Posted on

20191104

Returning from a teaching gig at Villa Arttu youth art school in Hyvinkää. I had the opportunity to spend a weekend with 28, 12-17 year olds, teaching “Performance Architecture” (as defined by Schweder) by using various movement, body awareness and voice based exercises. Participants came from Rovaniemi, Hämeenlinna and Hyvinkää. The group was divided in two batches which alternated each day between my workshop and a sound/media sessions taught by Simi Ruotsalainen.

The “Performance Architecture” workshops started with fake-laugh yoga and an exploration on how voices resonate inside bodies. Voice-making was framed as an internal-organ sculpturing exercise. Participants massaged the insides of their mouths using their tongues and attempted to identify where different tones resonate from. The idea of sound-making as an internal-organ sculpture practice was inspired by әṾӨȻΔ𐐉 -exhibition by Jenna Sutela & Lars TCF Holdhus at Sinne (2015). After the warm up we begun massaging your imaginations in a “What if…” session, in which participants only communicate by asking “What if…”. This exercise is something I picked up from a seminar called “Performative Utopias” organized by Reality Research Center in 2013 (for Baltic Circle).

Then we continued doing echo-izings: Each group member was expected to utter a word or tone, which others repeated. The word or tone had to relate to the space we were in. The exercise continued until everyone had shared their voice. The idea that everyone has to speak out for an exercise to end, was motivated by Peggy Pierrots community talk-shop guidelines from 2017. We practiced deep breathing, standing and walking in a confined space. These exercises were based on basic contact improvisation teaching techniques: The group begun by moving in a rigid grid pattern (90° turns, slow and fast walking). After a while they were allowed to stop their movements when they felt like it. The act of stopping was framed as a personal political strike, which offered an opportunity to reflect the situation. Striking as an action comes from an idea by Jussi Koitela: Activism becomes political, when people stop being “active” and reflect their situation.

After the trust within the group was founded, they begun to use the space more freely and we combined echo-izings to the movement. When people spotted motivating objects, shapes or things in the space, they were advised to stop, to point at the thing and voice their observation. Group members then followed the action: Stopped, pointed at the same thing and repeated what was said about it. This method of reading a space collectively was inspired by Patterns of Life by Julien Prévieux (2015). Participant were then advised to use the same technique for reflecting the joined movements and actions, that were emerging from within the group. Then the group spend a long silent session moving and exploring each others clothes, garments and jewelries. This lead into a very nice session, were people touched each others softly and recognized each others. Each phase of the exercise was discussed collectively before progressing.

Then we performed a repetitive minimalistic stepping dance choreography, which I saw executed as a part of the “Monstera” performance by Essi Kausalainen. I consulted Kausalainen about using her pattern in teaching and got some insight on it. The movement was framed as something intrinsic to living things and when setting it up for the participants I compared the dance to the movement of plants when they are seeking light. People associated the movement with something they do while “idling”, when waiting for a buss etc. We then performed very long sessions following the choreography and discussed what it felt like. People experienced the movement as soothing and enjoyed performing it collectively. We executed it in a large circle and the size of circle alternated during each session. It felt like we were breathing. I recorded the rhythm of our feet and we listened to the recordings, discussing how movement can be documented and how we can hear movement articulated. People seemed to really like listening and spend up to 10 minutes in silence, returning to the rhythmic noise they had produced earlier.

The group was then divided into 3-4 sub-groups, which were tasked to invent their own movement patterns. I presented the authoring of these patterns as a process were we write shapes inside our brains and recall them using muscle memory. We contemplated the ethics of writing inside an other persons brain and tried to visualize how our brains were altered by this experience. Reading was presented as a method of writing into oneself. The sub-groups then developed their own patterns in semi-privacy. After a while we returned to the collective circle, groups taught their pattern to others and performed them for as long as it took for everyone to incorporate them. After this we performed all of the different dances, so that they followed each other with out any forced direction. These sessions were recorded and we listened to them reflecting the experience. Here is a clip from the first session (12 students moving).

