Posted on

Mitä jää käteen kun saa aivan liikaa ja vielä enemmän? – Ural Industrial Biennial 2019

Teksti julkaistu alunperin Mustekala verkkolehdessä ja sen toimitti Jaakko Uoti.

Tämä on raportti viidettä kertaa Jekaterinburgin teollisuus- ja kaivoskaupungissa järjestetystä Ural Industrial Biennialista. Visiittini toteutui osana Helsinginkadun Alkovi-gallerian taiteellista tutkimusprojektia nimeltä ”In Various Stages of Ruins”. Tutkimuksen kattoteema on taiteellisen työskentelyn ja ajattelun suhde muuhun kulttuuriseen tiedontuotantoon. Miina Hujala ja Arttu Merimaa ovat järjestäneet Venäjään liittyvää ohjelmaa ja taiteilijavetoisia tutkimusmatkoja useamman vuoden ajan. Toimintaa on sisältynyt muun muassa taidenäyttelyitä Viipurin kirjastossa ja venäläistaiteilijoiden vierailuja Alkovi-galleriassa. Tapahtumat on toteutettu osana HIAPin suomalais-venäläiseen yhteistyöhön ja vaihtoon keskittyvää Connecting Points -ohjelmaa. Biennaalivisiitti oli etappi matkalla Helsingistä Vladivostokiin ja takaisin. Syysmatkalle osallistuivat myös Iona Roisin, Elina Vainio, Hanna-Kaisa Vainio sekä Katja Kalinainen. Ryhmä järjesti tapahtumia Vladivostokin Zarya nykytaidekeskuksessa sekä Moskovassa Agency of Singular Investigations (ASI) -ryhmän galleriassa.

Biennaalin tämän vuoden teema on ”kuolemattomuus” eli venäjäksi бессмерти. Lennokas otsikko on johtoryhmän sekä johtaja Alisa Prudnikovan asettama. Päänäyttelyiden kuraattoriksi kutsutun New Yorkissa toimivan Xiaoyu Wengin haasteeksi oli jäänyt koota otsikon rajaamana johdonmukainen näyttely sekä ohjelmakokonaisuus. Päätapahtumien rinnalla on järjestetty roppakaupalla tilaisuuksia ja rinnakkaisnäyttelyitä joilla kullakin omia vastuutahoja. Katalogi nimeää reilusti yli 70 osallistuvaa taiteilijaa ja ainakin 12 kuraattoria. Päänäyttelypaikkana toimii Uralin optiikka- ja mekaniikkatehdas (UOMZ) joka on ollut tyhjillään remontin johdosta. Toinen keskeinen paikka on 1845 rakennettu Colosseum-elokuvateatteri (ensimmäinen näytös 1896) jossa järjestettiin valtaosa keskustelutilaisuuksista. Loput tapahtumat on ripoteltu ympäri kaupunkia. Perille pääsee junalla noin 40 tuntia Helsingistä itään. Syksyinen miljoonakaupunki tuntui bysantilaistyyliseltä Taka-Töölöltä, johon on sekoitettu Konalaa ja ripaus Manhattania. Biennaalin puitteissa järjestettiin myös vierailuja lähialueen tuotantolaitoksiin, kuten maailman suurimpaan asbestikaivokseen, joista lisää myöhemmin.

Pääkuraattori Wengin katalogiteksti alleviivaa, ettei biennaalin tavoite ole esittää taidetta tai taiteilijoita kuolemattomina, vaan rikastuttaa käsitystä siitä mitä pidetään elävänä ja kuinka kuolema rajataan. Kritiikin kohteena on ensisijaisesti globaalin länsimaalaisuuden ehdoilla määritelty tekninen kehitys, joka niputtaa kaiken kohtaamansa osaksi yhtenäistä kehitysoptimistista narratiivia. Kehityksen huipennuksena esitetään usein harmonisesti koneeseen tai konemaiseen luontoon yhdistyvä ihminen. Kritiikin kärkenä toimii filosofi Yuk Huin työ joka edistää ”teknodiversiteettiä” sekä monenkirjavaa ”kosmoteknistä” ajattelua. Hui näkee esimerkiksi kybergenetiikan valistuksen filosofian jatkeena ja penää sen vaihtoehdoksi kiinalaiselle filosofialle ominaisia malleja, jotka eivät erottele luontoa ja ihmistä tai mytologiaa ja tiedettä vastakkaisiin kategorioihin. Biennaalin tavoitteeksi oli tätä kautta asetettu ”kuolemattomuuden voittaminen”. Filosofi myös vieraili puhujana.

Tekstien virittämä pohtivainen tunnelma oli altis appropriaatiolle, mikä tuntui vahvasti avajaisseminaarissa. Paneelin osallistunut valtio-omisteisen Rostec-yrityksen edustaja latasi vakavalla naamalla kuolemattomuuden olevan sangen yksinkertainen juttu: Rostec on nimittäin yrityksenä ikuinen ja kuolematon. Panelistina toiminut genetiikantutkija Svetlana Borinskaya antoi tähän sutjakan vastineen kuvaillen, että hänelle ainoa syy unelmoida ikuisesta elämästä olisi säilyttää suhde rakkaisiin sukulaisiin.

