Teksti julkaistu alunperin Mustekala verkkolehdessä ja sen toimitti Jaakko Uoti.
Kiilan kylässä järjestettiin kesäkuun puolivälissä järjestyksessään kuudennet Kiilan äänipäivät. Tapahtuma toi totuttuun tapaan paikalle esiintyjiä eri puolilta maailmaa ja houkutteli paikallisen yleisön lisäksi vieraita ainakin Turusta, Helsingistä ja Tampereelta. Kiila sijaitsee Kemiönsaaren pohjoispäädyssä ja tapahtumissa kuultavat esitykset toteutuvat pitkälti luonnossa, paikallisen ravintolan Westersin puutarhassa, lähimetsissä sekä meren rannoilla. Ajatus järjestää äänitaidetapahtuma saaristossa on lähtöisin taiteilija Antti Tolvilta, joka vastaa järjestelyistä ja ohjelmiston luomisesta. Tukijoukkoihin kuuluu myös hänen kylässä asuva perheensä ja ajoittain esityksiä järjestetään myös heidän kotipihassaan. Kotitalo toimii äänipäivien ajan taiteilijamajoituksena sekä tapahtumatoimistona. Esitysten aikaan tiimissä työskentelee myös ääniteknikko. Tilaisuuksissa on yleensä ollut alle kymmenen esiintyjää, joista kaksi kolmasosaa Suomessa asuvia ja loput kauempaa. Poikkeuksena on vuosi 2017, jolloin esiintyjiä oli kaikkiaan 40. Pyöreä esiintyjämäärä selittyy Tolvin samanlukuisilla syntymäpäivillä.
Kun organisaatio on kevytrakenteinen, voi ohjelmiston rakentamisessa ottaa riskejä. Tolvin kokemuksena on ollut, että hyvät teokset ja kappaleet ovat usein hyvien tyyppien tekemiä. Tätä periaatetta noudattaen tapahtumaan on kutsuttu myös taiteilijoita, joita hän ei ole nähnyt esiintyvän. Osa teoksista valikoituu suositusten kautta ja esiintyjät myös tarjoavat teoksia suoraan Tolville, joka vastaanottaa ehdotuksia mielellään. Haasteena on kuitenkin pitää tapahtuma näppäränä ja kotoisana, jotta se ei aiheuta järjestäjälle tai esiintyjille liian suurta taakkaa. Kun esiintyjämäärät ovat pieniä voidaan jokaiselle teokselle varata tarpeeksi resursseja. Esiintyjät saapuvat usein saarelle kehittämään ja harjoittelemaan teoksia hieman ennen tapahtumaa. Suhde taiteilijoihin muodostuu intiimiksi ja monet viipyvät kylässä äänipäivien jälkeen, minkä ansiosta taiteilijat tutustuvat myös toisiinsa. Tähän mennessä riskinotot ovat kannattaneet ja kotoisat järjestelyt ovat luoneet mielekkäitä suhteita.
Viime vuoden tapahtumassa esiintynyt Yan Jun saapui paikalle Pekingistä ja vietti kylässä kohtalaisen tovin. Kiinan noise-kulttuurin pioneereihin kuuluva esiintyjä toi mukanaan ainoastaan yhden mikrofonin (jota ei lopulta käyttänyt esityksessään) ja kehitti teoksensa kokonaan vierailun mahdollistaman pienois-residenssin aikana. Esityksessään hän muun muassa seisoi sadettimen suihkun alla sadetakki päällä ohjaten pisaroiden tuottamaa ääntä muuttamalla käsiensä asentoa. Toiminta muutti sadettimen sekvensseriksi tai tutkaksi, jonka luomaa äänikuvaa yleisö seurasi. Vierailunsa päätteeksi taiteilija vietti pitkän päivän istumalla metsässä. Otteita eri vuosien tapahtumista löytyy äänipäivien verkkosivuilta. Viimeisimmistä vuosista löytyy videotallenteita, joilta voi tunnistaa tuttuja hahmoja ja saada yleisotteen tunnelmasta.
Tämän vuoden äänipäivät käynnistyivät Juha Valkeapään ja Juhani Liimataisen “Lintukonsertilla”. Kiertävää esitystä on toteutettu aikaisemmin Kontula Electronicissa, Mad Housen tupaantuliaisissa Helsingissä ja esitys jatkaa kesän mittaan kierrostaan eri puolilla Suomea. Esitys on aina hitusen erilainen. Kemiönsaarella Valkeapää aloitti imitoimalla lintujen ääntelyä ja kertoi väliin yksityiskohtia eläinten käytöksestä sekä kulttuurista. Liimatainen säesti puhetta erilaisilla visertävillä laitteilla. Ajoittain roolit vaihtuivat: Valkeapää lauloi ja Liimatainen kertoi muun muassa linnunlaulun roolista musiikin historiassa. Myös yleisö pääsi rääkkymään. Kuuntelijat asettautui esityksen ajaksi ympäri puutarhaa. Osa rötkötti kukkapenkkien matalissa varjoissa, samalla kun toiset olivat ryhmittäytyneet esiintyjien taakse nauttimaan eväitä. Paikalla oli myös paljon lapsia, jotka säntäilivät puiden katveessa.