The event ended in a soft-lecture, trough which I attempted to explain what “performativity” and “post-structuralism” are. These sessions were more like chats as participants could ask questions and share their ideas during the presentation. The lecture was loosely based on Richard Schechners Performance Studies book from 2013 and the group was tasked to contemplate how repetition inscribes attitudes to our bodies. The workshop was a continuation of the “Post-Structuralism for Kids” sessions I taught in the same school in 2017. There is a short text about it in Finnish: Kehittäkää itsellenne lukihäiriö ja istukaa lattialla [Develop Dyslexia and Sit on the Floor] (2019).

Posted on

Kun kirjasto lukee meitä

Teksti julkaistu alunperin Mustekala verkkolehdessä ja sen toimitti Matti Tuomela.

Keskustakirjasto Oodissa avautui 11.1.2019 tilapäinen Kirjaston toiset älyt (The Library’s Other Intelligences) -taidenäyttely ja tapahtumasarja. Kokonaisuuden ovat kuratoineet New Yorkissa sijaitseva The New Schoolin mediatutkimuksen professori Shannon Mattern sekä Jussi Parikka, joka toimii teknologisen kulttuurin ja estetiikan professorina University of Southampton’s Winchester School of Artissa. Kirjastossa on esillä teoksia Jenna Sutelalta, Tuomas A. Laitiselta sekä Samir Bhowmikilta. Projekti on tuotettu Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin MOBIUS Fellowship-ohjelman sekä Helsingin kaupunginkirjaston yhteistyönä ja tuotannon koordinoinnista on vastannut kuraattori Ilari Laamanen. Teoksiin voi käydä tutustumassa vielä 10.3 saakka. (1)

Matternin ja Parikan kuratooriaalista prosessia esitellyt alustuspuheenvuoro korosti julkisten kirjastojen tärkeää roolia sananvapautta ja tietoyhteiskunnan kehitystä tukevina laitoksina. Tutkijoiden puheenvuorot saivat kirjastot näyttäytymään teknologisena infrastruktuurina, jonka tehtävänä on tukea kollektiivista mielikuvittelua. Myös kirjastojen erityinen asema kaupunkitilan harvoina epäkaupallisina julkisina (sisä)tiloina sai osakseen suitsutusta. Parikan kirjastoja koskevaan ajatteluun voi perehtyä myös viime kesän Ylen Kulttuuriykkösen radiolähetyksessä. (2) Taiteilijoiden valmistamat teokset viittaavat ihmisen ulkopuolisiin älyihin ja teosten valmistelussa oli hyödynnetty muun muassa kone-oppimista.

Jenna Sutela esitteli teoskokonaisuuden nimeltä nimiia ïzinibimi (2019). Oodissa esillä olevat tuotokset ovat osa laajempaa taiteellista ja tutkimuksellista prosessia, jonka myötä taiteilija on pohtinut muun muassa kielten kehittymistä sekä eri lajien (kuten ihmisten ja bakteerien) välistä viestintää. Avajaistapahtumassa huomio keskittyi Sutelan laatimaan taiteilijakirjaan, jonka sisältö on tuotettu osin koneälyä hyödyntämällä. Osa kirjan merkeistä ja kuvituksista perustuvat koneälyn tuottamiin muotoihin, joita se oli kehittänyt tulkitsemalla Bacilli subtilis bakteerien liikeratoja. Kirjasta tunnistettavat tekstit olivat peräisin 1900-luvun vaihteessa toimineelta meediolta Hélène Smithiltä, joka kertomansa mukaan kanavoi viestejä Mars planeetalta. Meedio kirjasi viestit automaattisella kirjoituksella, jota hän pystyi myöhemmin kääntämään ranskaksi.

Sutelan kirjaan voi tutustua Oodin kolmannessa kerroksessa, jonne on kätketty muutamia kopioita luettavaksi. Teos löytyy lystikkäästi “Muut kielet” osastolta ja lehdistötilaisuudessa mainittiin, että teos tulee mahdollisesti myös lainattavaksi. Ajatus taideteoksista, joita voi lainata kirjastosta, on nerokas aloite julkisen taiteen tuotannolle ja toivottavasti yleistyvä käytäntö. nimiia ïzinibimiin liittyvät käsitteet ovat vetovoimaisia ja idea on herkullinen. Avajaistapahtumassa kirjastovierailijat saivat ensikosketuksen teokseen aulaan projisoidun videon kautta. Valitettavasti aulatilan lukuisten eri infotaulujen kirjo hankaloitti teokseen syventymistä, eivätkä siihen kuuluvat tunnelmalliset äänet kuuluneet. Teoksen tekstitykset ovat luettavissa vain englanniksi, mikä tuntui poissulkevalta.

