[Fi] Levynkansi ilman levyä

Featured Video Play Icon

Oheinen teksti löytyy ARTSI & Into Kustannus ja Svart Records julkaisemasta COVER ART – ELÄKÖÖN VINYYLI kirjasta. Tekstissä esitelty Record Singersin levynkansi on esillä ARTSIn samannimisessä näyttelyssä Myyrmäessä. Näyttelyssä voi nähdä myös ryhmää esittelevän dokumentin. Oheiseen tekstiin sisältyvät kuvat on ladattavissa omaan käyttöön.

Myyjä kuuntelee sepustustani puolikorvalla ja käy vaihtamaan kassakoneen kuittirullaa. Kiskon levynkantta repusta ja valittelen sen tuhriintunutta pintaa. Tuntuu epävarmalta, joten luettelen teokseen liittyvien taiteilijoiden nimiä: “Palkittu valokuvataiteilija Jorma Puranen, se Hannu Väisänen, arvostettu Mirja Airas, taiteen akateemikko Outi Heiskanen ja Pekka Nevalainen, joka oli siellä Documenta IXssä. Mutta tää ei siis ole myyntipuhe. En siis yritä myydä tätä sillai mutta…”, soperran, kun myyjä vilkuilee hermostuneesti. Se arvioi onko farkkutakkini reiät tupakanpolttamia vai designia, olenko varastettua tavaraa kauppaava pummi vai harvinaisia levyjä keräävä hipsteri. Myyjä pledraa tuplavinyylikantta mutta ei tunnista sitä. Hän naureskelee, että siihen valmistumisvuonna 1974 merkattu seitsemän markan hinta on kohtuullinen, kun sisällä ei kerran ole edes levyjä. Sullon kannen takaisin reppuun ja poistun levykaupasta vaivautuneena.

Record Singers -levynkansi ei ole sellainen kokeellisen musiikin klassikko, jonka jokaisen levymogulin tulisi tuntea. Levynkansi ilman levyä on käsitetaideteos, joka viittaa kokeellisen musiikin äänettömiin klassikoihin, sävellyksiin ja äänitteisiin, jotka koostuvat tauoista ja hiljaisuudesta. Vastaavista teoksista nautitaan yleensä pohdiskelemalla hiljaisuutta vangitsevan äänitteen materiaalisuutta tai hiljaisuuden esittämisen kokemusta. Näihin kansiin ei kuitenkaan sisälly äänitettä, kappalelista on tuulesta temmattu ja teosta on esitetty julkisesti harvakseltaan. Tunnistettavuutta hankaloittaa myös että jutun takana ei ole musiikin saralta tunnettu bändi vaan taiteilijaryhmä nimeltä Record Singers, joka muistetaan performanssitaiteen historiikeista ja ryhmän jäsenten menestyksekkäistä urista kuvataiteilijoina.

Porukan aktiivijäsenet Väisänen, Airas, Heiskanen ja Nevalainen ystävystyivät 1970-luvun alussa Pentti Kaskipuron grafiikan tunneilla Taideteollisessa korkeakoulussa. Nuoret kokoontuivat työskentelemään yhdessä ja alkoivat järjestää kaveripiirilleen esityksiä. Esityksiä nähtiin näyttelyiden avajaisissa, jatkoilla ja kotibileissä. Kavereille esiintyminen ei ollut tuohon aikaan poikkeuksellista. Ennen multimedioita, karaokelaitteita ja Youtube-soittolistoja ihmiset viihdyttivät toisiaan esityksillä, lauluilla ja lukemalla ääneen. Record Singersin esitystaiteellinen toiminta on perua tällaiselle yhdessäolon kulttuurille. Tempauksiin osallistui myös yleisöä ja keitä paikalle kulloinkin sattui. Esitystoiminnan rinnalla toimi Bellinin akatemiana tunnettu opintopiiri, ryhmä tuotti omia lehtiä ja pyöritti yksityistä kirjastoa. Kirjaston sääntönä oli, että sen piti mahtua yhdelle hyllylle. Uudet hankinnat syrjäyttivät edelliset, mikä takasi sen, että tarjonta pysyi ajan hermolla.

Levynkannen kuvat on otettu Heiskasten Katajanokan kodissa. Valokuvat ja kannen suunnittelutyön on tehnyt Puranen, joka tutustui porukkaan hakeuduttuaan Kaskipuron oppiin. Teos syntyi Purasen Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen opintojen kurssitehtävänä. Ohjeistuksena oli suunnitella levynkansi ja Puranen keksi pyytää opiskelijatoverit poseeraamaan bändinä. Sisäkannen piirros on Väisäsen ja takakannen kappaleiden nimet Purasen ja Heiskasen keksimiä. Kuvat on otettu samassa tilassa, jossa ryhmä esitti kotiteatteriesityksiään. Olohuoneen jakava kaksoisovi toimi näyttämörakenteena ja kirpputoreilta hamstratut nukkaiset rievut puvustuksena. Puranen muistelee Record Singersin toimintaa lämmöllä. Taiteellinen työskentely oli vapautunutta ja ideoita vietiin eteenpäin porukalla. Näin jälkikäteen taiteilijaa harmittaa ainoastaan, että teos toteutettiin niukoilla resursseilla. Työkaluina ja kirjasimina käytettiin mitä satuttiin löytämään.

Porukka innostui kannesta ja siitä teetettiin sadan kappaleen painos. Levyn tuotannosta ja toteutuksesta vastasi nimellisesti Riepukulkusäätiö, joka toimi Bellinin akatemian vertaisrahoituskanavana. Painosta myytiin valmistumisvuonnaan ryhmänäyttelyn yhteydessä J.O. Mallanderin luotsaamassa Halvat huvit -galleriassa, mitä kautta se kytkeytyy suomalaisen avantgarde-musiikin historiaan. Toimittaja Jukka Lindfors muistelee 2001 julkaistussa artikkelissa, että levy on “kansainvälisessäkin mitassa kokeellisen musiikin kirkkaimpia helmiä”. Hehkutus on laadittu kieli poskessa, levyä näkemättä ja alkuperäisen teoksen henkeä kunnioittaen (Record Singersin filosofiaan kuului historian väärentäminen). Lindfors pitää teosta edelleen maininnan arvoisena, radikaalina irtiottona kuunneltavan musiikin perinteestä. Idea on hauska ja saa lukuisat hiljaisuutta alleviivaavat äänitteet ja sävellykset tuntumaan turhantärkeiltä.

Kun teosta tulkitsee Nevalaiselle mieluisan pop-taiteen hengessä, sen voidaan nähdä aikansa pop-kulttuurin kritiikkinä. Levynkannessa rennosti istuskelevat taiteilijat ivailevat poseerausbändeille, joiden jäsenten ulkonäkö ja tyyli esittäytyy musiikkia tärkeämpänä. Halu näyttää hyvältä yhdessä ei kuitenkaan ole pöllömpi motiivi bändin perustamiselle. Bändi on oikeastaan nerokas organisoitumismalli. Sen kokoamiseen ei vaadita virallisia asiakirjoja ja jäsenet saavat välittömästi itsetuntoa tukevan statuksen. Toisiaan tukevassa, yhteistä ääntä kantavassa joukossa voi kokeilla sovinnaisuuden rajoja. Record Singers -ryhmän räväkät tempaukset ovat toimineet tukena ja kannusteena taiteilijoiden myöhemmille urille.

Ryhmän tuottama taide ja organisoituminen vierasti ajan keskushallinnollista ajattelua. Taiteilijat käänsivät selkänsä yhtenäiskulttuuriin tähtäävälle politiikalle ja todistivat, että jatkuvassa hajoamistilassa oleva, monipäinen taiteilijaryhmä kykenee pitämään yhteistä ääntä – itsesensuuri paineesta piittaamatta. Levynkansi ilman levyä muistuttaa miksi levyjä ylipäätänsä tehdään: yhteisen liikkeen ja organisoitumisen tueksi. Puranen loi historiaa vangitsemalla eri suuntiin versoilevan taiteilijaporukan yhtenäisenä ryhmänä.

