[Fi] Uusmaterialistista yhdyntää (Esitys-lehti 4/2016)

Teksti julkaistu alunperin Esitys-lehdessä vol. 35 MASTURBAATIO 4/2016. Tekstissä käytetyt kuvat avoimella lisenssillä Openclipart palvelussa.

Itsetyydytyksen tueksi kehitetyt seksivälineet ovat teknistyneet ja muuttuneet monimediallisiksi. Missä vaiheessa ne edistyvät niin pitkälle että niihin yhtyminen lakkaa olemasta masturbointia? Pohdinta muuttaa performanssitaiteilijan seksivälinetestaajaksi.

Henkilökohtaiset seksijärjestelyni ovat arkisia. Flirttiin sisältyy lastenhoidon koordinointi ja näennäisen spontaanit makeisostokset. Myös omankäden seksijutut ovat yksinkertaisia ja nopeita. Kun nykytilaansa katsoo kriittisesti, niin tuntuu että on syytä perehtyä kehon nautintoihin vielä kun jaksaa. Oman seksuaalilukutaidon kehittäminen on järkevämpää ajankäyttöä kuin kahvakuulajumppa työkunnon ylläpitämiseksi. Myös parisuhteen kannalta on järkevää kartuttaa eroottista osaamistaan. Masturbointi tarjoaa matalan kynnyksen väylän seksuaaliseen uudistumiseen.

Käsipeli alkoi esiteininä refleksinomaisesti ja vakiintui nopeasti tärkeäksi sekä erityislaatuiseksi taidemuodoksi. Vaikka toimeen saattoi liittyä toisia kehoja koskevia fantasioita oli itsensähyväily myös syventymistä nautinnon tuntemukseen itseensä. Varhaisvaiheessa itsensäkoskettelun ero muihin aistimuksiin oli niin räikeä että se ohjasi pitkiin, polveileviin tuokioihin. Kehon herkimmistä tuntemuksesta puhuttiin poikaporukoissa kärjistäen. “Pakottava tarve vetää käteen” esittäytyi 90-luvun esiteinimiehuuden mittana. Kertomalla karskeja juttuja lunastettiin määrittelyvaltaa omasta kehosta ja puheita täydennettiin myös fantasioilla ja juoruilla. Rehvastelevien runkkujuttujen rivien välistä on jälkikäteen luettavissa myös vilpittömiä yrityksiä oppia ja jakaa tietoa erityisistä nautinnoista.

Tietoa jaettiin esimerkiksi tekniikka- ja välinesuositusten kautta. Alkukantainen masturbointivinkki oli istua oman käden päällä ennen itsensähyväilyä, jolloin puutunut käsi tuntui vieraalta. Uusia tuntemuksia haettiin suihkussa ja elimen jumittumisesta purtiloihin liikkui varoittavia vitsejä. Moninmutkaisemmat masturbointivälineet edellyttivät askartelutaitoja ja näkemystä. En muista kokeilinko, oliko joku kokeillut vai mistä on jäänyt muistiin ajatus: Keittää makaroneja ylikypsiksi, laittaa niitä tyhjän vessapaperirullan sisään, sulkea rullan päädyt elmukelmulla ja työntyä tuubiin kelmun läpi.

Välinekokeiluissa ei ole kyse toisten kehojen simuloimisesta. Tekniikoiden kautta oli helpompi puhua oman kehon tuntemuksista ja toimiin motivoi myös normien rikkominen. Makaronirullassa yhdistyi ruualla leikkiminen, vessajutut ja seksi. Lämmintä eloperäisestä jätettä, selluloosaa ja muovia yhdistävä putki muodostaa merkitysten hetteikön, jonka kautta voi yhtyä monipuolisesti kodin piirin pintoihin ja materiaaleihin. Kotiin kuuluvien esineiden ja kemikaalien, kuten kosteusvoiteiden käyttäminen sukupuolielinten hyväilyyn on näppärä keino murtaa perhenormeja.

Teknoseksi on syrjäyttänyt perinteisen käsityön

Mystiset seksirituaalit kuuluvat kuitenkin menneeseen sillä vallalla on kliininen suhde masturbointiin. Nykyään toimeen kannustetaan eheyttävänä sekä terveyttä edistävänä harrasteena! Kotikutoisten viritysten sijaan tarjolla on hygienisiä tekno-makaronirullia ja ergonomisia sporttisauvoja. Toimen ympärille on virittynyt mittavaa kulttuuriteollisuutta, joka vaikuttaa ymmärrykseemme seksuaalisuudesta biologisena ja kulttuurisena voimana. Olemme kaikki teknoseksuaaleja. Muokkaamme kehojamme kemioilla ja kirurgialla. Seksuaaliseen itseilmaisuumme vaikuttavat kameroiden optiikat, latausajat, sukupuolitetut Emojit ja näyttöjen resoluutiot.

Tekniset seksivälineet synnyttävät uudenlaisia kysymyksiä toimien intimiteetistä ja normeista. Kuluttajien huolena on älyvibraattorien hakkerointi, valmistuslaitosten työntekijöiden työehdot ja välineisiin liittyvän suurteollisuuden ympäristövaikutukset. Pornoteollisuuden jätit kuten PornHub™ ovat vastanneet kysymyksiin järjestämällä erilaisia ympäristötietoisuutta edistäviä kampanjoita. “Pornhub Gives America Wood” -kampanjan aikana firma istuttaa puun jokaisesta isoja kikkeleitä esittelevien pornovideon toistokerrasta. Käteenvetämällä voi siis nykyään maisemoida. Erilaisia seksijärjestelmiä on tarjolla niin paljon että päädyn hakemaan apua seksivälinekaupan ammattilaiselta Eero Meroselta. Yrittäjä aloitti yli 20 vuotta sitten VHS pornoelokuvien postimyynnillä ja vastaa nykyään Helsingin tunnetuimmasta seksiliikkeestä Keltaisesta ruususta.

“Jos sä et uudistu jäät kelkasta” Meronen neuvoo ja katsoo ystävällisesti silmiin.

Internet romautti pornoelokuvien myynnin yhdeksän vuotta sitten ja nykyään kauppa pyörii 90% välineiden ympärillä. Vuosien saatossa isoin muutos on ollut puodissa asioivien naisten määrän kasvu. Asiakkaat ovat vanhempia kuin ennen ja hakevat usein liukuvoiteita. Kaupassa näyttäytymistä ei enää pidetä nolona sillä seksuaalista elinvoimaisuutta arvostetaan. Kivijalkakaupalla on vakaa paikkansa, sillä välineiden ominaisuudet ja tuntu vaikuttavat ratkaisevasti ostopäätöksiin. Laitteisiin tutustuu parhaiten tunnustelemalla myymälässä olevia mallikappaleita. Välineiden tekninen edistys näkyy parhaiten sauvoissa, joiden kehitys on ollut tasaista. Alkuaan sauvat sai päälle ja pois, sitten värinän voimakkuutta pystyi säätämään ja nykylaitteiden värinäkoreografioita voi sommitella kännykkäsovellusten kautta. Vaikuttavin tekijä värinä on kuitenkin säilynyt alusta pitäen.

Esittelytiskiltä löytyy Suomessa suunniteltu Nibble™ älyvibraattori, jonka voi säätää reagoimaan äänen voimakkuutteen ja käynnistymään kehon lämpötilan perusteella. Huudahtelemme Merrosen kanssa dildolle jolloin se käynnistää värinän äänenpainomme mukaan. Edistyneimmillä laitteilla voi myös kerätä biometristä dataa ja niihin kuuluu sparraus-ohjelmia. Toistaiseksi yksinkertaiset tuotteet myyvät kuitenkin paremmin.

