Posted on

[Fi] Kehittäkää itsellenne lukihäiriö ja istukaa lattialla

Tämä teksti on julkaistu “Jaloista käsin – The World Perceived Trough the Feet” (2019) kirjassa, joka kokosi Hyvinkään lasten ja nuorten kuvataidekoulun sekä Hämeenlinnan Aimonkoulun nuorille suunnatun taidehankkeen ohjelmaa ja tuntoja.

Lukihäiriö on luonnon lahja ihmiskunnalle. Sen ansiosta maisema on joka vilkaisulla erinäköinen. Lukihäiriöt tuottavat onnekkaita sattumia. Esimerkiksi sanat traktori ja diktaattori saattavat lipsahtaa sekaisin. Niitä yhdistää pituus ja sointi. Sanojen sekoittuminen ei ole ongelma sillä se houkuttelee esiin jänniä mielikuvia. Sattuman ansiosta voidaan vaikka ajatella että traktori tekee luonnolle samaa kuin diktaattori ihmisille. Tällaiset vahingossa syntyvät päätelmät voivat tuntua huvittavilta mutta ne kannattaa ottaa vakavasti. Lukemalla väärin voi oppia uutta.

Kouluissa opetellaan kuinka mainokset pyrkivät vaikuttamaan meihin. Opetuksen ansiosta olemme varsin taidokkaita purkamaan kuvia ja iskulauseita. Sanat ja kuvat eivät ole kuitenkaan ole kaikkivoipaisia. Lähikaupassa asioidessa voi huomata että tuotteiden sijoittelulla on oikeastaan suurempi vaikutus kuin mainoksilla. Karkkihyllyt on sijoitettu kassojen viereen jotta kassajonossa iskisi makean hinku. Vaikka ymmärtää ettei suklaapatukan ostaminen tee onnelliseksi, on sitä vaikea vastustaa kun joutuu odottamaan vuoroaan sen vieressä. Meidän tulisi harjaantua lukemaan rakennettuja ympäristöjä yhtä kriittisesti kuin kuvia ja tekstejä.

Rakennetut ympäristöt kuten kadut, ladut, puistot ja laitokset on suunniteltu ohjaamaan ihmisten käytöstä. Julkiset tilat ovat käyttäytymis-tehtaita, jotka säätelevät mikä on suotavaa ja minkälaisia suhteita voimme luoda toisiimme. Rakennukset ohjaavat meitä toimimaan suunnittelijoiden arvojen mukaisesti. Isoissa kaikuvissa holveissa tulee liikuttua varovaisesti ja puhuttua hiljaa etteivät muut kuule. Tilojen vaikutus on usein vaivihkaista. Miksi kaikki käyttävät kotona samaa vessa mutta koulussa täytyy olla erilliset tilat? Missä vaiheessa sukupuolten perusteella erotellut vessat muuttuivat normaaleiksi?

On tärkeää käyttäytyä väärin jotta voi harjaantua tunnistamaan rakennettuun ympäristöön upotettuja arvolatauksia. Älkää avatko ovea käyttämällä käsiä! Se näyttää hassulta, ihan kuin joku kättelisi seinää jotta saisi luvan kulkea sen läpi. Mitä käy jos pyrkii sisään nojaamalla kahvaan pepulla tai hyppäämällä ikkunasta? Pääseekö silloin oikeasti sisään vai ilmestyykö tempauksen kautta johonkin toiseen paikkaan? Kannattaa kokeilla. Älkää istuko tuoleilla, ne tekee pahaa selälle! Kannattaa opetella kyykkyistunta ja pitää riittävästi taukoja. Missä vaiheessa tuolit korvasivat yhteisesti istuttavat penkit?

Väärin käyttäytyminen olla vaikeaa jos on liikkeillä yksin. Siksi kannattaa tarttua toimeen kavereiden kanssa. Jaloista käsin -leirikoulussa harjoiteltiin yhdessä tekemisen avulla virittyvää kriittistä toimintaa. Hilppaisimme metsään, äänestimme koko ryhmän voimin mihin suuntaan liikuimme ja mitä teimme. Kävelyn päätteeksi muovailimme kulkemastamme reitistä savikartat. Ne koottiin yhteen, jonka jälkeen kävimme kokemusta läpi tunnistaen mitkä paikat ja luonnonkappaleet vaikuttivat toimintaamme. Tällä tavalla kaupungit pitäisi suunnitella.

Minne tästä? kävelyharjoitus. 8-120 osallistujaa.