Kirjoitus Eero Yli-Vakkuri. Selvitystä varten kuultiin Record Singers ryhmän jäseniä, Jukka Lindforsia sekä Jorma Purasta. Kiitos Pietari Kylmälä.

Luettavaa:

Anttonen, Erkki (toim.): Performance, aktio, happening. 1995

Lindfors, Jukka: Arktinen Historia – Suomi-avantgarden esipuutarhureita. 2001

[Fi] Perfo-raportti: “Nopee kuin internet – Kuka ekana saa päättää”

Oheinen Perfo-raportti on kirjoitettu reaaliaikasesti päivittyvään verkkokirjoitusalustaan tapahtumapaikalla. Tapahtuman yleisö on saattanut seurata kirjoitustyötä sen valmistuessa. Kirjoitusvirheet on korjattu tapahtumailtana. Edit-taidemedian järjestämässä tapahtumassa keskusteltiin taidekirjoittamisen tekniikoista ja käytännöistä internetin aikakaudella.

17:09 Aika lähteä kohti Amosta.

17:26 Joudun etsimään museon osoitteen verkosta kun en oo koskaan ennen käynyt. 65A puolillaan, ulkona pilkkopimeää, näkee vaan ittensä ikkunoista.

17:31 Luen hs.fi maksumuurin takaa avioliittolaki äänestyksestä. Siitä uutisoidaan kuin urheilutapahtumasta.

17:35 Kuraattorit järjestää kokoajan keskustelutapahtumia, taiteilijat näyttelyitä jossa esittelee tavaroitaan. Työpajatoiminta korjaa potin. Siinä yhdistyy molemmat ja kaikki saa osallistua.

17:49 Koleaa. Kävelen päin punaisia.

18:00 En heti löydä ovea ja kierrän foorumissa. Löydän pienen sivukujan ja kylttejä.. Nousen hissiin ja kuudenteen kerrokseen. Läsnä odottamattoman paljon porukkaa. Tarjolla punaviiniä ja juustoa. Hienon oloinen museotila. TIiliseiniä, taidetaan olla ullakolla. Tuntemattomia ihmisiä yleisössä, enemmän kuin odotin. Ehkä 40.

18:03 Laura Köönikkä kokoaa kamojaan esiintymistilan edessä. Huoneen päädyssä on pöytä ja pöydällä macbook sekä äänimikseri. Tuoleja seminaarihenkisesti puolikaaressa. Jengi varoo eturiviin istumista. Toni Ledentsa tulee viereen: “Onks täällä mitään tarjoilua?”. Ohjeistan ja mies siirtyy tiskille. Edit-verkkotaidemedian tyypit seisoo lavan laidalla. Yhdellä on kello, jossa kullanvärinen reunus ja tablettitietokone kourassa.

18:06 “Joko mennään” kysyvät. Tapahtuman järjestelyistä vastaavat Edittiläiset hakeutuu samaan nurkkaan. Ne on kutsuneet meidät tänne. “Noniin.. Juuh”. Tervetulijaissanat ja järjestäjät esittelee itsensä.”Me olemme Edit, minä olen Viivi Poutiainen.. Mietittiin että esitellään ittemme niin että kukin kertoo mikä teksti olisi. Minä Viivi olisin Post-it lappu”. Anna-Kaisa Koski kertoo että olisi jonkinsortin pullopostipullo. Tuomas Launainen sanoo olevansa vessakirjoitus. Sanna Lipponen haluais olla satukirja mutta olisikin kalenteri. Ne mainostaa että on paljon alkoholia tarjolla. Seuraavaksi leikitään yleisön kanssa tutustumista, kerrotaan vieruksille omat nimet ja mitä kirjoituksia oltaisiin. Kerron olevani Eero ja sanomalehti.. Unohdin pojan nimen jolle puhuin enkä muista mikä kirjoitus se olisi. Toinen jolle puhuin oli Viivi joka olisi muistilista.

18:11 Twitterseinä esitellään. Mitä #nopeekuininternet tägillä kirjoitetaan näkyy kaikille tilassa. Kuumottaa. Mut esitellään että olen täällä tweettaamassa ja käymässä keskustelua verkossa (enkä ole – ajattelen). Ensin on läpikäytävänä “Keissejä”. Pahoitellaan että puhutaan keisseistä. Näiden perään on sitten sitä paneelia. Loppupuheenvuoroja saa kuulemma vetää kuka vaan.

18:13 Keisseinä ovat Köönikkä & FAT, “Timantit on ikuisia” ohjelma Radio Helsingistä ja mä “puhuva ja kirjoittava taiteilija”. Köönikkä ensin.

18:14 “FATin alkuperä on että kun olin Framen johtajana ja tehtiin Frameria Kasino Creativen kanssa niin Framer sai hyvän vastaanoton. Se lehti oli demokraattinen yritys edistää kaikkia Framen hankkeita. Framework oli myös suosittu, se oli ennen Frameria. Sille on ollut hyvä kysyntä myös näin jälkeenpäin. Jäin pois Framesta ja kysyin Kasinolta, että haluisko ne lähteä tekemään lehteä mun kanssa. Ajatus oli sillai hullu että se tehtäis englanniksi. Tehtiin OKMmän hakemus. Konsepti oli iso ja sitä mietittiin pitkään. Ateneumin kahvilassa luotiin ajatus että se olis FAT, läski siivu kulttuuria, kirjamainen juttu, hevisetti suomalaista taidetta. Arhimäki ystävällisesti myönsi 76 000 kahteen lehteen. Se oli pieni lottovoitto. Prosessi kesti pitkään. Siinä oli monta sellasta synkkää virkamies-työ hetkeä taustalla. Lehti tehtiin selkänahastamme ja pidettiin julkkarit Design Museolla, samassa yhteydessä näyttely. Saatiin hyvä vastaanotto. Pressitilaisuudessa oli vaan Otso Kantokorpi ja Framen harjoittelija. Otso sanoi, että tämä ei aurinkoa nää kun saatte apurahan käytettyä. Sen jälkeen ollaan oltu kuiteski menestyksekkäitä. Lehtihifistelijoiden kokoontumisajoissa ollaan näyttäydytty pitkin maailmaa ja sitten viimeksi oltiin Lontoon Design Weekeillä ja meidän lehti valittiin 20 kiinnostavimman lehden joukkoon. Suitsutusta on ulkomailta mutta ei olla täällä Suomessa saatu juuri mitään intoa. Jos Barack Obama lukis niin siiten varmaan täälläkin. Kolmas numero on jo työn alla mutta ei oo vielä rahaa. Ajatus ei ole kirjoittaa taiteesta vaan suhtautua juttuihin ilmiöinä. Kirjoittajat on toimittajia ja kirjoittaa uhkarohkeasti ja mä en ole hirveesti kuullut suomalaisilta palautetta niistä jutuista.. Onko kukaan jaksanut lukeakkaan? Tää on ollu pähkähullu projekti positiivisesti. Ei oo ollut referenssiä mihin viitata. Meihin on suhtauduttu kateuden, hämmennyksen ja ihailun kautta. Suomessa mitä vaan teet niin näin käy. Me kyseenalaistetaan kanssa niitä ilmiöitä mistä kirjoitetaan, pyritään potkimaan itteämme eteenpän. Kun kirjoittaa vaan suomalaisesta taiteesta niin onko se hyvä homma? Sitä aina välillä miettii.. Ihan kuin näyttelyä tehdessä. Pitäis kattoo. Ettei lyö päätä seinään täällä vaan kattoo asioiden yli. Me yritetään tehdä ne toisin kuin meiltä odotetaan. Välillä tulee sellanen olo, että onko tässä mitään järkeä. Vastaanotto on tuntunut hyvältä ja ite näkee sen ajasta riippumattomana julkaisuna, joka kelpais vaikka taidehissan kursseille. Se avaa takaovia. Kuten haastattelu Kaj Stenvallista, missä se kertoo siitä miten Suomessa on vaikea menestyä. Tälläsiä arkoja aiheita. Mä oon ylpeä että jos taiteilijat alkaa avautua. Hirveän hyvä jos taiteilijat avautuu. Lehden kuvaajat on genrensä etulinja tekijöitä.. Kuvajournalismissa. Se on sellainen kriteeri millä me valitaan kuvaajia”.

