lystikäs, Heiskanen päätti painatuttaa niitä 100 kappaletta. Oikeastaan vasta kustantamisen ele (Heiskasen suorittaman roisin oppilastyön approriaation myötä) ja kannen sarjatuotanto teki työstä tuntemamme taideteoksen. Tuotannosta vastasi nimellisesti Riepukulkusäätiö, joka on Bellinin Akatemian “tukijärjestö”. Säätiö nimissä kerättiin rahaa mm. Akatemian kirjastolle (jonka oli mahduttava yhdelle kirjahyllylle). Käytännössä rahoituksesta vastasi Heiskanen, jolla oli hiukkasen muita enemmän rahaa tämä toimiessa opettajana. Kansia myytiin 7 markan hinnalla. Niitä meni hintsusti kaupaksi ja ryhmäläiset käyttivät lopulta lp-kansia luonnosten säilytys kansioina. Kun kansia myytiin edellisen kerran kesällä 2012 (Akaan Laaksolan taidetalon “Record Singers” näyttelyn yhteydessä) hinnaksi merkittiin 35€. Nevalaisen mukaan yksi ryhmän vaalima ihanne oli, että taiteen on oltava halpaa. Yksi levynkansi löytyy tätänykyä Ore.e Jalostamoiden Meta- taidekokoelmasta (Helsingistä).
Edit: Näyttely kritiikki “SUOMALAISEN PERFORMANSSIN TALLENNETTU LÄSNÄOLO” mustekala.info

[Fi] Kritiikki: Riiko Sakkisen Turbo realistinen hampurilainen ja Carnegie taidekilpailun pihvi

Perus-sämpylä, savupekonikastike, barbeque-kastike, pekonisiivut, kinkkusiivu, pepperonimakkara, paistettukananmuna, cheddar-sulatejuustoa, 100% naudanlihapihvi, emmental sulatejuustoa, 100% naudanlihapihvi, perus-sämpylän pohja = Turbo Realist Burger.

Riiko Sakkisen Turbo realistinen taidekäsite ja manifesti(t) ovat sekavia. Sekavuus aiheutuu siitä, että taiteilija esittäytyy yht’aikaisesti taidemarkkinoiden ja markkinatalouden kriitikkona sekä ylimpänä ystävänä. Kaikenlisäksi hän suunnittelee McDonaldsille hyviä hampurilaisia.

Tämän portfoliossa esitellyt teokset soveltavat peruskoulun medialukutaidon harjoitteista tuttuja tekniikoita. Taiteilijan teokset matkivat “oikeita” mainoksia mutta hän on lisännyt teosten pintaan markkinataloutta vastustavia iskulauseita tai liittää ylikansallisten yhtiöiden maskotteja outoihin ympäristöihin. Siten niiden edustamat maailmankuvat voidaan nähdä kriittisessä valossa. Tekniikka on esitelty kriittisen mediakasvatuksen oppikirjoissa. Vastaaviin menetelmiin yleiskatsaus väitöskirjasta Mainosten maailmassa – Opetuskokeilu mediakasvatuksen integroimisesta kotitalouteen [.pdf] josta sitaatin sitaatti alla..

Herkman ehdottaa muutamia keinoja mainonnan kriittiseen tarkasteluun kouluissa. Kriittisyyttä voi harjoitella esimerkiksi suunnittelemalla mainontaa kuvitteelliselle tuotteelle, jolloin mainonnan keinotekoisuus korostuu. Toiseksi esimerkiksi hän mainitsee vaihtoehtomainosten tai vastamainosten luomisen. Vastamainoksen tavoitteena on nostaa näkyviin aiheita, joita yritys tai brändi ei itse nostaisi esiin. Tavoitteena on siis kääntää päälaelleen esimerkiksi yrityksen maine tai tuoda esiin yrityksen todelliset intressit. Vastamainoksia tehdään Suomessakin ja niille järjestetään kilpailuja mm. Älä osta mitään –päivän kunniaksi. Vastamainoksia julkaistaan vaihtoehtolehdissä, Suomessa mm. Voima-lehdessä. (Herkman, J. (2007). Kriittinen mediakasvatus. Tampere: Vastapaino s. 205-206.)