Taiteilija-, teos- ja tapahtumamäärän maksimoiminen on biennaalien tyyppivirhe. Jekaterinburgin kontekstissa pyrkimys kaikenkattavuuteen voidaan kuitenkin tulkita vilpittömänä yrityksenä tehdä nykytaide sekä sen ehdottama kriittinen ajattelu saavutettavaksi. Venäläiset taideyleisöt ovat monikulttuurisia ja vieraina on paljon kaupunkia ympäröivien tuotantolaitosten väkeä. Nykytaide voi haastaa normeja ja biennaalin tueksi rakennettu pedagoginen ohjelma on kattavaa. Tarjolla on lukupiirejä, nuorisotyötä, scifi-kirjoitustyöpajoja ja viikoittaisia perhekierroksia. Näiden lisäksi biennaalin tukena työskentelee joukko nuoria taiteista ja kulttuurista kiinnostuneita ”mediaattoreita”.

Mediaattorin hoteissa

Biennaalimediaattorien paikat ovat kilpailtuja, sillä työn kautta voi saada jalansijan luovan kulttuurin parissa. Heitä on työllistynyt Moskovaan ja tullaan näkemään töissä piakkoin avautuvassa V-A-C-säätiön uudessa taidetilassa. Biennaalin tehtäviin kouluttautuminen alkaa viisi kuukautta ennen avajaisia. Mediaattorit toimivat näyttelyihin osallistuvien taiteilijoiden tukena, vetävät yleisökierroksia ja ohjaavat sidosryhmille työpajoja. Tänä vuonna he järjestivät myös taidekursseja naistenvankilassa. Kuuden session aikana tutustuttiin Eva Hessen sekä Tracey Eminin taiteeseen ja tehtiin kollaaseja. Eräällä kertaa keskusteltiin Marina Abramovićista ja tehtiin performanssiharjoitteita.

Osallistuin päänäyttelyn mediaattorikierrokseen heti avajaisten jälkeen. Tapasin Denniksen, parikymppisen arkkitehtiopiskelijan, jolla oli ystävällinen hymy. Olin puoli tuntia myöhässä, mutta Dennis oli innoissaan sillä olin ainoa osallistuja englanninkielisellä kierroksella. Kavutessamme tehtaan ylimpään kerrokseen, Dennis painotti ettei ollut opas vaikka tiesi teoksista paljon. Hän kertoi, että esillä on erittäin paljon teoksia mistä seuraten risteäviä tarinoita ja ideoita löytyisi loputtomasti. Hän ehdotti, että kävisimme ensin läpi teoksia jotka kuraattori oli esitellyt teeman kannalta keskeisiksi ja tämän jälkeen tutustuisimme muutamiin hänen omiin lempiteoksiinsa. Dennis myös lupasi odottaa lähistöllä mikäli haluaisin välillä jäädä katselemaan inspiroivia juttuja omineni. Mediaattorit olivat seuranneet kaikkia näyttelyiden ripustustuksen vaiheita ja tunsivat kuraattorien sekä taiteilijoiden ajatuksia perinpohjaisesti.

Seisahdimme näyttelyn sokkeloisessa aulassa katsoen Diana Fonseca Quiñonesin teosta Los Amantes (2007) eli rakastavaiset. Videolla näkyy kuinka kaksi tulitikkua roihahtaa ja käpristyy toisiinsa. Dennis esitteli teoksen kuvauksena rakkauden palosta mutta muistutti että kiinalaisessa luennassa tuli esitettään tontunkaltaisena jumaluutena joka asuu talon uunissa. ”Länsimaisissa mytologioissa tuli liittyy Prometeukseen ja palavaan tiedonjanoon, mikä on johtanut atomin halkaisemiseen”, Dennis jatkoi esitellen Bruce Connerin Crossroads (1976) -videon. Pätkä esittää ydinkokeita tyylitellysti.

Jatkoimme kierrosta viivähtäen Diana Thaterin installaatiolla Untitled / Butterfly Videowall #2 (2008). Lattialle asetetut näytöt esittivät väriseviä perhosia. Hyönteisten tuntua vahvistettiin siipien värejä toistavilla loisteputkilampuilla. Seisoimme tovin hiljaa, jonka jälkeen Dennis avasi: ”Eero, saanko kysyä.. Mitä sinä olet mieltä perhosista?”. Hätkähdin ja änkytin, ettei kukaan ole koskaan kysynyt minulta moista. Pohdin ääneen, että niistä tulee mieleen keräily ja että ne ovat herkkiä. Dennis kiitteli yritystäni ja selvensi että videolla näkyvän perhosen kuuluvan lajiin joka säätelee omaa populaatiotaan. Seurasimme tapahtumaa, jossa yksilöt olivat päättäneet tuhoutua lajin säilymiseksi.

Dennis testasi tilannetta. Hän kysyi hienovaraisesti, tiesinkö kolonialismin olevan edelleen ajankohtainen aihe ja vaikuttava poliittinen olosuhde. Kun nyökkäilin tämä paljasti olevansa kiinnostunein näyttelyyn kuuluvista eri tavoin kolonialistisia prosesseja ja perintöjä pohtivista töistä. Siirryimme oitis katsomaan Bo Wangin ja Pan Lun yhteisteosta Misma, Plants, Export Paintings (2017). Kaksikanavainen videoinstallaatio kertoo Hongkongin kehityksestä ja suhteesta brittiläiseen imperiumiin. Teos käsitteli aihetta keskittymällä Eurooppaan tuotuihin kasveihin ja kaupungin satamassa työskenteleviin taiteilijoihin, joiden tehtävänä oli botaniikkaa esittelevien opusten kuvittaminen. Ele politisoi tutut huonekasvit esittäen ne maailmanvalloituksen palkintopokaaleina. Kerronta kävi läpi kaupungin kehitystä. Eurooppalaiset eliitit asuttivat ympäröivät kukkuloiden viileät laet, kauppiaat ja palvelut keskittyivät näiden alle ja laakson kuuma pätsi jäi kiinalaisille sekä likaiselle teollisuudelle. Keskustelussa Dennisin kanssa painottui, että asumisjärjestely kuvasivat ryhmien valtasuhteita.