18:23 Kysymysten aika.

Editin tyypit: “Koetsä että mikä se ero on kelle kirjoittaa, suomalaiselle vai ulkomaalaiselle yleisölle?”.

Köönikkä: “Se ettei juttua suhteuta tähän Suomen kenttään… Ei viittaa johonkin mitä täällä meillä on just tapahtunut. Ketään ei kiinnosta meidän ongelmat. On vaikee ulkoistaa ittsensä asioista mistä on perillä. Kasinon porukat ei oo taidemaailmasta niin.. Jos me oltais kaikki taidehistorioitisjoitsia niin sitä lehteä ei olis. Koitetaan tuulettaa niitä homeisia asioita mitä lehdessä kuuluis olla. Jos joku Brooklynissä löytäis sen lehden se olis jännää – Jännempää kuin mitä Kantokorpi siitä sanois. Se on myynnissä ulkomailla (luettelo missä se on myynnissä). 60 myyyntipaikkaa ja Intiaan tilattiin just.

Edit: “Nopeus on meidän illan teemana. Kaikki voi miettiä onko se merkittävää. Teidän lehti tulee kerran vuodessa. Miten sä suhtaudut siihen. Vuosi on pitkä syksli”

Köönikkä: “Se on meidän valtti.. Oon ite nopee ihminen. Mut tää lehti on sellanen virstanpylväs, jonka pitäis pakata aikaisempien vuosien tapahtumat yksiin kansiin. Me tehdään sitä hitaasti ja rönsyillen koko vuoden ajan. Synnytysprosessi, lopussa tietty on intensiivisempi – Revitään selkänahasta otsikkoja. Mä en usko, että kaikki haluu nopeeta. Meiltä kysytään verkkoversioo. Mutta me ei haluta verkkoversioo koska se ei olis sama. Meillä on netti ja facebook ja niitä resulssien mukaan aktivoidaan”.

Yleisö: “Onks kaikki kirjoittajat suomalaisia?”

Köönikkä: “Ei olis. Seuraavassa numeros olis 50% ulkomaalaisia. Alussa ei ees etitty. Ei tiedetty mitä olis sanonu, et hei meillä on 75 000€ ja tehään lehtee niin tuutteko mukaan.. Haluttiin mahdollistaa, että täällä Suomessa kirjoittavat pääsee tekeen kanssa”.

Yleisö: “Miten jakelu on järjestetty”

Köönikkä: “Meillä on pari jakelijaa. En muista nyt nimiä. Siksi en tiedä missä niitä menee tarkast. Täällä suomessa ollaan tarjottu museoille mutta se on ollut aika pääkaupunkivaikutteista.”

18:30 Ihmiset aplooderaa. Myöhemmin illalla voidaan kuulemma kysellä lisää.

18:32 Henri Pulkkinen ja Marko Karvinen Radio Helsingin “Timantit on ikuisia” -ohjelman edustajina nousee “lauteille”. Parivaljakko istuu penkeille, kun tilassa kerran on tuolit ja valmistautuu esittämään powerpoint-esityksen: “Me tehdään Timantit on ikuisia -ohjelmaa. Se on taiteen ja populaarikulttuurin ilmiöitä esittelevä ohjelmasarja, jossa on tänä syksynä yhdeksän jaksoa. Tulee radiosta silloin kun IFK ei pelaa jääkiekkoa – Tää kertoo jotain kulttuurin tilasta. Lähtökohta siihen, miksi tehdään tätä on, että viimevuosina on nähty mitä hienoa taide- ja populaarikulttuurissa tapahtuu. Mutta se että mitä ja miten siitä kerrotaan ei kohtaa niitä intressejä, mitä haluaa ite kuulla. Että ihan itsekkäistä lähtökohdista alettiin tehdä ohjelmaa – Jotain sellaista mistä haluais ite tietää ja kuulla. Yks asia mikä on noussut viimevuosina taiteesta puhuessa on että asioiden mistä puhutaan pitää olla “menestyneitä” ja muuta sellasta kaupallista puhetta. Kun saatiin baarissa idea, että tehdään tätä ohjelmaa Radio Helsinkiin niin mietittiin mistä puhuttais.. Vahva ja ajankohtanen teema on “menestys” – Se on uuden junttikauden juttu. Kaikki mikä on “menestynyttä” on itsestäänselvästi hyvää. Kaikki muu jolla ei oo sauraajia twitterissä jää marginaaliin. Haluttiin potkia syvällisesti ja tutkia tätä huomiota eri kanteilta mutta haluttiin tehdä se samalla helposti lähestyttäväksi.. Että se ei poissulje ketään – Paitsi niitä jotka ei ymmärrä vitsiä et timantit on ikuisia. Musta se on aika kiinnostava nimi tälle. Me ei olla näiden aiheiden asiantuntijoita, eikä me olla aina mitään tiettyä mieltä siitä mistä puhutaan ja teemana on että halutaan inspiroida ihmisiä jotka kuuntelee tätä. Että mistä johtuu brändäys jne. Vaikka se on helposti lähestyttävää niin sisältö ei tarvii oolla kevyttä. Radio on meidän media. Podcastit on sellasia joista itse tykkään kuluttaa kulttuuria. Se on mielekästä itelleen kuunnella kun jotkut juttelee jonkun tunnin. Niin suurimmat referenssit mistä lähettiin rakentamaan oli just nää podcastit. Yksi syy sille miksi ollaan täällä puhumassa on toi podcastien maailma.. Sitä ei oo Suomessa tunnettu kovin hyvin. Oli tärkeetä, että ohjelmat tulee Radio Helsingin sivuille kuunneltavaksi ja ladattavaksi (Joku Cheek,vitsi). Halutaan että ne on saavutettavissa. Tuomas Laitinen oli puhumassa kansainvälisyydestä ja kyseenalaisti sitä. Mitä sekin on? Mitä menestystä se on, että on kansainvälinen. Me pyritään tekeen niinku eri mittareita. Monissa ohjelmien aiheissa saattaa olla, että se teema vituttaa meitä ja halutaan tehdä siitä juttua. Me saatetaan olla aika erimieltä meidän vieraiden kanssa. Se ei oo pelkkä haastattelu vaan haastateltava on asiantuntija, jonka kanssa käydään keskustelua. Ei haluta sinne ketään joka tulee promoon niitten uutta näyttelyään – Vaan tekemään jotain merkittävämpää. Joskus päästään pidemmälle toisinaan ei. Tarkoituksena on kyseenalaistaa. Kaikilla mukamas pitää olla brändi, pitää olla netissä jne. Me halutaan kyseenalaistaa näitä. Ylipäätänsä se, että se ohjelma ei oo promotilaisuus niin se on ollut meillä tarkoituksena. Mitäs me vielä kerrotaan? Radio Helsingiltä on annettu vapaat mutta ne olis halunneet kuuluisia vieraita mutta ei oo meillä ollut paljoo starboja. Me halutaan, että jengi pystyy käsittelemään kriittisesti omaa skeneään. Siksi on parempi tuoda pienempiä kuin jotain starboja, jotka ei uskalla sanoa mitään. Mutta se on live-lähetys ja niin aina paljastuu että joku voi poiketa odotuksista. Ainoo toive oli että saatais ekaan jaksoon Cheek.. Tai no ei . Enemmän halutaan, että sellaset jotka ei pääse ääneen muualla niin pääsis ääneen”.

18:43 Kysymysten aika.

Edit: “Miten saatte haastateltavia?”

