Oheinen Perfo-raportti on kirjoitettu reaaliaikasesti päivittyvään verkkokirjoitusalustaan tapahtumapaikalla. Tapahtuman yleisö on saattanut seurata kirjoitustyötä sen valmistuessa. Kirjoitusvirheet on korjattu tapahtumailtana. Edit-taidemedian järjestämässä tapahtumassa keskusteltiin taidekirjoittamisen tekniikoista ja käytännöistä internetin aikakaudella.
17:09 Aika lähteä kohti Amosta.
17:26 Joudun etsimään museon osoitteen verkosta kun en oo koskaan ennen käynyt. 65A puolillaan, ulkona pilkkopimeää, näkee vaan ittensä ikkunoista.
17:31 Luen hs.fi maksumuurin takaa avioliittolaki äänestyksestä. Siitä uutisoidaan kuin urheilutapahtumasta.
17:35 Kuraattorit järjestää kokoajan keskustelutapahtumia, taiteilijat näyttelyitä jossa esittelee tavaroitaan. Työpajatoiminta korjaa potin. Siinä yhdistyy molemmat ja kaikki saa osallistua.
17:49 Koleaa. Kävelen päin punaisia.
18:00 En heti löydä ovea ja kierrän foorumissa. Löydän pienen sivukujan ja kylttejä.. Nousen hissiin ja kuudenteen kerrokseen. Läsnä odottamattoman paljon porukkaa. Tarjolla punaviiniä ja juustoa. Hienon oloinen museotila. TIiliseiniä, taidetaan olla ullakolla. Tuntemattomia ihmisiä yleisössä, enemmän kuin odotin. Ehkä 40.
18:03 Laura Köönikkä kokoaa kamojaan esiintymistilan edessä. Huoneen päädyssä on pöytä ja pöydällä macbook sekä äänimikseri. Tuoleja seminaarihenkisesti puolikaaressa. Jengi varoo eturiviin istumista. Toni Ledentsa tulee viereen: “Onks täällä mitään tarjoilua?”. Ohjeistan ja mies siirtyy tiskille. Edit-verkkotaidemedian tyypit seisoo lavan laidalla. Yhdellä on kello, jossa kullanvärinen reunus ja tablettitietokone kourassa.
18:06 “Joko mennään” kysyvät. Tapahtuman järjestelyistä vastaavat Edittiläiset hakeutuu samaan nurkkaan. Ne on kutsuneet meidät tänne. “Noniin.. Juuh”. Tervetulijaissanat ja järjestäjät esittelee itsensä.”Me olemme Edit, minä olen Viivi Poutiainen.. Mietittiin että esitellään ittemme niin että kukin kertoo mikä teksti olisi. Minä Viivi olisin Post-it lappu”. Anna-Kaisa Koski kertoo että olisi jonkinsortin pullopostipullo. Tuomas Launainen sanoo olevansa vessakirjoitus. Sanna Lipponen haluais olla satukirja mutta olisikin kalenteri. Ne mainostaa että on paljon alkoholia tarjolla. Seuraavaksi leikitään yleisön kanssa tutustumista, kerrotaan vieruksille omat nimet ja mitä kirjoituksia oltaisiin. Kerron olevani Eero ja sanomalehti.. Unohdin pojan nimen jolle puhuin enkä muista mikä kirjoitus se olisi. Toinen jolle puhuin oli Viivi joka olisi muistilista.
18:11 Twitterseinä esitellään. Mitä #nopeekuininternet tägillä kirjoitetaan näkyy kaikille tilassa. Kuumottaa. Mut esitellään että olen täällä tweettaamassa ja käymässä keskustelua verkossa (enkä ole – ajattelen). Ensin on läpikäytävänä “Keissejä”. Pahoitellaan että puhutaan keisseistä. Näiden perään on sitten sitä paneelia. Loppupuheenvuoroja saa kuulemma vetää kuka vaan.
