Posted on

Venetsia värityskirjana ja tehtävänä

Suoriuduin Venetsian biennaalin avajaisviikoille ja kirjoitin kokemuksesta No-niin verkkolehteen Black White, Green and Red at VB. Paikalle oli helppo kulkea maanteitse. Retki oli kalliimpi mutta alpit ylittävä juna vaivannäön väärtti. Univelka edisti pohjatonta syventymistä taiteeseen ja reipas liikkuminen näyttelyiden välillä tuntui hyvältä pitkän istumisen päätteeksi. Junailu valkoisena heteroparina pienen lapsen kanssa oli vaivatonta. Saksasta tiedetään kertoa että ilmapiiri on julmentunut ja muissa kokoonpanoissa liikkuvat perheet kohtaavat häirintää. Niillä rajoilla joilla sakemannit tarkastavat passit on paska tunnelma.

Kirjoitus nappaa poliittiset askelmerkit saman vuoden Mustekalan artikkelista Mitä تطبيع on… mutta tarkentaa aikaisempaa koskien poliittisen lännen osallisuutta ja motiiveja. Gazassa toimineen kirurgi Ghassan Abu-Sittahin todistajalausunto avaa kuinka ihmiskehot muutettiin louhoksiksi, joista lääkärit ovat pakotettuja kaivamaan lännen aseteollisuuden huipputuotteita ja innovaatioita. Tuhon prosessi on rinnakkainen Jussi Parikan huomiolle pilvenpiirtäjistä nurinnutuin käännettyinä kaivoksina. Ihmisen liha on koko aseteollisuuden päämäärä. Gazan hävityksen ja kansanmurhan nopeus on huomioitu, sen järkytys mahdollistaa autoritääristen voimien järjestäytymistä Euroopassa. Kansanmurhan tavoite on ollut kiihdyttää militarismia ja viedä meidät sotaan. Päättäjät ei oikein keksi muuta.

Juttu käynnistyy näppärällä väritystehtävällä, muistuttaen että Eurooppalaiset taidehistorioitsijat huomasivat vasta 1800 luvulla että antiikin Kreikan ja Rooman marmoriset veistokset ja temppelit eivät olleetkaan valkoisia, kuten löydettäessä. Alkuaan temppelit olivat koristemaalattuja ja veistoshahmot ihonvärisiä. Pigmentit olivat haalistuneet mutta tieto ei välity taidehistorian oppikirjakuvituksiin vaan antiikki esitellään kuulaana.

Väitän että taiteen poliittisuuden hahmottaminen voi olla samanlainen seikkailu kuin antiikin värien tunnistaminen.

Oivallus sijoitetaan Adrian Piperin Funk Lessons (1983) dokumentaation ääreen Porin taidemuseoon. Video oli karkea sillä homman ytimessä on yhteistoiminta taiteilijan ja yhteistä liikettä opiskelevan ihmismassan kanssa. Video on siivu työmaata, jossa taiteilija välittää mustan työväenluokkaisen musiikkikulttuurin tyylejä uusiin kehoihin. Hän vapauttaa ihmisiä kankeudesta, kutsuu taisteluun valkoista ylivaltaa ja ajattelun jäykkyyttä vastaan. Samoin hänen installaatioiden niukat materiaalit ovat seuraus siitä että toiminta pyrkii poliittiseen muutokseen: esityksen muodot ja materiaalit seuraavat toimintaa.

Haluan tukea elämää ja toimijuutta: ymmärrän luokkani. Piper on tässä hyvä kumppani koska hän ei tyydy esittämään vaan laittaa ihmiset tanssimaan. Ero poliittisen ja poliittisen välillä on tunne. Vapauden tuntee vasta ihmisten kanssa joita ei entuudestaan tiedä, kun mennään kohti päämäärää josta ei ole varma, ja kun ymmärtää olevansa korvattavissa, jolloin liike ei ole pysäytettävissä.