Tämän jälkeen kuultiin Juho Laitisen valikoima Fluxus-liikkeeseen ja minimalismiin liittyviä klassikkoteoksia. Laitinen tutustutti yleisön tyyleihin esittämällä Luce Fierensin PostFluxGames sekä Peter Frankin Thank You Piece (1987) -teokset. Tämän jälkeen hän jatkoi soittaen sellolla Philip Glassin sävellyksen Two Pages (1968). Sello reagoi ympäristön kosteuteen ja tuuleen, mikä sävytti soitantaa. Kappaleen kuunteleminen puutarhassa tuntui poikkeavalta. Glassin ja tämän aikalaisten kuten Steve Reichin edustama minimalismi yhdistyy helposti urbaaniin maisemaan ja toistuviin kaupunkirakenteisiin, pilvenpiirtäjien jyrkkiin kulmiin ja kaupunkitilan syklisiin ääniin kuten metrojen vuoroväleihin. Puutarhassa kuultuna teos tuntui yllättäen alleviivaavan ympäröivän luonnon monimuotoisuutta. Täsmällisen sävelkulun välissä kuuluvat kahvikuppien kilahdukset ja lasten kiljahdukset tuntuivat elämänmakuisilta rikkaruohoilta, jotka työntyivät tiukan nuottirakenteen saumoista. Taiteilija kuvasi myöhemmässä haastattelussa teoksen soittamista sellolla likipitäen rituaaliseksi urakaksi. Jousisoittimella toteutettuna sävellyksestä paljastuu herkkyyttä, jota siihen ei tyypillisesti yhdistetä.
Laitinen päätti esityksenä otteisiin John Cagen teoksesta Song Books (1970). Valikoimaan kuului näkkileivän syömistä, karttojen esittelyä sekä “Nichi nichi kore kōnichi” -mantran hoentaa. Glassin edustaman minimalistisen ja Cagen ympäröivään elämään tarrautuvan ja häiriöt mukaanlukevan eli maksimaalisen ilmaisun rinnastaminen mahdollisti kahden hyvin erilaisen taideliikkeen vertaamisen. Poikkeavista käsitteellisistä lähtökohdistaan huolimatta sävellykset tuntuivat luovan ympärilleen vilpittömän uteliasta ja pohdiskelevaa tunnelmaa. Laitinen ei niinkään lähesty teoksia objekteina vaan osana prosessia, jonka avulla voi peilata todellisuutta. 60-70-lukujen taiteelliseen murroskauteen liittyvien teosten tuominen nykytaidetapahtumaan, kytki ohjelman muut teokset historialliseen jatkumoon. Tämä pöllytti uudemmista teoksista turhaa salaperäisyyttä ja lisäsi rentoutta teosten kohtaamisessa.
Laitisen jälkeen yleisö johdettiin kävelylle. Sekalainen porukka levittäytyi pitkäksi rihmaksi ja kulki verkkaisesti metsäpolkua pitkin. Äänipäiviin on usein kuulunut osuuksia, joissa yleisö ohjataan löysien aikataulujen puitteissa retkille, joiden päätteeksi taiteilijat vastaanottaneet heidät esityksillä. Vastaavia äänitaiteeseen ja kokeellisuutteen keskittyviä, matalan kynnyksen tapahtumia on sangen vähän eivätkä äänitaiteen yleisöt ole mittavia. Tästä seuraten paikalle kertyvä yleisö on asiantuntevaa ja aktiivista. Esiintymispaikkoja toisiinsa kytkevät kävelyretket tarjosivat erinomaiset puitteet teosten jälkipuinnille, kasettien vaihdolle ja keskustelulle.