  • Nimetkää ryhmälle puheenjohtaja ja ääntenlaskija.
    • Puheenjohtaja esittelee harjoitteen ja pitää huolta että kaikki ymmärtävät kuinka kävelyn aikana toimitaan.
    • Puheenjohtajan tehtävä on kutsua äänestys koolle sitä mukaan kuin osallistujat tekevät aloitteita. Hän ei voi äänestää, eikä tehdä aloitetta.
    • Ääntenlaskijan tehtävä on laskea äänet ja pitää huolta siitä että valittujen aloitteiden käytäntöjä noudatetaan.
  • Äänestäkää mihin ilmansuuntaan lähdette kulkemaan.
    • Ehdotus joka saa eniten ääniä voittaa ja sen määrittämää suuntaa liikutaan, kunnes joku tekee ensimmäisten aloitteen (ensimmäistä suunta-äänestystä ei lasketa aloitteeksi).
  • Ryhmän on liikuttava yhtenä massana jotta että kaikki pysyvät kuuloetäisyydellä.
    • Henkilö jonka ehdotus on valittu vie joukkoa.
    • Ääntenlaskijalla on velvollisuus pitää huolta että suunta pysyy tarkkana.
  • Jokainen osallistuja on velvoitettu tekemään yhden aloitteen josta äänestetään.
    • Aloite voi koskea mitä tahansa toimintaa. Esimerkiksi mihin suuntaan risteyksessä käännytään tai miten toimitaan vaikeasti ylittävän esteen äärellä.
    • Aloitteen voi esittää heti kun haluaa. Sen esittämispaikkana voivat toimia polunristeykset ja merkittävät luonnonilmiöt.
    • Jokaisen osallistujan tulee esittää yksi aloite.
  • Kun aloite on esitelty ryhmälle siitä äänestetään.
  • Äänestystulos päättää ryhdytäänkö aloitteen mukaiseen toimintaan. Kaikki paitsi puheenjohtaja saavat äänestää.
    • Kaikkien on osallistuttava toimintaan joka on äänestetty suoritettavaksi.
  • Mikäli ehdotus saa puolet äänistä se toteutetaan ehdoitta. Mikäli aloite saa alle puolet äänistä, jatketaan edeltäneen aloitteen määrittämää toimintaa.
    • Ainoastaan seuraava aloite-äänestys katkaisee edellisen aloitteen määrittämän toiminnan.
    • Kaikki aloitteet joista äänestetään lasketaan aloitteiksi.
  • Jokaisella on velvollisuus huomauttaa mikäli harjoite äityy epämukavaksi ja pyytää puheenjohtajaa pysäyttämään eteneminen.
    • Pysähdys kestää siihen saakka kunnes joku tekee seuraavan aloitteen tai epämukavuus on muuten väistynyt.
  • Kävely saavuttaa puolenvälin kun kaikki ovat tehneet aloitteen josta on äänestetty.
    • Tämän jälkeen äänestetään uusista säännöistä ja palataan alkupisteeseen.
Posted on

Kun kirjasto lukee meitä

Teksti julkaistu alunperin Mustekala verkkolehdessä ja sen toimitti Matti Tuomela.

Keskustakirjasto Oodissa avautui 11.1.2019 tilapäinen Kirjaston toiset älyt (The Library’s Other Intelligences) -taidenäyttely ja tapahtumasarja. Kokonaisuuden ovat kuratoineet New Yorkissa sijaitseva The New Schoolin mediatutkimuksen professori Shannon Mattern sekä Jussi Parikka, joka toimii teknologisen kulttuurin ja estetiikan professorina University of Southampton’s Winchester School of Artissa. Kirjastossa on esillä teoksia Jenna Sutelalta, Tuomas A. Laitiselta sekä Samir Bhowmikilta. Projekti on tuotettu Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin MOBIUS Fellowship-ohjelman sekä Helsingin kaupunginkirjaston yhteistyönä ja tuotannon koordinoinnista on vastannut kuraattori Ilari Laamanen. Teoksiin voi käydä tutustumassa vielä 10.3 saakka. (1)

Matternin ja Parikan kuratooriaalista prosessia esitellyt alustuspuheenvuoro korosti julkisten kirjastojen tärkeää roolia sananvapautta ja tietoyhteiskunnan kehitystä tukevina laitoksina. Tutkijoiden puheenvuorot saivat kirjastot näyttäytymään teknologisena infrastruktuurina, jonka tehtävänä on tukea kollektiivista mielikuvittelua. Myös kirjastojen erityinen asema kaupunkitilan harvoina epäkaupallisina julkisina (sisä)tiloina sai osakseen suitsutusta. Parikan kirjastoja koskevaan ajatteluun voi perehtyä myös viime kesän Ylen Kulttuuriykkösen radiolähetyksessä. (2) Taiteilijoiden valmistamat teokset viittaavat ihmisen ulkopuolisiin älyihin ja teosten valmistelussa oli hyödynnetty muun muassa kone-oppimista.

Jenna Sutela esitteli teoskokonaisuuden nimeltä nimiia ïzinibimi (2019). Oodissa esillä olevat tuotokset ovat osa laajempaa taiteellista ja tutkimuksellista prosessia, jonka myötä taiteilija on pohtinut muun muassa kielten kehittymistä sekä eri lajien (kuten ihmisten ja bakteerien) välistä viestintää. Avajaistapahtumassa huomio keskittyi Sutelan laatimaan taiteilijakirjaan, jonka sisältö on tuotettu osin koneälyä hyödyntämällä. Osa kirjan merkeistä ja kuvituksista perustuvat koneälyn tuottamiin muotoihin, joita se oli kehittänyt tulkitsemalla Bacilli subtilis bakteerien liikeratoja. Kirjasta tunnistettavat tekstit olivat peräisin 1900-luvun vaihteessa toimineelta meediolta Hélène Smithiltä, joka kertomansa mukaan kanavoi viestejä Mars planeetalta. Meedio kirjasi viestit automaattisella kirjoituksella, jota hän pystyi myöhemmin kääntämään ranskaksi.

Sutelan kirjaan voi tutustua Oodin kolmannessa kerroksessa, jonne on kätketty muutamia kopioita luettavaksi. Teos löytyy lystikkäästi “Muut kielet” osastolta ja lehdistötilaisuudessa mainittiin, että teos tulee mahdollisesti myös lainattavaksi. Ajatus taideteoksista, joita voi lainata kirjastosta, on nerokas aloite julkisen taiteen tuotannolle ja toivottavasti yleistyvä käytäntö. nimiia ïzinibimiin liittyvät käsitteet ovat vetovoimaisia ja idea on herkullinen. Avajaistapahtumassa kirjastovierailijat saivat ensikosketuksen teokseen aulaan projisoidun videon kautta. Valitettavasti aulatilan lukuisten eri infotaulujen kirjo hankaloitti teokseen syventymistä, eivätkä siihen kuuluvat tunnelmalliset äänet kuuluneet. Teoksen tekstitykset ovat luettavissa vain englanniksi, mikä tuntui poissulkevalta.

