Author: Eero

Synkeä kevätpäivä, tuulta ja sadetta. Telat hukassa ja hikipäällä ennen kuin sain maalitonkaa auki. Amazoniatalon talkoista oli jäänyt pari maalaushommaa ja lupasin Livian eläintentarhaeläintenhoitaja koulutuksen yhteydessä talkoistaa ne loppuun. Urakkaan saateltiin kuvataiteilija vitsillä. Naureskeltiin osaanko maalata. Pohjamaalaus onnistui.

Eläintarhatiloissa on rikasta kasvillisuutta. Niiden hoito on vaativaa, valaisusta ja kastelusta huolehditaan puutarhureiden voimin. Sain kuulla että kasveille tarkoitettujen UV-valojen voimat haalistavat tekokasvien värejä ja lopulta haperoittavat ne. Siksi tiloissa voi olla joko oikeita tai tekokasveja.

Töpöttelin teräsrakenteisiin kiekkoja, jotta ne muuttuisivat bambujen näköisiksi.. Tehtävään oli ohjeistettu mutta epäilin itseäni ja kävin puntaroimaan rooliani Korkeasaaren residenssitaiteilijana. Usko loppui ja maalasin bamburunko imitaatiot kätköön. Pitää miettiä miten vaikutelman saisi onnistuneemmaksi ja palata myöhemmin. Jäin katselemaan apinoita ja seurasin miten pehmeästi hoitajat niille supisivat. Kun minut huomattiin hoitajat nolostuivat ja hellyys kätkettiin.

Onko eläintarhaeläimet töissä kun niitä katsoo? Hevostalleilla sanotaan, että hevoset ovat “töissä” kun ne on tekemisissä ihmisten kanssa. Työtä korostamalla pyrittiin varaamaan hevosten lajityypilliselle käytökselle aikaa ja muistuttaa että ihmisen läsnäolo voi stressata eläintä. Työntekijää ei saa häiritä ja sitä pitää kiittää.

Tälläiset saarivisiitit ovat opettavaisia ja muu henkilökunta tulee tutummaksi. Liikun taukotiloissa kuin kameljontti, juon kahveja ja moikkailen porukoita. Eläintarhatyön arkeen osallistuessaan alkaa kyseenlaistaa merkitystään residenssitaiteilijana. Saaren työntekijöiden näkökulmasta lienee hyödyllisempää löytää kaltaiseni vapaa käsipari hoitamaan pikku maalaustehtäviä. Lisänakkeja viuhuteltiin.

Taiteilijoita on jo pitkään yhytetty taideorganisaatioiden ulkopuoliseen maailmaan kuten kunnallisiin hoitolaitoksiin ja virastoihin. Ajatuksena on, että taiteilijoiden erityisosaaminen myötäsynnyttää työntekijöiden kokemaa lisäarvoa ja esimerkiksi terveyttä. Idea yhdistää taiteilijoita yhteiskunnan toimintaan on ollut alkuaan kapinallinen – Tavoitteena on ollut paljastaa taideinstituutiot tyhjäntärkeiksi. Eräs pioneereistä on Mierle Laderman Ukeles, joka kirjoitti 1969 aikansa taidekäsityksiä kritisoivan “Ylläpitotaiteen manifestin” (Manifesto for Maintenance Art, 1969!).

Taiteilija penäsi huomiota arjen ylläpitämisen vaatimalle työlle ja osoitti että taideinstituutiot tyylittevät työtä, vältellen ottamatta kantaa omien työntekijöidensä hyvinvontiin. Orjuutta pohdiskelevan taidenäyttelyn työntekijät saattavat olla orjien jälkeläisiä ja työskennellä orjapalkalla! Osana manifestista seuranneita esityssarjoja hän mm. päätyi työskentelemään taidemuseoissa – Vastaten tilojen siivoustehtävistä ja kiinteistönhuollosta.

Vuosina 1977-80 hän toteutti “Touch Sanitation” teoksen, jonka aikana hän kätteli kaikkia 8500 New Yorkin puhtaanapitolaitoksen työntekijää. Urakassa kului 11 kuukautta. Ele oli kunnianosoitus kaupungin elossa pitävällä usein näkymättömälle työvoimalle ja taiteilija jatkaa edellen yhteistyötä puhtaanapitolaitoksen kanssa! Viralliselta titteliltään hän on “Puhtaanapitolaitoksen (palkaton) residenssitaiteilija”.

Olenkohan minä täällä Korkeasaaressa tehdäkseni eläinten tekemän työn näkyväksi.. Kuten Lederman Ukeles toimi puhtaanapitolaiksen yhteydessä? Toisaalta kun valtion ja kuntien organisaatioita yhä tehostetaan voi olla että taiteilijoiden organisaatioille tuottama lisä-arvo on parhaimmillaan laitoksen perusinfrastuktuuria ylläpitävää! Työssäjaksamista auttaa parhaiten että on aikaa tehdä työnsä ja työtaakan jakaminen olisi tätä tavoiteltaessa mielekäs vaihtoehto.