Tuomas A. Laitisen Swarm Chorus -teos koostui lauluesityksestä ja videosarjasta, joka esitettiin läpinäkyviin tilanjakajiin heijastettuina. Avajaistapahtuman aikana pieni esiintyjäryhmä vaelsi aulatilassa valkoisiin mehiläistenhoitajienasuihin sonnustautuneina. Laulajat toistivat pitkiä vokaaleja langattomiin mikrofoneihin samalla kun Laitinen käsitteli näiden tuottamaa ääntä työpisteeltään. Esiintyjät käyttivät myös kohdentavia ultraäänikaiuttimia äänien toistamiseen. Sävellystyö on teosselitteen mukaan muodostunut keskiaikaisten kaanoneiden pohjalta, jotka taiteilijan tulkinnassa liittyvät algoritmeihin.

Samir Bhowmikin Memory Machines (Muistikoneet) tuntui osuvan parhaiten Matternin ja Parikan virittämään pohdintaan. Bhowmik järjesti sarjan kirjaston yleisöltä suljettuihin tiloihin suunnattuja laitoskierroksia. Kierrosten aikana oli mahdollista oppia, kuinka Oodi rakennuksena toimii ja tutustua tehtäviin, joita sen uumenissa suoritetaan. Teos aktivoi tarkastelemaan ja kokemaan kirjaston tietokoneprosessorin kaltaisena teknologiana: samalla kun ihmiset käsittelevät saleissa lukemaansa, kirjastorakennus käsittelee ihmisiä ja kirjaa merkintöjä osapuolten välisistä suhteista esimerkiksi lainaus- ja tilavaraustietokantoihinsa. Teos valotti automatisoitujen prosessien vaikutusta tiedontuotantoon ja houkutteli arvioimaan kirjastolaitoksen ekologista kestävyyttä. Kriittinen lähestymistapa muistutti taiteilijan museolaitosta käsittelevästä väitöskirjasta “Deep time of the Museum – The materiality of Media Infrastructures” (2016), joka tarkastelee osittain museolaitoksissa käytettävien teknologioiden kytköksiä fossiilisiin polttoaineisiin ja riippuvuutta suljetuista (eli kaupallisten toimijoiden salaamista) järjestelmistä. (3)

Kierros oli rytmitetty hienovireisesti. Kävelyn aikana osallistujat tutustuivat muun muassa automatisoituun kirjojenlajittelukoneeseen, jonka perään seurattiin työntekijöitä, jotka latoivat kirjoja koneen rytmittämänä. Erityistä huomiota keskitettiin rakennuksen sisätilan ilmanhallintalaitteisiin, sekä erilaisiin maanalaisiin huolto- ja lastaustiloihin. Reitti kulki kiinnostavien kohteiden, kuten elokuvateatterin projisointihuoneeseen kautta, mikä mahdollisti kirjaston eri palveluiden rinnastamisen. Kehon eri aistien kautta kokeminen eli kuunteleminen, katsominen ja tilassa liikkuminen tuntuivat samanveroisilta tavoilta hahmottaa rakennettu ympäristö. Ryhmämme pysähtyi avainkohdissa, joissa taitelija esitteli käytössä olevia laitteita ja kertoi yksityiskohtaisesti niiden roolista kirjaston toiminnassa.
Jenna Sutela, nimiia cétiï, 2018, still-kuva videosta