Tuomas A. Laitisen Swarm Chorus -teos koostui lauluesityksestä ja videosarjasta, joka esitettiin läpinäkyviin tilanjakajiin heijastettuina. Avajaistapahtuman aikana pieni esiintyjäryhmä vaelsi aulatilassa valkoisiin mehiläistenhoitajienasuihin sonnustautuneina. Laulajat toistivat pitkiä vokaaleja langattomiin mikrofoneihin samalla kun Laitinen käsitteli näiden tuottamaa ääntä työpisteeltään. Esiintyjät käyttivät myös kohdentavia ultraäänikaiuttimia äänien toistamiseen. Sävellystyö on teosselitteen mukaan muodostunut keskiaikaisten kaanoneiden pohjalta, jotka taiteilijan tulkinnassa liittyvät algoritmeihin.

Samir Bhowmikin Memory Machines (Muistikoneet) tuntui osuvan parhaiten Matternin ja Parikan virittämään pohdintaan. Bhowmik järjesti sarjan kirjaston yleisöltä suljettuihin tiloihin suunnattuja laitoskierroksia. Kierrosten aikana oli mahdollista oppia, kuinka Oodi rakennuksena toimii ja tutustua tehtäviin, joita sen uumenissa suoritetaan. Teos aktivoi tarkastelemaan ja kokemaan kirjaston tietokoneprosessorin kaltaisena teknologiana: samalla kun ihmiset käsittelevät saleissa lukemaansa, kirjastorakennus käsittelee ihmisiä ja kirjaa merkintöjä osapuolten välisistä suhteista esimerkiksi lainaus- ja tilavaraustietokantoihinsa. Teos valotti automatisoitujen prosessien vaikutusta tiedontuotantoon ja houkutteli arvioimaan kirjastolaitoksen ekologista kestävyyttä. Kriittinen lähestymistapa muistutti taiteilijan museolaitosta käsittelevästä väitöskirjasta “Deep time of the Museum – The materiality of Media Infrastructures” (2016), joka tarkastelee osittain museolaitoksissa käytettävien teknologioiden kytköksiä fossiilisiin polttoaineisiin ja riippuvuutta suljetuista (eli kaupallisten toimijoiden salaamista) järjestelmistä. (3)

Kierros oli rytmitetty hienovireisesti. Kävelyn aikana osallistujat tutustuivat muun muassa automatisoituun kirjojenlajittelukoneeseen, jonka perään seurattiin työntekijöitä, jotka latoivat kirjoja koneen rytmittämänä. Erityistä huomiota keskitettiin rakennuksen sisätilan ilmanhallintalaitteisiin, sekä erilaisiin maanalaisiin huolto- ja lastaustiloihin. Reitti kulki kiinnostavien kohteiden, kuten elokuvateatterin projisointihuoneeseen kautta, mikä mahdollisti kirjaston eri palveluiden rinnastamisen. Kehon eri aistien kautta kokeminen eli kuunteleminen, katsominen ja tilassa liikkuminen tuntuivat samanveroisilta tavoilta hahmottaa rakennettu ympäristö. Ryhmämme pysähtyi avainkohdissa, joissa taitelija esitteli käytössä olevia laitteita ja kertoi yksityiskohtaisesti niiden roolista kirjaston toiminnassa.
Jenna Sutela, nimiia cétiï, 2018, still-kuva videosta

Ryhmän mukana liikkui immersiiviseen esitystaiteeseen erikoitunut 00100 Ensemble, joka esitti matkan aikana tansseja ja muita sanattomia eleitä, jotka alleviivasivat ja kommentoivat Bhowmikin puheenvuoroja. (4) Ryhmän esiintyjien kädet oli maalattu sinisiksi, mikä mahdollisesti viittasi laitoksen uumenissa työskenteleviin näkymättömiin käsiin, eli kirjastotyöntekijöihin, joiden uurastus pitää käytännössä kirjastolaitoksen pystyssä. 00100 Ensamblen toiminta oli luettavissa kunnianosoituksena kirjastotyöntekijöille, joiden tehtävät ovat muuttuneet likipitäen kyborgisiksi. Koneiden rytmittämät prosessit ja erilaiset asiakkaiden tarpeita reaaliaikaisesti huomioivat palvelut ovat sirpaloittaneet kirjastotyöntekijöiden toimenkuvan. Saimme Oodin uumenissa seurata, kuinka ihmisten työpanos sovittautui koneiden ohjaamiin prosesseihin.

Ryhmässä toteutettavat kävelyesitykset korostavat yhteensattumia ja yhteisöllisyyttä. Ryhmien toiminta rytmittyy sanattomilla sopimuksilla ja matkan aikana vastaan tulevat tapahtumat sekä näkymät muuttuvat yhdessä koettuina erityisen merkityksellisiksi. Kierroksen aikana meidän ryhmämme venyi pitkäksi viilimäiseksi nauhaksi. Porukka nautiskeli rauhassa kirjaston kulisseista ja verkkaisuuden ansiosta pystyimme seuraamaan, kuinka laitos itsessään esiintyy. Kun ryhmämme käveli ympäri lämmönsäätelykeskusta, huomasin että 00100 Ensemblen jäsen luki kirjaa huoneen kulmalla. Tarkalleen samaan aikaan tilassa työskentelevä rakennushenkilö sääti lämmönsäätely-yksikköä ja tulosti toimen päätteeksi lapun Dymo-tarraprintterilla. Tarralapulla näkyi sarja sattumanvaraisen oloisia kirjaimia, numeroita ja viivoja. Tarran merkit viittasivat mahdollisesti laitteen huoltokirjaan ja ne oli suunniteltu luettavan skannerilla. Kirjan lukemisen ja toisen koneen lukemaksi tarkoitetun koodikielen kirjoittamisen eleet tuntuivat esityksen puitteissa pieneltä ihmeeltä. Huoneen kulmassa lukemista esittävä näyttelijä; työntekijä, joka kirjoitti koodia; kone, joka tulkitsi rakennuksen lämpötiloja (ohjatakseen niiden mukaisesti sisäilman kulkua) muodostivat siinä hetkessä järkevältä tuntuvan merkityshimmelin, jonka aikana kulttuurintuotanto, tiedontuotanto ja lämmöntuotanto (sekä kulutus) näyttäytyivät yhtenäisenä ja samanveroisena kulttuurisena ilmaisuna.