Naisille suunnatut seksilelut ovat pääsääntöisesti ei-esittäviä, tyylikkäästi pakattuja ja humoristisia. Hetero ja homomiehille tarjotut seksilelut näyttävät irtileikatuilta ruumiinosilta. Nyky-makaronituubit ovat konservatiivisia. Kun niitä tarkastelee propagandana niin esittävyys pyrkii kohdistamaan halut toisten ihmisten ruumiisiin. Poikkeuksena ovat anustapit, jotka ovat muodoltaan tasa-arvoistavia. Propaganda ajatusta alleviivaavat myymälän keskellä löytyvät Fleshlight™ sekä Fleshjack™ tuotteet, joiden aukot on mallinnettu kuuluisien pornoesiintyjien mukaan. Välineitä markkinoidaan aidon tuntuisuudella. Niiden sisäosat on tosin vuorattu ihmis-anatomiasta poikkeavilla nystyröillä, spiraalinmallisia torvilla ja joustavilla kanavilla. Laitteen ulkokuoret on naamioitu taskulampun näköisiksi ja se neuvotaan käytön välissä kätkemään työkalupakkiin.

Nykymasturbointi on yhtymistymistä tulevaisuuden olioihin

Esittävän taiteen perinteistä poikkeavat vain muutamat läpinäkyvät torvet sekä “Fleshlight™ Freaks! The Alien” malli. Ihmisreijän sijaan The Alienin voi fantasioida mallintavan tuntemattoman lajin huokosta tai korvaa. Tuotteen sininen väri tuo mieleen terveyssidemainoksista tutun sinisen nesteen. Camp henkistä tuoteselostetta lukiessani Merronen tarjoaa tuotteeseen reilun alennuksen. Teoreettinen lähestyminen seksivälineisiin muuttuu lihalliseksi ja päädyn välinetestaajaksi. Kokeilun perusteella laitteen viehkeys perustuu sen moninmutkaisuuteen eikä vieraannuttava ulkonäkö vaikuta kokemukseen. Intiimi hetki muovin kanssa edellyttää erikseen ostettavaa läpinäkyvää liukastetta. Voide on samaa mitä puodissa asioivat eläkeläiset käyttävät.

The Alien on valmistettu samasta silikonista kuin ei-esittävät sauvat ja niiden on helppo kuvitella kuuluvan samalla muoviselle eliölle. Erilliset seksivälineet liittyvät toisiinsa viimeistään ympäristövaikutuksen kautta. Lelujen muovit kertyvät luontoon ja muuttavat ympäristöämme. Meriin päätyneiden kemioiden joukosta on jo tunnistettu uudenlaisia muovia mieliviä mikrobikantoja. Kemikaalit vaikuttavat myös isojen eläinten kuten ihmisen hormonaaliseen toimintaan ja ne ilmeisesti aiheuttavat muutoksia sukusoluissamme. Synteettisiin nahkoihin yhtymällä voi siis edistää uusien muoveissa viihtyvien mikrobilajien kehitystä ja kannustaa biologiset normit ylittävän ihmisyyden muodostumista!

On kuitenkin ongelmallista että seksivälineiden kehitystä ohjataan suuryritysten toimesta. Raaka-aineiden jalostus ja lelujen valmistaminen on mahdollista vain luontoa sekä työntekijöitä välineellistävien taloussuhteiden kautta. Laitteiden välittömät ympäristövaikutukset jäävät muiden kuin laitteista yli 100€ maksavien asiakkaiden kannettavaksi. Klassinen makaroonituubi ja sen johdannaiset suovat seksuaalisen uudistumisen kannalta radikaalimpia mahdollisuuksia. Petrokapitalismin sijaan ne muodostuvat paikallisten kotitalouksien, käsityötaitojen ja avoimen tiedon jakamisen kautta.

Eero Yli-Vakkuri

Lisää aiheesta:
Heather Davis, “The Queer Futurity of Plastic” (2016) https://vimeo.com/158044006
Paul B. Preciado, “Countersexual Manifesto” (2002)
Angel Archer, “Botline Bling” (2016) http://reallifemag.com/botline-bling/
Alexander R. Galloway, “Queer Atonality” (2014) http://cultureandcommunication.org/galloway/queer-atonality

[Fi] Levynkansi ilman levyä

Featured Video Play Icon

Oheinen teksti löytyy ARTSI & Into Kustannus ja Svart Records julkaisemasta COVER ART – ELÄKÖÖN VINYYLI  kirjasta. Tekstissä esitelty Record Singersin levynkansi on esillä ARTSIn samannimisessä näyttelyssä Myyrmäessä. Näyttelyssä voi nähdä myös ryhmää esittelevän dokumentin. Oheiseen tekstiin sisältyvät kuvat on ladattavissa omaan käyttöön. 

Myyjä kuuntelee sepustustani puolikorvalla ja käy vaihtamaan kassakoneen kuittirullaa. Kiskon levynkantta repusta ja valittelen sen tuhriintunutta pintaa. Tuntuu epävarmalta, joten luettelen teokseen liittyvien taiteilijoiden nimiä: “Palkittu valokuvataiteilija Jorma Puranen, se Hannu Väisänen, arvostettu Mirja Airas, taiteen akateemikko Outi Heiskanen ja Pekka Nevalainen, joka oli siellä Documenta IXssä. Mutta tää ei siis ole myyntipuhe. En siis yritä myydä tätä sillai mutta…”, soperran, kun myyjä vilkuilee hermostuneesti. Se arvioi onko farkkutakkini reiät tupakanpolttamia vai designia, olenko varastettua tavaraa kauppaava pummi vai harvinaisia levyjä keräävä hipsteri. Myyjä pledraa tuplavinyylikantta mutta ei tunnista sitä. Hän naureskelee, että siihen valmistumisvuonna 1974 merkattu seitsemän markan hinta on kohtuullinen, kun sisällä ei kerran ole edes levyjä. Sullon kannen takaisin reppuun ja poistun levykaupasta vaivautuneena.

Record Singers -levynkansi ei ole sellainen kokeellisen musiikin klassikko, jonka jokaisen levymogulin tulisi tuntea. Levynkansi ilman levyä on käsitetaideteos, joka viittaa kokeellisen musiikin äänettömiin klassikoihin, sävellyksiin ja äänitteisiin, jotka koostuvat tauoista ja hiljaisuudesta. Vastaavista teoksista nautitaan yleensä pohdiskelemalla hiljaisuutta vangitsevan äänitteen materiaalisuutta tai hiljaisuuden esittämisen kokemusta. Näihin kansiin ei kuitenkaan sisälly äänitettä, kappalelista on tuulesta temmattu ja teosta on esitetty julkisesti harvakseltaan. Tunnistettavuutta hankaloittaa myös että jutun takana ei ole musiikin saralta tunnettu bändi vaan taiteilijaryhmä nimeltä Record Singers, joka muistetaan performanssitaiteen historiikeista ja ryhmän jäsenten menestyksekkäistä urista kuvataiteilijoina.

Porukan aktiivijäsenet Väisänen, Airas, Heiskanen ja Nevalainen ystävystyivät 1970-luvun alussa Pentti Kaskipuron grafiikan tunneilla Taideteollisessa korkeakoulussa. Nuoret kokoontuivat työskentelemään yhdessä ja alkoivat järjestää kaveripiirilleen esityksiä. Esityksiä nähtiin näyttelyiden avajaisissa, jatkoilla ja kotibileissä. Kavereille esiintyminen ei ollut tuohon aikaan poikkeuksellista. Ennen multimedioita, karaokelaitteita ja Youtube-soittolistoja ihmiset viihdyttivät toisiaan esityksillä, lauluilla ja lukemalla ääneen. Record Singersin esitystaiteellinen toiminta on perua tällaiselle yhdessäolon kulttuurille. Tempauksiin osallistui myös yleisöä ja keitä paikalle kulloinkin sattui. Esitystoiminnan rinnalla toimi Bellinin akatemiana tunnettu opintopiiri, ryhmä tuotti omia lehtiä ja pyöritti yksityistä kirjastoa. Kirjaston sääntönä oli, että sen piti mahtua yhdelle hyllylle. Uudet hankinnat syrjäyttivät edelliset, mikä takasi sen, että tarjonta pysyi ajan hermolla.