”Eero, saanko sanoa.. Minun mielestäni kun yhteiskunta rakennetaan ennalta päätetyn mallin mukaisesti, tuloksena voi hyvinkin olla väärä kuva.”

Kiertelimme näyttelyä viivähdellen. Reittimme huomioi James T. Hongin Three Arguments about the Opium War (2015) -videon, joka käsittelee Britannian ja Ranskan sotajoukkojen 1800-luvun puolessavälissä käynnistämiä sortotoimia Kiinassa. Tapahtumat esitettiin maanosan teollistumisen alkulaukauksena, joka näyttelyn katalogiin viitaten asetti kehityksen mittareiksi globaalin lännen määrittämät normit. Tämän jälkeen Dennis esitteli Chia-Wei Hsun teoksen Spirit-writing (2016). Video on taltiointi Marshal Tie Jia -nimisen, Kiinassa syntyneen jumaluuden konsultointitapahtumasta. Tapa oli tuhoutunut kulttuurivallankumouksen takia, mutta elää edelleen Taiwanissa. Jumaluus toimii puisessa kantotuolissa jota kantaa neljä henkiopasta. Laatikko keikkuu ja lyö rytmejä josta oppaat voivat lukea vastauksia jumaluudelle esitettyihin kysymyksiin. Tässä tapauksessa jumaluus vastasi taiteilijan uteluihin siitä miten tämä suhtautuu hänestä tehtävään taideteokseen. Juttelimme teoksista pohtien, että ehkä kuraattorin on helpompi puhua Britannian ja läntisemmän Euroopan tuhoisasta vaikutuksesta Kiinaan kuin Venäjän valtion nykyisestä suhteesta maan alkuperäiskansoihin tai Krimin niemen miehitykseen. Minkäänlaista varmuutta siihen, että teokset kohdistuivat Venäjän politiikkaan ei näyttelyn teksteistä voi osoittaa.

Venäjän poliittinen tilanne ja historia houkuttelivat harjoittamaan kaksoisluentaa. Avajaisten yhteydessä järjestettiin tilaisuus, jossa kuraattori Weng ja Guggenheimin konservaattori Lena (Carol) Stringaryn keskustelivat “symbolisesta kuolemattomuudesta” sekä nykytaiteen konservoinnista. Konservaattori esitteli Eva Hessen Expanded Expansion (1969) teoksen elinkaarta. Hän kuvaili kuinka sen lateksinen pinta on vuosien saatossa hissukseen rapistunut ja muistuttaa hajotessaan ihmisen nahkaa. Tuntui ilmeiseltä että lausunto alleviivasi vastavuoroisesti kuinka balsamoitu ihmisen nahka alkaa hissukseen muistuttaa rapistuvaa lateksia. Omiin tulkintoihin oli kuitenkin vaikea luottaa, sillä taidetta oli liikaa ja näyttelyitä ympäröi jatkuva hässäkkä. Dennis valitteli kierroksen aikana toistuvasti puutteellisesti esille asetettuja, rikkonaisia ja täysin puuttuvia teoksia. Hän esitteli Instagram-tarpeita palvelevan peilisalin ”kuraattori-interventiona”, mutta paljasti että paikalla kuuluisi olla teos jota ei syystä tai toisesta saatu paikalle: ”Luulisin että meiltä loppui rahat”, hän tokaisi.

Kun kysyin, miten näyttelyn taiteilijat olivat valikoituneet Dennis arveli, että valtaosa heistä oli kuraattorin ystäviä ja kuvaili miten hienoa oli ollut nähdä eri puolilta maailmaa saapuneiden kaverusten hääräävän ripustuksen parissa. Näyttelyn ilmapiiri kannusti vapaaseen ajatteluun ja yleisö osallistui teoksiin lystikkäästi. Huomasin pienen porukan kertyneen Charlotte Posenensken Vierkantrohre Series DW (1967-) -teoksen ympärille. Pahvista valmistettu veistos muistuttaa ilmanvaihtohormistoa ja se voidaan rakentaa aina uudestaan edesmenneen taiteilijan ohjeita seuraten. Lähestyessäni hormin suulla ilakoivaa porukaa alkoi putken sisältä lennellä Felix Gonzalez-Torresin Untitled / Revenge (1991) -teokseen kuuluvia karkkeja. Näytöksen perään putken sisältä kurkisti hilpeä näyttelyvieras. Kaverukset kuvasivat tilanteesta estottomia selfieitä.

Noin puolet näyttelyn taiteilijoista olivat venäläisiä mutta näiden teokset jäivät vähemmälle huomiolle. Mielenkiintoisista taiteilijoista mainittakoon Evgeny Antufievin sekä Lyubov Naloginan, joiden nykykansan-nykytaiteelliset mosaiikkityöt peilasivat näyttelyä ympäröivää teollisuutta niissä käytettyjen kivilajien kautta. Kaupungille levittäytyviin näyttelyihin kuului Yeltsin-keskuksessa järjestetty AES+F-ryhmän Allegoria Sacra. Ryhmän jättikokoiset valokuvat olivat kuitenkin kaikki saman teoksen variaatioita ja kalpenivat samassa galleriassa esitetyn marikansan kuolemasuhdetta pohtivan etnografisen näyttelyn rinnalla. Ural Mari. No Death pohjautui kolmivuotiseen kansanperinnekartoitukseen, jonka dokumentaristinen valokuvakeskus (PHOTODOC) oli järjestänyt. Valokuvaajien lisäksi työhön osallistui antropologi Natalia Konradova.