Kävely huipentui vierailuun rakennuksen väli- sekä ulkokatolle. Ryhmämme seisoi hetken pyryttävässä lumessa tihrustellen sisään rakennukseen kattoikkunoiden kautta. Kun palasimme sisään, kehojemme tuottama lämpötilamuutos tuli sensoreiden lukemaksi, jolloin automatisoitu laitteisto käynnistyi korjatakseen tuottamamme muutoksen. Kävelyn aikana harjoitettu kehon, tiedon ja teknologian yhteenkietoutuma mahdollisti, että pystyin hetken aikaa lukemaan omaa kehoani sen lämpötila-informaation kautta ja kuvittelemaan, kuinka kirjastolaitos luki minua tietona.

Bhowmikin kerronta tunnusteli, minkälainen yhteistoimijuus yleisön ja kirjastorakennuksen välillä muodostuu. Kävelykierrokseen kuulunut yllättävä kylmän kokemus oli oivaltava tapa alleviivata rakennuksen itsestäänselvältä vaikuttavaa mutta tärkeää tehtävää, eli ihmiskehojen lämpötilan ylläpitämistä. Teoksen viitekehyksessä Keskustakirjasto Oodin katto vaikutti hetken aikaa kylmyys-observatoriolta, jonka nimenomainen tehtävä oli muistuttaa pohjoisen ilmastoon aikanaan kuuluneesta kylmyyden kokemuksesta. Kylmyys on tulevaisuudessa luksusta.

Kävelykierros muutti meidät osallistujina eräänlaiseksi eläväksi kirjastoksi, joka muistaa ja tietää kuinka kirjasto rakennuksena sekä laitoksena toimii. Erottuani ryhmästä kierroksen jälkeen päädyin rupattelemaan toisen kerroksen verstastilojen henkilökunnan kanssa. Sain syvällisen perehdytyksen kirjaston uusiin palveluihin ja verstastilojen laitteistoihin. Keskustelun aikana paljastui, että henkilökunta on sangen tietoista kirjaston arvokkaasta tehtävästä informaatioyhteiskunnan edistämisessä. Kirjastot ovat olleet ensimmäisiä paikkoja, joissa oli yleisölle saavutettavia internetpäätteitä, kopiokoneita ja printtereitä. Kirjastohenkilökunnan näkökulmasta innovaatio-hypetystä uhkuvat 3d printterit, pelihuoneet, mediatuotanto-studiot ja kolvaus-asemat ovat varsin luonnollinen vaihe kirjastojen kehityksessä. Taiteilijoilla on kiire pysyä kehityksessä mukana, sillä kirjojen-jälkeisissä kirjastoissa voinee muunnella geenejään, lainata robotteja ja käydä väittelyitä koko-kansan-tekoälyn kanssa.

Teksti: Eero Yli-Vakkuri
Artikkelikuva: Tuomas A. Laitinen: Swarm Chrorus

Kuunneltavaa

Dr. Jiat-Hwee Chang (National University of Singapore) pohtii Singaporen kolonialistisesta historiasta seuranneita rakennuskannan muutoksia ja uudis-rakennusten lämmönsäätelyjärjestelmiä: The British Academy, 6.3.2017, Imagining infrastructures – Podcast (kohdasta 6 min) https://soundcloud.com/britishacademy/imagining-infrastructures

Viitteet

(1) Keskustakirjasto Oodi , 11.1.2019, Mobius – Kirjaston tekoälyt (tiedote) https://www.oodihelsinki.fi/event/helmet:177131/mobius-the-librarys-other-intelligencies/

(2) Kulttuuriykkönen (Toimittaja Pietari Kylmälä), 8.6.2018, ”Mikä tekee Suomesta näin ihmeellisen maan” – maailmalla hämmästellään suomalaisia kirjastoja (kohdasta 36 min) https://areena.yle.fi/1-4418182

(3) Bhowmik, Samir, 2016, Deep time of the Museum, https://shop.aalto.fi/p/571-deep-time-of-the-museum/

(4) 00100 ENSEMBLE kollektiivin verkkosivut http://00100ensemble.com/

Posted on

[Fi] Uusmaterialistista yhdyntää (Esitys-lehti 4/2016)

Teksti julkaistu alunperin Esitys-lehdessä vol. 35 MASTURBAATIO 4/2016. Tekstissä käytetyt kuvat avoimella lisenssillä Openclipart palvelussa.

Itsetyydytyksen tueksi kehitetyt seksivälineet ovat teknistyneet ja muuttuneet monimediallisiksi. Missä vaiheessa ne edistyvät niin pitkälle että niihin yhtyminen lakkaa olemasta masturbointia? Pohdinta muuttaa performanssitaiteilijan seksivälinetestaajaksi.

Henkilökohtaiset seksijärjestelyni ovat arkisia. Flirttiin sisältyy lastenhoidon koordinointi ja näennäisen spontaanit makeisostokset. Myös omankäden seksijutut ovat yksinkertaisia ja nopeita. Kun nykytilaansa katsoo kriittisesti, niin tuntuu että on syytä perehtyä kehon nautintoihin vielä kun jaksaa. Oman seksuaalilukutaidon kehittäminen on järkevämpää ajankäyttöä kuin kahvakuulajumppa työkunnon ylläpitämiseksi. Myös parisuhteen kannalta on järkevää kartuttaa eroottista osaamistaan. Masturbointi tarjoaa matalan kynnyksen väylän seksuaaliseen uudistumiseen.