Levynkannen kuvat on otettu Heiskasten Katajanokan kodissa. Valokuvat ja kannen suunnittelutyön on tehnyt Puranen, joka tutustui porukkaan hakeuduttuaan Kaskipuron oppiin. Teos syntyi Purasen Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen opintojen kurssitehtävänä. Ohjeistuksena oli suunnitella levynkansi ja Puranen keksi pyytää opiskelijatoverit poseeraamaan bändinä. Sisäkannen piirros on Väisäsen ja takakannen kappaleiden nimet Purasen ja Heiskasen keksimiä. Kuvat on otettu samassa tilassa, jossa ryhmä esitti kotiteatteriesityksiään. Olohuoneen jakava kaksoisovi toimi näyttämörakenteena ja kirpputoreilta hamstratut nukkaiset rievut puvustuksena. Puranen muistelee Record Singersin toimintaa lämmöllä. Taiteellinen työskentely oli vapautunutta ja ideoita vietiin eteenpäin porukalla. Näin jälkikäteen taiteilijaa harmittaa ainoastaan, että teos toteutettiin niukoilla resursseilla. Työkaluina ja kirjasimina käytettiin mitä satuttiin löytämään.

Porukka innostui kannesta ja siitä teetettiin sadan kappaleen painos. Levyn tuotannosta ja toteutuksesta vastasi nimellisesti Riepukulkusäätiö, joka toimi Bellinin akatemian vertaisrahoituskanavana. Painosta myytiin valmistumisvuonnaan ryhmänäyttelyn yhteydessä J.O. Mallanderin luotsaamassa Halvat huvit -galleriassa, mitä kautta se kytkeytyy suomalaisen avantgarde-musiikin historiaan. Toimittaja Jukka Lindfors muistelee 2001 julkaistussa artikkelissa, että levy on “kansainvälisessäkin mitassa kokeellisen musiikin kirkkaimpia helmiä”. Hehkutus on laadittu kieli poskessa, levyä näkemättä ja alkuperäisen teoksen henkeä kunnioittaen (Record Singersin filosofiaan kuului historian väärentäminen). Lindfors pitää teosta edelleen maininnan arvoisena, radikaalina irtiottona kuunneltavan musiikin perinteestä. Idea on hauska ja saa lukuisat hiljaisuutta alleviivaavat äänitteet ja sävellykset tuntumaan turhantärkeiltä.

Kun teosta tulkitsee Nevalaiselle mieluisan pop-taiteen hengessä, sen voidaan nähdä aikansa pop-kulttuurin kritiikkinä. Levynkannessa rennosti istuskelevat taiteilijat ivailevat poseerausbändeille, joiden jäsenten ulkonäkö ja tyyli esittäytyy musiikkia tärkeämpänä. Halu näyttää hyvältä yhdessä ei kuitenkaan ole pöllömpi motiivi bändin perustamiselle. Bändi on oikeastaan nerokas organisoitumismalli. Sen kokoamiseen ei vaadita virallisia asiakirjoja ja jäsenet saavat välittömästi itsetuntoa tukevan statuksen. Toisiaan tukevassa, yhteistä ääntä kantavassa joukossa voi kokeilla sovinnaisuuden rajoja. Record Singers -ryhmän räväkät tempaukset ovat toimineet tukena ja kannusteena taiteilijoiden myöhemmille urille.

Ryhmän tuottama taide ja organisoituminen vierasti ajan keskushallinnollista ajattelua. Taiteilijat käänsivät selkänsä yhtenäiskulttuuriin tähtäävälle politiikalle ja todistivat, että jatkuvassa hajoamistilassa oleva, monipäinen taiteilijaryhmä kykenee pitämään yhteistä ääntä – itsesensuuri paineesta piittaamatta. Levynkansi ilman levyä muistuttaa miksi levyjä ylipäätänsä tehdään: yhteisen liikkeen ja organisoitumisen tueksi. Puranen loi historiaa vangitsemalla eri suuntiin versoilevan taiteilijaporukan yhtenäisenä ryhmänä.

Kirjoitus Eero Yli-Vakkuri. Selvitystä varten kuultiin Record Singers ryhmän jäseniä, Jukka Lindforsia sekä Jorma Purasta. Kiitos Pietari Kylmälä.

Luettavaa:

Anttonen, Erkki (toim.): Performance, aktio, happening. 1995

Lindfors, Jukka: Arktinen Historia – Suomi-avantgarden esipuutarhureita. 2001

 

[Fi] Perfo-raportti: “Nopee kuin internet – Kuka ekana saa päättää”

Oheinen Perfo-raportti on kirjoitettu reaaliaikasesti päivittyvään verkkokirjoitusalustaan tapahtumapaikalla. Tapahtuman yleisö on saattanut seurata kirjoitustyötä sen valmistuessa. Kirjoitusvirheet on korjattu tapahtumailtana. Edit-taidemedian järjestämässä tapahtumassa keskusteltiin taidekirjoittamisen tekniikoista ja käytännöistä internetin aikakaudella.

17:09 Aika lähteä kohti Amosta.

17:26 Joudun etsimään museon osoitteen verkosta kun en oo koskaan ennen käynyt. 65A puolillaan, ulkona pilkkopimeää, näkee vaan ittensä ikkunoista.

17:31 Luen hs.fi maksumuurin takaa avioliittolaki äänestyksestä. Siitä uutisoidaan kuin urheilutapahtumasta.

17:35 Kuraattorit järjestää kokoajan keskustelutapahtumia, taiteilijat näyttelyitä jossa esittelee tavaroitaan. Työpajatoiminta korjaa potin. Siinä yhdistyy molemmat ja kaikki saa osallistua.

17:49 Koleaa. Kävelen päin punaisia.

18:00 En heti löydä ovea ja kierrän foorumissa. Löydän pienen sivukujan ja kylttejä.. Nousen hissiin ja kuudenteen kerrokseen. Läsnä odottamattoman paljon porukkaa. Tarjolla punaviiniä ja juustoa. Hienon oloinen museotila. TIiliseiniä, taidetaan olla ullakolla. Tuntemattomia ihmisiä yleisössä, enemmän kuin odotin. Ehkä 40.

18:03 Laura Köönikkä kokoaa kamojaan esiintymistilan edessä. Huoneen päädyssä on pöytä ja pöydällä macbook sekä äänimikseri. Tuoleja seminaarihenkisesti puolikaaressa. Jengi varoo eturiviin istumista. Toni Ledentsa tulee viereen: “Onks täällä mitään tarjoilua?”. Ohjeistan ja mies siirtyy tiskille. Edit-verkkotaidemedian tyypit seisoo lavan laidalla. Yhdellä on kello, jossa kullanvärinen reunus ja tablettitietokone kourassa.

18:06 “Joko mennään” kysyvät. Tapahtuman järjestelyistä vastaavat Edittiläiset hakeutuu samaan nurkkaan. Ne on kutsuneet meidät tänne. “Noniin.. Juuh”. Tervetulijaissanat ja järjestäjät esittelee itsensä.”Me olemme Edit, minä olen Viivi Poutiainen.. Mietittiin että esitellään ittemme niin että kukin kertoo mikä teksti olisi. Minä Viivi olisin Post-it lappu”. Anna-Kaisa Koski kertoo että olisi jonkinsortin pullopostipullo. Tuomas Launainen sanoo olevansa vessakirjoitus. Sanna Lipponen haluais olla satukirja mutta olisikin kalenteri. Ne mainostaa että on paljon alkoholia tarjolla. Seuraavaksi leikitään yleisön kanssa tutustumista, kerrotaan vieruksille omat nimet ja mitä kirjoituksia oltaisiin. Kerron olevani Eero ja sanomalehti.. Unohdin pojan nimen jolle puhuin enkä muista mikä kirjoitus se olisi. Toinen jolle puhuin oli Viivi joka olisi muistilista.

