Author: Eero

Osallistuimme Mia Mäkelän kanssa Livian ammattiopiston eläintentarhaeläintenhoitaja koulutettavien työssäoppimisjaksolle. Rehkimme Korkeasaaren kulisseissa ja seurasimme luentoja eläintarhan taloudesta sekä saaren toiminnasta eläinlääkärin näkökulmasta.. Viimeiseksi askartelimme berberinapinoille ja karhuille virikeleluja. Eläintarhaeläintenhoitajan ammatissa yhdistyy käsityö-osaaminen ja eläintiede.

Maantaina meidät ohjeistettiin putsaamaan kuhertajagasellien ja kamelien karsinoita sekä aitausta. Homma vastasi hevostilojen ylläpitoa.. Pyöriteltiin kuivikkeita ja kerättiin kakat kottikärryihin. Kamelien kuivikkeena oli turvetta. Niiden kakka oli palleroimaista, gaselleilla papanoita. Hoitajat ohjaavat eläimiä aitauksien välillä työvaiheiden mukaan. Gasellit ja kamelit tulevat hyvin toimeen ja ovat niin rutinoituneita putsaustoimiin että hakeutuvat alta jaloista.

Muistan viimevuotisilta hevostenhoitoajoilta kuinka oli tarkaa valvoa minkälaisiin laumoihin eläimet koottiin ja miten niitä siirrettiin toistensa ohi. Laumahierarkia piti tuntea jotta kykeni estämään etteivät elukat nokitelleet toisiaan vammoille. Eläintarhassa eri lajit voidat kohdata samoissa tiloissa. Järjestyksenpidon nyrkkisääntönä on, että samoilta luonnonalueilta kotoisin olevat, samaan lahkoon kuuluvat eläimet voidan koota yhteen. Aasian märehtijät aasian märehtijöiden kanssa jne.

Tarhojen siivoamisen perään osallituimme eläintenhoitoyksikön päällikön Nina Trontin “Taloudellinen toiminta eläintarhassa” luennolle. Meille esiteltiin tiikereiden virikeleluksi hankittu jättimäinen pallo, mikä oli pettymykseksi saatu purtua rikki. Vastaavat papukaijojen virikelelu investoinnit olivat puntarissa. Eläinten hyvinvointi maksaa itsensä takaisin, sillä “hyvinvoiva eläin on edullinen”. Puheeksi nousivat eläintarhaverkostot ja näissä liikkuvat eläimet. Saarelle tutut aasian-leijonat olivat vast’ikään sijoitettuna vuoden kestäneen karanteeniin. Karanteeniajan näistä oli vastannut erillinen hoitaja eikä niitä esitelty yleisölle. Menoerä on perusteltu kyseisten yksilöiden eläintarhoille arvokkaan geeniperimän vuoksi. Tämä ja vastaavat urakat tuottavat eläintarhoille merkittäviä kuluja – Yleisö ei näe eläinten vaatimaa työtä ja menoja on siten haastava perustella.

Eläintehoitajia kannustetaan oma-aloitteisuuteen ympäristön ja yleisötyön kehittämisessä. Mm. Yleisöjen osallitumista eläinten ruokintoihin on konseptoitu, jotta vieraat saisivat elämyksellisempiä kokemuksia. “Elämyksellisten eläintarhavierailut voivat vaikuttaa asiakkaan luontosuhteeseen” meille esiteltiin.

Tiistaina Livian porukat ahersivat leijonien karanteenitilat puhtaiksi, perään oli eläinlääkärin luento ja kierros eläintieteellisessä museossa. Jouduin jättämään päivän väliin päästen uudelleen keskiviikkona hommiin.

Osallistuin emuaitauksen ylläpitoon. Meille esiteltiin emupariskunta, jotka olivat eläintieteellisesti naaraita mutta toinen oli “ottanut uroksen roolin”. Se harjoitti parittelua kuten uros ja vastasi “lajityypillisesti” pesärakenteiden suojelusta. Jäin miettimään mistä tulkinta “uroksen roolista” kertoo. Onko eläimillä sukupuolirooleja? Miten (ja miksi) eläinten käytöksen luonnollisuutta voidaan arvioida? Molemmat päästelivät matalia kurnuttavia ääniä kun niitä lähestyi. Kerrottiin, että ne vieroksuivat  kahisevaa sadeviittaani. Ne voivat potkia kovaa mutta ovat tottuneita vakiohoitajiinsa eivätkä häiritse näitä hoitotoimien aikana. Haravoitiin pihaa ja hoitotehtäviä delegoitiin. Ruokin kanat ja riikinkukot. Kanalauma on Fallkullan kantaa ja väritykseltään erikoinen.

