Posted on

20200128

I’m working on a Trans-Siberian Rails and Stations 2019 sound pack for Freesound.org. Currently adding descriptions and meta-data (locations & tags) to the files. I have some three hours of raw material to work trough (excluding a 40 min interview with our train steward, which I wont release unedited). Majority of the clips are 5 min long and they focus on complete work cycles (eg. break check at a station, bathing in a toilet) and ambiences from different locations (eg. restaurant wagon, cabin by night). Majority of the sounds were captured during our 180 hour return trip Vladivostok-Helsinki.

There are a some Trans-Siberian train related clips and a lot of train sounds on Freesound. Martin Sadoux has released a nice collection Russia Trans-Siberian Train in 2018. He has a good recording from the open third class wagons (which I don’t have). The collection I’m prepping will compliment previous releases well. I’m particularly proud of my recording of a break check at a station and I also collected a lot of interesting announcements. I also have some special sounds like the rattling of a samovar (using contact mics).

Miina made an interesting remark about my collection. Finnish explores of the early 20tieth century collected geological samples in hopes of tapping to natural resources and items made by other cultures or groups to develop ethnic narratives. Bringing stuff back home and displaying it for the public was an important gesture in the process of producing cultural capital for the developing Finnish state. Displaying stuff others had made here, illustrated our distance. The act of displaying stuff and material, validated the work of the explorers. Many ethnographic museums got started this way and the contemporary souvenir business echoes this.

My delight over a break-check sound, is a delight over a conquest of a rare resource. Field recordings can be identified as a geologic-like-wealth! Controlled distribution of this material makes it possible for me to harvests cultural capital. Could this process be put to good use? I don’t see hope in returning to esrek-like lisencing models. How could I share the material in a non-exploitative manner? Emphasizing movement to location: Playing the sounds in a Finnish train as the train is moving?

I’ve sometimes explained performances as condensed behavior which is informed by a site: A particular performance is only possible in a particular situation. This idea works better in Finnish: “esiintyminen” means acting, exhibiting or performing and is very close to the word “esiintymä” which means a geological deposit of ore. My condensed behavior on the Trans-Siberian railway trip made it possible to harvest documentations of events, where the train and people of the train performed in interesting ways. I was mining these event using my recorder.

Spotted interesting eurorack projects on the Freesound blog. CTAG Strämpler is a module which connects to the Freesound API and allow users to download sounds directly from the service. BeagleBoom works the same. Really interesting and specific devices.  I’m tempted to make an eurorack module which would only play sounds of particular event. A module dedicated to playing news reels and interview covering a specific public protests or animal? YLE should make something similar for their archive.

Saw Earth (2019) Nikolaus Geyrhalter at DocPoint festival. It was a really dull film which failed in its attempt to hide the fetishization of mining equipment and wastelands. There is nothing wrong in exploring toxicities. The directors attempt to disguise their interest into a moralistic sermon was perverse.

Posted on

20191030

Re-reading Performance Architecture (2011) Alex Schweder: “Which came first, the buildings or the actions they house, is perhaps not the most productive way of asking the question” he begins and continues “[w]e build buildings so that we have a place to perform habituated actions, and conversely the buildings that preceded our arrival in part determine our behavior.”

His description of a performance called Flatland (2007) brings to mind our recent Trans-Siberian cabin arrangements: The compactness of the cabin space authored our social interactions. Interestingly he also questions how to document embodied experiences: “[…] the most accurate documentations of Flatland are the divergent and immaterial oral histories, rumors, grudges and friendships. Through Flatland, I came to understand architecture as a series of social relations intimately constituted by and tied to an object.” […] “we have found immaterial performative factors such as duration, emotional predispositions, and interpersonal chemistries are what most impacts our experiences of a space. ”

I agree! Spatial and social relations are indistinguishable. Social relations are performances of our spatial distance from other bodies. If we take for granted that concepts such as “freedom of speech” are not about legislation or cultural norms, but about relations between people. Then how public spaces are build, determine if “freedom of speech” can be performed. I.e. If there is an affordance for self- and co-determined relations or assemblies (as Butler calls them) to form autonomously. Similarly the perceived comfort / discomfort of a space manifests the performative affordances the design offers occupants. Interestingly distances can only be measured between separate bodies of mass, which implies that entities which maneuver spatially perform a sense of self-awareness (Movement is awareness #ॐ).