18:11 Twitterseinä esitellään. Mitä #nopeekuininternet tägillä kirjoitetaan näkyy kaikille tilassa. Kuumottaa. Mut esitellään että olen täällä tweettaamassa ja käymässä keskustelua verkossa (enkä ole – ajattelen). Ensin on läpikäytävänä “Keissejä”. Pahoitellaan että puhutaan keisseistä. Näiden perään on sitten sitä paneelia. Loppupuheenvuoroja saa kuulemma vetää kuka vaan.

18:13 Keisseinä ovat Köönikkä & FAT, “Timantit on ikuisia” ohjelma Radio Helsingistä ja mä “puhuva ja kirjoittava taiteilija”. Köönikkä ensin.

18:14 “FATin alkuperä on että kun olin Framen johtajana ja tehtiin Frameria Kasino Creativen kanssa niin Framer sai hyvän vastaanoton. Se lehti oli demokraattinen yritys edistää kaikkia Framen hankkeita. Framework oli myös suosittu, se oli ennen Frameria. Sille on ollut hyvä kysyntä myös näin jälkeenpäin. Jäin pois Framesta ja kysyin Kasinolta, että haluisko ne lähteä tekemään lehteä mun kanssa. Ajatus oli sillai hullu että se tehtäis englanniksi. Tehtiin OKMmän hakemus. Konsepti oli iso ja sitä mietittiin pitkään. Ateneumin kahvilassa luotiin ajatus että se olis FAT, läski siivu kulttuuria, kirjamainen juttu, hevisetti suomalaista taidetta. Arhimäki ystävällisesti myönsi 76 000 kahteen lehteen. Se oli pieni lottovoitto. Prosessi kesti pitkään. Siinä oli monta sellasta synkkää virkamies-työ hetkeä taustalla. Lehti tehtiin selkänahastamme ja pidettiin julkkarit Design Museolla, samassa yhteydessä näyttely. Saatiin hyvä vastaanotto. Pressitilaisuudessa oli vaan Otso Kantokorpi ja Framen harjoittelija. Otso sanoi, että tämä ei aurinkoa nää kun saatte apurahan käytettyä. Sen jälkeen ollaan oltu kuiteski menestyksekkäitä. Lehtihifistelijoiden kokoontumisajoissa ollaan näyttäydytty pitkin maailmaa ja sitten viimeksi oltiin Lontoon Design Weekeillä ja meidän lehti valittiin 20 kiinnostavimman lehden joukkoon. Suitsutusta on ulkomailta mutta ei olla täällä Suomessa saatu juuri mitään intoa. Jos Barack Obama lukis niin siiten varmaan täälläkin. Kolmas numero on jo työn alla mutta ei oo vielä rahaa. Ajatus ei ole kirjoittaa taiteesta vaan suhtautua juttuihin ilmiöinä. Kirjoittajat on toimittajia ja kirjoittaa uhkarohkeasti ja mä en ole hirveesti kuullut suomalaisilta palautetta niistä jutuista.. Onko kukaan jaksanut lukeakkaan? Tää on ollu pähkähullu projekti positiivisesti. Ei oo ollut referenssiä mihin viitata. Meihin on suhtauduttu kateuden, hämmennyksen ja ihailun kautta. Suomessa mitä vaan teet niin näin käy. Me kyseenalaistetaan kanssa niitä ilmiöitä mistä kirjoitetaan, pyritään potkimaan itteämme eteenpän. Kun kirjoittaa vaan suomalaisesta taiteesta niin onko se hyvä homma? Sitä aina välillä miettii.. Ihan kuin näyttelyä tehdessä. Pitäis kattoo. Ettei lyö päätä seinään täällä vaan kattoo asioiden yli. Me yritetään tehdä ne toisin kuin meiltä odotetaan. Välillä tulee sellanen olo, että onko tässä mitään järkeä. Vastaanotto on tuntunut hyvältä ja ite näkee sen ajasta riippumattomana julkaisuna, joka kelpais vaikka taidehissan kursseille. Se avaa takaovia. Kuten haastattelu Kaj Stenvallista, missä se kertoo siitä miten Suomessa on vaikea menestyä. Tälläsiä arkoja aiheita. Mä oon ylpeä että jos taiteilijat alkaa avautua. Hirveän hyvä jos taiteilijat avautuu. Lehden kuvaajat on genrensä etulinja tekijöitä.. Kuvajournalismissa. Se on sellainen kriteeri millä me valitaan kuvaajia”.

18:23 Kysymysten aika.

Editin tyypit: “Koetsä että mikä se ero on kelle kirjoittaa, suomalaiselle vai ulkomaalaiselle yleisölle?”.

Köönikkä: “Se ettei juttua suhteuta tähän Suomen kenttään… Ei viittaa johonkin mitä täällä meillä on just tapahtunut. Ketään ei kiinnosta meidän ongelmat. On vaikee ulkoistaa ittsensä asioista mistä on perillä. Kasinon porukat ei oo taidemaailmasta niin.. Jos me oltais kaikki taidehistorioitisjoitsia niin sitä lehteä ei olis. Koitetaan tuulettaa niitä homeisia asioita mitä lehdessä kuuluis olla. Jos joku Brooklynissä löytäis sen lehden se olis jännää – Jännempää kuin mitä Kantokorpi siitä sanois. Se on myynnissä ulkomailla (luettelo missä se on myynnissä). 60 myyyntipaikkaa ja Intiaan tilattiin just.

Edit: “Nopeus on meidän illan teemana. Kaikki voi miettiä onko se merkittävää. Teidän lehti tulee kerran vuodessa. Miten sä suhtaudut siihen. Vuosi on pitkä syksli”

Köönikkä: “Se on meidän valtti.. Oon ite nopee ihminen. Mut tää lehti on sellanen  virstanpylväs, jonka pitäis pakata aikaisempien vuosien tapahtumat yksiin kansiin. Me tehdään sitä hitaasti ja rönsyillen koko vuoden ajan. Synnytysprosessi, lopussa tietty on intensiivisempi – Revitään selkänahasta otsikkoja. Mä en usko, että kaikki haluu nopeeta. Meiltä kysytään verkkoversioo. Mutta me ei haluta verkkoversioo koska se ei olis sama. Meillä on netti ja facebook ja niitä resulssien mukaan aktivoidaan”.

Yleisö: “Onks kaikki kirjoittajat suomalaisia?”

Köönikkä: “Ei olis. Seuraavassa numeros olis 50% ulkomaalaisia. Alussa ei ees etitty. Ei tiedetty mitä olis sanonu, et hei meillä on 75 000€ ja tehään lehtee niin tuutteko mukaan.. Haluttiin mahdollistaa, että täällä Suomessa kirjoittavat pääsee tekeen kanssa”.

Yleisö: “Miten jakelu on järjestetty”

Köönikkä: “Meillä on pari jakelijaa. En muista nyt nimiä. Siksi en tiedä missä niitä menee tarkast. Täällä suomessa ollaan tarjottu museoille mutta se on ollut aika pääkaupunkivaikutteista.”

18:30 Ihmiset aplooderaa. Myöhemmin illalla voidaan kuulemma kysellä lisää.

