Returning from a teaching gig at Villa Arttu youth art school in Hyvinkää. I had the opportunity to spend a weekend with 28, 12-17 year olds, teaching “Performance Architecture” (as defined by Schweder) by using various movement, body awareness and voice based exercises. Participants came from Rovaniemi, Hämeenlinna and Hyvinkää. The group was divided in two batches which alternated each day between my workshop and a sound/media sessions taught by Simi Ruotsalainen.

The “Performance Architecture” workshops started with fake-laugh yoga and an exploration on how voices resonate inside bodies. Voice-making was framed as an internal-organ sculpturing exercise. Participants massaged the insides of their mouths using their tongues and attempted to identify where different tones resonate from. The idea of sound-making as an internal-organ sculpture practice was inspired by әṾӨȻΔ𐐉 -exhibition by Jenna Sutela & Lars TCF Holdhus at Sinne (2015). After the warm up we begun massaging your imaginations in a “What if…” session, in which participants only communicate by asking “What if…”. This exercise is something I picked up from a seminar called “Performative Utopias” organized by Reality Research Center in 2013 (for Baltic Circle).

Then we continued doing echo-izings: Each group member was expected to utter a word or tone, which others repeated. The word or tone had to relate to the space we were in. The exercise continued until everyone had shared their voice. The idea that everyone has to speak out for an exercise to end, was motivated by Peggy Pierrots community talk-shop guidelines from 2017. We practiced deep breathing, standing and walking in a confined space. These exercises were based on basic contact improvisation teaching techniques: The group begun by moving in a rigid grid pattern (90° turns, slow and fast walking). After a while they were allowed to stop their movements when they felt like it. The act of stopping was framed as a personal political strike, which offered an opportunity to reflect the situation. Striking as an action comes from an idea by Jussi Koitela: Activism becomes political, when people stop being “active” and reflect their situation.

After the trust within the group was founded, they begun to use the space more freely and we combined echo-izings to the movement. When people spotted motivating objects, shapes or things in the space, they were advised to stop, to point at the thing and voice their observation. Group members then followed the action: Stopped, pointed at the same thing and repeated what was said about it. This method of reading a space collectively was inspired by Patterns of Life by Julien Prévieux (2015). Participant were then advised to use the same technique for reflecting the joined movements and actions, that were emerging from within the group. Then the group spend a long silent session moving and exploring each others clothes, garments and jewelries. This lead into a very nice session, were people touched each others softly and recognized each others. Each phase of the exercise was discussed collectively before progressing.

Then we performed a repetitive minimalistic stepping dance choreography, which I saw executed as a part of the “Monstera” performance by Essi Kausalainen. I consulted Kausalainen about using her pattern in teaching and got some insight on it. The movement was framed as something intrinsic to living things and when setting it up for the participants I compared the dance to the movement of plants when they are seeking light. People associated the movement with something they do while “idling”, when waiting for a buss etc. We then performed very long sessions following the choreography and discussed what it felt like. People experienced the movement as soothing and enjoyed performing it collectively. We executed it in a large circle and the size of circle alternated during each session. It felt like we were breathing. I recorded the rhythm of our feet and we listened to the recordings, discussing how movement can be documented and how we can hear movement articulated. People seemed to really like listening and spend up to 10 minutes in silence, returning to the rhythmic noise they had produced earlier.

The group was then divided into 3-4 sub-groups, which were tasked to invent their own movement patterns. I presented the authoring of these patterns as a process were we write shapes inside our brains and recall them using muscle memory. We contemplated the ethics of writing inside an other persons brain and tried to visualize how our brains were altered by this experience. Reading was presented as a method of writing into oneself. The sub-groups then developed their own patterns in semi-privacy. After a while we returned to the collective circle, groups taught their pattern to others and performed them for as long as it took for everyone to incorporate them. After this we performed all of the different dances, so that they followed each other with out any forced direction. These sessions were recorded and we listened to them reflecting the experience. Here is a clip from the first session (12 students moving).

The event ended in a soft-lecture, trough which I attempted to explain what “performativity” and “post-structuralism” are. These sessions were more like chats as participants could ask questions and share their ideas during the presentation. The lecture was loosely based on Richard Schechners Performance Studies book from 2013 and the group was tasked to contemplate how repetition inscribes attitudes to our bodies. The workshop was a continuation of the “Post-Structuralism for Kids” sessions I taught in the same school in 2017. There is a short text about it in Finnish: Kehittäkää itsellenne lukihäiriö ja istukaa lattialla [Develop Dyslexia and Sit on the Floor] (2019).