Käyn läpi Venetsian biennaalia viestinä. Palestiina on läsnä teoksissa kuten Yasser Arafatin sänkyjä kuvaamassa kuvasarjassa, kaupungin pirstaloivissa tarra- ja julistekampanjoissa sekä jättimäisinä runokankaina, jotka seinustavat näyttelyitä. Päänäyttely In Minor Keys on rauniomaisema, josta uupuvat tekoälyt tai kolme-dee mallit. Taide on yksinkertaista ja pyrkii jälleenrakennukseen. Huoneet ovat pullollaan savea ja kollaaseja, raakoja aineita ja yritystä aloittaa uudelleen kansanmurhan jälkeen. Manaan jutussa termin “post-genocide” jonka pitäisi olla järkytys (se ei ole, ja tämä on se järkytys).

Olisi oma lukunsa ymmärtää minkälaista eksotismia Euroopan poliittisen ahdingon läpikäyminen Palestiinan kautta edustaa. On vaikeampaa järjestäytyä paikallista korruptiota, kuten Garden-Helsinki rahoituksen sisäpiirejä vastaan kuin puhua BDS ohjeistuksista. Tämä on osin perusteltua koska solidaarisuus-järjestäytymisessä kerätty tieto on vasta-hegemonista, ja uhkaa vallankäyttäjiä. On kuitenkin alati surullisempaa miten niukasti meillä on lähi-demokraattisia keinoja. Eduskuntapuolueet ovat siirtäneet päätöksenteon poliittisiin elimiin, ja ohjaavat muutosvoimaisia energioita pönkittämään legitimiteettiään. Kaikki tapahtuu kriisin varjolla, kukaan ei uskalla hävitä. (Kommunistit uskaltaa)

Jutusta leikkaantui katseet Jenna Sutelan Aeolian Suite -teokseen Suomen paviljongissa. Olisin halunnut juhlistaa sitä että se löysi paikkansa avoimen hakuprosessin kautta. Raati kutsui muutamia pareja kehittämään ehdotuksia pientä palkkiota vastaan ja prosessin tuloksena syntyi tilan tuulitunnelisuuden huomioiva, vahvaa ääntä kantava teos. Taiteilija sekä kuraattori Stefanie Hessler kehittivät ideaa yhdessä, yksityiskohtia on paljon paikallisesta myyttisestä ekologiasta animeen saakka. Prosessi eroaa hyvällä Kiasman kuratoriaalisesta linjasta pohjoismaiden paviljongissa, joka toimii kesätilana kansallisgallerian ohjelmalle.

Sutelan Aeolian Suite koostuu mekaanisista veistoksista, jotka viestivät ilmaston tilaa. Kyse ei kuitenkaan ole data-visualisaatiosta vaan tuulen toimijuuden taiteellisesta esityksestä. Teokset ovat vetoavia, ja kannustavat kuulemaan ilmastoa. Ilmastovaikutusten ääniä havainnollistetaan muun muassa äänitteillä joissa lapset soittavat pillejä ja kenttä-äänityksillä, joissa kuuluu tuulen ujellus siltarakenteissa. Kuulen äänet ja esityksen yrityksenä luoda ilmastolle proteesi, jonka välityksellä se pystyy kommunikoimaan ja kertomaan asioistaan. Veistokset pitää asentaa ympäristöministeriöön. Teos liittyy teknoon, se suhisee ja eri suhinoinen laatu on mitä kuulija seuraa.

Ajatus jäi kesken mutta ehkä pääsen kirjoittamaan teoksesta enemmän kun se tulee Emmaan Venetsian jälkeen. Esimerkiksi Régine Debatty tarjoaa hyvät pohjat teoksen luentaan.

Olisi myös pitänyt pohtia Inkerin paviljonkia. Taiteilija Pavel Rotts toi Inkerin lipun Venetsiaan, näyttäytyi sen kanssa eri puolilla saarta ja sommitteli paviljongin kirjaimista Inkerin. On hämärää ettei Venäjän valtion purkamiseen tai muuten Inkerin itsenäistymiseen kannustavaa poliittista tempausta ole käyty kummemmin läpi kulttuurimediassa. En tunne Inkeriläisten tilannetta Venäjällä riittävästi voidakseni viedä ajatusta pidemmälle. Teko oli väkevä. (Olen arka asialle koska Inkerin lippu on tunnistettu myös Palestiina tapahtumien vastamielenosoittajien hihoissa).