18:32 Henri Pulkkinen ja Marko Karvinen Radio Helsingin “Timantit on ikuisia” -ohjelman edustajina nousee “lauteille”. Parivaljakko istuu penkeille, kun tilassa kerran on tuolit ja valmistautuu esittämään powerpoint-esityksen: “Me tehdään Timantit on ikuisia -ohjelmaa. Se on taiteen ja populaarikulttuurin ilmiöitä esittelevä ohjelmasarja, jossa on tänä syksynä yhdeksän jaksoa. Tulee radiosta silloin kun IFK ei pelaa jääkiekkoa – Tää kertoo jotain kulttuurin tilasta. Lähtökohta siihen, miksi tehdään tätä on, että viimevuosina on nähty mitä hienoa taide- ja populaarikulttuurissa tapahtuu. Mutta se että mitä ja miten siitä kerrotaan ei kohtaa niitä intressejä, mitä haluaa ite kuulla. Että ihan itsekkäistä lähtökohdista alettiin tehdä ohjelmaa – Jotain sellaista mistä haluais ite tietää ja kuulla. Yks asia mikä on noussut viimevuosina taiteesta puhuessa on että asioiden mistä puhutaan pitää olla “menestyneitä” ja muuta sellasta kaupallista puhetta. Kun saatiin baarissa idea, että tehdään tätä ohjelmaa Radio Helsinkiin niin mietittiin mistä puhuttais.. Vahva ja ajankohtanen teema on “menestys” – Se on uuden junttikauden juttu. Kaikki mikä on “menestynyttä” on itsestäänselvästi hyvää. Kaikki muu jolla ei oo sauraajia twitterissä jää marginaaliin. Haluttiin potkia syvällisesti ja tutkia tätä huomiota eri kanteilta mutta haluttiin tehdä se samalla helposti lähestyttäväksi.. Että se ei poissulje ketään – Paitsi niitä jotka ei ymmärrä vitsiä et timantit on ikuisia. Musta se on aika kiinnostava nimi tälle. Me ei olla näiden aiheiden asiantuntijoita, eikä me olla aina mitään tiettyä mieltä siitä mistä puhutaan ja teemana on että halutaan inspiroida ihmisiä jotka kuuntelee tätä. Että mistä johtuu brändäys jne. Vaikka se on helposti lähestyttävää niin sisältö ei tarvii oolla kevyttä. Radio on meidän media. Podcastit on sellasia joista itse tykkään kuluttaa kulttuuria. Se on mielekästä itelleen kuunnella kun jotkut juttelee jonkun tunnin. Niin suurimmat referenssit mistä lähettiin rakentamaan oli just nää podcastit. Yksi syy sille miksi ollaan täällä puhumassa on toi podcastien maailma.. Sitä ei oo Suomessa tunnettu kovin hyvin. Oli tärkeetä, että ohjelmat tulee Radio Helsingin sivuille kuunneltavaksi ja ladattavaksi (Joku Cheek,vitsi). Halutaan että ne on saavutettavissa. Tuomas Laitinen oli puhumassa kansainvälisyydestä ja kyseenalaisti sitä. Mitä sekin on? Mitä menestystä se on, että on kansainvälinen. Me pyritään tekeen niinku eri mittareita. Monissa ohjelmien aiheissa saattaa olla, että se teema vituttaa meitä ja halutaan tehdä siitä juttua. Me saatetaan olla aika erimieltä meidän vieraiden kanssa. Se ei oo pelkkä haastattelu vaan haastateltava on asiantuntija, jonka kanssa käydään keskustelua. Ei haluta sinne ketään joka tulee promoon niitten uutta näyttelyään  – Vaan tekemään jotain merkittävämpää. Joskus päästään pidemmälle toisinaan ei. Tarkoituksena on kyseenalaistaa. Kaikilla mukamas pitää olla brändi, pitää olla netissä jne. Me halutaan kyseenalaistaa näitä. Ylipäätänsä se, että se ohjelma ei oo promotilaisuus niin se on ollut meillä tarkoituksena. Mitäs me vielä kerrotaan? Radio Helsingiltä on annettu vapaat mutta ne olis halunneet kuuluisia vieraita mutta ei oo meillä ollut paljoo starboja. Me halutaan, että jengi pystyy käsittelemään kriittisesti omaa skeneään. Siksi on parempi tuoda pienempiä kuin jotain starboja, jotka ei uskalla sanoa mitään. Mutta se on live-lähetys ja niin aina paljastuu että joku voi poiketa odotuksista. Ainoo toive oli että saatais ekaan jaksoon Cheek.. Tai no ei . Enemmän halutaan, että sellaset jotka ei pääse ääneen muualla niin pääsis ääneen”.

18:43 Kysymysten aika.

Edit: “Miten saatte haastateltavia?”

Timantit: “Kaikki on olleet innoissaan tulossa.. Se on ollut jopa yllättävää. Sille on tilausta – Tää on yllättänyt. Luultiin, että jengi välttelis. Mä nään että jos tavoitteena on kuvastaa meidän aikaa niin jos meillä käy joku, joka ei haluu puhua jostain kysymyksestä niin sekin kertoo aikapaljon. Se ei oo sillain huono tilanne. Kaikki haastateltavat on ymmärtänyt mistä ne tulee puhumaan.

Yleisö: “Tuleeko jatkoa? Podkastit on hyvä ja tykkään ite niistä kanssa.”

Timantit: “Ei olla keskusteltu. Tällä viikolla varmaan puhutaan jatkosta. Molemmilla on intoa. Ehkä joka toinen viikko sais tulla lähetyksiä. Ennen kun jatketaan Season 2 tulee tietty dvd boksi Season 1 jne.”

Yleisö: Naurua.

18:46 Valmistaudun omaan vetoon.

Esitelmän muistiinpanot verkossa: http://goo.gl/T39DBh

19:02 Mun nopea puhetyyliä kiitellään mutta puheenvuoro ei nosta kysymyksiä. Köönikkä kysyy miten suhde museoihin rakentuu taiteilijavetoisen organisaation toimesta. Varmaan haluu rakentaa beeffiä performanssitaiteen ja museo välille. Kerron ettei performanssi tekijöiden ja museoiden välillä ole mitään kategorista skismaa, vaan ollaan yhdessä taiteen sekä yleisötyön asialla. Esittelen, että museo on performanssitaiteelle kuin bussi – Se vie sille pysäkille mille taiteilija haluaa osaavan henkilökunnan tukemana. Matka tehdään yhdessä.

19:06 Editin porukka alkaa valmistella videoesitystä. Pääsemme seuraamaan Bora Hongin haastattelua (HIAPin residenssitaiteilija). Kuuluu hiljaisella ääntä. Videolla näkyy outo tekstiplänssi. Äänitteen taustalla kuuluu diskanttien läpi tilaääntä ja Bora puhuu lakonisesti. Puhutaan kai kuratoinnista. “I don’t make art or ask artist to do this and that – I just select the artist. I’m not a writer but I write. ..ööö… I’m not writing to a book. I don’t talk about artworks I talk about the way they are displayed or about the thing it relates to but not about the art…”. Äänitettä on vaikea seurata kun ei tiedä mistä se kertoo tai kuka haastateltava tyyppi on. Puhutaan “sustainabilitystä” ja “communicationtoolsseista”. Videolla näkyy abstrakteja viivoja ja kuvioita. “…site spesifix dancing bla bla…”. Edit esittää perään, että tämä oli pieni otos 4 tuntisesta keskustelusta. Editin porukka koittaa kerrata mistä jutussa oli kyse. Puheen teemoina olivat kuulemma “money”, “work” ja “enjoy”.

19:17 “Pitäiskös meidän sitten aloittaa paneeliosuus? Meillä on tarkoitus puhua kirjoittamisen lähtökohdista”. Anna-Kaisa toteaa ja esittelee puhujat. Salin kärkeen käy istumaan Aino Frilander kulttuuritoimittaja. Laura Kokkonen taidehistorioitsija ja kuraattori. Helen Korpak valokuvaaja ja kriitikko. “Tuttu HBLlän sivuilta. Mistä myös tämän näyttelyn kuvat on”. Anna-Kaisa jatkaa. Sitten toistetaan tuttu harjoite: Mikä teksti olisit. Aino menee multa ohi. Laura olisi tietokirja. Helen olisi viime minuuteilla lähetetty apurahahakemus. Aino vaihtaa, että haluaisikin olla myöntävä apurahapäätöskirje.

Anna-Kaisa: “Mistä kirjoittaminen on lähtenyt liikkeelle ja onko aina halunnut kirjoittaa taiteesta?”

Aino aloittaa ja kertoo kirjoittaneensa aina koska se auttaa järjestämään ajatuksia ja että pystyy kirjoittaa selkeämmin kuin ajattelee. Tämä on identiteetiltään toimittaja ja kirjoittaa vaikka IT-yritysten tilinpäätöksistä taidekritiikkinä.

