[Fi] Performanssitaltiointi: “Älä ole lapsellinen” (2012)

Teksti on kirjoitettu Antti Mannisen kuratoimassa Breathing – POP UP taidetilassa. Se on lähtökohtaisesti kirjoitettu verkossa avoimeen kirjoitusalustaan, lukijat ovat voineet seurata sen kirjoitusta reaaliaikaisesti ja kommentoida sitä. Kirjoitus työ on lomittunut “LAPSET TÖIHIN JA APURAHAA PELAAMAAN” tapahtumapäivään, jonka toteutumiseen osallistuivat Eero Yli-Vakkuri, Pekka Ruuska sekä Manninen. Päivän päätteeksi järjestettiin “Uuva – Apurahapeli”. Video: http://storijapan.net/uuva/apurahapeli. P-Lapsiparkkiin osallistui päivän aikana yksi lapsi, työpäivä oli siis kaikin puolin täysi. Ruuska viihdytti laulaen “Missä ovat munat”, joka oli meidän ykös leikki. Kirjoitukseen pohjaava artikkeli julkaistiin 2013 Esitys-lehdessä 4/2013. Esityslehden artikkeli .pdf tiedostona: 2013_ala-ole-lapsellinen-esityslehti_eero-yli-vakkuri.pdf

Muutettuani Helsinkiin juttelin kaverin kanssa kanssa mediataidenäyttelyn avajaisissa.

– “Miksi muutit Helsinkiin?” Kysyin kaverilta.
– “Se, että toimis mediataiteilijana pohjoisessa oliis vähä sama kuin jos oliis lapsia”. Hän vastasi. Nauroimme ja joimme viiniä.

Kaveri tarkoitti tällä sitä, että mahdollisuudet esittää taidettaan rajoittuvat susirajan tuollapuolen, kuten lasten kasvattaminen ja perhe-arki rajoittaa taiteilijuutta. Minulle syntyi lapsi pari kuukautta keskustelun jälkeen. Siihen jäivät naurut. Lapsellisten ja lapsettomien taiteilijoiden välillä on luokka ero, joka vaikuttaa voimakkaasti nykytaiteen estetiikkaan (yhtä merkittävästi kuin sukupuoli).

Lapsellisia taiteilijoita ja lapsellista estetiikka syrjitään. Nykytaidekenttä sen käytännöt, toimintaympäristöt, galleriat, seminaarit, keskustelutilaisuudet ja performanssitapahtumat ovat poikkeuksetta suunnattu yleisöille ja esiintyjille, joiden aikatauluja ei säätele lapsellisuus. Lapsellisuus on kuitenkin määrittely kysymys kuten sukupuoli. Se luomat erityispuitteet ovat sovittelukysymyksiä.

Kuvataide yhteyksissä museot lienevät ainoita tahoja, jotka järjestävät ohjelmaa myös lapsille. Niissä voi järjestää vaikka virikkeelliset synttärijuhlat. Alakulttuurikentällä naureskellaan lapsiryhmille joita oppaat kaitsevat museoiden käytävillä. Opastusten lapsille lauletaan ja satuillaan. Taiteesta puhutaan ympäripyöreästi minkä koetaan laskevan sen arvoa. Ympäripyöristyksiä joudutaan tekemään sillä nykytaideteokset eivät avaudu lapsille – Niitä on harvoin ajateltu lapsille. Taiteilijan perhetausta ja luokka on hävitetty työstä. Syyllistyn tähän itsekkin. Naurettavan pieni osa työskentelystäni on lapsiystävällistä. Itseasiassa osallistun performanssitapahtumiin juuri siksi, ettei tarvitse olla lasten kanssa. Tämä on arjen pakoilua.