Vierailu Asbestissa

Päänäyttelyn alemmassa kerroksessa oli esillä tutkimuksellisia teoksia, jotka olivat syntyneet biennaaliin liittyvän residenssiohjelman puitteissa. Residenssi tarjoaa taiteilijoille mahdollisuuden tutustua kaupunkia ympäröiviin tuotantolaitoksiin. Katalogi nimeää kymmenen osallistujaa eri puolilta Venäjää ja Eurooppaa. Osa teoksista kuitenkin puuttui ja Dennis paljasti että esillä oli myös keskeneräisiä töitä. Pyrkimys kytkeä biennaali sitä kehystävään likaiseen teollisuuteen on erinomainen, sillä se mahdollistaa taideteoksien ajamien arvojen peilaamisen niiden esillepanon ja esitystekniikat mahdollistavaan talouteen. Lontoossa asuvan Hannah Perryn teos Study in Masculinity (2019) kommentoi ilmapiiriä osuvasti. Videoteos kuvaa valimon tuotantovaiheita ja katukaivonkansien taontaa. Ilmeettömiä koneita siirtelemässä mielettömiä taakkoja. Koneiden työtä sävytettiin välähdyksiltä miesten voimannosto- ja painiharjoituksista. Teos hahmotteli prosessia, jossa teollisesti kehittyvä yhteiskunta syrjäyttää keholliseen suorituskykyyn ja työkykyisyyteen liittyviä vartaloihanteita. Tämä kriisi vaikuttaa akuutilta miesten kehoissa.

Biennaaliin ohjelmaan kuuluu vierailuja samoissa laitoksissa joissa taiteilijat olivat toimineet. Edellisiä vuosina vierailuiden yhteydessä on esitetty residenssiaikana syntyneitä teoksia, mutta näin ei tänä vuonna tiettävästi ollut. Eräänä retkikohteena oli kaivosta reunustava Asbestin kaupunki. Retken ohjelmaa ei esitelty oppaissa. Kyytiin ilmoittautuneet temmattiin matkaan nykytaiteen keskus NCCA:n kulmalta, josta meidät ajettiin parin tunnin päähän keskustasta. Perillä tutustuimme geologiseen museoon, joka esitteli asbestin sen kaikissa kuviteltavissa jalostemuodoissa. Opas kävi läpi kaivoksen historiaa ja kertasi sen valtaisat kivimalmin tuotantomäärät. Hän liikkui asbestiesittelyvitriinien lomassa sulavasti. Minusta tuntui kuumottavalta seistä myrkkyjen ympäröimänä, kasvotusten kauniinväristen näytteiden kanssa. Ryhdyin hengittämään nenän kautta.

Palatessamme bussiin, matkan mediaattori tarjoili meille minigrip-pussilliset asbestia. Nyytit oli ajateltu lahjoiksi. Pyörittelin serpentiinikivikokkaretta ja -kuituja hämmentyneenä. Matka jatkui suorinta tietä avolouhokseen pohjalle. Esittelyä johdettiin miehekkäästi ja yskäkohtaukset peiteltiin. Perillä montussa meille suotiin täysi vapaus peuhata poistoon määrättyjen kerrostalon kokoisten kaivoslaitteiden kanssa. Pöly tarttui kaikkialle. Osa matkalaisista riehaantui poseeraamaan kaivinkoneiden kauhoissa ja toiset kipusivat mutkitta kaivoslaitteiden päälle kauhistelemaan maisemaa. Tämän perään meidät kuljetettiin valtaisaan asbestinjalostuslaitokseen. Tehtaan tuhannet kiviaineenerottelukoneet oli suunniteltu täryttämään asbesti irti kivimurskasta. Leijuvaa asbestia kerättiin täryttimien yllä retkottavilla imureilla. Koko laitos oli sankan pölyn ja kuidun vuoraama. Esittelijä ei vaivautunut pitämään suojaimia, asbestipöly on niin hienoa ettei harso edes auttaisi, ja kertoi toiminnasta tyynesti. Kulkuamme vartioivat työntekijät seisoivat ovien pieluksilla kuin suolapatsaat.

Me, ryhmän ulkomaalaiset jäsenet, olimme kankeina kauhusta. Asbestin terveysvaarat ovat kehollistettua tietoa ja porukan hengitys salpaantui jo museossa. Ainetta oli kaikkialla ja sen välttely mahdotonta. Kaupungissa asuvilla ja tehtaissa työskentelevillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin luoda luonteensa, jotta kykenevät elämään heille osoitettujen työtehtävien kanssa. Biennaalin kontekstissa vieraiden muiluttaminen myrkylliseen tehdaskaupunkiin oli provosoiva ele ja muissa yhteyksissä kierros olisi ollut skandaali. Halutessaan asbestiretken voi lukea syvällisenä kritiikkinä globaalin lännen harjoittamia uusmaterialistisia ja uudempia toksisuuteen viittaavia taidepraktiikoita kohtaan. Visiitti muistutti että raskas teollisuus on nykytaiteen esitystekniikoiden ja talouden selkäranka.