Ryhmän mukana liikkui immersiiviseen esitystaiteeseen erikoitunut 00100 Ensemble, joka esitti matkan aikana tansseja ja muita sanattomia eleitä, jotka alleviivasivat ja kommentoivat Bhowmikin puheenvuoroja. (4) Ryhmän esiintyjien kädet oli maalattu sinisiksi, mikä mahdollisesti viittasi laitoksen uumenissa työskenteleviin näkymättömiin käsiin, eli kirjastotyöntekijöihin, joiden uurastus pitää käytännössä kirjastolaitoksen pystyssä. 00100 Ensamblen toiminta oli luettavissa kunnianosoituksena kirjastotyöntekijöille, joiden tehtävät ovat muuttuneet likipitäen kyborgisiksi. Koneiden rytmittämät prosessit ja erilaiset asiakkaiden tarpeita reaaliaikaisesti huomioivat palvelut ovat sirpaloittaneet kirjastotyöntekijöiden toimenkuvan. Saimme Oodin uumenissa seurata, kuinka ihmisten työpanos sovittautui koneiden ohjaamiin prosesseihin.

Ryhmässä toteutettavat kävelyesitykset korostavat yhteensattumia ja yhteisöllisyyttä. Ryhmien toiminta rytmittyy sanattomilla sopimuksilla ja matkan aikana vastaan tulevat tapahtumat sekä näkymät muuttuvat yhdessä koettuina erityisen merkityksellisiksi. Kierroksen aikana meidän ryhmämme venyi pitkäksi viilimäiseksi nauhaksi. Porukka nautiskeli rauhassa kirjaston kulisseista ja verkkaisuuden ansiosta pystyimme seuraamaan, kuinka laitos itsessään esiintyy. Kun ryhmämme käveli ympäri lämmönsäätelykeskusta, huomasin että 00100 Ensemblen jäsen luki kirjaa huoneen kulmalla. Tarkalleen samaan aikaan tilassa työskentelevä rakennushenkilö sääti lämmönsäätely-yksikköä ja tulosti toimen päätteeksi lapun Dymo-tarraprintterilla. Tarralapulla näkyi sarja sattumanvaraisen oloisia kirjaimia, numeroita ja viivoja. Tarran merkit viittasivat mahdollisesti laitteen huoltokirjaan ja ne oli suunniteltu luettavan skannerilla. Kirjan lukemisen ja toisen koneen lukemaksi tarkoitetun koodikielen kirjoittamisen eleet tuntuivat esityksen puitteissa pieneltä ihmeeltä. Huoneen kulmassa lukemista esittävä näyttelijä; työntekijä, joka kirjoitti koodia; kone, joka tulkitsi rakennuksen lämpötiloja (ohjatakseen niiden mukaisesti sisäilman kulkua) muodostivat siinä hetkessä järkevältä tuntuvan merkityshimmelin, jonka aikana kulttuurintuotanto, tiedontuotanto ja lämmöntuotanto (sekä kulutus) näyttäytyivät yhtenäisenä ja samanveroisena kulttuurisena ilmaisuna.

Kävely huipentui vierailuun rakennuksen väli- sekä ulkokatolle. Ryhmämme seisoi hetken pyryttävässä lumessa tihrustellen sisään rakennukseen kattoikkunoiden kautta. Kun palasimme sisään, kehojemme tuottama lämpötilamuutos tuli sensoreiden lukemaksi, jolloin automatisoitu laitteisto käynnistyi korjatakseen tuottamamme muutoksen. Kävelyn aikana harjoitettu kehon, tiedon ja teknologian yhteenkietoutuma mahdollisti, että pystyin hetken aikaa lukemaan omaa kehoani sen lämpötila-informaation kautta ja kuvittelemaan, kuinka kirjastolaitos luki minua tietona.

Bhowmikin kerronta tunnusteli, minkälainen yhteistoimijuus yleisön ja kirjastorakennuksen välillä muodostuu. Kävelykierrokseen kuulunut yllättävä kylmän kokemus oli oivaltava tapa alleviivata rakennuksen itsestäänselvältä vaikuttavaa mutta tärkeää tehtävää, eli ihmiskehojen lämpötilan ylläpitämistä. Teoksen viitekehyksessä Keskustakirjasto Oodin katto vaikutti hetken aikaa kylmyys-observatoriolta, jonka nimenomainen tehtävä oli muistuttaa pohjoisen ilmastoon aikanaan kuuluneesta kylmyyden kokemuksesta. Kylmyys on tulevaisuudessa luksusta.