Käsipeli alkoi esiteininä refleksinomaisesti ja vakiintui nopeasti tärkeäksi sekä erityislaatuiseksi taidemuodoksi. Vaikka toimeen saattoi liittyä toisia kehoja koskevia fantasioita oli itsensähyväily myös syventymistä nautinnon tuntemukseen itseensä. Varhaisvaiheessa itsensäkoskettelun ero muihin aistimuksiin oli niin räikeä että se ohjasi pitkiin, polveileviin tuokioihin. Kehon herkimmistä tuntemuksesta puhuttiin poikaporukoissa kärjistäen. “Pakottava tarve vetää käteen” esittäytyi 90-luvun esiteinimiehuuden mittana. Kertomalla karskeja juttuja lunastettiin määrittelyvaltaa omasta kehosta ja puheita täydennettiin myös fantasioilla ja juoruilla. Rehvastelevien runkkujuttujen rivien välistä on jälkikäteen luettavissa myös vilpittömiä yrityksiä oppia ja jakaa tietoa erityisistä nautinnoista.

Tietoa jaettiin esimerkiksi tekniikka- ja välinesuositusten kautta. Alkukantainen masturbointivinkki oli istua oman käden päällä ennen itsensähyväilyä, jolloin puutunut käsi tuntui vieraalta. Uusia tuntemuksia haettiin suihkussa ja elimen jumittumisesta purtiloihin liikkui varoittavia vitsejä. Moninmutkaisemmat masturbointivälineet edellyttivät askartelutaitoja ja näkemystä. En muista kokeilinko, oliko joku kokeillut vai mistä on jäänyt muistiin ajatus: Keittää makaroneja ylikypsiksi, laittaa niitä tyhjän vessapaperirullan sisään, sulkea rullan päädyt elmukelmulla ja työntyä tuubiin kelmun läpi.

Välinekokeiluissa ei ole kyse toisten kehojen simuloimisesta. Tekniikoiden kautta oli helpompi puhua oman kehon tuntemuksista ja toimiin motivoi myös normien rikkominen. Makaronirullassa yhdistyi ruualla leikkiminen, vessajutut ja seksi. Lämmintä eloperäisestä jätettä, selluloosaa ja muovia yhdistävä putki muodostaa merkitysten hetteikön, jonka kautta voi yhtyä monipuolisesti kodin piirin pintoihin ja materiaaleihin. Kotiin kuuluvien esineiden ja kemikaalien, kuten kosteusvoiteiden käyttäminen sukupuolielinten hyväilyyn on näppärä keino murtaa perhenormeja.

Teknoseksi on syrjäyttänyt perinteisen käsityön

Mystiset seksirituaalit kuuluvat kuitenkin menneeseen sillä vallalla on kliininen suhde masturbointiin. Nykyään toimeen kannustetaan eheyttävänä sekä terveyttä edistävänä harrasteena! Kotikutoisten viritysten sijaan tarjolla on hygienisiä tekno-makaronirullia ja ergonomisia sporttisauvoja. Toimen ympärille on virittynyt mittavaa kulttuuriteollisuutta, joka vaikuttaa ymmärrykseemme seksuaalisuudesta biologisena ja kulttuurisena voimana. Olemme kaikki teknoseksuaaleja. Muokkaamme kehojamme kemioilla ja kirurgialla. Seksuaaliseen itseilmaisuumme vaikuttavat kameroiden optiikat, latausajat, sukupuolitetut Emojit ja näyttöjen resoluutiot.

Tekniset seksivälineet synnyttävät uudenlaisia kysymyksiä toimien intimiteetistä ja normeista. Kuluttajien huolena on älyvibraattorien hakkerointi, valmistuslaitosten työntekijöiden työehdot ja välineisiin liittyvän suurteollisuuden ympäristövaikutukset. Pornoteollisuuden jätit kuten PornHub™ ovat vastanneet kysymyksiin järjestämällä erilaisia ympäristötietoisuutta edistäviä kampanjoita. “Pornhub Gives America Wood” -kampanjan aikana firma istuttaa puun jokaisesta isoja kikkeleitä esittelevien pornovideon toistokerrasta. Käteenvetämällä voi siis nykyään maisemoida. Erilaisia seksijärjestelmiä on tarjolla niin paljon että päädyn hakemaan apua seksivälinekaupan ammattilaiselta Eero Meroselta. Yrittäjä aloitti yli 20 vuotta sitten VHS pornoelokuvien postimyynnillä ja vastaa nykyään Helsingin tunnetuimmasta seksiliikkeestä Keltaisesta ruususta.

“Jos sä et uudistu jäät kelkasta” Meronen neuvoo ja katsoo ystävällisesti silmiin.

Internet romautti pornoelokuvien myynnin yhdeksän vuotta sitten ja nykyään kauppa pyörii 90% välineiden ympärillä. Vuosien saatossa isoin muutos on ollut puodissa asioivien naisten määrän kasvu. Asiakkaat ovat vanhempia kuin ennen ja hakevat usein liukuvoiteita. Kaupassa näyttäytymistä ei enää pidetä nolona sillä seksuaalista elinvoimaisuutta arvostetaan. Kivijalkakaupalla on vakaa paikkansa, sillä välineiden ominaisuudet ja tuntu vaikuttavat ratkaisevasti ostopäätöksiin. Laitteisiin tutustuu parhaiten tunnustelemalla myymälässä olevia mallikappaleita. Välineiden tekninen edistys näkyy parhaiten sauvoissa, joiden kehitys on ollut tasaista. Alkuaan sauvat sai päälle ja pois, sitten värinän voimakkuutta pystyi säätämään ja nykylaitteiden värinäkoreografioita voi sommitella kännykkäsovellusten kautta. Vaikuttavin tekijä värinä on kuitenkin säilynyt alusta pitäen.