Timantit: “Kaikki on olleet innoissaan tulossa.. Se on ollut jopa yllättävää. Sille on tilausta – Tää on yllättänyt. Luultiin, että jengi välttelis. Mä nään että jos tavoitteena on kuvastaa meidän aikaa niin jos meillä käy joku, joka ei haluu puhua jostain kysymyksestä niin sekin kertoo aikapaljon. Se ei oo sillain huono tilanne. Kaikki haastateltavat on ymmärtänyt mistä ne tulee puhumaan.

Yleisö: “Tuleeko jatkoa? Podkastit on hyvä ja tykkään ite niistä kanssa.”

Timantit: “Ei olla keskusteltu. Tällä viikolla varmaan puhutaan jatkosta. Molemmilla on intoa. Ehkä joka toinen viikko sais tulla lähetyksiä. Ennen kun jatketaan Season 2 tulee tietty dvd boksi Season 1 jne.”

Yleisö: Naurua.

18:46 Valmistaudun omaan vetoon.

Esitelmän muistiinpanot verkossa: http://goo.gl/T39DBh

19:02 Mun nopea puhetyyliä kiitellään mutta puheenvuoro ei nosta kysymyksiä. Köönikkä kysyy miten suhde museoihin rakentuu taiteilijavetoisen organisaation toimesta. Varmaan haluu rakentaa beeffiä performanssitaiteen ja museo välille. Kerron ettei performanssi tekijöiden ja museoiden välillä ole mitään kategorista skismaa, vaan ollaan yhdessä taiteen sekä yleisötyön asialla. Esittelen, että museo on performanssitaiteelle kuin bussi – Se vie sille pysäkille mille taiteilija haluaa osaavan henkilökunnan tukemana. Matka tehdään yhdessä.

19:06 Editin porukka alkaa valmistella videoesitystä. Pääsemme seuraamaan Bora Hongin haastattelua (HIAPin residenssitaiteilija). Kuuluu hiljaisella ääntä. Videolla näkyy outo tekstiplänssi. Äänitteen taustalla kuuluu diskanttien läpi tilaääntä ja Bora puhuu lakonisesti. Puhutaan kai kuratoinnista. “I don’t make art or ask artist to do this and that – I just select the artist. I’m not a writer but I write. ..ööö… I’m not writing to a book. I don’t talk about artworks I talk about the way they are displayed or about the thing it relates to but not about the art…”. Äänitettä on vaikea seurata kun ei tiedä mistä se kertoo tai kuka haastateltava tyyppi on. Puhutaan “sustainabilitystä” ja “communicationtoolsseista”. Videolla näkyy abstrakteja viivoja ja kuvioita. “…site spesifix dancing bla bla…”. Edit esittää perään, että tämä oli pieni otos 4 tuntisesta keskustelusta. Editin porukka koittaa kerrata mistä jutussa oli kyse. Puheen teemoina olivat kuulemma “money”, “work” ja “enjoy”.

19:17 “Pitäiskös meidän sitten aloittaa paneeliosuus? Meillä on tarkoitus puhua kirjoittamisen lähtökohdista”. Anna-Kaisa toteaa ja esittelee puhujat. Salin kärkeen käy istumaan Aino Frilander kulttuuritoimittaja. Laura Kokkonen taidehistorioitsija ja kuraattori. Helen Korpak valokuvaaja ja kriitikko. “Tuttu HBLlän sivuilta. Mistä myös tämän näyttelyn kuvat on”. Anna-Kaisa jatkaa. Sitten toistetaan tuttu harjoite: Mikä teksti olisit. Aino menee multa ohi. Laura olisi tietokirja. Helen olisi viime minuuteilla lähetetty apurahahakemus. Aino vaihtaa, että haluaisikin olla myöntävä apurahapäätöskirje.

Anna-Kaisa: “Mistä kirjoittaminen on lähtenyt liikkeelle ja onko aina halunnut kirjoittaa taiteesta?”

Aino aloittaa ja kertoo kirjoittaneensa aina koska se auttaa järjestämään ajatuksia ja että pystyy kirjoittaa selkeämmin kuin ajattelee. Tämä on identiteetiltään toimittaja ja kirjoittaa vaikka IT-yritysten tilinpäätöksistä taidekritiikkinä.

Laura ei osaa kuulemma puhua kovin hyvin mutta osaa kirjoittaa.. Ala-asteella kirjoitti tarinoita mutta koska piirit on pienet päätyi kirjoittamaan taiteesta.

Helen kirjoittaa on/off- eikä ole fanaattinen kirjoittaja. Alla on viha-rakkaussuhde. Tämä on vähän vahingossa sujahtanut taidekirjoittamisalalle. Tältä kysyttiin tunteeko hän joka voisi kirjoittaa taiteesta ja tämä sitten sanoin että hän ite – Siitä se alko.

19:23 Anna-Kaisa: “Kuulostaa tutulta, että puhuminen ei ole ensisijainen media, jolla haluais kertoa itsestään (Yleisö vitsi: “Tästä tulee siksi hauska paneeli”). Entä onko teille teksti ensisijanen päämäärä vai väline?”

Helenille se on vaan väline, tämä tekee kandin ja maisterin joskus eettisyydestä valokuvaamisesta. Helen kokee, että se on “anti-elitistinen työkalu” ja ettei kirjoitus merkitse mitään ellei kukaa ei lue sitä.

Lauralle teksti on väline. Kirjoittajan motiivina voi olla esim. taiteilijan promoaminen – Se ei hyvä motiivi mutta sitä näkee usein. Teksti on hänelle keskeinen formaatti joka luo taidehistoriaa. Kun ei enää ole teoista jonka voi laittaa seinälle – Niin se teksti muodostaa sen mitä se taideteos on tuleville sukupolville. Kaikkien pitäisi ymmärtää vastuu mikä tähän työhön liittyy. Sitä ei saa tehdä omaksi iloksi.

Ainollekin teksti on välinen.. Toki on sellainen väline joka on esseenä ajateltu taiteeksi.

Helen on just tullut taidehistorian tunnilta ja kertoo, että on ollut paljon eri tekstigenrejä ja kaikenlaisia taidetekstejä on.. Siksi ei voi sanoo, että joku on “diipimpää” kuin toinen.

19:27 Anna-Kaisa: “Kun perustettiin Edittiä niin mietittiin mikä ääni me oltais ja haluttiin olla Stephen Fry. Mikä ääni te halusisitte olla?

Aino kertoo, että sen työssä sanomalehdessä 90% jutuista ei voi kuulostaa Stephen Fryltä vaan niiden pitää kuulostaa puolueettomilta. Teksteillä ei saa korostaa itseään.

Laura kertoo kirjoittavansa aina siskolleen joka ei tiedä taiteesta mitään – Jos tälle tietämättömälle saa jutun ymmärrettäväksi niin se on merkki hyvästä tekstistä.

Helenin esikuva on Ernst Gombrich niminen taidehistorioitsija joka on kirjoittanut paljon ja älykkäästi. Se on kirjoittanut teineille taiteesta, sillai älykkäästi ja mutkattomasti. Sen akateemisissakin jutuissa on samaa huumoria.

Aino kysyy tunnistaako Helen oman äänensä kirjoituksissaan.

Heleniä helpottaa ettei ole taidehistorioitsija joten sen on helpompi kirjoittaa.

Aino painottaa, että kirjoittajan äänestä puhuttaessa on mietittävä tekstilajia. Kirjoittajan ääni vaihtuu siltäpohjalla mikä on tekstin tehtävä.

Helenin mielestä leffa-arvostelut on hyviä tekstejä ja se haluaisi, että taidekritiikit olisi yhtä nokkelia ja teräviä kuin leffakritiikit.

19:33 Anna-Kaisa: “Mikä on taidekokemus taiteen parissa joka on jysähtänyt ja kirjoititteko siitä?”.

Helen haluaa sijoittaa keskustelun Helsinkiin. Viime kesänä oli Anhavassa oli näyttely, jota tämä yritti saada kaikki katsomaan. Taiteilija oli rakentanut koneita jotka teki Helenin mielestä magiaa.. “Tai no.. Ne koneet teki taideteoksia”. Pe Lang oli taiteilijan nimi. “Se oli mulle hyvä ja yritin saada ihmisiä sinne.. Mutta kukaan ei mennyt”.