As budgets are slashed, attention spans shorten and professional activities become eventalized; the cultural object – no longer preeminent – veers into product, turns into activity, de-materializes into performance. Cultural production as process. […] Notions of building performance, performance as construction, the rendering of the socio-political experience of the individual in space, or the architectural program as an urban script reaching beyond the specification of typologies to prescribe behavioral patterns are all converging to formulate new paradigms of spatial practice.

Architecture, like performance, has always contained the energies of live bodies. Both fields structure the behavior of their participants, but until this time architecture had always named the bodily actions and relations it contains and constructs ‘program’. For example, the program architects call ‘house’ uses its built form to instruct occupants where to enter, eat, sleep, fornicate, wash, socialize, et cetera. The partitions in our buildings are built to script the actions of those who inhabit them. Architectural cues let people know what to do where, when, and for how long – much like the script for a performance.

The way a performance is documented impacts the way it will be historicized. For those who do not experience the performance live, visual documents coupled with the oral history of the original performance take on a life of their own. Photographic documentation of architectural performances can play a large role in the way that we use architecture to construct our subjectivity.

There are also an interesting passage on “building-time” which Schweder argues as being slower then human-time. I think he’s right. Buildings perform across generations. They are also lived, meaning they are modified, remade and demolished simultaneously by their habitats. Materials can which make the building can also be repurposed. I’d like to extend this concept to cover “tool-time”: Tools also perform across generations and convey the technical thinking of the episteme they were conceived in. The grip of a tool educates a used on how it is yielded. They are also lived (modified and remade) and adapt to changes in technical thinking (or demand). Sometimes tools conceal their functions, to pass trough times when their intrinsic use-value is not in demand (I have a set of surgical knives and pliers I use for hobby-crafts, when the time is right they can be recommissioned as surgical instruments). Art as a technic is packed with concealed functions: Performance art is the tai-ji of social change.

Posted on

20191014

My report Mitä jää käteen kun saa aivan liikaa ja vielä enemmän? [What do you get when you are offered too much and more] on the Ural Industrial Biennial 2019 is out on Mustekala.info. It starts with a short description of the organization and an overview of the biennial’s this years theme “Immortality”. I’ve based my examination on texts offered in the catalogue and a very light reading of philosopher Yuk Hui’s work (he’s cited in the texts, as mentioned and felt very influential for the show). I had a lot of time to study material on the train! I recap a funny Rostec representative who tried to appropriate the theme during a panel by calling their corporation immortal and ponder if the seminar talk about contemporary art conservation was a way to deal with Lenin’s corpse.

The text continues as an easygoing account of my session with a biennial “mediator” Dennis. We browsed artworks which he deemed important for the exhibition. This suited me well as the focus of the tour turned out to be on post-colonial thought (largely dealing with China and specifically Hong Kong). I try to assess how (or if) the presentation of works refers to contemporary Russia. I celebrate the biennials pedagogical program and ponder if the gigantic amount of art on display is an attempt to make the biennial more accessible for the diverse Russian art audiences (something for everybody) or to silence everybody with the volume of works. Depictions of my chats with Dennis exposes the various technical hassles shadowing the exhibition.. But I’m not judgemental of the hassle. I enjoy them and the affordances they offers.

I conclude my review by summarizing our visit to the Uralsbest mine and factory, which was organized by the biennial. (There is a photo by Elina!) I try to think what it means that media surfaces used for contemporary art exhibitions, are made from minerals hauled from similar mines and try to frame of the mine visit as an opportunity to radically question how toxicities should be addressed. The text ends with me regretting that I couldn’t take the people we met in Asbestos city “seriously”. I regret not having a register to hear what they said about asbestos, because they must have very specialized knowledge on how we (in the global west) could learn to cope with toxins in the future.

Posted on

Mitä jää käteen kun saa aivan liikaa ja vielä enemmän? – Ural Industrial Biennial 2019

Teksti julkaistu alunperin Mustekala verkkolehdessä ja sen toimitti Jaakko Uoti.