Esittelytiskiltä löytyy Suomessa suunniteltu Nibble™ älyvibraattori, jonka voi säätää reagoimaan äänen voimakkuutteen ja käynnistymään kehon lämpötilan perusteella. Huudahtelemme Merrosen kanssa dildolle jolloin se käynnistää värinän äänenpainomme mukaan. Edistyneimmillä laitteilla voi myös kerätä biometristä dataa ja niihin kuuluu sparraus-ohjelmia. Toistaiseksi yksinkertaiset tuotteet myyvät kuitenkin paremmin.

Naisille suunnatut seksilelut ovat pääsääntöisesti ei-esittäviä, tyylikkäästi pakattuja ja humoristisia. Hetero ja homomiehille tarjotut seksilelut näyttävät irtileikatuilta ruumiinosilta. Nyky-makaronituubit ovat konservatiivisia. Kun niitä tarkastelee propagandana niin esittävyys pyrkii kohdistamaan halut toisten ihmisten ruumiisiin. Poikkeuksena ovat anustapit, jotka ovat muodoltaan tasa-arvoistavia. Propaganda ajatusta alleviivaavat myymälän keskellä löytyvät Fleshlight™ sekä Fleshjack™ tuotteet, joiden aukot on mallinnettu kuuluisien pornoesiintyjien mukaan. Välineitä markkinoidaan aidon tuntuisuudella. Niiden sisäosat on tosin vuorattu ihmis-anatomiasta poikkeavilla nystyröillä, spiraalinmallisia torvilla ja joustavilla kanavilla. Laitteen ulkokuoret on naamioitu taskulampun näköisiksi ja se neuvotaan käytön välissä kätkemään työkalupakkiin.

Nykymasturbointi on yhtymistymistä tulevaisuuden olioihin

Esittävän taiteen perinteistä poikkeavat vain muutamat läpinäkyvät torvet sekä “Fleshlight™ Freaks! The Alien” malli. Ihmisreijän sijaan The Alienin voi fantasioida mallintavan tuntemattoman lajin huokosta tai korvaa. Tuotteen sininen väri tuo mieleen terveyssidemainoksista tutun sinisen nesteen. Camp henkistä tuoteselostetta lukiessani Merronen tarjoaa tuotteeseen reilun alennuksen. Teoreettinen lähestyminen seksivälineisiin muuttuu lihalliseksi ja päädyn välinetestaajaksi. Kokeilun perusteella laitteen viehkeys perustuu sen moninmutkaisuuteen eikä vieraannuttava ulkonäkö vaikuta kokemukseen. Intiimi hetki muovin kanssa edellyttää erikseen ostettavaa läpinäkyvää liukastetta. Voide on samaa mitä puodissa asioivat eläkeläiset käyttävät.

The Alien on valmistettu samasta silikonista kuin ei-esittävät sauvat ja niiden on helppo kuvitella kuuluvan samalla muoviselle eliölle. Erilliset seksivälineet liittyvät toisiinsa viimeistään ympäristövaikutuksen kautta. Lelujen muovit kertyvät luontoon ja muuttavat ympäristöämme. Meriin päätyneiden kemioiden joukosta on jo tunnistettu uudenlaisia muovia mieliviä mikrobikantoja. Kemikaalit vaikuttavat myös isojen eläinten kuten ihmisen hormonaaliseen toimintaan ja ne ilmeisesti aiheuttavat muutoksia sukusoluissamme. Synteettisiin nahkoihin yhtymällä voi siis edistää uusien muoveissa viihtyvien mikrobilajien kehitystä ja kannustaa biologiset normit ylittävän ihmisyyden muodostumista!

On kuitenkin ongelmallista että seksivälineiden kehitystä ohjataan suuryritysten toimesta. Raaka-aineiden jalostus ja lelujen valmistaminen on mahdollista vain luontoa sekä työntekijöitä välineellistävien taloussuhteiden kautta. Laitteiden välittömät ympäristövaikutukset jäävät muiden kuin laitteista yli 100€ maksavien asiakkaiden kannettavaksi. Klassinen makaroonituubi ja sen johdannaiset suovat seksuaalisen uudistumisen kannalta radikaalimpia mahdollisuuksia. Petrokapitalismin sijaan ne muodostuvat paikallisten kotitalouksien, käsityötaitojen ja avoimen tiedon jakamisen kautta.

Eero Yli-Vakkuri

Lisää aiheesta:
Heather Davis, “The Queer Futurity of Plastic” (2016) https://vimeo.com/158044006
Paul B. Preciado, “Countersexual Manifesto” (2002)
Angel Archer, “Botline Bling” (2016) http://reallifemag.com/botline-bling/
Alexander R. Galloway, “Queer Atonality” (2014) http://cultureandcommunication.org/galloway/queer-atonality

Posted on

[Fi] Levynkansi ilman levyä

Featured Video Play Icon

Oheinen teksti löytyy ARTSI & Into Kustannus ja Svart Records julkaisemasta COVER ART – ELÄKÖÖN VINYYLI kirjasta. Tekstissä esitelty Record Singersin levynkansi on esillä ARTSIn samannimisessä näyttelyssä Myyrmäessä. Näyttelyssä voi nähdä myös ryhmää esittelevän dokumentin. Oheiseen tekstiin sisältyvät kuvat on ladattavissa omaan käyttöön.

Myyjä kuuntelee sepustustani puolikorvalla ja käy vaihtamaan kassakoneen kuittirullaa. Kiskon levynkantta repusta ja valittelen sen tuhriintunutta pintaa. Tuntuu epävarmalta, joten luettelen teokseen liittyvien taiteilijoiden nimiä: “Palkittu valokuvataiteilija Jorma Puranen, se Hannu Väisänen, arvostettu Mirja Airas, taiteen akateemikko Outi Heiskanen ja Pekka Nevalainen, joka oli siellä Documenta IXssä. Mutta tää ei siis ole myyntipuhe. En siis yritä myydä tätä sillai mutta…”, soperran, kun myyjä vilkuilee hermostuneesti. Se arvioi onko farkkutakkini reiät tupakanpolttamia vai designia, olenko varastettua tavaraa kauppaava pummi vai harvinaisia levyjä keräävä hipsteri. Myyjä pledraa tuplavinyylikantta mutta ei tunnista sitä. Hän naureskelee, että siihen valmistumisvuonna 1974 merkattu seitsemän markan hinta on kohtuullinen, kun sisällä ei kerran ole edes levyjä. Sullon kannen takaisin reppuun ja poistun levykaupasta vaivautuneena.