18:13 Keisseinä ovat Köönikkä & FAT, “Timantit on ikuisia” ohjelma Radio Helsingistä ja mä “puhuva ja kirjoittava taiteilija”. Köönikkä ensin.
18:14 “FATin alkuperä on että kun olin Framen johtajana ja tehtiin Frameria Kasino Creativen kanssa niin Framer sai hyvän vastaanoton. Se lehti oli demokraattinen yritys edistää kaikkia Framen hankkeita. Framework oli myös suosittu, se oli ennen Frameria. Sille on ollut hyvä kysyntä myös näin jälkeenpäin. Jäin pois Framesta ja kysyin Kasinolta, että haluisko ne lähteä tekemään lehteä mun kanssa. Ajatus oli sillai hullu että se tehtäis englanniksi. Tehtiin OKMmän hakemus. Konsepti oli iso ja sitä mietittiin pitkään. Ateneumin kahvilassa luotiin ajatus että se olis FAT, läski siivu kulttuuria, kirjamainen juttu, hevisetti suomalaista taidetta. Arhimäki ystävällisesti myönsi 76 000 kahteen lehteen. Se oli pieni lottovoitto. Prosessi kesti pitkään. Siinä oli monta sellasta synkkää virkamies-työ hetkeä taustalla. Lehti tehtiin selkänahastamme ja pidettiin julkkarit Design Museolla, samassa yhteydessä näyttely. Saatiin hyvä vastaanotto. Pressitilaisuudessa oli vaan Otso Kantokorpi ja Framen harjoittelija. Otso sanoi, että tämä ei aurinkoa nää kun saatte apurahan käytettyä. Sen jälkeen ollaan oltu kuiteski menestyksekkäitä. Lehtihifistelijoiden kokoontumisajoissa ollaan näyttäydytty pitkin maailmaa ja sitten viimeksi oltiin Lontoon Design Weekeillä ja meidän lehti valittiin 20 kiinnostavimman lehden joukkoon. Suitsutusta on ulkomailta mutta ei olla täällä Suomessa saatu juuri mitään intoa. Jos Barack Obama lukis niin siiten varmaan täälläkin. Kolmas numero on jo työn alla mutta ei oo vielä rahaa. Ajatus ei ole kirjoittaa taiteesta vaan suhtautua juttuihin ilmiöinä. Kirjoittajat on toimittajia ja kirjoittaa uhkarohkeasti ja mä en ole hirveesti kuullut suomalaisilta palautetta niistä jutuista.. Onko kukaan jaksanut lukeakkaan? Tää on ollu pähkähullu projekti positiivisesti. Ei oo ollut referenssiä mihin viitata. Meihin on suhtauduttu kateuden, hämmennyksen ja ihailun kautta. Suomessa mitä vaan teet niin näin käy. Me kyseenalaistetaan kanssa niitä ilmiöitä mistä kirjoitetaan, pyritään potkimaan itteämme eteenpän. Kun kirjoittaa vaan suomalaisesta taiteesta niin onko se hyvä homma? Sitä aina välillä miettii.. Ihan kuin näyttelyä tehdessä. Pitäis kattoo. Ettei lyö päätä seinään täällä vaan kattoo asioiden yli. Me yritetään tehdä ne toisin kuin meiltä odotetaan. Välillä tulee sellanen olo, että onko tässä mitään järkeä. Vastaanotto on tuntunut hyvältä ja ite näkee sen ajasta riippumattomana julkaisuna, joka kelpais vaikka taidehissan kursseille. Se avaa takaovia. Kuten haastattelu Kaj Stenvallista, missä se kertoo siitä miten Suomessa on vaikea menestyä. Tälläsiä arkoja aiheita. Mä oon ylpeä että jos taiteilijat alkaa avautua. Hirveän hyvä jos taiteilijat avautuu. Lehden kuvaajat on genrensä etulinja tekijöitä.. Kuvajournalismissa. Se on sellainen kriteeri millä me valitaan kuvaajia”.
18:23 Kysymysten aika.
Editin tyypit: “Koetsä että mikä se ero on kelle kirjoittaa, suomalaiselle vai ulkomaalaiselle yleisölle?”.