Taiteilijat asettavat itsensä usein lapsen asemaan ja kuvaavat omaa lapsuuttaan. Tämän teeman kanssa työskennellessä lopputuote on harvoin lapsille ymmärrettävissä. Taiteen äärillä lapselliset yleisöt joutuvat pidättelemään mukuloitaan etteivät nämä koske teoksiin tai hihku (saati itke) esityksen aikana. Poistumispäätökseen ajava sosiaalinen paine syntyy huomaamatta, paineen muodostumista ei ole alleviivattu ja huomioitu. Aikalailla karmivaa, että lapsien ilmaisua rajoitetaan nykytaide yhteyksissä. Mieleen juolahtaa esimerkki Art Spiegelmanin “MAUS” sarjakuvasta, jossa natseja pakoilevat juutalaiset ovat piiloutuneet kenkäkasan alle.. Partion lähestyessä äiti joutuu tukahduttamaan itkevän lapsensa. Tätä näkee seminaareissa päivittäin kun isät ja äidit hipsivät studioista lasten turhautuneita ääniä hillitäkseen.

En ole näistä prosesseistä katkera, saati syyllistä lapsettomia. Kuten sanottua syyllistyn moiseen itsekkin… Tottapuhuen par’aikaa. Tätä kirjoittaessani makaan Antti Mannisen kuratoiman Breathin POP-UP taidetilan lattialla.. Pyöritän täällä Pekka Ruuskan kanssa “P-lapsiparkkia”, jonne Turkulaiset voivat tuoda lapsensa; lähteä sitten pyörähtämään kaupungilla tai jäädä tilaan tekemään läppärihommia tai katsomaan vaikka Muu Ryn tuottamaa “Performance Voyage II” videotaide koostetta rauhassa (laitoin tosin sen äänet hiljaiselle sillä se ärsytti). P-Lapsiparkki on taide-esityksenä suunnattu kulttuurityön tekijöille, “P” tulee sanasta prekariaatti. Samalla oma mukulani on tarhassa Helsingissä. Kotoani tuomat lelu on levitelty iloisesti tilaan mutta ne lepäävät käyttämättöminä. Olen oikeastaan helpottunut sillä saan näin aikaa kirjoittaa tätä tekstiä. Illalla tilassa järjesteään vertaisrahoitus tilaisuus Uuva – Apurahapeli (Monopoly edition 1#) ja huomenna tilassa käynnistyy Ishmael Falken järjestämänä, lasten ohjaama “Iloisuus työpaja”.

Alakulttuurikentää on ikääntymässä ja vahingossa tai harkiten jatkamassa sukuaan. Oli syy lisääntymiseen mikä hyvänsä meidän on yhdessä luotava menetelmia jotta lapselliset toimijat eivät ajaudu syrjään. Jotta lapsellisuus saati lapset itse eivät muutu osallistumista rajoittaviksi tekijöiksi. Hyviä yrityksiä ja esimerkkejä perheystävällisistä nykytaide-tuotannoista alkaa olla jo riittävästi. Esimerkkinä vaikka Andy Bestin ja Merja Puustisen pomppulinnat ja Alexander Reichsteinin Mutatis mutandis veistos-projekti. Lapsellisuus teemasta puhutaan usein ja sen on ottanut esille myös taiteilija Tero Nauha. Myös nukketeatteriin erikoistunut Kuuma ankanpoikanen – ryhmän lapsille sekä aikuisille suunnatut tuotannot (joiden mandaatilla tämä Breathing tapahtumakin on toteutettu) sotkevat sarallaan lasten-ja-aikuisten kulttuurien välistä rajaa. Vastaavia projekteja on ollut hankala saada esille nykytaidetiloihin ja nykytaideyleisöt ennemmin seuraavat teosten sosiaalisia vaikutuksia sivusta, kuin osallistuvat.

Ongelmana on myös, että lapsettomat taiteilijat ovat kaikinpuolin soveltuvampia nykytaidekentän yleisiin työehtoihin. Syy on vain se, että työehdot ovat vinksallaan.. Edustamani nykytaidekenttä syyllistyy jatkuvasti samaan kuin työnantajat, jotka jättävät “lapsenteko iässä” olevat naiset palkkaamatta. (Osaltaan tämä “P-Lapsiparkki” on yritys korjata ongelma). Työnantajan sijaan, portinvartijana toimivat vaalimamme esteettiset normit. Taiteen uskottavuus lisääntyy mitä etäämmälle se kykenee ponnistamaan historiallis-normatiivisesta perhekäsityksestä. Käsikirjoitus, jonka mukaisesti kriittisen taiteilijan on nyrpistettävä nokkaansa ydinperheeltä-vaikuttavan-talousyksikön ajaessa Volvolla S-Marketiin on juurtunut syvään. Tämä on taiteilijuuden bassovire, monet aloittavat uransa keskivertoa Tapiolalaista perhettä parodisoimalla. Taiteilijalle on ammattimaisempaa myöhästyä koska on krapulassa kuin koska lapsi ei halunnut laittaa hanskoja. Myytti tekijyydestä on saatu purettua mutta myytti siitä, että “miettiessään minkälaiset kurahousut ostaa lapselleen”, ihminen muuttuu vaarattomaksi pikkuporvariksi elää voimissaan.