Kävelykierros muutti meidät osallistujina eräänlaiseksi eläväksi kirjastoksi, joka muistaa ja tietää kuinka kirjasto rakennuksena sekä laitoksena toimii. Erottuani ryhmästä kierroksen jälkeen päädyin rupattelemaan toisen kerroksen verstastilojen henkilökunnan kanssa. Sain syvällisen perehdytyksen kirjaston uusiin palveluihin ja verstastilojen laitteistoihin. Keskustelun aikana paljastui, että henkilökunta on sangen tietoista kirjaston arvokkaasta tehtävästä informaatioyhteiskunnan edistämisessä. Kirjastot ovat olleet ensimmäisiä paikkoja, joissa oli yleisölle saavutettavia internetpäätteitä, kopiokoneita ja printtereitä. Kirjastohenkilökunnan näkökulmasta innovaatio-hypetystä uhkuvat 3d printterit, pelihuoneet, mediatuotanto-studiot ja kolvaus-asemat ovat varsin luonnollinen vaihe kirjastojen kehityksessä. Taiteilijoilla on kiire pysyä kehityksessä mukana, sillä kirjojen-jälkeisissä kirjastoissa voinee muunnella geenejään, lainata robotteja ja käydä väittelyitä koko-kansan-tekoälyn kanssa.

Teksti: Eero Yli-Vakkuri
Artikkelikuva: Tuomas A. Laitinen: Swarm Chrorus

Kuunneltavaa

Dr. Jiat-Hwee Chang (National University of Singapore) pohtii Singaporen kolonialistisesta historiasta seuranneita rakennuskannan muutoksia ja uudis-rakennusten lämmönsäätelyjärjestelmiä: The British Academy, 6.3.2017, Imagining infrastructures – Podcast (kohdasta 6 min) https://soundcloud.com/britishacademy/imagining-infrastructures

Viitteet

(1) Keskustakirjasto Oodi , 11.1.2019, Mobius – Kirjaston tekoälyt (tiedote) https://www.oodihelsinki.fi/event/helmet:177131/mobius-the-librarys-other-intelligencies/

(2) Kulttuuriykkönen (Toimittaja Pietari Kylmälä), 8.6.2018, ”Mikä tekee Suomesta näin ihmeellisen maan” – maailmalla hämmästellään suomalaisia kirjastoja (kohdasta 36 min) https://areena.yle.fi/1-4418182

(3) Bhowmik, Samir, 2016, Deep time of the Museum, https://shop.aalto.fi/p/571-deep-time-of-the-museum/

(4) 00100 ENSEMBLE kollektiivin verkkosivut http://00100ensemble.com/

Posted on

20190118

Visited the Oodi Central Library Public Art opening and saw works by Jenna Sutela, Tuomas A. Laitinen and Samir Bhowmik. The works were curated by Shannon Mattern and Jussi Parikka. The process was managed by the Finnish Cultural Institute in New York (Ilari Laamanen) and named Library’s Other Intelligences. Mattern and Parikka gave an well thought introduction to the curatorial process. They framed the library as an avant-garde public institution of knowledge distribution and gave a media-orientated introductions to the institutions history. The artists presented works which referred to artificial intelligences.

Sutela and Laitinen had very practical approaches to AIs and their artworks utilized machine learning and music generation algorithms. Bhowmik’s approach felt more advanced. His “Memory Machines” tour, performed together with the 00100 Ensemble, offered an analysis of the library as a culture-memory-factory.

Sutela explained that her piece is a fragment of an ongoing art-research process, in which she is investigating (among other things) the development of languages and exploring links between bacterial livelihoods and human-intelligences. She presented a unique artist-book titled “nimiia ïzinibimi” which was written using characters produced by a computer program. The book was available for the public to read and possibly for lend too which is very interesting (all public art should be distributed this way!). The characters for the writing were drawn by a machine, which based it’s designs on the movements of a branch of bacteria called Bacilli subtilis. The texts referred to a French medium Hélène Smith, who supposed had received messages from the planet Mars in the 1800s.

The concepts behind “nimiia ïzinibimi” are intriguing and the idea of using an artificial intelligence to fuse together the movements of bacteria (as seen on the plane of a petri-dish) and alphabet characters, for the purpose of presenting the uttering of a long-gone psychic-medium is inspiring! The characters looked like asemic writing.