Kävin myös Venäjän paviljongissa. Kuulin että he tarjosivat Finlandia Vodkaa kun omaa ei saanut tuoda. Otin mukaani katalogi-aukeaman, joka oli suunniteltu päänäyttelyn katalogin keski-aukeamaksi (sillä jopa tarkat sivunumerot näytöksenä onnistuneesta tiedustelutyöstä). Esitys oli kuumottava. Merkillisesti kun otin kuvan Venäjän paviljongin kuistista, ihmiset perääntyivät verhojen taakse. Venäjä oli kääriytyinyt alkuperäiskansalliseen ilmaisuun, joka resonoi pohjoismaiden palviljongin satukirjamaisen tunnelman kanssa. Pohjoismaiden paviljongin ulkopuolelle työntyvä teos jopa silmäili Venäjän suuntaan.

Poliittisen lännen kansallisten paviljonkien loihtimat alkuperäiskansalliset-juonteet ovat vaivauttavia. Ainakin VBssä jossa taiteilijat performoivat kansallista suvereniteettia. Kun EU-jengi luopuu arvoista, alkuperäiskansoihin nojaavat jutut alkaa ilmentää alkuperäiskansallista nationalismia, joka valkopesee etnonationalistista kehitystä. Kansantanssi on tässä pohdinnassa keskeinen rintama. Vastarintaa juhlitaan sillä kustannuksella että sodan vastustaminen häviää asialistalta… Kyse on tai kyseessä pitäisi olla sama asia.

Posted on

20221008

We wrote an appeal Chaim “Poju” Zabludowicz’s membership of Kiasma Support Foundation must be revoked (2022) to the Museum of Contemporary Art Kiasma with artist Terike Haapoja. I’m thankful for having the opportunity to work with them. The appeal is direct in its confrontation with the institution. For me it represents a step in a series of inevitable actions, which the 2021 article for No-Niin and it’s later 2022 translation for Tiedonantaja call for. I’m particularly proud that we issued a very clear demand and named people who are responsible for the current state of affairs. Our writing is in accordance to how Aruna D’Souza advices art-writers to engage with institutions, for example not to be afraid to “name names”. The text also includes a short pedagogical snippet informing audiences of “artwashing” and “soft power” (in Finnish), which are cute and could work in a textbook.

Kiasma’s Director Leevi Haapala describes Zabludowicz’s role on the board of the support foundation as unproblematic, for instance, appealing to the organization’s safer-space policy. When someone who represents art organizations being boycotted and who funds the covering up of human-rights violations holds a seat at the heart of a state institution, we have to ask: for whom is the organization keeping the space safe?

The safer-space policy cannot mean that the museum is excused from concern for human-rights violations or for apartheid, nor can it in any way support them. […] We challenge Kiasma – the organization arranging [Ars22 Gathering] discussions – to extend its safer-space policy to its own institutional structures, too. The first step in this would be to revoke Chaim “Poju” Zabludowicz’s membership of the Board. Otherwise Kiasma will endanger its credibility as a platform for discussions of social responsibility, and will be complicit in the artwashing of a political activity that endangers human lives.

Posted on

20210916

We wrote an investigative article Our efforts to show solidarity for Palestine are tested at Kiasma, with Pietari Kylmälä for No Niin. The text was edited by Elham Rahmati & Vidha Saumya, who did a great job. With help from the kind people of the Boycott Zabludowicz campaign we were able to gain an update to the affairs of Chaim “Poju” Zabludowicz, a business person who funds an influential pro-Israeli lobbying organisation (BICOM), and who has a long record of investments in companies which work for the security and military forces of the State of Israel.

As a senior member of the Kiasma Support Foundation, Zabludowicz is deeply involved with the museum. In our view, their track record as an investor makes their affiliation with the public institution problematic. Kiasma should ensure that museum beneficiaries are not involved in businesses which benefit from military conflicts such as the current apartheid policies implemented by the State of Israel. We asked museum director Leevi Haapala for a response to the troubling details our investigation touched. Their response is available online.

Haapala’s response depicts a disconnection between politics and rhetorics. It’s disheartening to read how they deploy the museum’s newly announced safer space policy as a rhetorical device to slither away from responding to the concerns we’ve brought forth. They even spent a paragraph celebrating an artist whose artwork Zabludowicz’s involvement has secured into their collection.