Köönikkä: “Se ettei juttua suhteuta tähän Suomen kenttään… Ei viittaa johonkin mitä täällä meillä on just tapahtunut. Ketään ei kiinnosta meidän ongelmat. On vaikee ulkoistaa ittsensä asioista mistä on perillä. Kasinon porukat ei oo taidemaailmasta niin.. Jos me oltais kaikki taidehistorioitisjoitsia niin sitä lehteä ei olis. Koitetaan tuulettaa niitä homeisia asioita mitä lehdessä kuuluis olla. Jos joku Brooklynissä löytäis sen lehden se olis jännää – Jännempää kuin mitä Kantokorpi siitä sanois. Se on myynnissä ulkomailla (luettelo missä se on myynnissä). 60 myyyntipaikkaa ja Intiaan tilattiin just.
Edit: “Nopeus on meidän illan teemana. Kaikki voi miettiä onko se merkittävää. Teidän lehti tulee kerran vuodessa. Miten sä suhtaudut siihen. Vuosi on pitkä syksli”
Köönikkä: “Se on meidän valtti.. Oon ite nopee ihminen. Mut tää lehti on sellanen virstanpylväs, jonka pitäis pakata aikaisempien vuosien tapahtumat yksiin kansiin. Me tehdään sitä hitaasti ja rönsyillen koko vuoden ajan. Synnytysprosessi, lopussa tietty on intensiivisempi – Revitään selkänahasta otsikkoja. Mä en usko, että kaikki haluu nopeeta. Meiltä kysytään verkkoversioo. Mutta me ei haluta verkkoversioo koska se ei olis sama. Meillä on netti ja facebook ja niitä resulssien mukaan aktivoidaan”.
Yleisö: “Onks kaikki kirjoittajat suomalaisia?”
Köönikkä: “Ei olis. Seuraavassa numeros olis 50% ulkomaalaisia. Alussa ei ees etitty. Ei tiedetty mitä olis sanonu, et hei meillä on 75 000€ ja tehään lehtee niin tuutteko mukaan.. Haluttiin mahdollistaa, että täällä Suomessa kirjoittavat pääsee tekeen kanssa”.
Yleisö: “Miten jakelu on järjestetty”
Köönikkä: “Meillä on pari jakelijaa. En muista nyt nimiä. Siksi en tiedä missä niitä menee tarkast. Täällä suomessa ollaan tarjottu museoille mutta se on ollut aika pääkaupunkivaikutteista.”
18:30 Ihmiset aplooderaa. Myöhemmin illalla voidaan kuulemma kysellä lisää.
18:32 Henri Pulkkinen ja Marko Karvinen Radio Helsingin “Timantit on ikuisia” -ohjelman edustajina nousee “lauteille”. Parivaljakko istuu penkeille, kun tilassa kerran on tuolit ja valmistautuu esittämään powerpoint-esityksen: “Me tehdään Timantit on ikuisia -ohjelmaa. Se on taiteen ja populaarikulttuurin ilmiöitä esittelevä ohjelmasarja, jossa on tänä syksynä yhdeksän jaksoa. Tulee radiosta silloin kun IFK ei pelaa jääkiekkoa – Tää kertoo jotain kulttuurin tilasta. Lähtökohta siihen, miksi tehdään tätä on, että viimevuosina on nähty mitä hienoa taide- ja populaarikulttuurissa tapahtuu. Mutta se että mitä ja miten siitä kerrotaan ei kohtaa niitä intressejä, mitä haluaa ite kuulla. Että ihan itsekkäistä lähtökohdista alettiin tehdä ohjelmaa – Jotain sellaista mistä haluais ite tietää ja kuulla. Yks asia mikä on noussut viimevuosina taiteesta puhuessa on että asioiden mistä puhutaan pitää olla “menestyneitä” ja muuta sellasta kaupallista puhetta. Kun saatiin baarissa idea, että tehdään tätä ohjelmaa Radio Helsinkiin niin mietittiin mistä puhuttais.. Vahva ja ajankohtanen teema on “menestys” – Se on uuden junttikauden