Lauralle taide on niin työtä että se ei saa siitä nautintoa vaan nautinto tulee jostain muualta: “Keikat on sykähdyttäviä. Ne on niin ei-duunia, ei tarvii pilata kokemusta analyyttisella otteella”.

Aino on samaa mieltä: “Jos on mindset on että tästä kirjoittaa niin silloin se jysäri ei tapahdu”. Tämä haltioituu ennemmin keikoilla kuin kirjallisuuden ja kuvataiteen parissa: “Pitäis olla yleisesti enemmän haltioitumista ja kannustankin kavereita haltioitumaan”.

Helen oli teininä ihan kaikesta viikkokausia sekasin ja tohkeissaan.. Se ei tosin ollut teininä avoin vaan kyynisempi.

Anna-Kaisa: “Entä päinvastoin, voipiko ällöstä kirjoittaa?”

Aino: “Vitutuksesta voi saa voimaa. Pahinta on kirjoittaa kädenlämpösiä juttuja. Vitutuksesta ja haltioitumisesta saa hyvii tekstejä mutta kädenlämpösestä ei saa.”

Laura: “Oon toiminut myös kuraattorina.. En haluu kirjoittaa taiteilijoista negatiivisesti. Mielummin ei kirjoita ollenkkaan. Ettii mielummin sen teeman niissä teoksissa. Eikä ruodi sitä taiteilijaa – Koska sillä on niiin iso vaikutus”.

Helenin mielestä on kiva kirjoittaa humoristitisesti: “Sillai, että teksti vie mukanaan. Ei tarvii paljon viitata taidehistoriaan. Jos joku juttu on musta ällöä niin on siitä kiva kirjoittaa mutta se saa henkilöityä siihen tyyppiin”.

19:41 Panelistit puhuu itsestään hienosti. Juttu on hitusen epäselvää enkä tiedä mistä ne puhuu. Yleisö kysyy jotain mutta en tiedä mitä. Anna-Kaisa kysyy miten kirjoittajat valitsevat mistä kirjoittavat. Kirjoittajat vastaavat jotain. Yleisö osallistuu ja kiittelee kantoja joiden mukaan kaikkien taiteesta kirjoittavien tulisi ottaa huomioon miten iso vaikutus tekstillä on taidehistoriallisessa mittakaavassa. Tekstin valtaa alleviivataan. Köönikkä avautuu miten hampaatonta Suomessa on. Täällä tehdään paljon paskaa taidetta mutta siitä ei puhuta. Taiteilijat miettii kuulemma liian pitkään kritiikkejään ja jää niihin vatvomaan vuosiksi. Kun kirjoitetaan niin vähän niin kritiikeillä on paha vaikutus. Aamulehteä haukutaan. Köönikkä haluaa rikkoa kaanonia. Kuraattoreilla ja kaikilla kirjoittajilla pitää olla uskallus kritisoida. Yleisö kommentissa puhutaan pahastumisen logiikasta.

19:59 Väsyttää. Yleisökeskustelu on käynnistynyt hyvin. Ihmiset kommentoi. Puhutaan uskaltamisesta. Suomessa on kuulemma niin pienet piirit että ei uskalleta kirjoittaa pahaa – Ajatellaan yhteisiä etuja mitä voidaan saada aikaan eikä siksi uskalleta katkoa siltoja. Porukkaa on kaikonnut.

20:08 Anna-Kaisa vetää loppusanat. “Voidaan jatkaa vapaamuotoista keskustelua viinin ääressä”. Kiitokset, kaikki taputtaa. Jään ovelle norkoilemana ja toivon, että joku jolla on avaimet tulee päästämään ulos. Museon ipad on kiinni seinässä ja pääsen sillä pelaamaan Angry Birdsiä. Mennään samassa hississä Ainon kanssa. Kiitän kaikkia kun käännyn portista vasemmalle.

22:40 66 bussi vie kotiin ja korjaan kirjoitusvirheitä tekstistä. Mietin pitäiskö hakea apurahaa siltä uudelta Herlinien säätiöltä. Sen hallituksessa istuu pelkkiä Herlinejä mutta niillä on 300 000 jaossa.

[Fi] Vastamainokset eivät toimi. Ne eivät ole ikinä toimineet.

(Ja mitä se minulle kuuluu?)

Kun ekokatastrofeissa ryvettynyt ylikansallinen yritys lanseeraa tuotetta korostaen sen ympäristöystävällisyyttä, kuluttajat tietävät sangen hyvin että kyse on paskapuheesta. Kotikasvatukseen kuuluu ettei mainoksiin käy uskominen. Näiden alkeellisen viestinnän kykenee purkamaan viimeistään ylä-asteen median-lukutaidon tunnilla istunut pikkulapsi. Idiootti uskoo väittämään, että tissien näkeminen mainoksessa laukaisee kuluttamis’ halukkuuden. Mainonta joka rakentuu Freudin teorioiden varaan on yhtä vanhanaikaisia kuin Freudin väitteet sukupuolisuudesta.

Mainokset vaikuttavat kuluttajien käytökseen mutta syy ei ole se, että ne toimisivat herättäen alitajuisia impulsseja tai muuten aivopesten tunteitamme. Mainokset toimivat paljon yksinkertaisemmin. Ne toimivat sillä ne ‘eivät toimi’. Alkuperäisesti saksalaiset, tökerösti vieraaseen kieleen dupatut television tiskiainemainokset hyödyntävät Bertolt Brechtin tunnetuksi tekemää vieraannuttamis menetelmää. Tietoisuus siitä, että mainokset kategorisesti kusettavat helpottaa kuluttamista. Eipähän tule huijatuksi! Tuotteen ostaminen on kohtalon haltuunottamista. Olemme masokistisessa rakkaussuhteessa tehtaanomistajiin. Haluamme tukehtua heidän tuotteisiinsa.

Mainokset esittävät korostetun valheellisia väittämiä jotta niitä ei otettaisi todesta.. Kukaan ei oikeasti kuvittele, että laitteet ja kemiat toimivat kuten teeveessä näytetään. Jenkkien mattokauppiaille nauravat lapset ja veteraanit. Olemme tietoisia kulutustottumustemme aiheuttamastamme ympäristö katastrofeista ja sosiaalisista vääryyksistä. Mainokseen kohdistetun naurun myötä osoitetaan, että ollaan tietoisia minkäsortin vitsistä on kyse.. Tämä tietoisuus siivittää ostopäätöstä. Mässytämme paskaa tietoisina, että kyse on paskasta.

Postmodernisti voisi kuvat tilannetta skitsofreeniseksi. Mutta vastaavassa kulutuskäytöksessä ja ympäristö suhteessa ei ole kyse viimeaikaisen kapitalismin tuottamasta ihmismielen häiriöstä – Kyse on kaikkiaan modernistisesta länsimaalaisuudesta. Länsimaalainen elämä kuvataan kernaasti tragediana, jonka vaiheet on kaavoitettu historian kirjoihin.. Moni malttaa tuskin odottaa maailmanloppua. Michel Serres kuvailee kirjassaan Malfeasance – Appropriation Through Pollution (2008) edellä hahmoiteltuja kantimia, jotka tukevat yhteistä pyrkimystämme tuhota ympäristömme (kuten tragediaan kuuluu).

Serres esityksen mukaan ympäristölle tuhoisaa elämänmenoamme ei perustele tietämättömyytemme. Haluamme tuhota maailman koska emme halua että sitä saa kukaan muu. Olemme mustasukkaisia kaikesta mitä emme ole vielä tärvelleet nimimerkeillämme, spermallamme, graffiteillamme tai vihkisormuksilla. Merkitsemme sosiaalista ympäristöämme sekä villiä luontoa kehon jätöksillä osoittaaksemme, että se kuuluu vain meille. Serres luo suoran yhteyden yksilön kehon tuottaman kuonan ja yhteiskunnan tuottaman jätteen välille. Kun kehojen sisällä muodostuva jäte kärrätään yhteiskunnan liepeille syntyy valli, joka erottaa “meidät” muista. Kuten kaikki lauma-eläimet merkitsemme reviirimme kusella ja paskalla.