In Haapala’s portrayal, as the director of the museum they’re also leading the operations of the support foundation. Paradoxically, while asserting that they are in control, Haapala also insists that since the museum is funded by the Ministry of Education and Culture, the organisation cannot take a public stand in humanitarian concerns. This means that in their leadership the programming of the museums is meant to represent political struggles but not to engage with political reality.

The response depicts Kiasma open and willing to receive funds from anyone. It seems there are no standards, no qualifications – as long as you bring in money and love art, the museum’s happy to serve you. This stance is common for private museums. But Kiasma is not a private museum. It is funded by the state; we need it to do better.

The museum expects its visitors to follow their safer space policy but does not expect the same from their financial beneficiaries.

Kiasma is not a “safe space” if it continues to harbour businesspeople who are investing in companies which Amnesty International is investigating for human right violations. I will not participate in events in the museum until they set forth guidelines which ensure that their beneficiaries are not involved in business actions which violate international law and human rights.

Posted on

20200831

Visited the Kurängen spring area (~60.2885,25.2120) and collected a few liters of water. We couldn’t locate a wooden edge-structure mentioned in the Helsingin … julkaisuja 17/2013 survey (pg.8) but there were a lot of clean ponds and some build structures in the area we explored. A knee high π shaped marker stood still in a dry pond. It had been assembled using Torx screws which dates the structure to later then ~2010 . A big pond close by offered the cleanest water we could find. It was odorless and had a yellowish hue. In a taste test (compared to Faux S.Pellegrino & tap water) the Kurängen water had a mellow tone which is possibly due to iron in the soil (alkaline?). Comparing the color of tap water with a glass of Kurängen is like comparing a 5000k lamp to 2700k lamp. Tap water looks sterile. I’m hoping to use the Kurängen water in upcoming mineral water performances in Helsinki (Mad House & Kiasma esitys_nyt). The https://kartta.hel.fi/ city map service service shows multiple “water holes” and “basins” in the region. The service uses ┴ symbol for water holes (Ascii code 193). There are two interesting sites to explore further 60.286063, 25.206394  and the other is deeper in the forest 60.287891, 25.204271 (I think this is the area we visited).

Posted on

20200306

The racist and fear mongering Finns Party is normalizing a process were people in power use linguistic loopholes to embed racial slurs and toxic opinions into public statements. Its an infantile method for seeking attention. Like when a parent says “Don’t walk indoors with your muddy shoes” and a rebellious child responds by jumping around while shouting “But dad I’m not walking!”. Instead of saying what they mean, they say imply what they mean and if they are called out, they engage in pedantic shenanigans to normalize slurs. This toxic jargon is now used by the UROS company as a response over critique of the naming process of a controversial sports arena in Tampere.

The company name UROS stands for MALE in Finnish and its staff consists of 26 males and two women. They are the main sponsor of the arena and have decided to name it UROS LIVE. As a response to critique over naming a gigantic urban development project as MALE, the company representative claims that the name “does not have anything to do with gender”. The spokeperson-manchild insists the name is a mere abbreviation of their English name “Universal ROaming Solutions” (which they chose for the company). This process is a good example of what happens when rich people extend their economical dominance to infrastructure.

If I keep drinking mineral water made from Finlandia Hall marble I’ll replace the calcium in my bones with the building and effectively become a building myself. If I read wikipedia correctly it’ll take 10 years for my bone minerals to be swapped. Currently my weight is ~2mg Finlandia Hall. Not all of the calcium I’ve drank will absorb to my bones but still… An interesting side-effect worth exploring. Eventually I might start hosting seminars in my body.

Preparing for Konsthall C gig and exhibition. Using kitchenware bought from Ikea for rock & mineral sample extraction tools, modified a speaker to play rock extraction sounds periodically. Made the speaker interface pretty using a novel silicone-molding technique. Worked with it like plaster and dyed it green (diy orthopedic skills were deployed). Had a pleasant chat with Moa Tunström who gave us a really thorough introduction to the Hökarängen district during our visit there. I’m still processing the interview material. Her input feels valuable for a performance architectural analysis of the district.

Saw Grâce by Anna Torkkel at Kiasma. The piece was a celebration of the diversity of movement and worked well for inspiration. I laughed trough the show and the sound design was great. But driving back home I felt puzzled. The contemporary dance I see in Helsinki feels a praxis were people take turns in watching each others move in freely.