Tämä on raportti viidettä kertaa Jekaterinburgin teollisuus- ja kaivoskaupungissa järjestetystä Ural Industrial Biennialista. Visiittini toteutui osana Helsinginkadun Alkovi-gallerian taiteellista tutkimusprojektia nimeltä ”In Various Stages of Ruins”. Tutkimuksen kattoteema on taiteellisen työskentelyn ja ajattelun suhde muuhun kulttuuriseen tiedontuotantoon. Miina Hujala ja Arttu Merimaa ovat järjestäneet Venäjään liittyvää ohjelmaa ja taiteilijavetoisia tutkimusmatkoja useamman vuoden ajan. Toimintaa on sisältynyt muun muassa taidenäyttelyitä Viipurin kirjastossa ja venäläistaiteilijoiden vierailuja Alkovi-galleriassa. Tapahtumat on toteutettu osana HIAPin suomalais-venäläiseen yhteistyöhön ja vaihtoon keskittyvää Connecting Points -ohjelmaa. Biennaalivisiitti oli etappi matkalla Helsingistä Vladivostokiin ja takaisin. Syysmatkalle osallistuivat myös Iona Roisin, Elina Vainio, Hanna-Kaisa Vainio sekä Katja Kalinainen. Ryhmä järjesti tapahtumia Vladivostokin Zarya nykytaidekeskuksessa sekä Moskovassa Agency of Singular Investigations (ASI) -ryhmän galleriassa.

Biennaalin tämän vuoden teema on ”kuolemattomuus” eli venäjäksi бессмерти. Lennokas otsikko on johtoryhmän sekä johtaja Alisa Prudnikovan asettama. Päänäyttelyiden kuraattoriksi kutsutun New Yorkissa toimivan Xiaoyu Wengin haasteeksi oli jäänyt koota otsikon rajaamana johdonmukainen näyttely sekä ohjelmakokonaisuus. Päätapahtumien rinnalla on järjestetty roppakaupalla tilaisuuksia ja rinnakkaisnäyttelyitä joilla kullakin omia vastuutahoja. Katalogi nimeää reilusti yli 70 osallistuvaa taiteilijaa ja ainakin 12 kuraattoria. Päänäyttelypaikkana toimii Uralin optiikka- ja mekaniikkatehdas (UOMZ) joka on ollut tyhjillään remontin johdosta. Toinen keskeinen paikka on 1845 rakennettu Colosseum-elokuvateatteri (ensimmäinen näytös 1896) jossa järjestettiin valtaosa keskustelutilaisuuksista. Loput tapahtumat on ripoteltu ympäri kaupunkia. Perille pääsee junalla noin 40 tuntia Helsingistä itään. Syksyinen miljoonakaupunki tuntui bysantilaistyyliseltä Taka-Töölöltä, johon on sekoitettu Konalaa ja ripaus Manhattania. Biennaalin puitteissa järjestettiin myös vierailuja lähialueen tuotantolaitoksiin, kuten maailman suurimpaan asbestikaivokseen, joista lisää myöhemmin.

Pääkuraattori Wengin katalogiteksti alleviivaa, ettei biennaalin tavoite ole esittää taidetta tai taiteilijoita kuolemattomina, vaan rikastuttaa käsitystä siitä mitä pidetään elävänä ja kuinka kuolema rajataan. Kritiikin kohteena on ensisijaisesti globaalin länsimaalaisuuden ehdoilla määritelty tekninen kehitys, joka niputtaa kaiken kohtaamansa osaksi yhtenäistä kehitysoptimistista narratiivia. Kehityksen huipennuksena esitetään usein harmonisesti koneeseen tai konemaiseen luontoon yhdistyvä ihminen. Kritiikin kärkenä toimii filosofi Yuk Huin työ joka edistää ”teknodiversiteettiä” sekä monenkirjavaa ”kosmoteknistä” ajattelua. Hui näkee esimerkiksi kybergenetiikan valistuksen filosofian jatkeena ja penää sen vaihtoehdoksi kiinalaiselle filosofialle ominaisia malleja, jotka eivät erottele luontoa ja ihmistä tai mytologiaa ja tiedettä vastakkaisiin kategorioihin. Biennaalin tavoitteeksi oli tätä kautta asetettu ”kuolemattomuuden voittaminen”. Filosofi myös vieraili puhujana.

Tekstien virittämä pohtivainen tunnelma oli altis appropriaatiolle, mikä tuntui vahvasti avajaisseminaarissa. Paneelin osallistunut valtio-omisteisen Rostec-yrityksen edustaja latasi vakavalla naamalla kuolemattomuuden olevan sangen yksinkertainen juttu: Rostec on nimittäin yrityksenä ikuinen ja kuolematon. Panelistina toiminut genetiikantutkija Svetlana Borinskaya antoi tähän sutjakan vastineen kuvaillen, että hänelle ainoa syy unelmoida ikuisesta elämästä olisi säilyttää suhde rakkaisiin sukulaisiin.