Sanottakoon, perheellisyys ei hillitse taiteilijan kriittisyyttä. Jos jotain se muuttaa tähtäimessä olevat utopistiset tavoitteet, pragmaattisesti lähestyttäviksi haasteiksi. Näistä ensimmäinen on “kuka hoitaa lapsiani kun tartun toimeen?”. Mikäli jonkinsortin vallankumouksen asialla olemme on meidän noteerattava kriittisten toimiemme vaikutus tarkemmin. Fidel Castron kerrotaan sanoneen, että eurooppalaisia vallankumouksia kannattaa arvioida sen perusteella miten kaupunkikeskuksissa toteutetut uudistukset vaikuttavat periferiaan, siirtomaihin ja marginaaleihin. Vallankumouksen voidaan arvioida onnistuvan kun sen positiiviset uudistukset ulottuvat välittömästi sitä koskevan luokan ulkopuolelle.

Samoin tuottamamme nykytaide kulttuurin tulisi sisällyttää ideologiaansa lapsellisuutta koskeva utopia. Eli idea sille miten lapset sopivat ehdottamiimme sosiaalisiin järjestelyihin tai miten harjoittamamme sosiaalinen kritiikkimme vaikuttaa lapsellisuuteen ja lapsellisiin. Tämän voisi nimetä pyrkimykseksi luoda permakulttuuri ja kuroa sukupolvikuilu umpeen.

Ongelma on globaali: “Slovenialainen ystäväni hämmästeli, sitä, että suomessa niin monella taiteilijalla on lapsia. Sloveniassa ei kuulemma taiteilijoilla ole varaa ja häntä itseään pidettiin ehkä poikkeavana hankittuaan lapsia niin nuorena. Sillä, että ei ole varaa, hän tarkoitti taloudellisen tilanteen huonouden takia myös sitä, että taiteilijoilla ei ole varaa olla olematta joustavia, pitää koko ajan olla valmis suostumaan mihin tahansa tilaisuuteen, mitä vaan tarjotaan.” – Markku //Kommentoitu verkko kirjoitusalustan keskustelussa

Lasten huomioonottaminen on vaativaa sillä “lapset ovat konservatiivisia”. Kuten täällä Breathingissä pyörähtänyt taiteilija totesi (Tarkoittaen tällä varmasti sitä kuinka lapset yksinkertaistavat todellisuutta sitä sanallistaessaan). Pyrkimyksessään kasvaa lapset mielellään oikovat konflikteja näitä käsittelemättä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lastenkulttuurin tulisi olla konservatiivista. Väitän, että nykytaiteilijat itse ovat konservatiivisia, sillä aikuisuudestaan huolimatta nämä vetävät mutkat suoriksi kohdentamalla toimensa ympäristöihin, jotka rajaavat lapsellisuuden ulos.. Kysymykset suvun jatkamisesta ohitetaan syystä tai toisesta.. Tuskin tahallaan.. Ainakaan lastenkulttuuria ei nykytaiteilijoiden toimesta aktiivisesti tuoteta.

“Mun tytär kysyy vieläkin ‘miksi se setä makasi maassa?’. En enää kyl vie sitä performanssitapahtumiin.”- Nainen ~30v. //Yleisönä P-Lapsiparkille

On vaikea sanoa miksi taiteilijat välttävät lapsellisuutta huomioonottavaa estetiikka ja käytäntöjä. Sensuurin alaisissa valtioissa tilanne lienee toisin päin. Kaikki tuntevat Zdeněk Milerin, “Myyrä -lastensarjat” ja osaavat lukea näiden modernisaation vastaisen kritiikin. Sensuurin alaisissa yhdyskunnissa lastenkulttuurista jalostuu ideologinen ase ja lapset itse jäävät pelinappuloiksi joita “aivopestään” ja “uudelleen kasvatetaan”. Viimevuosisadan kriisien valossa lastenkulttuuri on niin politisoitunutta ettei sen viitekehyksessä voi työskennellä näyttäytymättä aivopesijänä. Siksi lastenkulttuuriin suhtaudutaan kernaammin parodisesti kuin vakavasti.