Kävely päättyi kangasmaan laidalle sorateiden ja voimalinjojen risteykseen. Kun koko yleisö kerääntyi paikalle, porukka hiljeni, jolloin etäältä saattoi tunnistaa satunnaisia auton tööttäyksiä. Äänen suuntaa oli alkuun vaikea arvioida. Hitaasti saattoi huomata, että tööteissä oli erilaiset soinnit ja ne tuntuivat liikkuvan yleisön ympäri. Tilaisuus paljastui Tero Niskasen ja Tolvin yhteiseksi sävellystyöksi, jonka soittimena toimivat autot. Tööttien ääni alkoi pian voimistua ja risteykseen saapui eri suunnista neljä pikkuautoa. Autojen kuskeina oli joukko muusikkoja Marja Ahti, Tytti Arola, Hanna Klén sekä Lau Nau. He pitivät kuulosuojaimia ja istuivat koko esityksen ajan autoissa, mikä tuntui katkaisevan soittajien yhteyden ulkomaailmaan. Asettauduttuaan yleisön ympärille muusikot soitattivat autojen moottoreita, jonka jälkeen käyttivät autojen äänentoistoa tuottaakseen matalaa hengenvedoista muistuttavaa ääntää. Murisevat autot kävivät vuoropuhelua ja jossain vaiheessa ne availivat oviaan, jolloin niiden tuottamat äänet muuntuivat.
Tolvi kertoi myöhemmin, että esiintyjät oli valittu tarkkaan. Säveltäjien huomiona on ollut, että muusikoilla usein hyvä ote käyttää vieraita välineitä soittimina. Säveltäjille oli tullut yllätyksenä, miten paikallinen tapahtuma auton tööttäys on. Läheltä soitettaessa torvi kuulostaa voimakkaalta, mutta pikku mättään takaa torvi on etäinen. Esitys teki autot eläväisiksi. Sävellys vaikutti kutsuneen nelipyöräiset koolle toteuttamaan omaa salaperäistä järjestystään. Ne suorittivat kokoontumisprotokollaansa yleisöstä välittämättä. Tunnelma oli kotikutoinen, kun autot poistuivat jatkamaan rientojaan, niiden koreografinen järjestys muuttui ja ne kulkivat rivissä kuin lauma metsänelukoita.
Esityksen jälkeen yleisöllä oli mahdollisuus käydä uimassa. Myös tämä ohjelmanumero on kuulunut äänipäiviin alusta pitäen. Viilennyksen jälkeen yleisö palasi Westerin tiloihin ruokailemaan ja pian puutarhasta alkoi kuulua matalia mantran ääniä. Porukka käyskenteli ympäriinsä lautasten ja kuppien kanssa. Äänilähteeksi paljastui pohjois-amerikkalaisen Michael Northamin suora verkkolähetys Dharamshalasta, Intiasta. Northam esiintyy usein luonnollisissa ympäristöissä vieden musiikkilaitteensa paikan päälle esimerkiksi metsään esityksiään varten. Kemiönsaarella kuultu teos toimitettiin poikkeavasti Dharamshalasta, missä taiteilija oli ohjaamassa työpajoja. Äänessä kuultiin myös paikallisia munkkeja. Digitaalinen ilmasilta Intian ja Suomen välillä korosti lähimatkailun mahdollisuuksia: jaettu kokemus muodostui tekniikasta välittämättä. Lähetys pätki usein, mikä lisäsi kokemuksen materiaalisuutta, aivan kuin vinyylin rahina.
Iltapäivää kohden kääntyvä ohjelma jatkui Berliinissä toimivien Felicity Mangan & Christina Ertl-Shirley maankuoreen ja sen hiilitasapainon vaihteluihin liittyviin äänin. Mangan käytti materiaalinaan kenttä-äänityksiä, joita oli nauhoitettu Qvidjan koetilalla ja Ertl-Shirley tuotti ääntä maaperänäytteisiin kytkettyjen sensoreiden avustuksella. Tämän tuottamat äänet vaikuttuivat kompostoitumisen, saven sähköjohtavuuden ja kuohkean mullan kosteuden sekä lämpötilan muutoksista. Taiteilijoiden haasteena on muuttaa maaperän äärimmäisen hitaita ja hiljaisia prosesseja sellaiseksi, että niitä voi seurata esitystilanteessa.
Teos oli löytänyt paikkansa äänipäivien ohjelmistossa taiteilija-tutkija Teemu Lehmusruusun “Trophic Verses / Säkeitä ravintoketjulta” -hankkeen myötävaikutuksella. Lehmusruusun on kutsunut eri alojen taiteilijoita työskentelemään kanssaan maaperään liittyvien kysymysten parissa. Mangan ja Ertl-Shirley vierailivat Suomessa jo syksyllä ja äänipäivät tarjosivat mahdollisuuden kokeilla kuinka taiteilijoiden kanssa tehty yhteistyö voitaisiin muuttaa esitykseksi. Yleisö siis seurasi esityksen ajan taiteellisen tutkimuksen laboratoriotyöskentelyä, jonka tuotoksena syntyi geologisesti motivoitunutta tilaääntä. Lehmusruusun Maatuu uinuu henkii (Respiration Field) teos avataan yleisölle tämän kuun lopulla Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa. Myös tämä teos pyrkii tekemään maaperän muutoksia ihmisaistella seurattavaksi.