Läntisemmän Euroopan taidetiloissa toteutuva uusmaterialismiin ja toksisuuteen viittaava työskentely on valikoivaa. Näytille asetetaan vain kaikkein puhtoisimpia jalosteita, myrkyttömämpiä yhdisteitä ja puhtoisista materiaaleista luotuja katastrofikuvaelmia. Globaalin lännen esityskäytännöt viittaavat toksisuuteen, mutta sen kehollistaminen on ulkoistettu ja väitän ettei kehollistamisen kautta synnyttämää tietoa oteta vastaan. Ennakkoluuloni asbestia kohtaan olivat niin jyrkät etten kyennyt kuulemaan kaupungin asukkaiden ja tehtaan työntekijöiden omaa esitystä heitä ympäröivästä todellisuudesta. Tämä on valitettavaa, sillä uskon että kaupungissa toimivat ovat kehittäneet varteenotettavia tapoja tulla toimeen syvän toksisuuden ja siihen liittyvän kalman kanssa. Uskon että meillä läntisemmässä Euroopassa on kiire sisäistää vastaavaa osaamista.

Retkeen osallistunut Ruotsin Moskovan suurlähetystön kulttuurikoordinaattori Stefan Ingvarsson muistutti englantia puhuville, että asbestin vieminen EU:n rajojen sisälle on rikos, ellei näytettä ole rekisteröity tutkimustarkoituksiin ja kaikki alueelta saapuneet jättivät pussit autoon. Utelin meitä saattaneelta mediaattorilta, minne ne päätyisivät. Tämä kertoi naureskellen antaneensa edelliseltä kierrokselta ylijääneet pussit lahjoiksi perheelleen ja myyvänsä tältä kierrokselta jäävät näytteet eteenpäin hyvällä hinnalla. Tätä ei ole syytä epäillä.

Keräännyimme kaivosvierailun päätteeksi etäiselle näköalapaikalle haukkaamaan happea. Näkymä yli 300 metriä syvään kaivokseen ja sen työntekijöihin tuntui yhtä etäiseltä kuin taannoisten siirtomaaherrojen näkymä Hongkongin laakson asukkaisiin. Paikallinen toimittaja kuvasi ryhmää ja poseerasimme kierrosoppaan valokuviin. ”Miten visiitti on muuttamut käsitystänne asbestin vaarallisuudesta?” minulta kysyttiin. ”Tehdaslaitoksenne on henkeäsalpaava” vastasin, johon kuvaaja hymyili näppärästi. ”Mutta pelkään edelleen asbestia. Opin että kaikkeen mikä tulee syvältä maan alta tulee suhtautua varovaisuudella”. Toimittaja puristi huulensa yhteen ja nyökkäsi kahdesti.

Teksti: Eero Yli-Vakkuri
Kuva geologisesta museosta: Elina Vainio
Kiitos ”In Various Stages of Ruins” -tutkimusryhmälle yhteisestä ajattelusta, tuesta ja matkasta.

Linkit
Ural Industrial Biennial 12.9-1.12.2019: https://fifth.uralbiennale.ru/en/
Tarjoilija, festivaalissani on liikaa teoksia (2019)

Kim Modig: https://www.teme.fi/fi/meteli/tarjoilija-festivaalissani-on-liikaa-teoksia/

Näyte videosta: Miasma, Plants, Export Paintings (2017) Bo Wang & Pan Lu: https://vimeo.com/253632992

Posted on

Puu kaatuu metsässä – Tunnelmia Kiilan äänipäiviltä Kemiönsaarelta

Teksti julkaistu alunperin Mustekala verkkolehdessä ja sen toimitti Jaakko Uoti.

Kiilan kylässä järjestettiin kesäkuun puolivälissä järjestyksessään kuudennet Kiilan äänipäivät. Tapahtuma toi totuttuun tapaan paikalle esiintyjiä eri puolilta maailmaa ja houkutteli paikallisen yleisön lisäksi vieraita ainakin Turusta, Helsingistä ja Tampereelta. Kiila sijaitsee Kemiönsaaren pohjoispäädyssä ja tapahtumissa kuultavat esitykset toteutuvat pitkälti luonnossa, paikallisen ravintolan Westersin puutarhassa, lähimetsissä sekä meren rannoilla. Ajatus järjestää äänitaidetapahtuma saaristossa on lähtöisin taiteilija Antti Tolvilta, joka vastaa järjestelyistä ja ohjelmiston luomisesta. Tukijoukkoihin kuuluu myös hänen kylässä asuva perheensä ja ajoittain esityksiä järjestetään myös heidän kotipihassaan. Kotitalo toimii äänipäivien ajan taiteilijamajoituksena sekä tapahtumatoimistona. Esitysten aikaan tiimissä työskentelee myös ääniteknikko. Tilaisuuksissa on yleensä ollut alle kymmenen esiintyjää, joista kaksi kolmasosaa Suomessa asuvia ja loput kauempaa. Poikkeuksena on vuosi 2017, jolloin esiintyjiä oli kaikkiaan 40. Pyöreä esiintyjämäärä selittyy Tolvin samanlukuisilla syntymäpäivillä.