Taiteilija-, teos- ja tapahtumamäärän maksimoiminen on biennaalien tyyppivirhe. Jekaterinburgin kontekstissa pyrkimys kaikenkattavuuteen voidaan kuitenkin tulkita vilpittömänä yrityksenä tehdä nykytaide sekä sen ehdottama kriittinen ajattelu saavutettavaksi. Venäläiset taideyleisöt ovat monikulttuurisia ja vieraina on paljon kaupunkia ympäröivien tuotantolaitosten väkeä. Nykytaide voi haastaa normeja ja biennaalin tueksi rakennettu pedagoginen ohjelma on kattavaa. Tarjolla on lukupiirejä, nuorisotyötä, scifi-kirjoitustyöpajoja ja viikoittaisia perhekierroksia. Näiden lisäksi biennaalin tukena työskentelee joukko nuoria taiteista ja kulttuurista kiinnostuneita ”mediaattoreita”.

Mediaattorin hoteissa

Biennaalimediaattorien paikat ovat kilpailtuja, sillä työn kautta voi saada jalansijan luovan kulttuurin parissa. Heitä on työllistynyt Moskovaan ja tullaan näkemään töissä piakkoin avautuvassa V-A-C-säätiön uudessa taidetilassa. Biennaalin tehtäviin kouluttautuminen alkaa viisi kuukautta ennen avajaisia. Mediaattorit toimivat näyttelyihin osallistuvien taiteilijoiden tukena, vetävät yleisökierroksia ja ohjaavat sidosryhmille työpajoja. Tänä vuonna he järjestivät myös taidekursseja naistenvankilassa. Kuuden session aikana tutustuttiin Eva Hessen sekä Tracey Eminin taiteeseen ja tehtiin kollaaseja. Eräällä kertaa keskusteltiin Marina Abramovićista ja tehtiin performanssiharjoitteita.

Osallistuin päänäyttelyn mediaattorikierrokseen heti avajaisten jälkeen. Tapasin Denniksen, parikymppisen arkkitehtiopiskelijan, jolla oli ystävällinen hymy. Olin puoli tuntia myöhässä, mutta Dennis oli innoissaan sillä olin ainoa osallistuja englanninkielisellä kierroksella. Kavutessamme tehtaan ylimpään kerrokseen, Dennis painotti ettei ollut opas vaikka tiesi teoksista paljon. Hän kertoi, että esillä on erittäin paljon teoksia mistä seuraten risteäviä tarinoita ja ideoita löytyisi loputtomasti. Hän ehdotti, että kävisimme ensin läpi teoksia jotka kuraattori oli esitellyt teeman kannalta keskeisiksi ja tämän jälkeen tutustuisimme muutamiin hänen omiin lempiteoksiinsa. Dennis myös lupasi odottaa lähistöllä mikäli haluaisin välillä jäädä katselemaan inspiroivia juttuja omineni. Mediaattorit olivat seuranneet kaikkia näyttelyiden ripustustuksen vaiheita ja tunsivat kuraattorien sekä taiteilijoiden ajatuksia perinpohjaisesti.

Seisahdimme näyttelyn sokkeloisessa aulassa katsoen Diana Fonseca Quiñonesin teosta Los Amantes (2007) eli rakastavaiset. Videolla näkyy kuinka kaksi tulitikkua roihahtaa ja käpristyy toisiinsa. Dennis esitteli teoksen kuvauksena rakkauden palosta mutta muistutti että kiinalaisessa luennassa tuli esitettään tontunkaltaisena jumaluutena joka asuu talon uunissa. ”Länsimaisissa mytologioissa tuli liittyy Prometeukseen ja palavaan tiedonjanoon, mikä on johtanut atomin halkaisemiseen”, Dennis jatkoi esitellen Bruce Connerin Crossroads (1976) -videon. Pätkä esittää ydinkokeita tyylitellysti.