juttu. Kaikki mikä on “menestynyttä” on itsestäänselvästi hyvää. Kaikki muu jolla ei oo sauraajia twitterissä jää marginaaliin. Haluttiin potkia syvällisesti ja tutkia tätä huomiota eri kanteilta mutta haluttiin tehdä se samalla helposti lähestyttäväksi.. Että se ei poissulje ketään – Paitsi niitä jotka ei ymmärrä vitsiä et timantit on ikuisia. Musta se on aika kiinnostava nimi tälle. Me ei olla näiden aiheiden asiantuntijoita, eikä me olla aina mitään tiettyä mieltä siitä mistä puhutaan ja teemana on että halutaan inspiroida ihmisiä jotka kuuntelee tätä. Että mistä johtuu brändäys jne. Vaikka se on helposti lähestyttävää niin sisältö ei tarvii oolla kevyttä. Radio on meidän media. Podcastit on sellasia joista itse tykkään kuluttaa kulttuuria. Se on mielekästä itelleen kuunnella kun jotkut juttelee jonkun tunnin. Niin suurimmat referenssit mistä lähettiin rakentamaan oli just nää podcastit. Yksi syy sille miksi ollaan täällä puhumassa on toi podcastien maailma.. Sitä ei oo Suomessa tunnettu kovin hyvin. Oli tärkeetä, että ohjelmat tulee Radio Helsingin sivuille kuunneltavaksi ja ladattavaksi (Joku Cheek,vitsi). Halutaan että ne on saavutettavissa. Tuomas Laitinen oli puhumassa kansainvälisyydestä ja kyseenalaisti sitä. Mitä sekin on? Mitä menestystä se on, että on kansainvälinen. Me pyritään tekeen niinku eri mittareita. Monissa ohjelmien aiheissa saattaa olla, että se teema vituttaa meitä ja halutaan tehdä siitä juttua. Me saatetaan olla aika erimieltä meidän vieraiden kanssa. Se ei oo pelkkä haastattelu vaan haastateltava on asiantuntija, jonka kanssa käydään keskustelua. Ei haluta sinne ketään joka tulee promoon niitten uutta näyttelyään – Vaan tekemään jotain merkittävämpää. Joskus päästään pidemmälle toisinaan ei. Tarkoituksena on kyseenalaistaa. Kaikilla mukamas pitää olla brändi, pitää olla netissä jne. Me halutaan kyseenalaistaa näitä. Ylipäätänsä se, että se ohjelma ei oo promotilaisuus niin se on ollut meillä tarkoituksena. Mitäs me vielä kerrotaan? Radio Helsingiltä on annettu vapaat mutta ne olis halunneet kuuluisia vieraita mutta ei oo meillä ollut paljoo starboja. Me halutaan, että jengi pystyy käsittelemään kriittisesti omaa skeneään. Siksi on parempi tuoda pienempiä kuin jotain starboja, jotka ei uskalla sanoa mitään. Mutta se on live-lähetys ja niin aina paljastuu että joku voi poiketa odotuksista. Ainoo toive oli että saatais ekaan jaksoon Cheek.. Tai no ei . Enemmän halutaan, että sellaset jotka ei pääse ääneen muualla niin pääsis ääneen”.
18:43 Kysymysten aika.
Edit: “Miten saatte haastateltavia?”
Timantit: “Kaikki on olleet innoissaan tulossa.. Se on ollut jopa yllättävää. Sille on tilausta – Tää on yllättänyt. Luultiin, että jengi välttelis. Mä nään että jos tavoitteena on kuvastaa meidän aikaa niin jos meillä käy joku, joka ei haluu puhua jostain kysymyksestä niin sekin kertoo aikapaljon. Se ei oo sillain huono tilanne. Kaikki haastateltavat on ymmärtänyt mistä ne tulee puhumaan.
Yleisö: “Tuleeko jatkoa? Podkastit on hyvä ja tykkään ite niistä kanssa.”