Eläintenhoitajat hyödyntävät työssään työnteon lomassa kerättyä paikallista eläinkäyttäytymistiedettä. Eläinyksilöistä sepitetään tarinoita joiden avulla kyetään ennakoimaan niiden käytöstä. Hoitajat kertoivat kohtaamisista ja luovat näiden kautta malleja joka edistää yksilöiden toiminnan ymmärtämistä. Tarinoilla varoiteltiin riskeistä. Osa jutuista oli koomisia, eläinten älykkyyttä ja osaamista imartelevia. Vastaaviin tarinoihin tottui hevostalleilla.. Alkuun tulkitsin, että hevostenhoitajat kertoivat omasta luonteestaan eläintarinoinen kautta mutta eläintentemppu-jutuilla myös muita merkityksiä.

Tarinat helpottavat stressin hallinnassa.. Kun joku eläin ryppyilee vaikka lähestyy sitä kunnioittavasti voi syitä huonolle käytökselle tunnistaa sen taustoista. Tarinat tekevät työstä mielekkäämpää, eläin saa niiden kautta oman äänen joka tekee ne samaistuttaviksi ja mahdollistaa osin ammatin opettamista. Niiden kanssa toimiminen vaatii näppituntumaa. Hoitajien eläinystävyys-suhteet eivät ole aukikirjoitettuja mutta hoitotiloista löytyy myös (hevostalleiltakin tuttuja) hoitopäiväkirjoja, joihin on raportoitu poikkeamista ja järjestelyistä. Paikallisen eläinkäyttäytymistieteen kirjaaminen olisi kiinnostavaa.

Loppupäivästä askarreltiin virikelelua karhuille ja berberinapinoille. Eläimet kyllästyvät tarhoihinsa ja niitä pyritään aktivoimaan kätkemällä pieniä herkkuja vaikeasti avattaviin paketteihin. Karhuille laitettiin pähkinöitä, rusinoita ja hunajassa pyöriteltyjä omenoita. Ruuat kätkettiin pahvilaatikoihin jotka sijoiteltiin tarhatilaan. Karhut löysivät ja söivät ne rutiininomaisesti. Erilaisia virikelelu järjestelmiä yritetään jatkuvasti kehittää. Virikkeitä ei kuitenkaan saa olla liikaa, ettei eläimet hermostu. Kuulin syrjäkorvalla kertomuksen gorillasta, joka oli pitänyt virikeleluja arvolleen sopimattomana ja torpannut niitä tarjoneet hoitajat.

Berberinapinoille annetut virikelulut aiheuttivat kinaa ja lauman johtaja pyrki säätelemään kuka saa parhaat palat. Ensialkuun kinastelu näytti agressiiviselta mutta tarkemmassa harjauksessa alkoi tuntua, että kahina oli osa virikelelujen mukanaantuomaa positiivista jännitettä. Aloin miettiä, että ihmisetkin harrastaa virikeleluja.. Vapun ateriat oli tehty tahallisen vaikeiksi, jotta yhdessä ruokailusta saataisiin aikaan numero. Tippaleivän mureneminen pieluksella on aina hauskaa ja osa vapun rituaalia. Urputtava perheenpää säätelee ruokailun rytkiä ja ottaa parhaat palat (Rapujuhlat on ihmisten virikeleluruokailun kruunu). Samoin berberinapinoiden kähinä rusinoiden kanssa ovat sosiaalisesti tarkoituksenmukaista.

Vivarium on eristetty tila, jossa voidaan kasvattaa sekä tarkkailla eläimiä ja kasveja. Pienimmät mahtuvat työpöydälle, isoimmat voivat olla Biosfääri 2:kkosen kokoisia, joissa pystyy elämään ihmisiä. Korkeasaaren eläinten asuintilat on maisemoitu ja sisustettu niin että asukeilla on tarjolla lajityypillistä käytöstä tukevia virikkeitä. Apinoiden tilassa on kiipeilypuita, käärmeillä lymyilyn mahdollistavia onkaloita ja jyrsijöillä tongittavaa hiekkaa. Kulissit rakentuvat kasveista, kivistä ja seinämaalauksista.