Kun organisaatio on kevytrakenteinen, voi ohjelmiston rakentamisessa ottaa riskejä. Tolvin kokemuksena on ollut, että hyvät teokset ja kappaleet ovat usein hyvien tyyppien tekemiä. Tätä periaatetta noudattaen tapahtumaan on kutsuttu myös taiteilijoita, joita hän ei ole nähnyt esiintyvän. Osa teoksista valikoituu suositusten kautta ja esiintyjät myös tarjoavat teoksia suoraan Tolville, joka vastaanottaa ehdotuksia mielellään. Haasteena on kuitenkin pitää tapahtuma näppäränä ja kotoisana, jotta se ei aiheuta järjestäjälle tai esiintyjille liian suurta taakkaa. Kun esiintyjämäärät ovat pieniä voidaan jokaiselle teokselle varata tarpeeksi resursseja. Esiintyjät saapuvat usein saarelle kehittämään ja harjoittelemaan teoksia hieman ennen tapahtumaa. Suhde taiteilijoihin muodostuu intiimiksi ja monet viipyvät kylässä äänipäivien jälkeen, minkä ansiosta taiteilijat tutustuvat myös toisiinsa. Tähän mennessä riskinotot ovat kannattaneet ja kotoisat järjestelyt ovat luoneet mielekkäitä suhteita.

Viime vuoden tapahtumassa esiintynyt Yan Jun saapui paikalle Pekingistä ja vietti kylässä kohtalaisen tovin. Kiinan noise-kulttuurin pioneereihin kuuluva esiintyjä toi mukanaan ainoastaan yhden mikrofonin (jota ei lopulta käyttänyt esityksessään) ja kehitti teoksensa kokonaan vierailun mahdollistaman pienois-residenssin aikana. Esityksessään hän muun muassa seisoi sadettimen suihkun alla sadetakki päällä ohjaten pisaroiden tuottamaa ääntä muuttamalla käsiensä asentoa. Toiminta muutti sadettimen sekvensseriksi tai tutkaksi, jonka luomaa äänikuvaa yleisö seurasi. Vierailunsa päätteeksi taiteilija vietti pitkän päivän istumalla metsässä. Otteita eri vuosien tapahtumista löytyy äänipäivien verkkosivuilta. Viimeisimmistä vuosista löytyy videotallenteita, joilta voi tunnistaa tuttuja hahmoja ja saada yleisotteen tunnelmasta.

Tämän vuoden äänipäivät käynnistyivät Juha Valkeapään ja Juhani Liimataisen “Lintukonsertilla”. Kiertävää esitystä on toteutettu aikaisemmin Kontula Electronicissa, Mad Housen tupaantuliaisissa Helsingissä ja esitys jatkaa kesän mittaan kierrostaan eri puolilla Suomea. Esitys on aina hitusen erilainen. Kemiönsaarella Valkeapää aloitti imitoimalla lintujen ääntelyä ja kertoi väliin yksityiskohtia eläinten käytöksestä sekä kulttuurista. Liimatainen säesti puhetta erilaisilla visertävillä laitteilla. Ajoittain roolit vaihtuivat: Valkeapää lauloi ja Liimatainen kertoi muun muassa linnunlaulun roolista musiikin historiassa. Myös yleisö pääsi rääkkymään. Kuuntelijat asettautui esityksen ajaksi ympäri puutarhaa. Osa rötkötti kukkapenkkien matalissa varjoissa, samalla kun toiset olivat ryhmittäytyneet esiintyjien taakse nauttimaan eväitä. Paikalla oli myös paljon lapsia, jotka säntäilivät puiden katveessa.

Tämän jälkeen kuultiin Juho Laitisen valikoima Fluxus-liikkeeseen ja minimalismiin liittyviä klassikkoteoksia. Laitinen tutustutti yleisön tyyleihin esittämällä Luce Fierensin PostFluxGames sekä Peter Frankin Thank You Piece (1987) -teokset. Tämän jälkeen hän jatkoi soittaen sellolla Philip Glassin sävellyksen Two Pages (1968). Sello reagoi ympäristön kosteuteen ja tuuleen, mikä sävytti soitantaa. Kappaleen kuunteleminen puutarhassa tuntui poikkeavalta. Glassin ja tämän aikalaisten kuten Steve Reichin edustama minimalismi yhdistyy helposti urbaaniin maisemaan ja toistuviin kaupunkirakenteisiin, pilvenpiirtäjien jyrkkiin kulmiin ja kaupunkitilan syklisiin ääniin kuten metrojen vuoroväleihin. Puutarhassa kuultuna teos tuntui yllättäen alleviivaavan ympäröivän luonnon monimuotoisuutta. Täsmällisen sävelkulun välissä kuuluvat kahvikuppien kilahdukset ja lasten kiljahdukset tuntuivat elämänmakuisilta rikkaruohoilta, jotka työntyivät tiukan nuottirakenteen saumoista. Taiteilija kuvasi myöhemmässä haastattelussa teoksen soittamista sellolla likipitäen rituaaliseksi urakaksi. Jousisoittimella toteutettuna sävellyksestä paljastuu herkkyyttä, jota siihen ei tyypillisesti yhdistetä.

Laitinen päätti esityksenä otteisiin John Cagen teoksesta Song Books (1970). Valikoimaan kuului näkkileivän syömistä, karttojen esittelyä sekä “Nichi nichi kore kōnichi” -mantran hoentaa. Glassin edustaman minimalistisen ja Cagen ympäröivään elämään tarrautuvan ja häiriöt mukaanlukevan eli maksimaalisen ilmaisun rinnastaminen mahdollisti kahden hyvin erilaisen taideliikkeen vertaamisen. Poikkeavista käsitteellisistä lähtökohdistaan huolimatta sävellykset tuntuivat luovan ympärilleen vilpittömän uteliasta ja pohdiskelevaa tunnelmaa. Laitinen ei niinkään lähesty teoksia objekteina vaan osana prosessia, jonka avulla voi peilata todellisuutta. 60-70-lukujen taiteelliseen murroskauteen liittyvien teosten tuominen nykytaidetapahtumaan, kytki ohjelman muut teokset historialliseen jatkumoon. Tämä pöllytti uudemmista teoksista turhaa salaperäisyyttä ja lisäsi rentoutta teosten kohtaamisessa.