Paskalla on kaksois-tehtävä, sillä myös lannoitetaan pellot. Paska tuottaa lisää paskaa.

Oma paska haisee hyvältä Serres muistuttaa. Sellutehtaan lemu on perseestä mutta toisaalta muistuttaa meitä työn sekä rahan tuoksusta ja siitä kuinka ihmiskehot tehtaissa ahertavat kansakunnan hyvinvoinnin eteen. Sellun hajun katoaminen merkitsee hyvinvoinnin haihtumista. Suomen puuteollisuuden kadotessa monella paikkakunnalla sellutehtaan haju nostattaa herkän muiston (Lemua varmasti käytetään jo dementian hoidossa). Hajuaistin lisäksi Serres korostaa moneen otteeseen kuinka äänet halutunottavat ympäristöä. Hän alleviivaa polttomoottoreiden ja peräaukon pärinän yhtäläisyyksiä.. Harley-Davidson moottoripyörien äänijälki lieneekin nimetty yhtiön tavaramerkiksi.

Valta on Serresille hyvin yksinkertainen juttu. Valta on yksinkertaisimmillaan sitä oikeus ja voima säädellä mitä ärsykkeitä kansalaisten tai kuluttajien aistit voivat saavuttaa. Täyttämällä aistit keskusjohtoisesti säädellyllä viestinnällä voidaan hallita yksilön toimintaa. Mutta mikä legimoi ja oikeuttaa tätä vallankäyttöä? Serresin selitys löytyy myyteistä ja symboleista..

Mikäli moottorin pärinän ääni ei riitä pelottelemaan naapureita pois ja mielii valtaamaan uutta ympäristöä kannattaa sen päälle valella ihmisverta.. Serres kertaa mytotologista Romuluksen ja Remuluksen veljesmurhaa todistaessaan kuinka paikan voi lunastaa omaksi vain verisellä uhrauksella. Tarinan mukaan Remulus rikkoo mytologisen esi-rooman tabuja ja tämä surmataan. Rooman kaupunki syntyy verenvuodatuksestä mikä velvoittaa tulevat sukupolvet noudattamaan kaupungin järjestystä. Tabua ei saa rikkoa. Suomenkielessäkin kerrotaan kuinka “veri vetää” takaisi kanta-isien synnyin seuduille.

Vastaavat yksilötason uhraukset skaalautuvat Serresin mallissa helposti koko kulttuuria koskeviksi. Yhteiskunnan kantaisät pyrkivät aika-ajoin vuodattamaan viatonta verta merkatakseen pellot nimiimme (tai ylipäätänsä jonkun inhimillisen nimiin). Nämä lietsovat poikansa aseisiin toivoen, että lasten veren vuodattaminen riittää merkkaamaan peltomaat tuleville sukupolville. Veren valuttaminen kultivoi luontoa. Ensimmäisen maailmansodan sotatantereet lienivätkin pitkälti peltomaita ja arvostamamme ranskalaiset herkkuviinimme on lannoitettu kärvennetyillä luilla! Serres esittää, että mytologinen rooma ja modernit maailman sodat kuuluvat samaan jatkumoon.

Nykyisessä maailmassamme sotatanner on sysätty liikkeeseen. Sotaa ei rajaa julistus ja kutsu taisteluun mittelöön, jollekin sopivalle pientareelle.. Tämän päivän sodat ratkaistaan urbaaneissa asutuskeskuksissa ja ne ovat sekoittuneet arkeen. Sodat ratkaistaan kortteli korttelilta. Yhtenä päivänä olohuoneessa katsotaan televisiota mainosrahoin kustannettua viihdettä, toisena huoneen ikkunasta ammutaan naapureita kivääreillä. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta mutta on oikeastaan johdonmukaista, sillä kaikki ideologinen kamppailu on arkeen sekoittunutta.

Kun Badgadilaiset palailevat koteihinsa, liisteröivät uudet tapetit ja kittaavat luodinreikiä makuuhuoneista.. He tulevat törmänneeksi sodan merkittävimpiin jätteisiin: kiväärien hylsyihin. Merentakaiset valloittajat ovat merkanneet Bysantin pellot yhdysvaltalaisten aseseppien Horace Smith & Daniel B. Wessonin nimiin. Miehet on nimetty sarjatuliaseiden kantaisiksi. Rynnäkkökiväärien jättämät kreikkalaisin aakkosin brändätyt messinkihylsyt ovat erinomainen esimerkki kuvata sitä miten suur’yritykset merkkaavat ympäristöämme omakseen.

Korporaatiot saastuttavat luontoa ja mielenmaisemiamme brändätyllä roskalla. Näiden näkökulmasta kadunvarsien jäte on suunniteltuja markkinointia. Jääkiekkohallien roskakorit pursuavat KOFFin kaljatökkien hylsyjä ja todista kaljamerkin riemukkuudesta. Syntyy vaikutelma, että roska on hyvää. Uskomatonta kyllä roska-ruoka on on positiivinen atribuutti. Sitä syödään kun halutaan mässäillä. Kaiken tämän viestinnän tavoite on vallata ympäristöä. Tuotemerkit valtaavat kielemme.. Suomessa puremme Jenkki-purukumia – Pitääksemme purukalustomme ehjinä! Vastaavia esimerkkejä tuhansittain.

Serresin mallin vahvuus on siinä miten luonnon roskaaminen jätteillä ja massamedioiden tuottama aineeton viestintä (mainokset ja muu propaganda) voidaan esittää samanarvoisina sekä yhtä haitallisina. Mainonta on saastuttamisen veroinen ongelmakenttä. Jätteiden loppusijoituspaikkoja ohjataan lainsäädännöllä ja Serresin toivomuksena lienee, että suur’yritysten julkista viestintää voitaisiin ohjeistaa kansalaisyhteiskunnan päätöksenteolla. Tämä on hieno ja johdonmukainen ajatus. Mutta Serresin tapa esittää tämä päätelmä on ylimielinen. Kirja toimii kuten Japanilainen matemaattinen ristisana tehtävä eli sudoku. Sen lopputulema on säädetty etukäteen ja ainoa tapa päästä eteenpäin on noudattaa kirjoittajan tulkintaa.

Kysymys on lopulta ainoastaan siitä uskommeko häntä vai emme. Viestiä ei ole osoitettu kaltaisilleni barbaareille.

Teoksen akilleenkantapää on Serresin tapa käyttää mytologioita ja sanojen etymologisia taustoja väitteidensä perusteina. Tämän näsäviisaat sanaleikit ovat ärsyttäviä ja niiden pohja putoaa heti mikäli lukija lakkaa mieltämästä itseään ‘länsimaalaisena’. Kirjoitus nappaa lukijansa nopeasti otteeseensa valottamalla sivistyneistölle tuttujen myyttien taustoja ja esittämällä näistä herkullisia tulkintoja. Kerronnassa huokuu ranskalaisen ajattelijan parodiaa hipova ylpeys oman kulttuurinsa historiastaan ja perinteistä. Kaikki tämä on hienoa mutta vedotessaan ainoastaan hänelle henkilökohtaisesti hyvin tuttuihin arkkityyppeihin Serres yleistää (ja tuhrii) kaiken ‘muun’ inhimillisen kulttuurin.

Metallisepät ovat yksi Serresin nimeämistä arkkityyppeistä.. Tämä esittää, että raudan kuumakäsittelyssä syntyvä ‘kuona’ on kaikinpuolin käyttökelvotonta jätettä ja että tätä kutsutaan ympäri maailman ‘paskaksi’. Kiinnostaakohan häntä, että tätä kuonaa käytetään Fiskarsin viljasiilojen eristeenä? Mitä Serres on mieltä lehmän lannasta valmistetuista lattioista, joita myös pidetään ylivertaisina lämmöneristyskykynsä vuoksi.