Tämä kuuluu siinä kuinka lapsille esiintyvät teatterilaiset ja muusikot viestivät työstään. Kun ollaan vakavien taiteilijoiden seurassa, lastenkeikoista puhutaan kieliposkessa… Toisaalla samat naamat penäävät lastenkulttuurin merkittävyydestä; pyrkimyksessään taaata ettei apuraha-hakemusta hylätä. Näkyvimmin lastenkulttuuria on valikoitunut tuottamaan ensikädessä epäpoliittiset toimijat. Poliittisuus lastenkulttuurissa on tabu ja kriittinen taiteilija laimenee ollessaan lapsellinen. Välttäessään käyttämästä lasta osana työskentelyään, nykytaiteilija pyrkii siihen, ettei asemoi toista pelinappulaksi. Mutta väitän: Lapsi päätyy yhtälailla pelinappulaksi kun tämän omaleimaisuus ja sosiaalinen vaikutus suljetaan keskustelun ulkopuolelle.

Kerrataan vielä ongelmakohtia.
– Kriittisen taiteen esittämisympäristöt eivät ota huomioon lapsellisten perheiden saati lapsien tarpeita.
– Lastenkulttuuri on historiallisesti poliittisesti latautunutta, joten sitä tuottavat ensikädessä konservatiivisesti ja normatiivisesti työskentelevät itsensä epäpoliittisiksi määrittelevät taiteilijat.

Yllämainitut olosuhteet luovat tilanteen, jossa lapselliset taiteilijat ja yleisöt eivät pääse osallistumaan nykytaide esityksiin saati tuotantoihin. Ratkaisumalleja voisimme löytää vaikka menetelmistä joilla urheilija-järjestöt osallistuttavat junnuja. Harrastavat lapset ovat harrastavien aikuisten kanssa usein yhteispelissä. Vuoronperään kentänlaidalla toisiaan kannustaen ja paraatipäivinä toisiaan vastaan. Peli on totista, ei parodista tai esineellistävää.

– Eero Yli-Vakkuri
4.5.2012, Turku Breathing POP-UP taidetila (edit 16.1.2013). Kiitos Pekka Ruuska.

 

[Fi] fifi.voima.fi: Homoudesta ei voi tykätä

Kirjoitus on julkaistu alunperin fifi.voima.fi verkkosivuilla. Kirjoituksen asun tarkisti ja viimeisteli toimitus.

Kuvataiteilija Jussi Koitelan Ei kenenkään tila -näyttely on yritys toimittaa raportti verkossa käytävistä seksuaalisuuskeskusteluista. Erilaisten seksuaali-identiteettien kirjon kertaamisen sijaan Muu-galleriassa olevan Jussi Koitelan näyttelyn aiheena ovat tavat, jolla seksuaalisuudesta puhutaan verkkofoorumeilla ja muissa sosiaalisen median palveluissa.

Näyttelyn myötä verkkokeskustelut siirtyvät niille vieraaseen ympäristöön. Paikanvaihdon ansiosta nettikeskusteluista tuttua kärkästä sanastoa, provokaatioita ja valittuja asemia voi tarkastella analyyttisesti.

Koitela on valikoinut tekstejä lukuisista lähteistä sekä näkökulmista ja käyttää näitä suoraan teostensa aineistona. Näyttely muodostaa taiteilijan ääntä kantavan kommenttiraidan, joka aiheiston yksinkertaistamisen sijaan monimutkaistaa verkossa yksinkertaisilta vaikuttavia kannanottoja.