Jatkoimme kierrosta viivähtäen Diana Thaterin installaatiolla Untitled / Butterfly Videowall #2 (2008). Lattialle asetetut näytöt esittivät väriseviä perhosia. Hyönteisten tuntua vahvistettiin siipien värejä toistavilla loisteputkilampuilla. Seisoimme tovin hiljaa, jonka jälkeen Dennis avasi: ”Eero, saanko kysyä.. Mitä sinä olet mieltä perhosista?”. Hätkähdin ja änkytin, ettei kukaan ole koskaan kysynyt minulta moista. Pohdin ääneen, että niistä tulee mieleen keräily ja että ne ovat herkkiä. Dennis kiitteli yritystäni ja selvensi että videolla näkyvän perhosen kuuluvan lajiin joka säätelee omaa populaatiotaan. Seurasimme tapahtumaa, jossa yksilöt olivat päättäneet tuhoutua lajin säilymiseksi.

Dennis testasi tilannetta. Hän kysyi hienovaraisesti, tiesinkö kolonialismin olevan edelleen ajankohtainen aihe ja vaikuttava poliittinen olosuhde. Kun nyökkäilin tämä paljasti olevansa kiinnostunein näyttelyyn kuuluvista eri tavoin kolonialistisia prosesseja ja perintöjä pohtivista töistä. Siirryimme oitis katsomaan Bo Wangin ja Pan Lun yhteisteosta Misma, Plants, Export Paintings (2017). Kaksikanavainen videoinstallaatio kertoo Hongkongin kehityksestä ja suhteesta brittiläiseen imperiumiin. Teos käsitteli aihetta keskittymällä Eurooppaan tuotuihin kasveihin ja kaupungin satamassa työskenteleviin taiteilijoihin, joiden tehtävänä oli botaniikkaa esittelevien opusten kuvittaminen. Ele politisoi tutut huonekasvit esittäen ne maailmanvalloituksen palkintopokaaleina. Kerronta kävi läpi kaupungin kehitystä. Eurooppalaiset eliitit asuttivat ympäröivät kukkuloiden viileät laet, kauppiaat ja palvelut keskittyivät näiden alle ja laakson kuuma pätsi jäi kiinalaisille sekä likaiselle teollisuudelle. Keskustelussa Dennisin kanssa painottui, että asumisjärjestely kuvasivat ryhmien valtasuhteita.

”Eero, saanko sanoa.. Minun mielestäni kun yhteiskunta rakennetaan ennalta päätetyn mallin mukaisesti, tuloksena voi hyvinkin olla väärä kuva.”

Kiertelimme näyttelyä viivähdellen. Reittimme huomioi James T. Hongin Three Arguments about the Opium War (2015) -videon, joka käsittelee Britannian ja Ranskan sotajoukkojen 1800-luvun puolessavälissä käynnistämiä sortotoimia Kiinassa. Tapahtumat esitettiin maanosan teollistumisen alkulaukauksena, joka näyttelyn katalogiin viitaten asetti kehityksen mittareiksi globaalin lännen määrittämät normit. Tämän jälkeen Dennis esitteli Chia-Wei Hsun teoksen Spirit-writing (2016). Video on taltiointi Marshal Tie Jia -nimisen, Kiinassa syntyneen jumaluuden konsultointitapahtumasta. Tapa oli tuhoutunut kulttuurivallankumouksen takia, mutta elää edelleen Taiwanissa. Jumaluus toimii puisessa kantotuolissa jota kantaa neljä henkiopasta. Laatikko keikkuu ja lyö rytmejä josta oppaat voivat lukea vastauksia jumaluudelle esitettyihin kysymyksiin. Tässä tapauksessa jumaluus vastasi taiteilijan uteluihin siitä miten tämä suhtautuu hänestä tehtävään taideteokseen. Juttelimme teoksista pohtien, että ehkä kuraattorin on helpompi puhua Britannian ja läntisemmän Euroopan tuhoisasta vaikutuksesta Kiinaan kuin Venäjän valtion nykyisestä suhteesta maan alkuperäiskansoihin tai Krimin niemen miehitykseen. Minkäänlaista varmuutta siihen, että teokset kohdistuivat Venäjän politiikkaan ei näyttelyn teksteistä voi osoittaa.