Luonnollisen näköisiä kiviä ja puita on valmistettu styroksista, jotta ne eivät lahoa ja ne pysyvät puhtaina. Ne ovat samaa materiaali kuin teatterilavasteet.

Pyörähdettiin Korkeasaaren henkilöstöpäivien jälkeen Mia Mäkelän kanssa Africasian talossa ja jäätiin miettimään mikä merkitys elintilojen rekvisiitoilla on eläimille itselleen. Mia on tutkinut eläintahoja huolellisesti ja kirjoitukset löytyvät tämän blogista. Nykyään eläimet ovat syntyneet eläintarhoihin ja näille luonnolliset ympäristöt on aina olleet ihmisen sisustamia. Harvat ovat edes nähneet luonnontilaista luontoa. Sähkövalot, keskuslämmitys, läppäreiden ja tuulettimien hurinat ovat eläintarhojen asukeille yhtä tuttua kuin meille. Eläimet kuitenkin esiintyvät yleisölle kotoperäistä ympäristöjään imitoivissa kulisseissa.

Tultiin Mian kanssa siihen tulokseen, että asuintilojen lavasteiden luonnonmukaisuudella on enemmän merkitystä ihmisille kuin eläimille. Eläintarha on oppimisympäristö. Kun tilassa on eläimiä, kasveja ja geologisia merkkejä samasta maailmankolkasta, muodostuu syvempi tuntuma luonnon monimuotoisuuteen. Materiaalien synteettisyys ei vaikuta oppimiseen sillä tilat on tehty katsomista varten.. Heti kun koskisi taustaa tajuaisi sen muoviseksi. Eläimet pitävät styroksin ja maalien tuoksuja normaalimpina kuin tuulta.

Eläimet on sijoiteltu eläinmaantieteellisten aluejakojen mukaan. Africasiasta löytyy Afrikan mantereen ja Amazoniasta Etelä-Amerikan luontoa. Alueisiin kuuluu aavikoita, vesistöjä sekä viidakoita ja samaan taloon pakattuna mantereiden eri biotooppien rajat ovat jyrkkiä. Eläimet jotka eivät näkisi toisiaan luonnossa töllöttelevät naapuritiloissa. Kalat uivat seinillä ja viidakkomaisema leikkaantuuu keskeltä muutuen lasiksi.. Kuin Scifi-leffoissa.

Viimeaikana on ollut trendikästä suunnitella eläintarhat immersiivisiksi. Jolloin eri biotoopien rajat saattavat sulautuvat toisiinsa ja raja-aidat sekä laitosrakenteet kätketään. Minä tykkään Korkeasaaren tiukoista rajoista. Ihmisen vaikutus näkyy kaikkialla. Puiden rungot on sahattuja kuin hakkuu-alueilla ja tiloissa lojuu ruokakuppeja sekä virikeleluja. Ympäristöt eivät yritä juksata katsojaa – ne muistuttavat ettei koskematonta luontoa ole olemassa. Tiloihin voisi jopa lisätä roskia ja muita merkkejä alkuperämaista! Amazonian eläinten tunnelmaa lisäisi altaissa lilluvat Kola Real tölkit ja persukarhujen ruuat voisi tarjoilla roskapöntöstä.

Osallistuin Amazonia-talon talkoisiin ja putsasimme eläintilojen rakenteita. Sain kuulla hassuista asiakaskohtaamisista. Joku oli kysellyt Vikunioiden kakkojen perään käyttääkseen niitä havaintoesimerkkeinä mutta käytäntö kieltää eläinperäisten aineiden viemisen saaresta. Syntyi ajatus synteettisestä Vikunjan papana avaimenperästä. Vastasin samassa pariin taiteilijan toimeentuloa koskevaan uteluun ja ammattitaitoani kysyttiin maalausteknisessä ratkaisussa (En osannut vastata). Talkoot jatkuvat loppukuusta.