Tämän jälkeen yleisö johdateltiin viereisen ladon avoimelle seinustalle, jossa maaperäinen ohjelma otti kosmisen käänteen. Trivial Zero eli Sami Pikkarainen ja Jenny Mild vastaanottivat yleisön luennolla, joka esitteli kuinka rauta syntyy tähtien sisuksissa. Puheenvuoro johdatteli yleisön tähden sydämeen, jonka ääriolosuhteet mahdollistavat alkuaineen muodostumisen. Pohjustuksen jälkeen taiteilijat käynnistivät vannesahan, joka ryhtyi syömään palasta taiteilijoiden mikittämästä rautakangesta. Sahauksen äänisignaalia käsiteltiin reaaliaikaisesti. Pikkarainen muunteli ääniä ja lisäsi öljyä leikkauspintaan. Mild käytti äänisyötettä tuottaakseen videokuvaa, joka piirsi erilaisia mikroskooppisilta läpileikkauksilta vaikuttavilta monivärisiltä kerrostumilta.
Raudan sahauksen pauhu loi tuntumaa auringon sisäisiin olosuhteisiin. Sahaamisen paikallinen ääni sai ladon vaikuttamaan avaruusasemalta, jonka kautta pystyi saavuttamaan tähtienvälisiä tapahtumia. Latomaisema, punertava kesäilta ja nosteinen tunnelma avasivat tilaa kuulla raastavan mölyn seasta myös sointeja. Laulun kaltaisia ääniä oli tunnistettavissa varsinkin sahan upotessa syvemmälle metalliin. Esitys päättyi kun terä jurnutti tiensä kangen läpi, josta tömähti pala ladon lattialle.
Illan ohjelman päätti Ragnhild Mayn ja Kristoffer Raastedin koneavusteinen puhallinesitys. Taiteilijat soittivat pitkiä yksittäisiä nuotteja eli dronettivat putkista, venttiileistä ja pilleistä koottua urkua omenapuiden katveessa. Esityksessä käytetyt isot lintupillit oli 3D-printattu ja myös yleisö sai pienempiä pillejä soittaakseen. Esityksen bassovoittoiset äänet panivat kaiuttimet polvilleen. Eturivissä istuessa saattoi kuitenkin kuulla, kuinka puhallinäänet hankautuivat toisiaan vasten ja huilujen lehdet särisivät. Esiintyjien keskittyneisyys piti yleisön otteessaan.
Yhteenvetona voidaan sanoa, että Kiilan äänipäivät esittelivät äänitaidetta hyvin laajalla paletilla. Two Pages oli lopulta ainoa teos, joissa oli toistuva melodia. Muut esitykset korostivat ääntä itseään ja viimeisen esityksen tapauksessa rakenteita, jotka mahdollistavat äänen tuotannon kehossa, eläimissä ja muissa puhaltimissa. Tapahtumassa kuullut äänet upposivat ympäröivän luontoon, mikä ohjasi niiden luentaa. Mikäli ohjelma olisi esitetty koleassa kellaritilassa tai äänieristetyssä klubissa, olisi tilaisuus tuntunut kuumottavalta. Metsäretkellä kiekaistut ääniteokset olivat elämänmyönteisiä ja helposti lähestyttäviä. Tämä näkyi myös yleisön rentoutuneisuutena ja keskusteluvalmiutena.
Tapahtuma ei ole rajattu tiettyyn tyylilajiin vaan esiintyjiä on laajalti ääni- ja käsitetaiteen, elektroakustisen ja indiemusiikin sekä performanssin piireistä. Äänipäivien yleisö ei koostu pelkästään kokeellisen musiikin ystävistä vaan laajemmin taiteellisesta kokeellisuudesta kaikkineen nauttivasta yleisöstä. Tällä kertaa kuultavana oli myös taiteellisen tutkimuksen ääntä ja edeltävinä vuosina esitysten yhteydessä on ollut näytillä myös ääneen pohjaavia installaatioita. Motiivina tapahtuma järjestämiseen on nimenomaan Kiilan kylän harvinaislaatuinen miljöö. Kylää ympäröivät metsät, meret ja pellot tarjoavat poikkeavia esityspaikkoja.
Teksti:
Eero Yli-Vakkuri
Kiitos taiteilijoille haastatteluista, Pietarille ohjauksesta ja Bucket Boyzille matkaseurasta.
Linkkejä:
Kiilan äänipäivät 2018 video (otteita Yan Jun esityksestä kohdasta 4:30)
Podcast Ragnhild Mayn ja Kristoffer Raastedin urku-ääni yhteistyöstä (englanniksi)