Venäjän poliittinen tilanne ja historia houkuttelivat harjoittamaan kaksoisluentaa. Avajaisten yhteydessä järjestettiin tilaisuus, jossa kuraattori Weng ja Guggenheimin konservaattori Lena (Carol) Stringaryn keskustelivat “symbolisesta kuolemattomuudesta” sekä nykytaiteen konservoinnista. Konservaattori esitteli Eva Hessen Expanded Expansion (1969) teoksen elinkaarta. Hän kuvaili kuinka sen lateksinen pinta on vuosien saatossa hissukseen rapistunut ja muistuttaa hajotessaan ihmisen nahkaa. Tuntui ilmeiseltä että lausunto alleviivasi vastavuoroisesti kuinka balsamoitu ihmisen nahka alkaa hissukseen muistuttaa rapistuvaa lateksia. Omiin tulkintoihin oli kuitenkin vaikea luottaa, sillä taidetta oli liikaa ja näyttelyitä ympäröi jatkuva hässäkkä. Dennis valitteli kierroksen aikana toistuvasti puutteellisesti esille asetettuja, rikkonaisia ja täysin puuttuvia teoksia. Hän esitteli Instagram-tarpeita palvelevan peilisalin ”kuraattori-interventiona”, mutta paljasti että paikalla kuuluisi olla teos jota ei syystä tai toisesta saatu paikalle: ”Luulisin että meiltä loppui rahat”, hän tokaisi.

Kun kysyin, miten näyttelyn taiteilijat olivat valikoituneet Dennis arveli, että valtaosa heistä oli kuraattorin ystäviä ja kuvaili miten hienoa oli ollut nähdä eri puolilta maailmaa saapuneiden kaverusten hääräävän ripustuksen parissa. Näyttelyn ilmapiiri kannusti vapaaseen ajatteluun ja yleisö osallistui teoksiin lystikkäästi. Huomasin pienen porukan kertyneen Charlotte Posenensken Vierkantrohre Series DW (1967-) -teoksen ympärille. Pahvista valmistettu veistos muistuttaa ilmanvaihtohormistoa ja se voidaan rakentaa aina uudestaan edesmenneen taiteilijan ohjeita seuraten. Lähestyessäni hormin suulla ilakoivaa porukaa alkoi putken sisältä lennellä Felix Gonzalez-Torresin Untitled / Revenge (1991) -teokseen kuuluvia karkkeja. Näytöksen perään putken sisältä kurkisti hilpeä näyttelyvieras. Kaverukset kuvasivat tilanteesta estottomia selfieitä.

Noin puolet näyttelyn taiteilijoista olivat venäläisiä mutta näiden teokset jäivät vähemmälle huomiolle. Mielenkiintoisista taiteilijoista mainittakoon Evgeny Antufievin sekä Lyubov Naloginan, joiden nykykansan-nykytaiteelliset mosaiikkityöt peilasivat näyttelyä ympäröivää teollisuutta niissä käytettyjen kivilajien kautta. Kaupungille levittäytyviin näyttelyihin kuului Yeltsin-keskuksessa järjestetty AES+F-ryhmän Allegoria Sacra. Ryhmän jättikokoiset valokuvat olivat kuitenkin kaikki saman teoksen variaatioita ja kalpenivat samassa galleriassa esitetyn marikansan kuolemasuhdetta pohtivan etnografisen näyttelyn rinnalla. Ural Mari. No Death pohjautui kolmivuotiseen kansanperinnekartoitukseen, jonka dokumentaristinen valokuvakeskus (PHOTODOC) oli järjestänyt. Valokuvaajien lisäksi työhön osallistui antropologi Natalia Konradova.

Vierailu Asbestissa

Päänäyttelyn alemmassa kerroksessa oli esillä tutkimuksellisia teoksia, jotka olivat syntyneet biennaaliin liittyvän residenssiohjelman puitteissa. Residenssi tarjoaa taiteilijoille mahdollisuuden tutustua kaupunkia ympäröiviin tuotantolaitoksiin. Katalogi nimeää kymmenen osallistujaa eri puolilta Venäjää ja Eurooppaa. Osa teoksista kuitenkin puuttui ja Dennis paljasti että esillä oli myös keskeneräisiä töitä. Pyrkimys kytkeä biennaali sitä kehystävään likaiseen teollisuuteen on erinomainen, sillä se mahdollistaa taideteoksien ajamien arvojen peilaamisen niiden esillepanon ja esitystekniikat mahdollistavaan talouteen. Lontoossa asuvan Hannah Perryn teos Study in Masculinity (2019) kommentoi ilmapiiriä osuvasti. Videoteos kuvaa valimon tuotantovaiheita ja katukaivonkansien taontaa. Ilmeettömiä koneita siirtelemässä mielettömiä taakkoja. Koneiden työtä sävytettiin välähdyksiltä miesten voimannosto- ja painiharjoituksista. Teos hahmotteli prosessia, jossa teollisesti kehittyvä yhteiskunta syrjäyttää keholliseen suorituskykyyn ja työkykyisyyteen liittyviä vartaloihanteita. Tämä kriisi vaikuttaa akuutilta miesten kehoissa.