Sakkinen on luonut itselleen ristiriitaisen brändin. Tämä esiintyy kulutus- ja markkinatalous kriittisenä mutta näyttäytyy mielellään rahakkaissa yhteyksissä (kuten Klaus Kurki hotellin tupa-taiteilijana 2009). Ristiriitaisuuksista johtuen voi tuntua siltä, että tämä typistää poliittisen taiteen menetelmiä piirustusteknisiksi tyyleiksi. Vaikutelmaa vahvistaa, kun taiteilija hyödyntää ristiriitaisen taiteilijakuvansa synnyttämää hämmennystä markkinoinnissaan.

Tämän kritiikin kohteena lienee taiteellisen vapauden ihanne ja pyrkimyksenä vaikuttaa järjestelmään sisältä käsin. Hän tuntuu esittävän, että taiteen arvo luodaan aina ensisijaisesti esitysteknisin keinoin sekä markkinaperustein. Kaikki taiteellinen vapaus on siten ensikädessä brändäys horinaa. Väite on perusteltu. Viimeajan taidehistoriasta löytyy lukemattomia esimerkkejä kuinka yhteiskuntakriittiset taiteilijat on loppupeleissä saatu niputettua mitä sovinnaisimpiin yhteyksiin. Viimeistään näin käy kun teokset kategorisoidaan ja varastoidaan museoiden ehdoilla. Ehkä hän yrittää kiertää tätä prosessia osallistumalla taidemaailmaan ensisijaisesti huolletun brändinsä myötä. Tällätavoin hän pyrkii ehkä estämään sisällön häivettämis yrityksiä (Recuperation).

Olen aika kriittinen tämän edustamaa taidekäsitystä kohtaan sillä hän esittää taiteen olevan markkinoiden, kulttuuri-instituutioiden ja median ehdoilla toimiva kulpa. Mutta olen kiinnostunut ja osallistun taiteilijan käynnistämään SUPER DRAW arvontaan voittaakseni taiteilija tekemän teoksen. Viimeaikainen innostus heräsi kun törmäsin twitterissä Sakkisen yritykseen voittaa MacDonaldsin “MyBurger” kilpailu laatimallaan Turbo Realistic Burger reseptillä. MyBurger kilpailun avulla julkoistetaan eli joukko-ulkoistetaan (crowdsoursataan) ihmisten makumieltymyksiä. Sivustolta löytyy ohjelma, jonka avulla kilpailijat voivat valita hampurilaiseen lisukkeita ja äänestää muiden tekemistä malleistaan lemppariaan.

Tässä on oiva tilaisuus asettaa oma – luonnollisesti loistava – maku suuren yleisön arvioitavaksi.” McDonald haastaa. Verkkopledrauksen päätteeksi järjestetään spektaakkeli, jossa yhtiön sisäpiiriläisistä ja sponsoroimista urheilijoista valittu viiden hengen maku-expertti ryhmä valitsee voittajan. Kaikkiaan kolme valittua reseptiä julistetaan hampurilaisbaarien myyntiartikkeleiksi. Voittajat saavat mainetta, eli näkyvyyttä televisiossa.

Äänestin Turbo realistista.. Voittoon! Taiteilija on designannut hampurilaiseensa rasvaisimmat ja lihaisimmat herkut. Se ei eroa paljoa BigMacistä ja se on varmasti monen lihansyöjän mieleen. Se täyttää klisheet mitä hampurilaiselta odotetaan. Tämä malli taitaa olla Sakkisen toinen yritys kilpailussa. Blogin perusteella ensimmäinen yritys “Spicy Hot Capitalism” sensuroitiin sillä sen nimi ei sopinut kilpailun ehtoihin. Tekijä sai järjestäjältä palautetta, jonka mukaan hampurilaisen nimi sisälsi epäkelpoa kieltä. Sensuuria!

Sakkisen taidetta on hauska tulkita hampurilais-perspektiivistä. Hän esittää akateemisesti sertifioidun taidemaailman; hampurilaisketjun kaltaisena toimilupayrityksenä joka on gallerioiden, museoiden, kilpailujen, messujen, median ja keskiluokan vaurastumisen myötä levittäytynyt ympäri maailman. Sen luomissa olosuhteissa menestyy parhaiten toimimalla normien mukaisesti. Tyylit ja tekniikat löytyvät markkinoiden säätelemästä paletista, johon kuuluu myös vieno kriittisyys yhteiskuntaa ja kaupallisuutta kohtaan. Loppupeleissä hyvät taideteokset luodaan aikalailla samoin menetelmin ja ehdoin kuin hyvät hampurilaisen.