Näytillä on kaksi videoinstallaatiota. Näistä vanhempi vuonna 2010 tehty Seksiä kadulla koostuu seksuaalisuus ja seksi -aiheisilta palstoilta poimutuista lauseista ja sanoista, jotka on heijastettu katon rajaan ripustettuun pressuun. Banderollin omaisella heijastuspinnalla pyörivät iskulauseet esittävät mielipiteitä, jotka vuoroin paheksuvat tai kannustavat erilaisia seksuaalivähemmistöjä ja seksiharrasteita.

Foorumeita poimitut lainaukset vaikuttavat samoilla keinoilla kuin mielenosoitusten iskulauseet, sillä erotuksella että mielenosoittajan kanta vaihtuu säännöllisesti. Lauseet johdattelevat katsojan teeman äärelle ja kohti näyttelyn pääteoksena toimivaa on yli puolituntista Ei kenenkään tila -videota.

Video läpikäy yhteiskuntatieteilijä Henry Laasasen Naisen seksuaalinen valta -kirjan julkistamistilaisuudessa helmikuussa 2008 käytyä väittelyä, jonka osapuolina olivat Laasanen sekä tutkija Livia Hekanaho.

Tuntematon henkilö kuvasi osuuksia väittelystä kännykkäkamerallaan ja latasi aineiston verkkoon pian tilaisuuden jälkeen. Tästä dokumentaatiosta on tullut suosittu todistuskappale, kun miestutkijat syyttävät naistutkijoita epätasa-arvoisesta kohtelusta akateemisessa maailmassa. Linkkejä ja kommentteja videoon löytyy selaamalla miesasialiikkeen keskustelupalstoja ja keskustelun perustekijöistä voi saada otteen Tulva-lehden sivuilla. Vuonna 2008 julkaistu dokumentaatio seuraa, kuinka Hekanaho tylyttää Laasasta ylilyövillä nokkeluuksilla.

Laasanen jää keskustelussa altavastaajaksi, mutta kerää juroudellaan sympatiapisteitä. Väittelytilaisuus ei ole kaunista katsottavaa ja tekee todeksi huolen siitä, että verkkokeskusteluista tutut kärjistykset ja tarpeettomat provokaatiot ovat tulleet osaksi myös arkista ja akateemista kielenkäyttöä.

Koitela on liittänyt alkuperäisen kuvamateriaalin päälle omakuvansa. Katsoja voi seurata, kuinka Koitela reagoi keskusteluun ja kommentoi sitä paikoin kuin urheiluselostaja ikään. Hän näkyy riitelevien osapuolien välissä ja pyrkii rauhoittamaan tilannetta kuin ongelmaperheen lapsi kallistaen sympatioita vuoroin molempien puoleen.

Koitela ei ota selvää kantaa osapuolten kinasteluun vaan seuraa väittelyä ilmeisen lannistuneena. Selkeän kannanoton puuttuessa näyttely vaikuttaa kokonaisuutena välityöltä, joka oli puristettava valmiiksi, jotta aiheen käsittelyssä päästään eteenpäin.

Koitelan tavoitteena lienee ajansaatossa luoda menetelmiä, joilla kyettäisiin sovittamaan verkkokeskusteluissa kuuluvia kärkkäitä mielipiteitä osaksi julkista keskusteluamme tekemättä kuitenkaan mielipiteille hallaa yksinkertaistamalla niitä liikaa.

Valitettavasti ripustuksen tekniset valinnat ja videotyön laatu tekevät näyttelykokemuksesta turhauttavan, jonka seurauksesta verkkokeskusteluiden analyysi ei täysin onnistu. Näyttely ei ole yksinkertaistetun minimalistinen vaan tyly. Pikselöityneen Ei kenenkään tila -videoteoksen mono-ääni lisää kaikuisan gallerian ennestään kolkkoa tunnelmaa, eivätkä videoteoksen dialogit eivät kuulu kohinan yli.

Teoksen eri tasoja ei kykene erottamaan toisistaan ja jää paikoin epäselväksi, mistä oikeastaan ollaan puhumassa. Teknisten valintojen seurauksesta katsoja joutuu ponnistelemaan voidakseen seurata tapahtumia.

Jussi Koitela: Ei kenenkään tila 25.12. asti Helsingin Muu-galleriassa, Lönnrotinkatu 33, ti–pe 12–17, la–su 12–16.