Laitisen jälkeen yleisö johdettiin kävelylle. Sekalainen porukka levittäytyi pitkäksi rihmaksi ja kulki verkkaisesti metsäpolkua pitkin. Äänipäiviin on usein kuulunut osuuksia, joissa yleisö ohjataan löysien aikataulujen puitteissa retkille, joiden päätteeksi taiteilijat vastaanottaneet heidät esityksillä. Vastaavia äänitaiteeseen ja kokeellisuutteen keskittyviä, matalan kynnyksen tapahtumia on sangen vähän eivätkä äänitaiteen yleisöt ole mittavia. Tästä seuraten paikalle kertyvä yleisö on asiantuntevaa ja aktiivista. Esiintymispaikkoja toisiinsa kytkevät kävelyretket tarjosivat erinomaiset puitteet teosten jälkipuinnille, kasettien vaihdolle ja keskustelulle.

Kävely päättyi kangasmaan laidalle sorateiden ja voimalinjojen risteykseen. Kun koko yleisö kerääntyi paikalle, porukka hiljeni, jolloin etäältä saattoi tunnistaa satunnaisia auton tööttäyksiä. Äänen suuntaa oli alkuun vaikea arvioida. Hitaasti saattoi huomata, että tööteissä oli erilaiset soinnit ja ne tuntuivat liikkuvan yleisön ympäri. Tilaisuus paljastui Tero Niskasen ja Tolvin yhteiseksi sävellystyöksi, jonka soittimena toimivat autot. Tööttien ääni alkoi pian voimistua ja risteykseen saapui eri suunnista neljä pikkuautoa. Autojen kuskeina oli joukko muusikkoja Marja Ahti, Tytti Arola, Hanna Klén sekä Lau Nau. He pitivät kuulosuojaimia ja istuivat koko esityksen ajan autoissa, mikä tuntui katkaisevan soittajien yhteyden ulkomaailmaan. Asettauduttuaan yleisön ympärille muusikot soitattivat autojen moottoreita, jonka jälkeen käyttivät autojen äänentoistoa tuottaakseen matalaa hengenvedoista muistuttavaa ääntää. Murisevat autot kävivät vuoropuhelua ja jossain vaiheessa ne availivat oviaan, jolloin niiden tuottamat äänet muuntuivat.

Tolvi kertoi myöhemmin, että esiintyjät oli valittu tarkkaan. Säveltäjien huomiona on ollut, että muusikoilla usein hyvä ote käyttää vieraita välineitä soittimina. Säveltäjille oli tullut yllätyksenä, miten paikallinen tapahtuma auton tööttäys on. Läheltä soitettaessa torvi kuulostaa voimakkaalta, mutta pikku mättään takaa torvi on etäinen. Esitys teki autot eläväisiksi. Sävellys vaikutti kutsuneen nelipyöräiset koolle toteuttamaan omaa salaperäistä järjestystään. Ne suorittivat kokoontumisprotokollaansa yleisöstä välittämättä. Tunnelma oli kotikutoinen, kun autot poistuivat jatkamaan rientojaan, niiden koreografinen järjestys muuttui ja ne kulkivat rivissä kuin lauma metsänelukoita.

Esityksen jälkeen yleisöllä oli mahdollisuus käydä uimassa. Myös tämä ohjelmanumero on kuulunut äänipäiviin alusta pitäen. Viilennyksen jälkeen yleisö palasi Westerin tiloihin ruokailemaan ja pian puutarhasta alkoi kuulua matalia mantran ääniä. Porukka käyskenteli ympäriinsä lautasten ja kuppien kanssa. Äänilähteeksi paljastui pohjois-amerikkalaisen Michael Northamin suora verkkolähetys Dharamshalasta, Intiasta. Northam esiintyy usein luonnollisissa ympäristöissä vieden musiikkilaitteensa paikan päälle esimerkiksi metsään esityksiään varten. Kemiönsaarella kuultu teos toimitettiin poikkeavasti Dharamshalasta, missä taiteilija oli ohjaamassa työpajoja. Äänessä kuultiin myös paikallisia munkkeja. Digitaalinen ilmasilta Intian ja Suomen välillä korosti lähimatkailun mahdollisuuksia: jaettu kokemus muodostui tekniikasta välittämättä. Lähetys pätki usein, mikä lisäsi kokemuksen materiaalisuutta, aivan kuin vinyylin rahina.

Iltapäivää kohden kääntyvä ohjelma jatkui Berliinissä toimivien Felicity Mangan & Christina Ertl-Shirley maankuoreen ja sen hiilitasapainon vaihteluihin liittyviin äänin. Mangan käytti materiaalinaan kenttä-äänityksiä, joita oli nauhoitettu Qvidjan koetilalla ja Ertl-Shirley tuotti ääntä maaperänäytteisiin kytkettyjen sensoreiden avustuksella. Tämän tuottamat äänet vaikuttuivat kompostoitumisen, saven sähköjohtavuuden ja kuohkean mullan kosteuden sekä lämpötilan muutoksista. Taiteilijoiden haasteena on muuttaa maaperän äärimmäisen hitaita ja hiljaisia prosesseja sellaiseksi, että niitä voi seurata esitystilanteessa.