Biennaaliin ohjelmaan kuuluu vierailuja samoissa laitoksissa joissa taiteilijat olivat toimineet. Edellisiä vuosina vierailuiden yhteydessä on esitetty residenssiaikana syntyneitä teoksia, mutta näin ei tänä vuonna tiettävästi ollut. Eräänä retkikohteena oli kaivosta reunustava Asbestin kaupunki. Retken ohjelmaa ei esitelty oppaissa. Kyytiin ilmoittautuneet temmattiin matkaan nykytaiteen keskus NCCA:n kulmalta, josta meidät ajettiin parin tunnin päähän keskustasta. Perillä tutustuimme geologiseen museoon, joka esitteli asbestin sen kaikissa kuviteltavissa jalostemuodoissa. Opas kävi läpi kaivoksen historiaa ja kertasi sen valtaisat kivimalmin tuotantomäärät. Hän liikkui asbestiesittelyvitriinien lomassa sulavasti. Minusta tuntui kuumottavalta seistä myrkkyjen ympäröimänä, kasvotusten kauniinväristen näytteiden kanssa. Ryhdyin hengittämään nenän kautta.

Palatessamme bussiin, matkan mediaattori tarjoili meille minigrip-pussilliset asbestia. Nyytit oli ajateltu lahjoiksi. Pyörittelin serpentiinikivikokkaretta ja -kuituja hämmentyneenä. Matka jatkui suorinta tietä avolouhokseen pohjalle. Esittelyä johdettiin miehekkäästi ja yskäkohtaukset peiteltiin. Perillä montussa meille suotiin täysi vapaus peuhata poistoon määrättyjen kerrostalon kokoisten kaivoslaitteiden kanssa. Pöly tarttui kaikkialle. Osa matkalaisista riehaantui poseeraamaan kaivinkoneiden kauhoissa ja toiset kipusivat mutkitta kaivoslaitteiden päälle kauhistelemaan maisemaa. Tämän perään meidät kuljetettiin valtaisaan asbestinjalostuslaitokseen. Tehtaan tuhannet kiviaineenerottelukoneet oli suunniteltu täryttämään asbesti irti kivimurskasta. Leijuvaa asbestia kerättiin täryttimien yllä retkottavilla imureilla. Koko laitos oli sankan pölyn ja kuidun vuoraama. Esittelijä ei vaivautunut pitämään suojaimia, asbestipöly on niin hienoa ettei harso edes auttaisi, ja kertoi toiminnasta tyynesti. Kulkuamme vartioivat työntekijät seisoivat ovien pieluksilla kuin suolapatsaat.

Me, ryhmän ulkomaalaiset jäsenet, olimme kankeina kauhusta. Asbestin terveysvaarat ovat kehollistettua tietoa ja porukan hengitys salpaantui jo museossa. Ainetta oli kaikkialla ja sen välttely mahdotonta. Kaupungissa asuvilla ja tehtaissa työskentelevillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin luoda luonteensa, jotta kykenevät elämään heille osoitettujen työtehtävien kanssa. Biennaalin kontekstissa vieraiden muiluttaminen myrkylliseen tehdaskaupunkiin oli provosoiva ele ja muissa yhteyksissä kierros olisi ollut skandaali. Halutessaan asbestiretken voi lukea syvällisenä kritiikkinä globaalin lännen harjoittamia uusmaterialistisia ja uudempia toksisuuteen viittaavia taidepraktiikoita kohtaan. Visiitti muistutti että raskas teollisuus on nykytaiteen esitystekniikoiden ja talouden selkäranka.