Visited Monstera by Essi Kausalainen at Mad House. I liked the performance and particularly enjoyed a minimalistic stepping dance the performers executed towards the end of the show. It felt like a simplified version of cicapo or some other court dance. Perhaps something enjoyed by Carl Linnaeus in the ballrooms of his era. Linnaeus’ work in starting the modern system of naming organisms had inspired the performance and he was heavily present in a séance-like segment before the dance. In a talk before the show Kausalainen pondered if the act of naming a thing could be read as an attempt to show affection towards it. The step-dance also reminded me of compulsory or involuntary movements people perform when idling (while waiting for a bus etc). The dance informed me of a vegetative movement or motion, which is possibly intrinsic to all living things. The practice of the performers felt like an amplification of this auto-movement and when performed collectively by the group, it felt like a method of building solidarity trough the lowest common nominator (which for me is idling).

Etched and build a Bastl Skis Expander 1u and assembled a Lite2Sound PX unit by Rare Waves. I want to send audio across space using leds and laser beams. Tested it yesterday sending audio form my Disting Mk4 using a bipolar led thing I build and it works well. I’m looking for a red laser which I can use to draw on material surfaces, so that the Lite2Sound converts the shapes of the surface to sound (much like a vinyl needle). I want to hear textures. I used a fee from a wedding gig (manufactured mineral waters, read poetry and served as a bartender) to acquire a spring tank (Accutronics 9EB2C1B) and I’m making made a 1u expanded for the Spring Reverb mkII.

What does sending audio in a laser beam trough parkling water, spatialized by a spring reverb (which feedback agitates the water) sound like? What will the surface of a slab of wood sound like when played like a vinyl? Do grooves of bark sound what they feel like?

Kritiikki @NPTurusta ja johdanto ratsastamiseen taiteena


Leena Kelan ja Christopher Hewittin kuratoima New Performance Turku festivaali kokosi yhteen odottamattoman paljon kaupunkitilaan suunnattuja esityksiä. Festivaalin tehopäivänä lauantaina (4.10) Vähätorilla nähtiin mm. Stephen Bainin pressutanssi, jolla taiteilija pyrki julkituomaan maahanmuttopolitiikan luomia vieraannuttamisen prosesseja sekä Mark Harveyn fyysisiä harjoituksia, joiden tavoite oli saada yleisö suhtautumaan ympäristöönsä empaattisesti. Yleisö liikkui esitysten perässä pienissä kuhisevissa laumoissa.


Jatka lukemista…

Päivän taittuessa päästiin seuraamaan Mac Ophélien härskiä henkilö-epookkia ja val smithin Gay Shame paraatia. smitin teos tutustutti Kauppakadun ohikulkijat Gay Shame toimintaan, joka on GLBTQ yhteisöjen suunnalla järjestäytynyttä poliittista protestia. Sen kritiikin kohteina ovat mm. Pride-kulkueiden sponsori-järjestelyt suuryritysten, virkalaitosten ja poliittisten järjestöjen kanssa. Liikehdinnän näkökulmasta esim. R-kioskin, Radio NRJn ja muiden kaupallisten organisaatioiden osallistuminen Helsinki Prideen on ongelmallista. Taloudellinen kytkeytyminen ei edistä vähemmistöjen oikeuksia vaan keskittyy ensikädessä rakentamaan mielikuvaa, että yritykset olisivat toiminnaltaan toisia suvaitsevaisempia. Aiheesta lisää mm. Huw Lemmeyn “Losing Pride” (2014) artikkelissa.



Itselleni päivän kohokohta oli Maija Hirvasen koordinoima Walkapolis  luentoesitys, jonka myötä FL geologi Toni Eerola esitteli Turun kaupunkia geologisesta perspektiivistä. Walkapolis tapahtumia on järjestetty vuodesta 2013. Kaupunkikävelyjä johtaa aina eri alan asiantuntija, joka esittelee kaupunkia oman osaamisensa näkökulmasta. Projektiin voi ilmoittautua ja johtaa vaikka oman kaupunkikierroksensa! Kävelyt ovat sellaisenaan kiinnostavia jaettuja kokemuksia. Mm. Setlementti-liitto on järjestänyt “Kehittämiskävelyitä” edistääkseen päättäjien ja asukkaiden vuoropuhelua.