Record Singers -levynkansi ei ole sellainen kokeellisen musiikin klassikko, jonka jokaisen levymogulin tulisi tuntea. Levynkansi ilman levyä on käsitetaideteos, joka viittaa kokeellisen musiikin äänettömiin klassikoihin, sävellyksiin ja äänitteisiin, jotka koostuvat tauoista ja hiljaisuudesta. Vastaavista teoksista nautitaan yleensä pohdiskelemalla hiljaisuutta vangitsevan äänitteen materiaalisuutta tai hiljaisuuden esittämisen kokemusta. Näihin kansiin ei kuitenkaan sisälly äänitettä, kappalelista on tuulesta temmattu ja teosta on esitetty julkisesti harvakseltaan. Tunnistettavuutta hankaloittaa myös että jutun takana ei ole musiikin saralta tunnettu bändi vaan taiteilijaryhmä nimeltä Record Singers, joka muistetaan performanssitaiteen historiikeista ja ryhmän jäsenten menestyksekkäistä urista kuvataiteilijoina.

Porukan aktiivijäsenet Väisänen, Airas, Heiskanen ja Nevalainen ystävystyivät 1970-luvun alussa Pentti Kaskipuron grafiikan tunneilla Taideteollisessa korkeakoulussa. Nuoret kokoontuivat työskentelemään yhdessä ja alkoivat järjestää kaveripiirilleen esityksiä. Esityksiä nähtiin näyttelyiden avajaisissa, jatkoilla ja kotibileissä. Kavereille esiintyminen ei ollut tuohon aikaan poikkeuksellista. Ennen multimedioita, karaokelaitteita ja Youtube-soittolistoja ihmiset viihdyttivät toisiaan esityksillä, lauluilla ja lukemalla ääneen. Record Singersin esitystaiteellinen toiminta on perua tällaiselle yhdessäolon kulttuurille. Tempauksiin osallistui myös yleisöä ja keitä paikalle kulloinkin sattui. Esitystoiminnan rinnalla toimi Bellinin akatemiana tunnettu opintopiiri, ryhmä tuotti omia lehtiä ja pyöritti yksityistä kirjastoa. Kirjaston sääntönä oli, että sen piti mahtua yhdelle hyllylle. Uudet hankinnat syrjäyttivät edelliset, mikä takasi sen, että tarjonta pysyi ajan hermolla.

Levynkannen kuvat on otettu Heiskasten Katajanokan kodissa. Valokuvat ja kannen suunnittelutyön on tehnyt Puranen, joka tutustui porukkaan hakeuduttuaan Kaskipuron oppiin. Teos syntyi Purasen Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen opintojen kurssitehtävänä. Ohjeistuksena oli suunnitella levynkansi ja Puranen keksi pyytää opiskelijatoverit poseeraamaan bändinä. Sisäkannen piirros on Väisäsen ja takakannen kappaleiden nimet Purasen ja Heiskasen keksimiä. Kuvat on otettu samassa tilassa, jossa ryhmä esitti kotiteatteriesityksiään. Olohuoneen jakava kaksoisovi toimi näyttämörakenteena ja kirpputoreilta hamstratut nukkaiset rievut puvustuksena. Puranen muistelee Record Singersin toimintaa lämmöllä. Taiteellinen työskentely oli vapautunutta ja ideoita vietiin eteenpäin porukalla. Näin jälkikäteen taiteilijaa harmittaa ainoastaan, että teos toteutettiin niukoilla resursseilla. Työkaluina ja kirjasimina käytettiin mitä satuttiin löytämään.

Porukka innostui kannesta ja siitä teetettiin sadan kappaleen painos. Levyn tuotannosta ja toteutuksesta vastasi nimellisesti Riepukulkusäätiö, joka toimi Bellinin akatemian vertaisrahoituskanavana. Painosta myytiin valmistumisvuonnaan ryhmänäyttelyn yhteydessä J.O. Mallanderin luotsaamassa Halvat huvit -galleriassa, mitä kautta se kytkeytyy suomalaisen avantgarde-musiikin historiaan. Toimittaja Jukka Lindfors muistelee 2001 julkaistussa artikkelissa, että levy on “kansainvälisessäkin mitassa kokeellisen musiikin kirkkaimpia helmiä”. Hehkutus on laadittu kieli poskessa, levyä näkemättä ja alkuperäisen teoksen henkeä kunnioittaen (Record Singersin filosofiaan kuului historian väärentäminen). Lindfors pitää teosta edelleen maininnan arvoisena, radikaalina irtiottona kuunneltavan musiikin perinteestä. Idea on hauska ja saa lukuisat hiljaisuutta alleviivaavat äänitteet ja sävellykset tuntumaan turhantärkeiltä.

Kun teosta tulkitsee Nevalaiselle mieluisan pop-taiteen hengessä, sen voidaan nähdä aikansa pop-kulttuurin kritiikkinä. Levynkannessa rennosti istuskelevat taiteilijat ivailevat poseerausbändeille, joiden jäsenten ulkonäkö ja tyyli esittäytyy musiikkia tärkeämpänä. Halu näyttää hyvältä yhdessä ei kuitenkaan ole pöllömpi motiivi bändin perustamiselle. Bändi on oikeastaan nerokas organisoitumismalli. Sen kokoamiseen ei vaadita virallisia asiakirjoja ja jäsenet saavat välittömästi itsetuntoa tukevan statuksen. Toisiaan tukevassa, yhteistä ääntä kantavassa joukossa voi kokeilla sovinnaisuuden rajoja. Record Singers -ryhmän räväkät tempaukset ovat toimineet tukena ja kannusteena taiteilijoiden myöhemmille urille.