Laura ei osaa kuulemma puhua kovin hyvin mutta osaa kirjoittaa.. Ala-asteella kirjoitti tarinoita mutta koska piirit on pienet päätyi kirjoittamaan taiteesta.

Helen kirjoittaa on/off- eikä ole fanaattinen kirjoittaja. Alla on viha-rakkaussuhde. Tämä on vähän vahingossa sujahtanut taidekirjoittamisalalle. Tältä kysyttiin tunteeko hän joka voisi kirjoittaa taiteesta ja tämä sitten sanoin että hän ite – Siitä se alko.

19:23 Anna-Kaisa: “Kuulostaa tutulta, että puhuminen ei ole ensisijainen media, jolla haluais kertoa itsestään (Yleisö vitsi: “Tästä tulee siksi hauska paneeli”). Entä onko teille teksti ensisijanen päämäärä vai väline?”

Helenille se on vaan väline, tämä tekee kandin ja maisterin joskus eettisyydestä valokuvaamisesta. Helen kokee, että se on “anti-elitistinen työkalu” ja ettei kirjoitus merkitse mitään ellei kukaa ei lue sitä.

Lauralle teksti on väline. Kirjoittajan motiivina voi olla esim. taiteilijan promoaminen – Se ei hyvä motiivi mutta sitä näkee usein. Teksti on hänelle keskeinen formaatti joka luo taidehistoriaa. Kun ei enää ole teoista jonka voi laittaa seinälle – Niin se teksti muodostaa sen mitä se taideteos on tuleville sukupolville. Kaikkien pitäisi ymmärtää vastuu mikä tähän työhön liittyy. Sitä ei saa tehdä omaksi iloksi.

Ainollekin teksti on välinen.. Toki on sellainen väline joka on esseenä ajateltu taiteeksi.

Helen on just tullut taidehistorian tunnilta ja kertoo, että on ollut paljon eri tekstigenrejä ja kaikenlaisia taidetekstejä on.. Siksi ei voi sanoo, että joku on “diipimpää” kuin toinen.

19:27 Anna-Kaisa: “Kun perustettiin Edittiä niin mietittiin mikä ääni me oltais ja haluttiin olla Stephen Fry. Mikä ääni te halusisitte olla?

Aino kertoo, että sen työssä sanomalehdessä 90% jutuista ei voi kuulostaa Stephen Fryltä vaan niiden pitää kuulostaa puolueettomilta. Teksteillä ei saa korostaa itseään.

Laura kertoo kirjoittavansa aina siskolleen joka ei tiedä taiteesta mitään – Jos tälle tietämättömälle saa jutun ymmärrettäväksi niin se on merkki hyvästä tekstistä.

Helenin esikuva on Ernst Gombrich niminen taidehistorioitsija joka on kirjoittanut paljon ja älykkäästi. Se on kirjoittanut teineille taiteesta, sillai älykkäästi ja mutkattomasti. Sen akateemisissakin jutuissa on samaa huumoria.

Aino kysyy tunnistaako Helen oman äänensä kirjoituksissaan.

Heleniä helpottaa ettei ole taidehistorioitsija joten sen on helpompi kirjoittaa.

Aino painottaa, että kirjoittajan äänestä puhuttaessa on mietittävä tekstilajia. Kirjoittajan ääni vaihtuu siltäpohjalla mikä on tekstin tehtävä.

Helenin mielestä leffa-arvostelut on hyviä tekstejä ja se haluaisi, että taidekritiikit olisi yhtä nokkelia ja teräviä kuin leffakritiikit.

19:33 Anna-Kaisa: “Mikä on taidekokemus taiteen parissa joka on jysähtänyt ja kirjoititteko siitä?”.

Helen haluaa sijoittaa keskustelun Helsinkiin. Viime kesänä oli Anhavassa oli näyttely, jota tämä yritti saada kaikki katsomaan. Taiteilija oli rakentanut koneita jotka teki Helenin mielestä magiaa.. “Tai no.. Ne koneet teki taideteoksia”. Pe Lang oli taiteilijan nimi. “Se oli mulle hyvä ja yritin saada ihmisiä sinne.. Mutta kukaan ei mennyt”.

Lauralle taide on niin työtä että se ei saa siitä nautintoa vaan nautinto tulee jostain muualta: “Keikat on sykähdyttäviä. Ne on niin ei-duunia, ei tarvii pilata kokemusta analyyttisella otteella”.

Aino on samaa mieltä: “Jos on mindset on että tästä kirjoittaa niin silloin se jysäri ei tapahdu”. Tämä haltioituu ennemmin keikoilla kuin kirjallisuuden ja kuvataiteen parissa: “Pitäis olla yleisesti enemmän haltioitumista ja kannustankin kavereita haltioitumaan”.

Helen oli teininä ihan kaikesta viikkokausia sekasin ja tohkeissaan.. Se ei tosin ollut teininä avoin vaan kyynisempi.

Anna-Kaisa: “Entä päinvastoin, voipiko ällöstä kirjoittaa?”

Aino: “Vitutuksesta voi saa voimaa. Pahinta on kirjoittaa kädenlämpösiä juttuja. Vitutuksesta ja haltioitumisesta saa hyvii tekstejä mutta kädenlämpösestä ei saa.”

Laura: “Oon toiminut myös kuraattorina.. En haluu kirjoittaa taiteilijoista negatiivisesti. Mielummin ei kirjoita ollenkkaan. Ettii mielummin sen teeman niissä teoksissa. Eikä ruodi sitä taiteilijaa – Koska sillä on niiin iso vaikutus”.

Helenin mielestä on kiva kirjoittaa humoristitisesti: “Sillai, että teksti vie mukanaan. Ei tarvii paljon viitata taidehistoriaan. Jos joku juttu on musta ällöä niin on siitä kiva kirjoittaa mutta se saa henkilöityä siihen tyyppiin”.

19:41 Panelistit puhuu itsestään hienosti. Juttu on hitusen epäselvää enkä tiedä mistä ne puhuu. Yleisö kysyy jotain mutta en tiedä mitä. Anna-Kaisa kysyy miten kirjoittajat valitsevat mistä kirjoittavat. Kirjoittajat vastaavat jotain. Yleisö osallistuu ja kiittelee kantoja joiden mukaan kaikkien taiteesta kirjoittavien tulisi ottaa huomioon miten iso vaikutus tekstillä on taidehistoriallisessa mittakaavassa. Tekstin valtaa alleviivataan. Köönikkä avautuu miten hampaatonta Suomessa on. Täällä tehdään paljon paskaa taidetta mutta siitä ei puhuta. Taiteilijat miettii kuulemma liian pitkään kritiikkejään ja jää niihin vatvomaan vuosiksi. Kun kirjoitetaan niin vähän niin kritiikeillä on paha vaikutus. Aamulehteä haukutaan. Köönikkä haluaa rikkoa kaanonia. Kuraattoreilla ja kaikilla kirjoittajilla pitää olla uskallus kritisoida. Yleisö kommentissa puhutaan pahastumisen logiikasta.

19:59 Väsyttää. Yleisökeskustelu on käynnistynyt hyvin. Ihmiset kommentoi. Puhutaan uskaltamisesta. Suomessa on kuulemma niin pienet piirit että ei uskalleta kirjoittaa pahaa – Ajatellaan yhteisiä etuja mitä voidaan saada aikaan eikä siksi uskalleta katkoa siltoja. Porukkaa on kaikonnut.

20:08 Anna-Kaisa vetää loppusanat. “Voidaan jatkaa vapaamuotoista keskustelua viinin ääressä”. Kiitokset, kaikki taputtaa. Jään ovelle norkoilemana ja toivon, että joku jolla on avaimet tulee päästämään ulos. Museon ipad on kiinni seinässä ja pääsen sillä pelaamaan Angry Birdsiä. Mennään samassa hississä Ainon kanssa. Kiitän kaikkia kun käännyn portista vasemmalle.