Läntisemmän Euroopan taidetiloissa toteutuva uusmaterialismiin ja toksisuuteen viittaava työskentely on valikoivaa. Näytille asetetaan vain kaikkein puhtoisimpia jalosteita, myrkyttömämpiä yhdisteitä ja puhtoisista materiaaleista luotuja katastrofikuvaelmia. Globaalin lännen esityskäytännöt viittaavat toksisuuteen, mutta sen kehollistaminen on ulkoistettu ja väitän ettei kehollistamisen kautta synnyttämää tietoa oteta vastaan. Ennakkoluuloni asbestia kohtaan olivat niin jyrkät etten kyennyt kuulemaan kaupungin asukkaiden ja tehtaan työntekijöiden omaa esitystä heitä ympäröivästä todellisuudesta. Tämä on valitettavaa, sillä uskon että kaupungissa toimivat ovat kehittäneet varteenotettavia tapoja tulla toimeen syvän toksisuuden ja siihen liittyvän kalman kanssa. Uskon että meillä läntisemmässä Euroopassa on kiire sisäistää vastaavaa osaamista.

Retkeen osallistunut Ruotsin Moskovan suurlähetystön kulttuurikoordinaattori Stefan Ingvarsson muistutti englantia puhuville, että asbestin vieminen EU:n rajojen sisälle on rikos, ellei näytettä ole rekisteröity tutkimustarkoituksiin ja kaikki alueelta saapuneet jättivät pussit autoon. Utelin meitä saattaneelta mediaattorilta, minne ne päätyisivät. Tämä kertoi naureskellen antaneensa edelliseltä kierrokselta ylijääneet pussit lahjoiksi perheelleen ja myyvänsä tältä kierrokselta jäävät näytteet eteenpäin hyvällä hinnalla. Tätä ei ole syytä epäillä.

Keräännyimme kaivosvierailun päätteeksi etäiselle näköalapaikalle haukkaamaan happea. Näkymä yli 300 metriä syvään kaivokseen ja sen työntekijöihin tuntui yhtä etäiseltä kuin taannoisten siirtomaaherrojen näkymä Hongkongin laakson asukkaisiin. Paikallinen toimittaja kuvasi ryhmää ja poseerasimme kierrosoppaan valokuviin. ”Miten visiitti on muuttamut käsitystänne asbestin vaarallisuudesta?” minulta kysyttiin. ”Tehdaslaitoksenne on henkeäsalpaava” vastasin, johon kuvaaja hymyili näppärästi. ”Mutta pelkään edelleen asbestia. Opin että kaikkeen mikä tulee syvältä maan alta tulee suhtautua varovaisuudella”. Toimittaja puristi huulensa yhteen ja nyökkäsi kahdesti.

Teksti: Eero Yli-Vakkuri
Kuva geologisesta museosta: Elina Vainio
Kiitos ”In Various Stages of Ruins” -tutkimusryhmälle yhteisestä ajattelusta, tuesta ja matkasta.

Linkit
Ural Industrial Biennial 12.9-1.12.2019: https://fifth.uralbiennale.ru/en/
Tarjoilija, festivaalissani on liikaa teoksia (2019)

Kim Modig: https://www.teme.fi/fi/meteli/tarjoilija-festivaalissani-on-liikaa-teoksia/

Näyte videosta: Miasma, Plants, Export Paintings (2017) Bo Wang & Pan Lu: https://vimeo.com/253632992

Posted on

20191008

Coping with post Trans-Siberian railway blues. It’s been a week now and I’ve yet to unpack. I just pulled everything on my table, keep my stuff in a pile and shuffle it when I need things. Our return trip from Vladivostok to Helsinki took 180 hours. We only had a few daily breaks and a 10 h train change wait in Moscow. I managed to (almost) complete a review of the Ural Industrial Biennial during the ride, made some train ambient recordings and fixed a sock. Despite the discomfort, working on the train felt rewarding. Everything we saw and did fitted into a context. The travel and our group forged a dense social framework which I experienced to be supportive. Back here in Helsinki, I feel vague and I don’t know what to do next. I’m dreaming of new travels and looking for odd-jobs (barista for Starbucks, office cleaning -> edit: got invited to a job interview but the 3h/5d a week gig only pays 550 a month, which is impossible).

I have small gig in a week and I’m preparing for some teaching next month (post-structuralism for kids continues). Swapped my KP3 for a Leploop Multicassa v2. It’s superb and compliments my rack. I’ll miss the KP3 thou.. I had it for 3 years. It seems I’m into electro-acoustics, ploppy filter resonances and organic mutant drum patterns. I’ll try to build a dark techno setup using Multicassa with my softPop. I think they come from the same universe (edit: they really do). Build my first 1u module TRS breakout 1u. The closet I use for work is a mess.