Timantit: “Ei olla keskusteltu. Tällä viikolla varmaan puhutaan jatkosta. Molemmilla on intoa. Ehkä joka toinen viikko sais tulla lähetyksiä. Ennen kun jatketaan Season 2 tulee tietty dvd boksi Season 1 jne.”
Yleisö: Naurua.
18:46 Valmistaudun omaan vetoon.
Esitelmän muistiinpanot verkossa: http://goo.gl/T39DBh
19:02 Mun nopea puhetyyliä kiitellään mutta puheenvuoro ei nosta kysymyksiä. Köönikkä kysyy miten suhde museoihin rakentuu taiteilijavetoisen organisaation toimesta. Varmaan haluu rakentaa beeffiä performanssitaiteen ja museo välille. Kerron ettei performanssi tekijöiden ja museoiden välillä ole mitään kategorista skismaa, vaan ollaan yhdessä taiteen sekä yleisötyön asialla. Esittelen, että museo on performanssitaiteelle kuin bussi – Se vie sille pysäkille mille taiteilija haluaa osaavan henkilökunnan tukemana. Matka tehdään yhdessä.
19:06 Editin porukka alkaa valmistella videoesitystä. Pääsemme seuraamaan Bora Hongin haastattelua (HIAPin residenssitaiteilija). Kuuluu hiljaisella ääntä. Videolla näkyy outo tekstiplänssi. Äänitteen taustalla kuuluu diskanttien läpi tilaääntä ja Bora puhuu lakonisesti. Puhutaan kai kuratoinnista. “I don’t make art or ask artist to do this and that – I just select the artist. I’m not a writer but I write. ..ööö… I’m not writing to a book. I don’t talk about artworks I talk about the way they are displayed or about the thing it relates to but not about the art…”. Äänitettä on vaikea seurata kun ei tiedä mistä se kertoo tai kuka haastateltava tyyppi on. Puhutaan “sustainabilitystä” ja “communicationtoolsseista”. Videolla näkyy abstrakteja viivoja ja kuvioita. “…site spesifix dancing bla bla…”. Edit esittää perään, että tämä oli pieni otos 4 tuntisesta keskustelusta. Editin porukka koittaa kerrata mistä jutussa oli kyse. Puheen teemoina olivat kuulemma “money”, “work” ja “enjoy”.
19:17 “Pitäiskös meidän sitten aloittaa paneeliosuus? Meillä on tarkoitus puhua kirjoittamisen lähtökohdista”. Anna-Kaisa toteaa ja esittelee puhujat. Salin kärkeen käy istumaan Aino Frilander kulttuuritoimittaja. Laura Kokkonen taidehistorioitsija ja kuraattori. Helen Korpak valokuvaaja ja kriitikko. “Tuttu HBLlän sivuilta. Mistä myös tämän näyttelyn kuvat on”. Anna-Kaisa jatkaa. Sitten toistetaan tuttu harjoite: Mikä teksti olisit. Aino menee multa ohi. Laura olisi tietokirja. Helen olisi viime minuuteilla lähetetty apurahahakemus. Aino vaihtaa, että haluaisikin olla myöntävä apurahapäätöskirje.
Anna-Kaisa: “Mistä kirjoittaminen on lähtenyt liikkeelle ja onko aina halunnut kirjoittaa taiteesta?”
Aino aloittaa ja kertoo kirjoittaneensa aina koska se auttaa järjestämään ajatuksia ja että pystyy kirjoittaa selkeämmin kuin ajattelee. Tämä on identiteetiltään toimittaja ja kirjoittaa vaikka IT-yritysten tilinpäätöksistä taidekritiikkinä.
Laura ei osaa kuulemma puhua kovin hyvin mutta osaa kirjoittaa.. Ala-asteella kirjoitti tarinoita mutta koska piirit on pienet päätyi kirjoittamaan taiteesta.