Väite on osittain totta. MyBurger-skaba ja pohjoisen taidemaailman puhutuin kilpailu on toimivat valttiarallaan samoin periaattein..

Carnegie Art Awardin perustanut Carnegie investointipankki kokoaa kahden vuoden välein 30 jäsenen taide-expertin ryhmän, jonka tehtävä on nimetä “innovatiivisia ja taitavia taiteilijoita” kilpailuun. Esi-rankkausta suorittavat expertit voivat toimia anonyymisti, joten ei ole selvillä minkälaisista kantimista he taidetta lähestyvät. Carnegierin mukaan he ovat “taideakatemioiden ja museoiden edustajia” ja joukkoon mahtuu myös “muita nykytaiteen erityisasiantuntijoita”.

2012 kilpailuun ehdotettiin ehdotettiin 127 taiteilijaa, jotka ohjeistettiin postittamaan teoksiaan Tukholmaan arviointia varten. Postissa on siis toimitettu kuutisensataa taideteosta. Pian tämän jälkeen Carnegierin säätelemä kulttuuriammattilaisten raati julkistaa lempparinsa, eli kilpailun voittajan. Leikin kustantavan Carnagie investointipankin esitys siitä mikä on parasta taidetta tulee selväksi heti kun kärkitilasta kamppailevien huippujen listaus (shortlist) julkistetaan. Loppu on hampurilaisen paistamisen kaltaista lätkyttelyä.. Tiedottamista, lobbausta ja makuasioilla mässäilyä.

Näyttely kierää tuokion pohjoismaisia kaupunkeja ja yleisöä houkutellaan paikalle halvalla kikalla: Katsojat saavat äänestää näyttelyissä omaa mieli taideteostaan! Vuonna 2012 yleisö myötäili Carnegierin taidemakua. Yleisön suosikki teokseksi Oslossa, Tukholmassa ja Helsingissä nimettiin kilpailun voittaja Heikki Marila. Tanskassa yleisön suosikki oli Christian Schmidt-Rasmussen.

Carnegie taidepalkinto esittäytyy “yhtenä maailman merkittävimmistä” eli rahakkaimmista taidepalkinnoista. Loppupeleissä koko leikistä kostuu eniten lainakeinottelunsa myötä köyhtynyt (mutta myöhemmin pelastettu) ruotsalainen investointi pankki, jonka suhde taiteisiin on parhaassakin tapauksessa pinnallinen. Taide on pelkkä pihvi kaksivuosittaisen markkinointi kampanjan välissä.

[Fi] Primitiivi-teknologit: Aram Bartholl & Outi Heiskanen

Featured Video Play Icon

Graafikkona tunnettu Outi Heiskanen on syntynyt 1937 ja Berliinissä toimiva taiteilija Aram Bartholl 35 vuotta Heiskasen jälkeen. Barholl tunnetaan parhaiten teoksista, jotka soveltavat tietokonemaailmassa syntyneitä ilmiöitä ja käytäntöjä oikeaan maailmaan. Esimerkki tälläisestä teoksesta on Dead Drops joka mahdollistaa digitaalisen tiedostonjaon ilman internettiä. Projekti esitellään usein sovellutuksena, joka tulee mahdollistamaan tiedostojen jakamisen mikäli hallinto kiristää sensuuriaan tai internet tuhoutuu. Työ on cyberpunk vaikutteinen; Tiilien rakoihin laastatut usb-tikku tietoportit saavat kaupungin näyttämään aina enemmän bladerunnerilta.