Kulisseista katsoen eläintarha on sekoitus teatteria, kasvihuonetta ja eläinten tuotantotilaa. Teatterista muistuttaa valaisulaitteet, niitä seuraavat sähköjärjestelmät sekä styroksiset lavasteet. Kasvihuoneesta muistuttavat seinillä risteilevät kastelulaitteet ja lämpöjärjestelmät. Oli kiinnostavaa nähdä tiloja ja työtä, mitä eläinten ruokien valmistaminen sekä kiinteistön huolto vaatii. On oikeastaan hassua että nämä toiminnat ovat piilossa yleisöltä. Piilottaminen takaa työrauhan mutta eläinten eteen tehty työ jää näkymättömiin.

Eläinten tilojen lavasteet muodostavat “epäpaikkoja”, jotka viittaavat eläinlajille tyypillisenä pidettyyn luontoon. “Epäpaikka” on taiteilija Robert Smithsonin luoma uudiskäsite, jonka avulla hän pyrki tuomaan “taiteen kehystämisen mekanismeja” kritiikinalaisiksi. Smithson oli maataiteilija, joka pohti aikanaan miten kaivosalueita kannattaisi maisemoida. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että kaivoksesta pitäisi taiteen keinoin tehdä uudelleen elinkelpoinen ja esitti että taide/ympäristö akseliin liittyvät ekologiset tavoitteet ovat nostalgiaan taipuvaista. Hän koki, että turmeltuneiden kaivosaluiden ja hylättyjen teollisten maisemien kanssa olisi suotavaa pärjätä sellaisenaan; kehittämällä “uusia arvostamisen muotoja”, eikä toiminta saisi typistyä yrityksiin palauttaa ympäristöjä paratiisinomaisiksi.

Olisi kiva kokeilla mitä tapahtuisi jos eläinten tiloihin tuotaisiin enemmänkin ympäröivän kaupunkielämän merkkejä tai jos ne lavastettaisiin esittämään post-humanistisia maailmoja. Apinoiden kulissina toimisi vallattu Alepan myymälä ja karhut telmisivät Jyväskylän bulevardi kuvaelmassa. Tätä voisi kokeilla hyönteisten kanssa. Tämän läppärin voisi laittaa torakoiden vitriiniin.

Saari tunnetaan eläimistään. Harvinaisista lajeista joita ihminen ei muuten näkisi. Helsingissä kasvaneelle se on tuttu kesiltä joihin liittyy myös jättikokoiset nalletikkarit. Aikuisiällä saaressa on käynyt harvemmin ja vain lasten kanssa. Häkkien läpi on kiva katsoa mitä eläimet ovat tekemässä. Parasta on jos ne sattuu katsomaan takaisin. Sitä vähän kilpaillaan ketä eläin sattuisi katsomaan.

Tapasimme residenssitaiteilijan Mia Mäkelän ja Paikan tuntu -hankkeen tuottajan Kristiina Ljokkoin kanssa Korkeasaaren henkilökuntaa, ammattilaisia joiden vastuulla saaren toiminta on. Kukin avasi minkälaisia ideoita eläintarhan residenssiohjelma herätteli. Kerroin hatarasta aikeestani selvittää minkälaisia esineitä eläimet tuottavat. Mia mainitsi kiinnostuksensa eläintarhojen historiaan ja puheeksi tuli ohimennen myös leväryijy projekti, esimerkkinä siitä minkälaisia yhteistöitä tämä on tehnyt luonnonlajien kanssa.

Korkeasaarelaiset innostuivat nopeasti. Ympäristökasvattaja Marjo Priha oli juuri osallistunut ilmastokasvatusseminaariin jonka yhtenä teemana oli ollut ekososiaalinen sivistys. Tämä on itselle uusi termi, ajatuksena on että hyvinvointi ja ekologinen kestävyys nähdään toisiaan tukevina tavoitteina. Marjo esitti että ilmastonmuutos kysymyksiin vastaamisessa on siirryttävä pienistä teoista kohti keskisuuria. Pidän tätä haasteena. Taideteosta on vanhastaan tyydytty pitämään onnistuneena, jos se on herättänyt keskustelua tai on saatu problematisoitua arjen pieniä käytäntöjä. Tavoite että taideteos palvelisi keskisuurena ilmastonmuutokseen vaikuttavana tekona on haastava.