22:40 66 bussi vie kotiin ja korjaan kirjoitusvirheitä tekstistä. Mietin pitäiskö hakea apurahaa siltä uudelta Herlinien säätiöltä. Sen hallituksessa istuu pelkkiä Herlinejä mutta niillä on 300 000 jaossa.

[Fi] T.E.H.D.A.S ry:n juhlakirja on tärkeä julkaisu

Featured Video Play Icon

Kannattaa tutustua T.E.H.D.A.S ry:n 10 vuotis juhlakirjaan. Oman kappaleen saa tilattua Porin taidemuseon kautta. 200 sivuinen opus on hyödyllinen kaikille suomalaisen performanssitaiteen ystäville; erityisesti mikäli kiinnostus on Helsingin ulkopuolisessa taide- ja alakulttuurikentässä välillä 2000-2013. Kirja on tunnelmaltaan rento ja sitä voi lukea järjestön kasvukertomuksena.

200 sivua on nopeasti koluttu sillä kansien väliin on sommiteltu paljon kuvia. Kuvat on tosin taitettu oudosti, joskus ne kattavat koko sivun ja toisinaan ne jäävät tökköihin valkoisiin raameihin. Joillakin aukeamilla sommittelua on korostettu mustilla taustoilla mistä tulee mieleen Non Gratan juhlakirjat. Non Gratan Porin vierailuilta on myös paljon kuvia ja kuvat autojen romutuksesta ovat vetäviä. Hätkähdyttävää kun huomaa, että vaikkei ryhmän toiminta innoita luonnossa niin palavat autot näyttävät painettuina uskottavilta. Kuvitusten merkittävin sarja lienee Johnny Amoren toimittamat performanssitaiteilija muotokuvat. Niiden värit jäävät kuitenkin painotuotteessa ikävän tummiksi.

Kiinnostavin kirjallinen osuus on pitkä anonyymisti kirjoitettu “Mennyttä ja ollutta” muistelo, jossa yhdistyksen nimetön jäsen kelaa henkilökohtaista kokemustaan ryhmän toiminnasta. Kertomus alkaa siitä kuinka nuoret Satakuntalaiset taiteilijat tutustuivat toisiinsa, nykytaiteeseen ja miltä tuntui esittää performansseja sekä muita nykytaiteita näille tyypillisesti vieraissa ympäristöissä. Kirjoitus on tunteikas ja luo kuvan nuorten taiteilijoiden vimmasta. Ryhmän taidenäkemystä voidaan kirjan perusteella kuvailla parhaiten ‘vilpittömänä’.

Muistelo vie kulissien taakse ja kuvailee herkullisesti tunnelmia, kun ryhmä oli lunastamassa valtion taidepalkintoa 2011.

“Tavallaan absurdia ja hauskaa mennä sinne kätteleen kulttuuriministeriä ja jutteleen sen kans. Varmaankin ihan hyvästä päästä kulttuuriministeri, mutta kuiteki vittu poliitikko. Sitä ei oikeesti kiinnosta vittuakaan ja siksi se ei ollu oikeesti opetellu puhettakaan.”

Kirja kertaa järjestön merkittävimmät tempaukset perustamishetkestä tähän päivään. Kronologinen rakenne tekee alkuosasta hitusen luettelomaisen. Olisin mielelläni lukenut enemmän uraa-uurtaneista projekteista kuten “Taideslummista”, “Huippukokouksista” ja “Isäntä & orja” symposiumista. Tämä olisi vaatinut sen, että ihan kaikkia järjestön tekemiä taidetapahtumia ei olisi kirjassa kerrattu. Monet tapahtumat aukeavat hyvin kuvien kautta ja tekstit ovat miltei tarpeettomia.

Toisaalta tekstit ovat hyödyllisiä varsinkin kaltaiselleni T.E.H.D.A.S ry:n satelliitille. Nyt viimein tiedän mitä Taavin tulet edes ovat. Enkä tiennyt, että porukka on käynyt Ars kärsämäessä. Suomalaisen alakulttuuri kentän historian kannalta nämä on ollut hyvä mainita näin painettunakin.

Aavistuksen irralliselta tuntuvaan Artikkeleita osuuteen olisi kuitenkin voinut kerätä tekstejä, jotka avaisivat projektien taiteellisia ja poliittisia sisältöjä tarkemmin. Tämä saattaisi tuntua höntiltä, sillä projektit on kehitetty spontaanisti. Mutta jonkin sortin synteesiä ryhmän tavoitteista ja ennen kaikkea tulevaisuuden näkymistä olisin kaivannut. Tässä muodossaan kirjan kärkenä toimivat tunteisiin vetoavat nuorisokirjamaiset nostatukset. Vilpittömyys puree. Paikoin jutut valitettavasti kertaavat itseään.

Artikkeleita osuudessa löytyy aikaisemmin Mustekalassa julkaistuja Anni Venäläisen kirjoittamia juttuja ja Janne Saarakkalan Esitys-lehdessä painettuja artikkeli. Tekstejä on myös Aapo Korkeaojalta ja muilta tutuilta. Monet kirjoitukset löytyvät Englanniksi ja Suomeksi.. Mutta jotkut ovat vain yhdellä kielellä. Tämä ei suomalaista lukijaa haitta. Rakenne on tuttu myös Non Gratan julkaisuista.

Avainsanoina toistuvat Pori, performanssi ja spontaanisuus. Tämä ei ole sinänsä kaukana totuudesta. Paikallisuuden korostamisella lienee omia motiivejaan. Uuttakin tietoa syntyy. “High Fashion – Low Life” näyttely projektin esittelyssä tapaillaan ryhmän toimintaa motivoivaa eroottisuutta. Anonyymi toiminta, luova vimmaisuus ja eroottisuus olisi kiinnostava otsikko. 2008 Freak-Loungessa, ja sen peep-show henkisissä luonteessa erotiikka oli hyvinkin pinnassa.

Oma panostukseni julkaisuun on parisivuinen Perforaportti (Fi&En), joka kertaa 2012 nähdyn Perfo klubin tapahtumia. Kirjoitus on sähkeluontoinen. Kirjoitin sen aikanaan avoimeen verkkoalustaa. Tapahtumaa verkkolähetyksessämme seurannut yleisö sai seurata sen syntymistä merkki merkiltä. Perforaporttiin on dokumentti performanssitaidetapahtumasta (esityksineen). Se on kirjoitettu omaleimaisella live-bloggaamis tekniikalla, jota kutsumme menetelmää “Perfo-raportointi (dokumentaatio) menetelmäksi”.

Kirjoitus on tunnelmallisempi ja henkilökohtaisempi kuin sähkeluontoisissa uutisoinneissa mutta jää silti sävyltään neutraaliksi, sillä nopean kirjoittamisen myötä tulkintoja tilanteista ei oikeastaan ehdi syntyä. Menetelmä on aavistuksen tajunnan virtainen. Sen alkuperäinen teksti löytyy edelleen samasta verkkokirjoitus alustasta (tai siis se oli kadonnut mutta laitoin ton linkin osoittamaan Google Docsiin ja pistin jutun myös tähän blogiin viitaten alle).

http://ldezem.muistio.tieke.fi/PERFO-RAPORTTI-JULKAISU

https://eero.storijapan.net/docfolio/en-perfo-raport/

[Fi] fifi.voima.fi: Kallion kuriositeettikabinetti

Kirjoitus on julkaistu alunperin fifi.voima.fi verkkosivuilla. Kirjoituksen asun tarkisti ja viimeisteli toimitus.

Kalliossa toimii kaupunkilaisille avoin toimintakeskus, jossa voi tavata kollegoita, tarkistaa sähköpostit, lukea lehdet ja inspiroituessaan osallistua vaikka luovan kirjoittamisen kurssille. Tilassa toimii edullisista leivonnaistaan tunnettu kahvila ja kokoontumistilat saa vuokrata kokouskäyttöön nimellistä summaa vastaan. Tilojen myötä aukeaa myös pääsy säännöllisesti vaihtuviin nykytaidenäyttelyihin.