Unfortunately the way the process was displayed at the library didn’t do justice to the complexity of the work. Visitors entering the library are introduced to it trough a short video, projected on the lobby wall. The video offered some hints to the thinking (texts were only in English, which felt rude). The projection was overcasted by a array of other media-displays and projections in the same space, which the library uses to announce it’s programming etc. Also using a binded-unique-artist-book to show the bacterial writings, felt offbeat in the Oodi context. Oodi as a the new central library, with its maker-space, emphasis on co-learning and event programming is not about books at all.

Tuomas A. Laitinen presented a “Swarm Chorus”, an ambient sound composition and a series of abstract videos, projected on a see-trough space divider. At the opening, three singers wandered the main lobby wearing beekeeper protective gear. They sang long vowels to wireless microphones and Laitinen effected their tones from his workstation. They also projected sounds using an ultrasonic speaker but I didn’t understand why. The work reminded me of surrealistic art. Both artworks felt like documentations or aestheticization of artificial intelligence driven processes but didn’t offer an engagement with the AIs themselves.

Bhowmik’s work fitted Mattern’s and Parikkas definitions of the library best. He organized a tour into the hidden territories of the library-culture-memory-factory. His work facilitated inquiries to the ecological sustainability of cultural institutions and the role automated systems play in knowledge production. Some parts of his approach felt very familiar from his dissertation: “Deep time of the Museum – The materiality of Media Infrastructures” from 2016 (mentioned earlier). During the tour we were introduced to automatic book sorting machines, temperature regulation systems, the backstage of movie projection halls, different service areas and the interior-and-exterior ceilings of the building.

Bhowmik paused the tour at key locations, were he made short introductions to the technologies present at the location or the 00100 Ensemble performed gestures and dances, which were illustrated and furthered Bhowmik reading of the site. The hands of the performers were painted blue, perhaps as a hint of the labor of the invisible hands which keep the library systems running. The actors visualized the cybernetic nature of library workers. As workers the tasks which constitute their work, are so fragmented and intertwined with mechanized automation processes, that their existence is reduced to a node of the institution-intelligence.

A walk or a tour is a great format for a performance, because in motion groups begin to make sense of themselves as an organization. Our group stretched into a think belt and which followed Bhowmik, like a fermented milk strain. People took their time to experience the site and thanks to Bhowmik presentation, we could witness how the library-culture-facture performed with us. We learned how the different building sensors read us and how the building changed its processes, according to the data it collected from us. We formed a temporary co-agency with the site. In some moments the actions of the 00100 Ensemble obscured the buildings own performances.

A fun coincidence took place in the temperature regulation room. A member of the 00100 Ensemble was reading a book at the corner of the room. Our group walked around the temperature regulation machine. I saw a worker adjusting the machine and printing a label using a Dymo Label-Priter. The label showed an abstract series of numbers and letters, which possibly refer to the service manual or are intended to be read by a scanner. The text and the act of writing a code, on the machine, with a machine felt like a small miracle. It felt very odd being cornered by an actor (faking reading), a worker writing code and a machine which was interpreting the temperature of the library and making adjustments to the heat regulators. Culture production, information production and heat production (or energy consumption) got intertwined in one view.

Bhowmik focus on the heat regulators felt very engaging thanks Dr Jiat-Hwee Chang presentation on the matter in the Imagining infrastructures podcast (2017), which looks at how the cooling systems of Singapore are linked to the cities colonial history. During the colonial era, building designs was westernized and traditional construction materials/technologies were abandoned. The local designs were well equipped in dealing with the heat but the interior temperatures of the westernized building had to be regulated using mechanical devices, which are depended on imported fossil-energy sources. Chang presented this is a prime show-case of the destructive nature of colonial thinking. It the case of Oodi the view to this process was reversed, as the primary function of the temperature regulation is to keep the space habitable by humans and to protect the books (by setting the humidity).