Helen kirjoittaa on/off- eikä ole fanaattinen kirjoittaja. Alla on viha-rakkaussuhde. Tämä on vähän vahingossa sujahtanut taidekirjoittamisalalle. Tältä kysyttiin tunteeko hän joka voisi kirjoittaa taiteesta ja tämä sitten sanoin että hän ite – Siitä se alko.
19:23 Anna-Kaisa: “Kuulostaa tutulta, että puhuminen ei ole ensisijainen media, jolla haluais kertoa itsestään (Yleisö vitsi: “Tästä tulee siksi hauska paneeli”). Entä onko teille teksti ensisijanen päämäärä vai väline?”
Helenille se on vaan väline, tämä tekee kandin ja maisterin joskus eettisyydestä valokuvaamisesta. Helen kokee, että se on “anti-elitistinen työkalu” ja ettei kirjoitus merkitse mitään ellei kukaa ei lue sitä.
Lauralle teksti on väline. Kirjoittajan motiivina voi olla esim. taiteilijan promoaminen – Se ei hyvä motiivi mutta sitä näkee usein. Teksti on hänelle keskeinen formaatti joka luo taidehistoriaa. Kun ei enää ole teoista jonka voi laittaa seinälle – Niin se teksti muodostaa sen mitä se taideteos on tuleville sukupolville. Kaikkien pitäisi ymmärtää vastuu mikä tähän työhön liittyy. Sitä ei saa tehdä omaksi iloksi.
Ainollekin teksti on välinen.. Toki on sellainen väline joka on esseenä ajateltu taiteeksi.
Helen on just tullut taidehistorian tunnilta ja kertoo, että on ollut paljon eri tekstigenrejä ja kaikenlaisia taidetekstejä on.. Siksi ei voi sanoo, että joku on “diipimpää” kuin toinen.
19:27 Anna-Kaisa: “Kun perustettiin Edittiä niin mietittiin mikä ääni me oltais ja haluttiin olla Stephen Fry. Mikä ääni te halusisitte olla?
Aino kertoo, että sen työssä sanomalehdessä 90% jutuista ei voi kuulostaa Stephen Fryltä vaan niiden pitää kuulostaa puolueettomilta. Teksteillä ei saa korostaa itseään.
Laura kertoo kirjoittavansa aina siskolleen joka ei tiedä taiteesta mitään – Jos tälle tietämättömälle saa jutun ymmärrettäväksi niin se on merkki hyvästä tekstistä.
Helenin esikuva on Ernst Gombrich niminen taidehistorioitsija joka on kirjoittanut paljon ja älykkäästi. Se on kirjoittanut teineille taiteesta, sillai älykkäästi ja mutkattomasti. Sen akateemisissakin jutuissa on samaa huumoria.
Aino kysyy tunnistaako Helen oman äänensä kirjoituksissaan.
Heleniä helpottaa ettei ole taidehistorioitsija joten sen on helpompi kirjoittaa.
Aino painottaa, että kirjoittajan äänestä puhuttaessa on mietittävä tekstilajia. Kirjoittajan ääni vaihtuu siltäpohjalla mikä on tekstin tehtävä.
Helenin mielestä leffa-arvostelut on hyviä tekstejä ja se haluaisi, että taidekritiikit olisi yhtä nokkelia ja teräviä kuin leffakritiikit.
19:33 Anna-Kaisa: “Mikä on taidekokemus taiteen parissa joka on jysähtänyt ja kirjoititteko siitä?”.
Helen haluaa sijoittaa keskustelun Helsinkiin. Viime kesänä oli Anhavassa oli näyttely, jota tämä yritti saada kaikki katsomaan. Taiteilija oli rakentanut koneita jotka teki Helenin mielestä magiaa.. “Tai no.. Ne koneet teki taideteoksia”. Pe Lang oli taiteilijan nimi. “Se oli mulle hyvä ja yritin saada ihmisiä sinne.. Mutta kukaan ei mennyt”.
Lauralle taide on niin työtä että se ei saa siitä nautintoa vaan nautinto tulee jostain muualta: “Keikat on sykähdyttäviä. Ne on niin ei-duunia, ei tarvii pilata kokemusta analyyttisella otteella”.