Kyse ei ole Made in Kalliosta, ei Hub Helsingistä eikä Mushrooming-verkostoon kuuluvasta kaupunkiaktiivien kollektiivisesta avokonttorista. Puhe on näiden edeltäjästä ja aatteellisesta rinnakkais-organisaatiosta: Kansalaisten päihteettömästä kohtaamispaikasta Elokolosta.

Loppuvuodesta 2011 Kallion Elokolon kyljessä avattiin “Kallio Kunsthalle” -galleriatila. Kunsthallen tilat ovat aikaisemmin toimineet Elokolon projektihuoneistona ja mikäli sen Kunsthallessa ei ole näyttelyvalvojaa paikalla, pääsee galleriatilaan ainoastaan pyytämällä avaimet (ja näiden myötä henkilökohtaisen oppaan) Elokolon kahvilasta.

Kunstallen toiminta vaikuttaa kaikin puolin kytketyltä Elokolon toimintaan ja palveluihin. Sen on perustanut lähistöllä asuva taiteilija Petri Saarikko yhdessä nimekkään työryhmän kanssa. Kunsthallen yhteistyökumppanina toimii myös vuonna 2001 perustettu Helsingin Optimistit ry, joka edistää sarallaan päihteetöntä elämäntapaa.

Valistuksellinen päihdetyö ja nykytaide ovat uudelleen löytäneet toisensa Kallion toisella linjalla. Yhdistelmä on johdonmukainen, sillä taidetta sekä päihdetyötä rahoitetaan Raha-automaattiyhdistyksen kautta, mahdollisesti samoista motiiveista.

Taiteilijajohtoinen organisaatio on tässä yhteydessä lunastanut paikkansa osana hyvinvointiyhteiskunnan palvelurakenteita. Vastaavien kytköksien pelätään usein laimentavan taiteilijoiden asemaa yhteiskunnan autonomisena kriitikkona. Tämä esimerkki todistaa, että nykytaiteilijat voivat huoleti osallistua hyvinvointiyhteiskunnan palveluiden ylläpitämiseen menettämättä särmäänsä.

Myös Elokolon aktiivit ovat osaltaan edistäneet Kunsthallen käynnistämistä. Tilan toiminnan ohjaajan Markku Heino kertoo, että motiivina tukea gallerian perustamista on ollut halu auttaa nuoria taiteilijoita tarjoamalla näyttelytilaa. Elokoloissa on ajansaatossa järjestetty myös monenlaisia taideterapiapalveluita, joten organisaatiolla on käytännön kokemusta siitä, mitä hyötyjä taiteen tukemisesta voi olla.

Kunsthallen “taiteellista vapaaehtoistyötä” johtava Saarikko on työryhmineen koonnut nimellisesti Kallion Elokoloon keskittyneen retrospektiivisen näyttelyn. Näyttelytila on muutettu kuriositeettikabinetiksi, jonka esineistö on kerätty Elokolon varastoista.

Esillepano antaa käsityksen Elokolon toiminnasta ja paljastaa minkälaisia ponnistuksia katutason yhdistystoiminnan pyörittäminen vaatii. Nokkelaan ripustukseen on ripoteltu kriittistä taidemakua hiveleviä jäyniä.

Näyttelyn keskiössä ovat yhdistyksen tiedotustyö, kuva-arkistot ja julkaisut. Laajemmin näyttely tarkastelee koko Elämäntapaliito ry:n toimintaa vuosina 1991–2011, ennen sen fuusioitumista Ehyt ry:hyn.

Näyttely on varmasti hyödyllinen kokemus Elokolon perustajille ja aktiiveille, sillä se myötä perinteikästä toimintaa voi tarkastella ulkopuolisen silmin. Samalla näyttely toimii historiallisena esityksenä Elokolojen historiasta ja työn merkityksestä, jota kelpaa esitellä sidosryhmille.

Kokonaisuuden myötä pääsee tutustumaan myös Kallion historiaa ja muuhun päihdetyöhön liittyvään kansalaistoimintaan, kuten 17. lokakuuta järjestettävään Asunnottomien yö -tapahtumaan.

Esille on nostettu ilmeisesti kaikki arkiston kiinnostavimmat tavarat, mistä johtuen kokonaisuus on kirjava. Yksittäisiin esineisiin liittyy tarinoita, joita Elokolon porukka mielellään valottaa. Elokolon porukka esittäytyy näyttelyn rinnalla elävänä kirjastona.

Kokonaisuutena näyttely tekee sentimentaalisen tulkinnan “vanhasta ja aidosta”, katoavasta Kalliosta. Mikäli harkinnassa on asunnon ostaminen Kalliosta, mutta halajaa vielä haistella sen aitoa fiilistä, täytyy näyttelyssä ehdottomasti käydä näyttäytymässä.

Kallion jälkeen näyttely lähtee kiertämään eri Elokoloja pitkin Suomea.

_______________

Kokokansan olohuoneet

Ensimmäinen Elokolo avattiin Kalliossa vuonna 1991, josta alkaen paikka on toiminut aktiivisesti ennaltaehkäisevän päihdetyön saralla. Pian avaamisen jälkeen samaa toimintamallia ja nimeä hyödyntäviä tiloja käynnistettiin Elämäntapaliitto ry:n toimesta ympäri Suomen. Tilat on tituleerattu “kokokansan olohuoneiksi”.

Kokoontumisen lisäksi ne mahdollistavat monenlaisen harrastustoiminnan. Nykyään Elokoloja pyörittää Ehyt ry yhdessä paikallisten jäsenjärjestöjensä kanssa. Kaikkiaan vastaavia keskuksia toimii maanlaajuisesti 25. Ehyt ry perustettiin 2011, kun ennaltaehkäisevään päihdetyöhön ja terveisiin elämäntapoihin erikoistuneet kansalaisjärjestöt Elämäntapaliitto ry, Terveys-Hälsan ry sekä Elämä On Parasta Huumetta ry yhdistivät toimintaansa.

Fuusiolla pyrittiin siihen, että ruohonjuuritason päihdetyön kentältä saataisiin karsittua päällekkäisiä projekteja ja jäsenmäärältään suurempi organisaatio saavuttaisi enemmän poliittista vaikutusvaltaa. Kattojärjestöön on sittemmin liittynyt jäseniksi lähes sata eri yhdistystä.

Uudelleenorganisoitumisen myötä järjestöt tekivät myös pesäeroa vanhoista vasemmistolaisista työväen raittiusliikkeistä. Raittiuden ja työväen aatteen julistamisen sijaan, yhdistys haluaa “edistää yhteiskunnallista keskustelua päihteisiin liittyvistä kysymyksistä”.

Järjestön aatteena on, että “kaikilla ihmisillä on oikeus saada terveyteensä, sosiaaliseen toimintakykyynsä ja hyvinvointiinsa vaikuttavaa tietoa, tukea ja apua riippumatta elämäntilanteesta tai henkilökohtaisista valinnoista”. Ehyt ry:n toiminta on kirjavaa. Se koordinoi esimerkiksi tupakoinnin vastaisia kampanjoita ja julkaisee omaa lehteään. Yhdistyksen vaikutus suomalaiseen arkeen näkyy parhaiten kaduilla.

Sen tarpeellisuudesta kertoo, että 2006 Elokoloissa vieraili kaikkiaan 150 000 kävijää. Elokolot ovat syrjäytymisen ehkäisyn erityisasiantuntijaorganisaatioita.

Kallio Kunsthalle esittää: ELOKOLO 18.10. asti, Toinen linja 31. Päivittäiset näyttelyvierailut Elokolosta (15 metriä ovesta vasemmalle). Avoinna joka päivä 9–15. www.kalliokunsthalle.fi

Kirjoittaja opiskelee Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa kuvataiteiden maisteriohjelmassa.