The last part of the tour was visit to the library ceiling, were we stood in the cold snow for a while. When we returned from the ceiling back inside, I had a flashback from the temperature regulation room. While returning inside, I imagined how our heat signatures would be identified by the temperature regulating machine-intelligence. The heat we had lost from our bodies was identified by the intelligence and it would make adjustment to the temperature of the building to compensate for the change. The walk made me capable to read my body as a mere composition of information (or heat), which needs infrastructure to sustain itself… Much like a book. Feeling cold as a part of an artwork was an interesting aesthetic experience (entropy?).

In a chat with the Oodi maker space staff (whom I befriended trough the Oodi Modular working group), I got a nice introduction to the new services the library is offering to it’s guests. I was told that libraries in Finland have been very influential in the establishment of the contemporary information society. Libraries provided the first public internet terminals, the first public access printers and copy-machines. From the staffs view, the 3d-printers, meeting rooms, media studios and soldering stations (which the second floor of the library is committed to) are a natural extension of this process. The staff made a joke: “Next year we’ll have DNA sequence CRISPR printers and the first the Peoples Artificial Intelligence”. I’m exited to see what kind of art will be developed by guests of the library.

Posted on

20180621

Why I No Longer Read Heavy Books (2018) Andy West. A touching coming of age (coping with trauma) short story. I’m particularly moved by the authors description of his father.

My father was in front of the TV, topless on the couch. I can recall the swirls of dark hair on his chest and shoulders. He was smoking filter tips and drinking beer from a can. I was sitting on the floor between him and the TV. An advert came on appealing for donations to help starving people. Gaunt African children appeared on the screen. The shape of their bones showed through their limbs. Their teeth and eyes looked cartoonishly large in their narrow faces. My father took the lid off of a tin of chocolates that was on the coffee table next to him, took out a chocolate and threw it at the screen.

Radio Enemy 008b a junky – cut-up harsh noise compilation by Yan Jun’s associates from China.

Jenna Sutela interviews Shu Lea Cheang A Network of Spores (2017).

In my view, orgasm is a very conscious, dedicated endeavor, a hard-earned pleasure that often involves durational, tedious foreplay. The Japanese word for orgasm, iku, actually means “going” rather than “coming.” Upon arriving at orgasm, in Japanese one might call out iku, iku, going, going. Between coming and going, the spark of controlled energy flows both ways. Before Tinder and Grindr, I.K.U. portrayed stored orgasm data on-the-go, ready for download and consumption, a clean transaction sans foreplay.

DIY: MIDI Thru Box a good tutorial by Marocco Dave (2017) for building a useful midi utility.

Aural Archipelago “is an online repository for the musical sights and sounds of Indonesia”. An archival project by Palmer Keen (an American DIY ethnomusicologist). A year ago I wrote that all sampler technologies colonize by default but recent afrofuturist discussions and experiences listening noise have lead me to think that samplers are not as bad as I though. It’s easy forget that we are listening to media (not sound). Digital artifacts caused by compression and other glitches are a big part of the experience. Glitches develop a secondary narrative, a stream of involuntary noises and pauses which feel very lively (every listening experience is different depending on network speeds, changes in audio player standards etc.). Digital (and particularly online) audio is more like LP than LP. Archives never preserve content, they only collect data. Archives only have political and cultural influence if we believe that a recording can capture the essence of a performance and that the subject of the recording will not benefit from it. Also… These recording are so great that I can’t complain. My favorite so far is Sarka Rangsang. Dijf Sander’s Jaipong is dope too (Massive Attack mixed with Doors) but his art could be interpreted as an appropriation.

I’m on my way to Saarijärvi (on a train via Jyväskylä). Three kids (6-12 years) are travelling alone. The youngest asked the oldest: “Sisu, which one would you like have: A years worth of ice cream or a years worth of barbecue food?”. Sisu replied: “Barbecue food of course, because it’s more expensive then ice cream”. They all nodded in silence because Sisu’s answer was so wise.

I’m having the time of my life with the Bastl Kastl and a Zoom 70cdr on a train. I’m having great results changing the different synthesis modes using the random voltage pattern generator. I’m wandering in a solid but relaxingly random ambient&noise territory. My only question is how to expand my setup from here. Zoom 70cdr is working as a plate reverb and a delay which I toggle when changing sounds. I guess I have to find a drum machine next (A Leploop Multicassa perhaps).