Mitä Serres on mieltä siitä, että pitkin imperialistisen maailman laitamilta löytyy lapsia, jotka on nimetty tuotemerkkien mukaan cocacolaksi tai saippuaoopperoiden tähtien mukaan? Ovatko tuotemerkkien mukaan nimetyt lapset tulkittava kategorisesti uhreiksi-tai-(vasta)valloittajiksi? Serres ei kohtaa meitä (paikallis)historiallisina henkilöinä – Vaan länsimaalaisen maailmankuvan ruoskimina kaleeriorjina. Tämä määrittää tehtäväksemme siivittää länsimaalaisuutta halusimme tai emme. Mikäli en lukijana ei tunne oloani kristityksi tai koe kulttuuriani länsimaiseksi; Tulee koko tekstin niputettua suurvaltapelissä hävinnen ranskalaisen katkeraksi tilitykseksi. Olen hänen kohtalostaan ensikädessä vahingoniloinen!

Teksti on valistuksellinen ja se laajentaa käsitystämme länsimaalaisen kulttuurin sisäisistä mekanismeista – Mutta se suhtautuu alentavasti muihin maailmankatsomuksiin. Serresin kristilliset vertaukset ovat vilpittömiä. Hän pitää kristittyjen pyrkimystä häivyttää maailmasta kaikki yliluonnollinen hienona tavoitteena. Tämä saa valistuksen ja kristinuskon käymään käsikädessä, jolloin maagiset maailmankatsomukset sekä kulttuurit jäävät jalkoihin.

Kirjoituksen, ranskalaista kulttuuria ihannoivat yksityiskohdat lienee räitty pilke silmässä mutta ne kouraisevat ikävästi.. Kriittisesti tarkasteltuna ne paljastuvat sisäpiirin vitseiksi! Serresin esimerkit ovat hälyisiä käkätyksiä asioille, joihin emme täältä käsin kykene sanomaan juuta-tai-jaata. Esitellessään (Minulle Mel Gibsonin tähdittämästä Braveheart elokuvasta tutun) ensi-yönoikeuden hän ei vaivaudu aukikirjoittamaan miten yleinen tämä tapa on ollut saati millaisiin yhteyksiin se liittyy. Mutta mikään ei estä häntä käyttämään ensi-yönoikeutta yhtenä väkevimmistä esimerkeistään sille minkälaisissa kulttuurillisissa puitteissa luontoa valloitetaan.

Ironista kyllä, meidän on mahdollista ymmärtää häntä pitkälti populaarikulttuurin ansiosta! Tiedän miltä ranskan maaseutu näyttää, tuoksuu, kuulostaa ja tuntuu sillä olen nähnyt sen esityksenä mainoksissa ja viinipullojen etiketeissä. Olen myös lukenut Asterikseni.. Mutta Serres ei voi ymmärtää meitä lainkaan. “Ota tai jätä” hän huudahtaa kuin torikauppias ikään.

Mikäli pikakelaan ohi intertekstuaalisista viitteistä länsimaiden mytologioihin.. Tulen todenneeksi, että valtaosa tekstistä täyttää aistimme turhalla hälyllä. Käytännössä siis samanlaatuisella paskalla jota joudumme mässyttämään katsoessamme Hollywood elokuvia.. Kirjoituksen viitteet ovat tässä toki ylevämpiä mutta eivät sen perustellumpia. Voimme ainoastaan luottaa siihen, että Serresin tavoite on muuttaa tapaamme lukea imperialistitaustaista mainosviestintää ja että tekstillä on vaikutus suurvaltapolitiikassa mutta tekstistä ei ole apua ahdinkoomme – Emme tule sen paremmin kuulluksi.

Kirjoitus noudattaa vastamainoksista tuttua menetelmää esittäen mainoskuvastoissa näkyvät symbolit ja merkit ristiriitaisessa valossa. Ajatuksena on opettaa lukija näkemään ilmeisen viestin läpi ja paljastaa (propaganda)viestin todellinen merkitys. Mutta mikäli sekä mainokset että niiden kriittinen analyysi pohjaavat samoihin myytteihin juolahtaa mieleen kavala ajatus vastamainoksista! Ne eivät voi toimia.

Serres suo meille verrattain hyvät eväät purkaa monikansallisten yritysten viestinnästä sen todellinen sanoma.. Mutta kriittiset työkalut vain vahvistavat ajatusta länsimaalaisuuden ylivertaisuudesta. Kun meille ei suoda työkaluja osallistua kielen luomiseen, voimme ainoastaan kuluttaa sitä (Serres ei ymmärrä mitä puhumme) ajaudumme ratkaisemattomaan limboon. Joudumme ymmärtämään ranskalaisia, voidaksemme vastustaa saksalaisia, voidaksemme vastustaa yhdysvaltalaisia, ymmärtääksemme kiinalaisia jne. Voimme ainoastaan valita puolen.

Vastamainokset muistuttavat nokkelasti minkälaatuisia ekologisia ja inhimillisiä kärsimyksiä suur’yritykset pyrkivät mainoksillaan sekä muulla positiivisella yritysviestinnällään peittelemään. Vastamainokset pyrkivät paljastamaan mainostajat valehtelijoiksi. Tämä on toivotonta, sillä mainonta perustuu lähtökohtaisesti petokseen ja vieraannuttamiseen. Kaikenlainen kritiikki luo alkuperäiselle mainokselle uuden mahdollisuuden.. Vastamainokset ovat vähän kuin kirkoissa aikaisemmin ostetut aneet, joita kuluttamalla voi tehdä elämän moraalisesti helpommaksi. Vastamainokset mahdollistavat, että kapitalismin ja lihatalouden vastustajat voivat syödä McDonaldsissa.

Kun luomme epäuskoa järjestelmää kohtaan se synnyttää uusia ja aina perustellumpia väitteitä oikeutuksestaan. Mitä on tehtävissä?

1970 luvulla itäblokin taiteilijat keksivät jotain ovelaa. Nämä jatkoivat elämäänsä kuten Neuvostoliittoa ei olisi ollut olemassa. Kyse ei ole eskapismista. Näin toimivia taiteilijoita ei kyetty niputtamaan suhteessa vallan keskuksen määrittämään ihmiskuvaan. He eivät siis marginalisoineet itseään vaan ryhtyivät uskomaan vallan toiseen järjestelmään (Säilyttäen kriittisyyden sekä idälle, että lännelle). Pyrkimykset herättää epäuskoa ovat tuomittuja mutta pyrkimys luoda uskoa, johonkin muuhun on kokeiltavissa. Siksi meidän ei tulisi tuhlata aikaamme vallalla olevan yritysviestinnän de-konstruktioon vaan ennemmin luoda propagandaa ajaaksemme meille mieluisempaa politiikkaa. Muuttaa kulttuurillista ekosysteemiä sen sijaan, että yrittäisimme pärjätä siinä.

[Fi] Tiedote: “Mark Pezinger toimii molempiin suuntiin – Esityksestä julkaisuksi”

Parinviikon päästä avautuu Centre de Documentationissa, Marseillessa taiteilijakirjakustantamo Mark Pezinger Verlagin kokoama näyttely: Mark Pezinger toimii molempiin suuntiin – Esityksestä julkaisuksi. Suomesta näyttelyssä on mukana myös Mikko Kuorinki. Kaikkiaan mukana on kuutisentoista taiteilijaa. Lehdistölle tarkoitetussa tiedotepaketissa on 16 sivua (ja se on saatavilla kahdella kielellä). Hulppeaa! Yksi näyttelyn hauskimmista kirjoista on David Sherryn 700 gramman kivikirja Performance (2013). Pitää ehdottaa että teos käännettäisiin myös suomeksi. Helsingin kirjastolta löytyy jo sievä kokoelma taiteilijakirjoja.