Ryhmän tuottama taide ja organisoituminen vierasti ajan keskushallinnollista ajattelua. Taiteilijat käänsivät selkänsä yhtenäiskulttuuriin tähtäävälle politiikalle ja todistivat, että jatkuvassa hajoamistilassa oleva, monipäinen taiteilijaryhmä kykenee pitämään yhteistä ääntä – itsesensuuri paineesta piittaamatta. Levynkansi ilman levyä muistuttaa miksi levyjä ylipäätänsä tehdään: yhteisen liikkeen ja organisoitumisen tueksi. Puranen loi historiaa vangitsemalla eri suuntiin versoilevan taiteilijaporukan yhtenäisenä ryhmänä.

Kirjoitus Eero Yli-Vakkuri. Selvitystä varten kuultiin Record Singers ryhmän jäseniä, Jukka Lindforsia sekä Jorma Purasta. Kiitos Pietari Kylmälä.

Luettavaa:

Anttonen, Erkki (toim.): Performance, aktio, happening. 1995

Lindfors, Jukka: Arktinen Historia – Suomi-avantgarden esipuutarhureita. 2001

Posted on

Hevoslinja: Hevonen on hyvä lehtori

Artikkeli on julkaistu taideyliopiston IssueX lehdessä 4/2015, s.34. Juttu on ladattavissa .pdf tiedostona.

image

Hevonen ja esiintyminen -kurssilla Taideyliopisto teatterikorkeakoulussa hevonen toimi esiintymisen opettajana. Eläimet voivat ottaa vastuun taiteellisen tiedon tuottamisesta, kun niille annetaan mahdollisuus. Taideyliopistolle aloite toislajisesta taidepedagogiikasta olisi uraauurtavaa brändityötä. Kurssin apuopettajien Pietari Kylmälän ja Eero Yli-Vakkurin mielestä uusien lajikumppanuuksien hakeminen on taiteen elinehto.

Taiteen akateemikko Outi Heiskanen nimesi suomenhevosruuna Toivotun Pojan dosentiksi toukokuussa 2014. Hevonen sai opetusoikeuden Bellinin akatemiaan, joka on 1970-luvulla aktiivisesti toiminut taiteellinen opintopiiri. Hevosen akateeminen ura alkoi. Seuraavana syksynä se laajensi pestinsä TEAKiin Hevonen ja esiintyminen -kurssin opettajaksi. Opetukseen osallistui kymmenkunta taiteilijaa. Hevonen on nerokas opettaja.

Taideyliopiston kannattaa headhuntata hevonen lehtoriksi! Joukkojenhallintatehtävissä kahdeksan ratsupoliisia vastaa sataa maasta toimivaa, ja taideyliopistojen kilpailutilanteessa yksi hevonen vastaa kymmentä lehtoria! Tuloksena voisi olla maailman mittakaavassa ainutlaatuisen toislajissensitiivisen pedagogiikan kehittyminen. Hevonen on kannattava kumppani taiteelliselle työlle, sillä se on koodattu kulttuurimme visuaalisiin järjestyksiin. Ratsastavat arvohenkilöt ovat tuttu teema veistoksissa ja sota-aiheisissa maalauksissa. Ei-inhimillisten kumppanuuksien luominen on ekokatastrofiin varautuvassa maailmassa taiteen tekemisen edellytys. Hevosen rinnalla oleminen luo ihmisen ja ympäristön keskinäisiä riippuvuuksia.

Kurssin toiminta lomittui Etelä-Espoon ratsastuskoulun talliarkeen. Sen aikana ei pyritty kouluttamaan lisää ratsastustaitoisia esiintyjiä taidespektaakkeleihin. Ryhmä joutui neuvottelemaan taiteellisista prosesseista hevosten sekä muiden tallilla olleiden henkilöiden kanssa. Vaihtokaupassa talli muuttui esitystilaksi. Paikan kriittinen luenta mm. paljasti hevostytöt aktiivisiksi liminaalihahmoiksi, jotka asettuvat luonnon ja kulttuuristen toimien väliin. Taiteelliselle toiminnalle vierasta ympäristöä tulkittiin hetkellisesti teoksena.

Hevoslehtori haastaa seiniensä suojiin käpertyvät taidelaitokset. Sen opetusta ei ole järkevää rajata harjoitus- tai luentosaleihin. Luokan on seurattava eläintä, jolloin ympäristön muutokset, sää ja muut eliölajit vaikuttavat oppimiskokemukseen. Tätä kautta oppii valpasta ympäristösuhdetta. Hevosta ei tunnu haittaavan toimiminen lähiön kupeessa tai tehtaiden piippujen varjossa. Hevosen muuttuva  suhde elinympäristöönsä perustuu verkostojen rakentamiseen muiden lajien kanssa. Se ei pyri omavaraisuuteen vaan tarvitsee lauman. Se on vertaisvarainen ja kutsuu yleisöä kumppanikseen.

Vaaratilanteiden välttämiseksi opettajan ja oppilaan välisen kunnioituksen on oltava molemminpuolista. Kunnioitus ei tarkoita samastumista, vaan lajien erityislaatuisuudet on tunnistettava ja niistä on muistutettava itseään jatkuvasti. Huomion lipsumisen tuntee nahoissaan, kun hevonen astuu varpaille. Kivun uhka voi johtaa pelkotiloihin, jotka purkautuvat helposti kontrollia tavoittelevana fyysisenä vallankäyttönä. Jotta hevoslehtoraatti saisi loivan lähdön, se kannattaa perustaa tanssitaiteen laitoksen yhteyteen, jotta oppilaat voivat väistää eläintä sulavasti.