Heiskasen kynttiläturbiilini

Heiskanen on sarallaan pyrkinyt luomaan teknokraattisesta infastruktuurista riippumattomia elinjärjestelyitä sekä taidetta. Tämä on mm. rakentanut vakituisia asustuksia risuista ja hakeutuu mielellään puitteisiin joissa ei tarvitsisi sähköä. Tavoitteena on riippumattomuus kaikenlaisista verkosta.. Hän ihailee nomadeja heimoja ja ajatusta siitä, että ihminen voi luoda yhdyskunnan omavaraisesti. Teema näkyy monasti myös Heiskasen grafiikan kuva-aiheissa. Monia teoksista voidaan tulkita dystooppisen tulevaisuuden kuvaelmina. Aiheistoon on vaikuttanut Heiskasen kokemukset pula-ajan Suomessa. Hän tavoittelee omavaraisuutta osittain varautuessaan modernin yhteiskunnan romahdukseen.

Bertholin tuikkuvoimainen lyhty sekvensseri

Molemmat taiteilijat ovat valjastaneet luonnonvoimia luodakseen liikkuvaa kuvaa. Bertholin teos 3×3 (2012) on valourku, joka pyörii tuikkukynttilöiden voimin.. Pyörivän rummun avulla sekvensoitu valo paistaa värikalvojen läpi. Valo myös pehmennetään leivinpaperin kaltaisella diffuusio kalvolla. Tuloksena on sähköverkosta riippumaton, kynttilän energialla toimiva 3×3 pikseli näyttö. Heiskasen Fiskarsin kesänäyttelyssä 2010 esitelty “Salaisuus” teos on lähtökohtaisesti suunniteltu pyörimään kynttiläturbiinin voimin. Sen malli pohjautuu Tiibetiläisiin paperista valmistettuihin “kynttilämyllyihin”, joita taiteilija on tuonut matkoiltaan. Samalla periaatteella toimiva laitteisto esiteltiin myös Didrichsenillä 2012. Ikäväkyllä molempina kertoina koneisto toimi halogeenilamppujen voimin. Museohenkilökunta varmasti kiittää tästä..

Heiskasen kupumallinen turbiini ohjaa lämmön ulos pyörittäen laitetta. Lämpötila eroa turbiinin sisällä ja ulkopuolella ei erota ihmisaistein. Se on erittäin energiatehokas. Olen todistanut Heiskasen kynttilä-turbiinin pyörittäneen 700 gramman painoa yhden tuikun voimalla! Epäilisin, että turbiinimalli, jossa lämpöenergiaa varautuu laittee kupuun on Betholin vastaavaa tehokkaampi. Pitänee järjestää kynttiläturbiini skabat. Molempien taiteilijoiden teoksiin on lisätty kiinnostavuutta sekvenssoimalla valoa. Heiskasen systeemi tosin toimii DMX signaalilla.

[Fi] fifi.voima.fi: Kallion kuriositeettikabinetti

Kirjoitus on julkaistu alunperin fifi.voima.fi verkkosivuilla. Kirjoituksen asun tarkisti ja viimeisteli toimitus.

Kalliossa toimii kaupunkilaisille avoin toimintakeskus, jossa voi tavata kollegoita, tarkistaa sähköpostit, lukea lehdet ja inspiroituessaan osallistua vaikka luovan kirjoittamisen kurssille. Tilassa toimii edullisista leivonnaistaan tunnettu kahvila ja kokoontumistilat saa vuokrata kokouskäyttöön nimellistä summaa vastaan. Tilojen myötä aukeaa myös pääsy säännöllisesti vaihtuviin nykytaidenäyttelyihin.

Kyse ei ole Made in Kalliosta, ei Hub Helsingistä eikä Mushrooming-verkostoon kuuluvasta kaupunkiaktiivien kollektiivisesta avokonttorista. Puhe on näiden edeltäjästä ja aatteellisesta rinnakkais-organisaatiosta: Kansalaisten päihteettömästä kohtaamispaikasta Elokolosta.

Loppuvuodesta 2011 Kallion Elokolon kyljessä avattiin “Kallio Kunsthalle” -galleriatila. Kunsthallen tilat ovat aikaisemmin toimineet Elokolon projektihuoneistona ja mikäli sen Kunsthallessa ei ole näyttelyvalvojaa paikalla, pääsee galleriatilaan ainoastaan pyytämällä avaimet (ja näiden myötä henkilökohtaisen oppaan) Elokolon kahvilasta.