Walkapoliksen myötä kävelimme ryhmässä kaupungin halki tutkien arkkitehtuurissa hyödynnettyjä kivilajeja. Kierrosta täydensivät luento-osuudet, jotka esittelivät kivilajien muodostumisprosesseja. Puhetta havainnoillistettiin Eerolan laatimilla tanssiharjoituksilla joissa yleisö pääsi esittämään geologisia tapahtumia kuten magman kiertoa ja sedimenttikivilajien muodostumista. Eerolaa tuplasi Ari Brozinski Turun yliopistolta, joka myös innostui tarkentamaan yksityiskohtia ja ohjaamaan keskustelua.


Kaupunkikävelyä pohjustettiin perjantaina luennolla “Geology perfomances and psychogeography in Brazilian shopping centers” joka esitteli kuinka Eerola oli soveltanut kulttuurihäirinnän menetelmiä geologian opetustyössään Braziliassa. Eerolan johdolla yliopiston opiskelijaryhmät olivat mm. uskaltautuneet esittämään ostoskeskuksissa löydettyjä kivinäytteitä. Opiskelijat olivat myös selvittäneet eri kivilajien tuotantoketjuja ja arkkitehtoonisia sovellutuksia. Kiveä käytetään sellaisten institutioiden arkkitehtuurissa jotka yrittävät uhkua arvovaltaa.

Kävelyn jälkeen kokoonnuimme vertailemaan kokemusta. Erityisesti tutustuminen geologiseen syvä-ajan käsitykseen oli kehittänyt tapaa jolla yleisö havaitsi ympäristöään. Oli myös kiinnostava kuulla minkälaisia jännitteitä geologian ja teologian välillä on. Nämä -logiat voidaan nähdä toistensa vastakohtina. Maapallon ikä saatiin aikanaan laskettua geologisin konstein, jolloin tieteellinen näyttö syrjäytti raamatun luomiskertomuksessa esitetyn teoriat maailman synnystä. Kivestä veistetyt uskonnolliset muistomerkit ovat tässä valossa luettavissa jopa ironisiksi!


Eerola kuvaili kuinka pieni merkitys ihmisen toiminnalla on geologian perspektiivistä. On oletettavaa että kulttuuristamme ei jää huomattavia merkkejä tulevaisuuden kallioperiin. Spekuloimme että metallit joita olemme keränneet kaupunkeihin saattavat muodostaa tarpeeksi tiivitä keskittymiä, että ne on tunnistettavissa vuosimiljoonien päästä muodostuvissa kivikerrostumissa. Muuta ei jää. Tämä on harras ja lohdullinen ajatus.

Ilmoille lensi myös ajatus geologisista graffiteista, eli teksteistä jotka kertoisivat kaupunkitilassa käytettyjen kivilajien iästä ja laadusta. Graniitissa voisi lukea “I was Magma” tai “Manufactured 570 mil. Years Ago.”. Jälkeenpäin ajatellen geologisia graffiteja olisi kiinnostava tehdä huomioimalla kivien ominaislaatuja. Tälläiset eleet toimisivat tempauksina popularisoida geologiaa. Keskustelut olivat rentoja ja vaikuttivat palkitsevan yhtälailla taide- ja tiedeyleisöä.


Ratsastamisen taide

Hevoslinjan toiminta käynnistyi festivaali perjantaina, jolloin havainnoillistin puolen tunnin esityksellä miten hevosen ja ihmisen välinen suhde on rakentunut. Hahmoittelin myös kuinka saattaisimme edelleen kehittää vuorovaikutustamme. Luennossa käytetyt kuvat löytyvät verkossa. Yleisö oli myöntyväinen luentoon mutta varsinaista keskustelua ei valitettavasti syntynyt. Antti Manninen lohdutteli että esitelmä oli niin kattava ettei jäänyt epäselvyyksiä. Pitää viritellä siihen joitain inspiroivia jännitteitä.