Kirjat, artikkeli, uutiset ja muut tekstit voidaan ymmärtää käsikirjoituksiksi jotka vaikuttavat siihen miten toimimme sosiaalisesti. Esimerkiksi koulukirjoista omaksumamme tiedon vaikutuksesta harjaannumme ajattelemaan kuten sen kirjoittajat ja lopulta saatamme alkaa käyttäytyä näiden ehdottamien mallien mukaan. Tälläistä saattaa kutsua performatiivisuudeksi. Ajatuksen on tehnyt tunnetuksi filosofi ja feminismin teoreetikko Judith Butler. Näyttely korostaa (tekstin) julkaisemisen sekä (sosiaalisen) esiintymisen vuorosuhdetta. Kun alamme toimia kielellisten sopimusten mukaan luomme maailmaa käsitystemme mukaan.

Näyttelyn teeman voi lukea monin tavoin. Sherryn kivikirjaa voi käyttää vaikka lyömäaseena.

Oma ponnistukseni näyttelyssä on väännelmä FRAMERiin kirjoittamastani jutusta Paying the Bill without Money (2011). Kokosin vanhan tekstin A6 kokoiseksi taiteilijakirjaksi, jonka kuvituksena käytin Marimekon Hetkiä-kuosin tyyliin käsiteltyjä valokuvia. Juttu kertoo kuinka vein ystäväni syömään Helsinkiläiseen ravintolaan ja yritin korvata ateriointimme lahjoittamalla ravintolalle taideteoksen. Kirjan nimi on GASTROECONOMY – Creative Recipes from Finland (Siihen sisältyy myös pari reseptiä). Opus on ladattavissa ilmaiseksi verkosta: http://www.markpezinger.de/vakkuri.html#1

Kokoamiseen tarvitaan printteri, nitoja ja paperiveitsi. Asiakirja on tulostettava kaksipuolisena, taiteltava ohjeiden mukaan ja nidottava keskeltä. Tämän jälkeen arkit voi irrottaa toisistaan leikkaamalla. Kuvalliset ohjeet ovat mukana tiedostossa. Asiakirjan saa ladattua:

20140224_gastroeconomy_eero-yli-vakkuri_c_a4-print-ready-for-a6_148x105mm_e-1-a_framer-magazine-to-booklet_doc.pdf

Lisätietoja Mark Pezinger Verlag taidekirjakustantamosta Facebookissa. Jäsenistöön kuuluu Thomas Geiger johon tutustuin Tallinnan taideakatemiassa. Geiger keksi pari vuotta sitten hauskan vertaisrahoitus parodian. Tämä alkoi myydä eurolla sarjanumeroituja paperilappusia, jotka oli otsikoitu tekstillä “Haluan miljonääriksi”. Taiteilijan tavoite oli kerätä näiden myynnillä miljoona euroa. Kesällä 2013 tämä hakkeroi omaa järjestelmäänsä pyytämällä taiteilija ystäviään nostamaan lappujen hintaa, liittämällä niihin omaa taidettaan. Näin syntyi “Happy birthday millionaire” juhlajulkaisu sarja, jonka innoittamana myös Gastroeconomy kehittyi.

FRAMER-lehteä julkaistiin aikanaan kaksi numeroa. Kirjoitin molempiin “Eeros Error” kolumnit. Lehden paikan on lunastanut sittemmin FAT eli Finnish Art Today. Molempien julkaisujen takaa löytyy Kasino Creative Studio. FATtia saa tilattua ja FRAMERit löytyy vielä verkosta: Framer vol. 1 ja vol. 2.

[Fi] Viivi eroaa Wagnerista

Viivi istuu väsyneenä keittiössä. Päätös on kypsynyt mielessä pitkään. Hän parahtaa itkuun ja lohduttautuu nojautumalla koleaa jääkaappia vasten. Wagner astuu keittiöön ja katsoo Viiviä huolestuneesti.

– “Väistä itkupilli. Vaikeutat kaljan hakemista”. Tämä sanoo ilkikurisesti. Viivi siirtyy, nojautuu olkapäät kourulla tiskipöytään ja pudistaa päätään.

– “Voi vittu Wagner. Voi vittu. Anteeksi vaan”.

– “Viivi. Älä sure. Saat anteeksi, että kalja on loppu”.

Normaalisti Viivia naurattaisi mutta tänään vitsi tuntuu niin laskelmoidulta ettei tämä jaksa edes kääntää päätään. Wagnerin henki haisee.

– “Mä haluan erota”. Viivin ääni ei värise. “Sä olet sadisti enkä mä ole sun äiti. Muutat pois tästä kodista”.

– “No haista säkin vittu. Mitä vitun tuuliajoa tää on? Mä vaan olen hakemassa kaljaa kulta; en haastamassa riitaa”.

– “Lopeta.. Mä oon tosissani. Mä en ole mikään vitun flipperi”. Viivi kääntyy ja törkkää etusormella Wagnerin rasvaista pielusta. Wagnerin pinkeän nahka punertaa ja tätä röyhtäyttää. “Mä olen tosissani. Sä muutat heti täältä ja irtisanon tän kämpän”.

– “No mikä sulla nyt on? Johtuuko tää siitä että mä söin sun tofut?” Wagner ottaa steppiaskeleen ja elehtii kuin broadway revyyssä. “Anteeksi Viivi, mä luulin sitä hiivapalaksi”.

– “Miksi sä olisit syönyt hiivaa?”. Viivi tuhahtaa.

– “Söin myös mallasta ja ohraa.. Yritin käyttää olutta omassa mahassa”. Wagner popahtaa hilpeästi ja käy halaamaan.. Nainen suo sian puristautua reittään vasten; tänään ällötys kasvattaa päättäväisyyttä.

– “Mä soitan sulle taksin ja maksan sen. Mee vaikka emosi luokse. Saat päättää. Mä annan kuskille satasen. En sulle ettet juo ja sitten painut vittuun”.

– “Älä hätiköi. Mennään sänkyyn ja puhutaan”. Wagner katsoo ylös ja nostaa otettaan reittä pitkin. “Tää on taas tätä.. Tätä aikaa kukaude.. Eiku siis syksystä”. Hän sanoo imelästi.

– “[…] Saisinko taksin.. Kyllä. 928.. Ok. Ollaan ovella vastassa”. Viivi sanoo, työntää Wagnerin sorkat syrjään ja sulkee puhelimen. “Ei sun kanssa voi puhua. Sä vaan vitsailet ja irvailet ja tässä on mennyt aikansa ja nyt se on loppu”.

– “Älä itke Viivi. Mä en enää koskaan syö sun tofuja. Johtuuko tää siitä naapurista?”

– “EI. Ei kuule johdu. Mä olen yrittänyt puhua sulle tästä jo yli vuoden mutta sä aina kikkailet tiesi ulos. Tää ei oo enää hauskaa. Kyllä mä tiedän että sä tiedät. Nyt se loppuu. Puhutaan kun tää on ohi. Mä lähden ulkomaille ja irtisanon kämpän.”.

Wagner kävelee alas pimeässä.. Kadun koleus tunkee rappuun. Kainalossa myssykään taiteltuna lempi viltti, vajaa sixpakki ja seinäkalenteri. Viivi kulkee reippaat kymmenen porrasta edellä. Sillä on kädet puuskassa. “Pelkät sukat jalassa.. Se vilustuu”. Wagner ajattelee. Viivi kumartuu taksin ikkunaan ja puhuu kuskille.. Wagner vilkaisee keikistelevää pyllyä muttei hymyile. Viivi hymyilee kuskille. “Vitun huora” Wagner ajattelee istuessaan nahkapenkille. Rapun ovi narahtaa kiinni, käytävän valot syttyvät mutta Viiviä ei näy.

– “Suorinta tietä Dynkkyyn.. Haastan sut inkkaripokerissa. Voittaja saa ämmältä pöllityt perintökorut”. Wagner tuhahtaa ja nostaa nyytistä Viivin korurasian.