Kunstallen toiminta vaikuttaa kaikin puolin kytketyltä Elokolon toimintaan ja palveluihin. Sen on perustanut lähistöllä asuva taiteilija Petri Saarikko yhdessä nimekkään työryhmän kanssa. Kunsthallen yhteistyökumppanina toimii myös vuonna 2001 perustettu Helsingin Optimistit ry, joka edistää sarallaan päihteetöntä elämäntapaa.

Valistuksellinen päihdetyö ja nykytaide ovat uudelleen löytäneet toisensa Kallion toisella linjalla. Yhdistelmä on johdonmukainen, sillä taidetta sekä päihdetyötä rahoitetaan Raha-automaattiyhdistyksen kautta, mahdollisesti samoista motiiveista.

Taiteilijajohtoinen organisaatio on tässä yhteydessä lunastanut paikkansa osana hyvinvointiyhteiskunnan palvelurakenteita. Vastaavien kytköksien pelätään usein laimentavan taiteilijoiden asemaa yhteiskunnan autonomisena kriitikkona. Tämä esimerkki todistaa, että nykytaiteilijat voivat huoleti osallistua hyvinvointiyhteiskunnan palveluiden ylläpitämiseen menettämättä särmäänsä.

Myös Elokolon aktiivit ovat osaltaan edistäneet Kunsthallen käynnistämistä. Tilan toiminnan ohjaajan Markku Heino kertoo, että motiivina tukea gallerian perustamista on ollut halu auttaa nuoria taiteilijoita tarjoamalla näyttelytilaa. Elokoloissa on ajansaatossa järjestetty myös monenlaisia taideterapiapalveluita, joten organisaatiolla on käytännön kokemusta siitä, mitä hyötyjä taiteen tukemisesta voi olla.

Kunsthallen “taiteellista vapaaehtoistyötä” johtava Saarikko on työryhmineen koonnut nimellisesti Kallion Elokoloon keskittyneen retrospektiivisen näyttelyn. Näyttelytila on muutettu kuriositeettikabinetiksi, jonka esineistö on kerätty Elokolon varastoista.

Esillepano antaa käsityksen Elokolon toiminnasta ja paljastaa minkälaisia ponnistuksia katutason yhdistystoiminnan pyörittäminen vaatii. Nokkelaan ripustukseen on ripoteltu kriittistä taidemakua hiveleviä jäyniä.

Näyttelyn keskiössä ovat yhdistyksen tiedotustyö, kuva-arkistot ja julkaisut. Laajemmin näyttely tarkastelee koko Elämäntapaliito ry:n toimintaa vuosina 1991–2011, ennen sen fuusioitumista Ehyt ry:hyn.

Näyttely on varmasti hyödyllinen kokemus Elokolon perustajille ja aktiiveille, sillä se myötä perinteikästä toimintaa voi tarkastella ulkopuolisen silmin. Samalla näyttely toimii historiallisena esityksenä Elokolojen historiasta ja työn merkityksestä, jota kelpaa esitellä sidosryhmille.

Kokonaisuuden myötä pääsee tutustumaan myös Kallion historiaa ja muuhun päihdetyöhön liittyvään kansalaistoimintaan, kuten 17. lokakuuta järjestettävään Asunnottomien yö -tapahtumaan.

Esille on nostettu ilmeisesti kaikki arkiston kiinnostavimmat tavarat, mistä johtuen kokonaisuus on kirjava. Yksittäisiin esineisiin liittyy tarinoita, joita Elokolon porukka mielellään valottaa. Elokolon porukka esittäytyy näyttelyn rinnalla elävänä kirjastona.

Kokonaisuutena näyttely tekee sentimentaalisen tulkinnan “vanhasta ja aidosta”, katoavasta Kalliosta. Mikäli harkinnassa on asunnon ostaminen Kalliosta, mutta halajaa vielä haistella sen aitoa fiilistä, täytyy näyttelyssä ehdottomasti käydä näyttäytymässä.

Kallion jälkeen näyttely lähtee kiertämään eri Elokoloja pitkin Suomea.

_______________

Kokokansan olohuoneet

Ensimmäinen Elokolo avattiin Kalliossa vuonna 1991, josta alkaen paikka on toiminut aktiivisesti ennaltaehkäisevän päihdetyön saralla. Pian avaamisen jälkeen samaa toimintamallia ja nimeä hyödyntäviä tiloja käynnistettiin Elämäntapaliitto ry:n toimesta ympäri Suomen. Tilat on tituleerattu “kokokansan olohuoneiksi”.