Ohjelma jatkui sunnuntaina kun paikallisten tuntema kaupunkiratsastaja Heikki Mikola ja suomenhevonen Kullannuppu johdattelivat festivaaliyleisön kaupungin läpi. Yleisö pääsi todistamaan kuinka ratsukko on harjaantunut toimimaan kaupunkitilassa. Esitys oli Walkapolisin kaltainen – Mutta erotellaan se vaikka Ridepolikseksi. Porukka kommentoi toimintaa, kysyen suoria kysymyksiä ja joutui vastavuoroisesti sopeutumaan hevosen liikkumisrytmiin, paikoin juosten ratsukon kiinni.

Mikolan toiminta Nupun kanssa oli vakuuttavaa.

Reitti vei Kirjastosiltaa pitkin Turun kauppatorille ja edelleen Myllysiltaa Wäinö Aaltosen museolle, josta jatkettiin Titanik gallerian pihaan. Oli hienoa nähdä esitys Aaltosen monumentti veistosten rinnalla. Hevosen sujahdus monumenttiveistosten ohi muistutti kuinka ajallisesti rajoittunutta ihmiskeskeinen ajattelu on. Vain ratsain Turku näyttää miltä pitää ja sillä hevoset ovat osallistuneet kaupunkielämään alusta alkaen.


Titanik gallerialla tervehdimme Essi Kausalaista, jolle toimitimme Arno Kasvin kuratoiman ruusun New Performance Turun puolesta. Ruusu matkasi kesällä Hevoslinjan mukana Turun ja Helsingin välin.

Mikolan toimintaa seuranneena voin todistaa, että Aurajoen maastot sopivat verrattain hyvin hevosella liikkumiseen ja pienellä kehittämisellä kaupungista saataisiin erityislaatuinen ulkoilu ja hevos-matkailukohde. Nupun suhde kaupunkiin on monitasoinen, tamma mielii syödä eri vuodenaikoina eri puistoista löytyviä laidunkasveja. Nuppu istuu kaupunkiin geenejään myöten, sillä tamman esi-emät elivät Turun alueella ainakin 1600 luvulla.

Saimme kuulla että Nuppu ja Mikola tullaan näkemään Mika Kaurismäen uudessa “The Girl King” elokuvassa, joka kertoo ruotsin Kuningatar Kristiinasta. Osa elokuvan tapahtumista sijoittuu samalle tilalle, josta Nupun suku on lähtöisin. Fakta ja fiktio sekoittuvat geenitasolla!

Esityksellä oli vakava tavoite: Edistää ratsastuksen arvostusta, esittelemällä ratsastaminen yhtenä taiteen tekemisen ja suunnittelun tekniikkana.

Ratsastaminen mielletään Suomessa useimmiten joko urheilu- tai vapaa-ajan harrastuslajiksi. Jatkossa voi (piirtämisen tai maalaamisen sijaan) tehdä taidetta ja suunnittelutyötä myös ratsain. Taide- ja muotoilukentällä kehittyneet erityistaidot voidaan siten valjastaa edelleen kehittämään hevoskulttuuria ja hevoskulttuuri pääsee rikastuttamaan esimerkiksi taiteilijoiden pyrkimyksiä luonnon kuvaamisessa.

Ratsain tehty taide ja muotoilu korostavat hevoskulttuurin perinteitä ja historiaa, kuten esimerkiksi Vienin Espanjalaisen ratsastuskoulun tai Andalusian kuninkaallisen ratsastuskoulun toiminta ja esitykset. Toisaalta se houkuttelee yleisöä havaitsemaan ympäristöä edelleen kehittyvän ratsastustekniikan näkökulmasta.

Molemmissa tapauksissa huomion keskipisteessä on eläinten ja ihmisten vuorovaikutus. Esim. Viher- ja ulkoilualueiden suunnittelua voidaan toteuttaa ihmisen ja eläimen vuorovaikutuksen myötä rakentuvan tiedon avulla. Oletan, että aluesuunnittelu joka etenee vuorovaikutuksessa hevosen kanssa edistää rakenteellisesti muidenkin eläinten hyvinvointia ja kasvattaa luonnon monimuotoisuutta.

Hevoslinja luentoja kuullaa seuraavaksi Tampereen autonomisessa taidekoulussa (7.11) ja Porin taidemuseossa (22.11) osana T.E.H.D.A.S ryn tapahtumia.