Aino on samaa mieltä: “Jos on mindset on että tästä kirjoittaa niin silloin se jysäri ei tapahdu”. Tämä haltioituu ennemmin keikoilla kuin kirjallisuuden ja kuvataiteen parissa: “Pitäis olla yleisesti enemmän haltioitumista ja kannustankin kavereita haltioitumaan”.
Helen oli teininä ihan kaikesta viikkokausia sekasin ja tohkeissaan.. Se ei tosin ollut teininä avoin vaan kyynisempi.
Anna-Kaisa: “Entä päinvastoin, voipiko ällöstä kirjoittaa?”
Aino: “Vitutuksesta voi saa voimaa. Pahinta on kirjoittaa kädenlämpösiä juttuja. Vitutuksesta ja haltioitumisesta saa hyvii tekstejä mutta kädenlämpösestä ei saa.”
Laura: “Oon toiminut myös kuraattorina.. En haluu kirjoittaa taiteilijoista negatiivisesti. Mielummin ei kirjoita ollenkkaan. Ettii mielummin sen teeman niissä teoksissa. Eikä ruodi sitä taiteilijaa – Koska sillä on niiin iso vaikutus”.
Helenin mielestä on kiva kirjoittaa humoristitisesti: “Sillai, että teksti vie mukanaan. Ei tarvii paljon viitata taidehistoriaan. Jos joku juttu on musta ällöä niin on siitä kiva kirjoittaa mutta se saa henkilöityä siihen tyyppiin”.
19:41 Panelistit puhuu itsestään hienosti. Juttu on hitusen epäselvää enkä tiedä mistä ne puhuu. Yleisö kysyy jotain mutta en tiedä mitä. Anna-Kaisa kysyy miten kirjoittajat valitsevat mistä kirjoittavat. Kirjoittajat vastaavat jotain. Yleisö osallistuu ja kiittelee kantoja joiden mukaan kaikkien taiteesta kirjoittavien tulisi ottaa huomioon miten iso vaikutus tekstillä on taidehistoriallisessa mittakaavassa. Tekstin valtaa alleviivataan. Köönikkä avautuu miten hampaatonta Suomessa on. Täällä tehdään paljon paskaa taidetta mutta siitä ei puhuta. Taiteilijat miettii kuulemma liian pitkään kritiikkejään ja jää niihin vatvomaan vuosiksi. Kun kirjoitetaan niin vähän niin kritiikeillä on paha vaikutus. Aamulehteä haukutaan. Köönikkä haluaa rikkoa kaanonia. Kuraattoreilla ja kaikilla kirjoittajilla pitää olla uskallus kritisoida. Yleisö kommentissa puhutaan pahastumisen logiikasta.
19:59 Väsyttää. Yleisökeskustelu on käynnistynyt hyvin. Ihmiset kommentoi. Puhutaan uskaltamisesta. Suomessa on kuulemma niin pienet piirit että ei uskalleta kirjoittaa pahaa – Ajatellaan yhteisiä etuja mitä voidaan saada aikaan eikä siksi uskalleta katkoa siltoja. Porukkaa on kaikonnut.
20:08 Anna-Kaisa vetää loppusanat. “Voidaan jatkaa vapaamuotoista keskustelua viinin ääressä”. Kiitokset, kaikki taputtaa. Jään ovelle norkoilemana ja toivon, että joku jolla on avaimet tulee päästämään ulos. Museon ipad on kiinni seinässä ja pääsen sillä pelaamaan Angry Birdsiä. Mennään samassa hississä Ainon kanssa. Kiitän kaikkia kun käännyn portista vasemmalle.
22:40 66 bussi vie kotiin ja korjaan kirjoitusvirheitä tekstistä. Mietin pitäiskö hakea apurahaa siltä uudelta Herlinien säätiöltä. Sen hallituksessa istuu pelkkiä Herlinejä mutta niillä on 300 000 jaossa.