Kokoontumisen lisäksi ne mahdollistavat monenlaisen harrastustoiminnan. Nykyään Elokoloja pyörittää Ehyt ry yhdessä paikallisten jäsenjärjestöjensä kanssa. Kaikkiaan vastaavia keskuksia toimii maanlaajuisesti 25. Ehyt ry perustettiin 2011, kun ennaltaehkäisevään päihdetyöhön ja terveisiin elämäntapoihin erikoistuneet kansalaisjärjestöt Elämäntapaliitto ry, Terveys-Hälsan ry sekä Elämä On Parasta Huumetta ry yhdistivät toimintaansa.

Fuusiolla pyrittiin siihen, että ruohonjuuritason päihdetyön kentältä saataisiin karsittua päällekkäisiä projekteja ja jäsenmäärältään suurempi organisaatio saavuttaisi enemmän poliittista vaikutusvaltaa. Kattojärjestöön on sittemmin liittynyt jäseniksi lähes sata eri yhdistystä.

Uudelleenorganisoitumisen myötä järjestöt tekivät myös pesäeroa vanhoista vasemmistolaisista työväen raittiusliikkeistä. Raittiuden ja työväen aatteen julistamisen sijaan, yhdistys haluaa “edistää yhteiskunnallista keskustelua päihteisiin liittyvistä kysymyksistä”.

Järjestön aatteena on, että “kaikilla ihmisillä on oikeus saada terveyteensä, sosiaaliseen toimintakykyynsä ja hyvinvointiinsa vaikuttavaa tietoa, tukea ja apua riippumatta elämäntilanteesta tai henkilökohtaisista valinnoista”. Ehyt ry:n toiminta on kirjavaa. Se koordinoi esimerkiksi tupakoinnin vastaisia kampanjoita ja julkaisee omaa lehteään. Yhdistyksen vaikutus suomalaiseen arkeen näkyy parhaiten kaduilla.

Sen tarpeellisuudesta kertoo, että 2006 Elokoloissa vieraili kaikkiaan 150 000 kävijää. Elokolot ovat syrjäytymisen ehkäisyn erityisasiantuntijaorganisaatioita.

Kallio Kunsthalle esittää: ELOKOLO 18.10. asti, Toinen linja 31. Päivittäiset näyttelyvierailut Elokolosta (15 metriä ovesta vasemmalle). Avoinna joka päivä 9–15. www.kalliokunsthalle.fi

Kirjoittaja opiskelee Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa kuvataiteiden maisteriohjelmassa.

[Fi] fifi.voima.fi: Homoudesta ei voi tykätä

Kirjoitus on julkaistu alunperin fifi.voima.fi verkkosivuilla. Kirjoituksen asun tarkisti ja viimeisteli toimitus.

Kuvataiteilija Jussi Koitelan Ei kenenkään tila -näyttely on yritys toimittaa raportti verkossa käytävistä seksuaalisuuskeskusteluista. Erilaisten seksuaali-identiteettien kirjon kertaamisen sijaan Muu-galleriassa olevan Jussi Koitelan näyttelyn aiheena ovat tavat, jolla seksuaalisuudesta puhutaan verkkofoorumeilla ja muissa sosiaalisen median palveluissa.

Näyttelyn myötä verkkokeskustelut siirtyvät niille vieraaseen ympäristöön. Paikanvaihdon ansiosta nettikeskusteluista tuttua kärkästä sanastoa, provokaatioita ja valittuja asemia voi tarkastella analyyttisesti.

Koitela on valikoinut tekstejä lukuisista lähteistä sekä näkökulmista ja käyttää näitä suoraan teostensa aineistona. Näyttely muodostaa taiteilijan ääntä kantavan kommenttiraidan, joka aiheiston yksinkertaistamisen sijaan monimutkaistaa verkossa yksinkertaisilta vaikuttavia kannanottoja.