Teos oli löytänyt paikkansa äänipäivien ohjelmistossa taiteilija-tutkija Teemu Lehmusruusun “Trophic Verses / Säkeitä ravintoketjulta” -hankkeen myötävaikutuksella. Lehmusruusun on kutsunut eri alojen taiteilijoita työskentelemään kanssaan maaperään liittyvien kysymysten parissa. Mangan ja Ertl-Shirley vierailivat Suomessa jo syksyllä ja äänipäivät tarjosivat mahdollisuuden kokeilla kuinka taiteilijoiden kanssa tehty yhteistyö voitaisiin muuttaa esitykseksi. Yleisö siis seurasi esityksen ajan taiteellisen tutkimuksen laboratoriotyöskentelyä, jonka tuotoksena syntyi geologisesti motivoitunutta tilaääntä. Lehmusruusun Maatuu uinuu henkii (Respiration Field) teos avataan yleisölle tämän kuun lopulla Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa. Myös tämä teos pyrkii tekemään maaperän muutoksia ihmisaistella seurattavaksi.

Tämän jälkeen yleisö johdateltiin viereisen ladon avoimelle seinustalle, jossa maaperäinen ohjelma otti kosmisen käänteen. Trivial Zero eli Sami Pikkarainen ja Jenny Mild vastaanottivat yleisön luennolla, joka esitteli kuinka rauta syntyy tähtien sisuksissa. Puheenvuoro johdatteli yleisön tähden sydämeen, jonka ääriolosuhteet mahdollistavat alkuaineen muodostumisen. Pohjustuksen jälkeen taiteilijat käynnistivät vannesahan, joka ryhtyi syömään palasta taiteilijoiden mikittämästä rautakangesta. Sahauksen äänisignaalia käsiteltiin reaaliaikaisesti. Pikkarainen muunteli ääniä ja lisäsi öljyä leikkauspintaan. Mild käytti äänisyötettä tuottaakseen videokuvaa, joka piirsi erilaisia mikroskooppisilta läpileikkauksilta vaikuttavilta monivärisiltä kerrostumilta.

Raudan sahauksen pauhu loi tuntumaa auringon sisäisiin olosuhteisiin. Sahaamisen paikallinen ääni sai ladon vaikuttamaan avaruusasemalta, jonka kautta pystyi saavuttamaan tähtienvälisiä tapahtumia. Latomaisema, punertava kesäilta ja nosteinen tunnelma avasivat tilaa kuulla raastavan mölyn seasta myös sointeja. Laulun kaltaisia ääniä oli tunnistettavissa varsinkin sahan upotessa syvemmälle metalliin. Esitys päättyi kun terä jurnutti tiensä kangen läpi, josta tömähti pala ladon lattialle.

Illan ohjelman päätti Ragnhild Mayn ja Kristoffer Raastedin koneavusteinen puhallinesitys. Taiteilijat soittivat pitkiä yksittäisiä nuotteja eli dronettivat putkista, venttiileistä ja pilleistä koottua urkua omenapuiden katveessa. Esityksessä käytetyt isot lintupillit oli 3D-printattu ja myös yleisö sai pienempiä pillejä soittaakseen. Esityksen bassovoittoiset äänet panivat kaiuttimet polvilleen. Eturivissä istuessa saattoi kuitenkin kuulla, kuinka puhallinäänet hankautuivat toisiaan vasten ja huilujen lehdet särisivät. Esiintyjien keskittyneisyys piti yleisön otteessaan.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että Kiilan äänipäivät esittelivät äänitaidetta hyvin laajalla paletilla. Two Pages oli lopulta ainoa teos, joissa oli toistuva melodia. Muut esitykset korostivat ääntä itseään ja viimeisen esityksen tapauksessa rakenteita, jotka mahdollistavat äänen tuotannon kehossa, eläimissä ja muissa puhaltimissa. Tapahtumassa kuullut äänet upposivat ympäröivän luontoon, mikä ohjasi niiden luentaa. Mikäli ohjelma olisi esitetty koleassa kellaritilassa tai äänieristetyssä klubissa, olisi tilaisuus tuntunut kuumottavalta. Metsäretkellä kiekaistut ääniteokset olivat elämänmyönteisiä ja helposti lähestyttäviä. Tämä näkyi myös yleisön rentoutuneisuutena ja keskusteluvalmiutena.

Tapahtuma ei ole rajattu tiettyyn tyylilajiin vaan esiintyjiä on laajalti ääni- ja käsitetaiteen, elektroakustisen ja indiemusiikin sekä performanssin piireistä. Äänipäivien yleisö ei koostu pelkästään kokeellisen musiikin ystävistä vaan laajemmin taiteellisesta kokeellisuudesta kaikkineen nauttivasta yleisöstä. Tällä kertaa kuultavana oli myös taiteellisen tutkimuksen ääntä ja edeltävinä vuosina esitysten yhteydessä on ollut näytillä myös ääneen pohjaavia installaatioita. Motiivina tapahtuma järjestämiseen on nimenomaan Kiilan kylän harvinaislaatuinen miljöö. Kylää ympäröivät metsät, meret ja pellot tarjoavat poikkeavia esityspaikkoja.

Teksti:

Eero Yli-Vakkuri

Kiitos taiteilijoille haastatteluista, Pietarille ohjauksesta ja Bucket Boyzille matkaseurasta.

Linkkejä:

Kiilan äänipäivät

Kiilan äänipäivät 2018 video (otteita Yan Jun esityksestä kohdasta 4:30)

Podcast Ragnhild Mayn ja Kristoffer Raastedin urku-ääni yhteistyöstä (englanniksi)