Markkinointipäälikkö Susanna Silvonen kertoi projekteista ja tapahtumista, joita saaressa oli viimeaikoina järjestetty. Paikallinen Korkeasaari määrittyi uudelleen, osaksi kansainvälistä eläintarhaverkostoa. Yleisön mieltymykset kehittyvät kiihtyvästi. Osa kaipaa tiiviimpiä eläinkontakteja ja toiset vaativat viihteellisiä kokemuksia. Odotusten seurauksesta organisaatio tasapainottelee yleisön miellyttämisen, luonnonsuojelu ja ympäristökasvatus painotusten kanssa. Tästä tuli mieleen taidemuseot, joilla on paineena on yht’aikaisesti tuottaa trendikkäitä elämyksiä ja sivistää kansaa. On jännä ajatella mitä muuta yhteistä taidemuseoilla ja eläintarhalla on.

Malleja erilaisiin tapahtumiin haetaan rohkeasti ulkomailta. Viimekesäisenä Tiikeripäivänä saaren amurintiikerit houkuteltin raatelemaan t-paitoja, jotka huutokaupattiin eläinsuojelutyön tukemiseksi. Tämä malli oli lähtöjään Japanista, jossa suurpetojen raatelemia farkkuja on vastaavasti myyty. Onnistuisiko tämä taiteella? Jos laittaisi lihoja maalauskankaan taakse ja eläin söisi siitä tiensä läpi.

Eläinhoidon esimies Nina Trontti kävi kanssamme läpi käytännön sävelet. Mikäli haluamme residenssin aikana toimia eläinten takahuoneissa meidän on käytettävä talon tarjoamia varusteita. Tällä ehkäistään ettei taudinaiheuttajia pääse saareen eikä saaresta ulos. Juolahti mieleen että olisiko saaresta tunnistettava omalaatuinen ekosysteeminsä.. Siihen saattaisi kuulua eläinten mukana kulkeutuneita pieneliöitä. Keskustelimme mahdollisuudesta osallistua eläintenhoitajan ammattitutkintoon harjoittelevien koulutuksiin. Näin eläinten kanssa toimimista näkisi kenttätasolla ja voisi tutustua henkilökuntaan luonnontilassa.

Näyttelymestari Katri Houtbeckers nosti esiin käytännöllisen ongelman. Vieraat kysyvät riikikukkojen irtosulkien perään ja jotkut nappaavat niitä mukaansa luvatta. Tautien, kaupankäynnin estämisen ja järjestyksen vuoksi mitään eläimistä irronnutta, sulkia tai muita tuotoksia ei saa viedä saaresta. Ajatuksena on ollut että irtosulkia koottaisiin johonkin. Sulista voisi koota huiskan.

Riikinkukkojen tarhan seinät oli maalattu keltaisiksi.. Jäätiin porukalla miettimään mikä taustaväri olisi paras että sulat erottuisivat täysissä sävyissään. Keltainen on liilojen vastaväri, toisaalta punaisella taustalla vihreät nousisivat esiin. Entä jos taustakuva olisi munkkien mielenosoituksesta Intiassa, lajin alkuperäisseuduilta?

On jännää miten eläinten vitriinit on lavastettu.. Tiloihin on sommiteltu luonnollisen oloisia ympäristöjä mutta tarkemmassa katsannassa paljastuu että kivet ja puut ovat keinotekoisia. Katri kertoi että ympäristöt ovat huippuammattilaisten suunnittelemia. Eläimet eivät todennäköisesti itse välitä siitä miten teennäinen tai aito kulissi niillä on – Lavasteet ovat tärkeitä yleisön kokemuksen ja oppimisen kannalta. Olisi kiva kokeilla jos vaikka torakoiden vitriinin lavastaisi dystooppisen tulevaisuuden maisemaksi.

Katri esitteli meille Vikunjoiden aitausta jonka poikki suunnitellaan polkua. Ihmiset pystyisivät kulkemaan samassa tilassa Vikunjoiden kanssa ja saada siten otetta niiden todellisuuteen. Vastaavia järjestelyjä löytyy kuulemma maailman eläintarhoissa. Pääsemme todennäköisesti testaamaan aitauksen polkua piakkoin. Tämä tuntuu tosi inspiroivalta.