Näytillä on kaksi videoinstallaatiota. Näistä vanhempi vuonna 2010 tehty Seksiä kadulla koostuu seksuaalisuus ja seksi -aiheisilta palstoilta poimutuista lauseista ja sanoista, jotka on heijastettu katon rajaan ripustettuun pressuun. Banderollin omaisella heijastuspinnalla pyörivät iskulauseet esittävät mielipiteitä, jotka vuoroin paheksuvat tai kannustavat erilaisia seksuaalivähemmistöjä ja seksiharrasteita.

Foorumeita poimitut lainaukset vaikuttavat samoilla keinoilla kuin mielenosoitusten iskulauseet, sillä erotuksella että mielenosoittajan kanta vaihtuu säännöllisesti. Lauseet johdattelevat katsojan teeman äärelle ja kohti näyttelyn pääteoksena toimivaa on yli puolituntista Ei kenenkään tila -videota.

Video läpikäy yhteiskuntatieteilijä Henry Laasasen Naisen seksuaalinen valta -kirjan julkistamistilaisuudessa helmikuussa 2008 käytyä väittelyä, jonka osapuolina olivat Laasanen sekä tutkija Livia Hekanaho.

Tuntematon henkilö kuvasi osuuksia väittelystä kännykkäkamerallaan ja latasi aineiston verkkoon pian tilaisuuden jälkeen. Tästä dokumentaatiosta on tullut suosittu todistuskappale, kun miestutkijat syyttävät naistutkijoita epätasa-arvoisesta kohtelusta akateemisessa maailmassa. Linkkejä ja kommentteja videoon löytyy selaamalla miesasialiikkeen keskustelupalstoja ja keskustelun perustekijöistä voi saada otteen Tulva-lehden sivuilla. Vuonna 2008 julkaistu dokumentaatio seuraa, kuinka Hekanaho tylyttää Laasasta ylilyövillä nokkeluuksilla.

Laasanen jää keskustelussa altavastaajaksi, mutta kerää juroudellaan sympatiapisteitä. Väittelytilaisuus ei ole kaunista katsottavaa ja tekee todeksi huolen siitä, että verkkokeskusteluista tutut kärjistykset ja tarpeettomat provokaatiot ovat tulleet osaksi myös arkista ja akateemista kielenkäyttöä.

Koitela on liittänyt alkuperäisen kuvamateriaalin päälle omakuvansa. Katsoja voi seurata, kuinka Koitela reagoi keskusteluun ja kommentoi sitä paikoin kuin urheiluselostaja ikään. Hän näkyy riitelevien osapuolien välissä ja pyrkii rauhoittamaan tilannetta kuin ongelmaperheen lapsi kallistaen sympatioita vuoroin molempien puoleen.

Koitela ei ota selvää kantaa osapuolten kinasteluun vaan seuraa väittelyä ilmeisen lannistuneena. Selkeän kannanoton puuttuessa näyttely vaikuttaa kokonaisuutena välityöltä, joka oli puristettava valmiiksi, jotta aiheen käsittelyssä päästään eteenpäin.

Koitelan tavoitteena lienee ajansaatossa luoda menetelmiä, joilla kyettäisiin sovittamaan verkkokeskusteluissa kuuluvia kärkkäitä mielipiteitä osaksi julkista keskusteluamme tekemättä kuitenkaan mielipiteille hallaa yksinkertaistamalla niitä liikaa.

Valitettavasti ripustuksen tekniset valinnat ja videotyön laatu tekevät näyttelykokemuksesta turhauttavan, jonka seurauksesta verkkokeskusteluiden analyysi ei täysin onnistu. Näyttely ei ole yksinkertaistetun minimalistinen vaan tyly. Pikselöityneen Ei kenenkään tila -videoteoksen mono-ääni lisää kaikuisan gallerian ennestään kolkkoa tunnelmaa, eivätkä videoteoksen dialogit eivät kuulu kohinan yli.

Teoksen eri tasoja ei kykene erottamaan toisistaan ja jää paikoin epäselväksi, mistä oikeastaan ollaan puhumassa. Teknisten valintojen seurauksesta katsoja joutuu ponnistelemaan voidakseen seurata tapahtumia.

Jussi Koitela: Ei kenenkään tila 25.12. asti Helsingin Muu-galleriassa, Lönnrotinkatu 33, ti–pe 12–17, la–su 12–16.