Eero Yli-Vakkuri
Videolla taiteilijaporukka yrittää päästä otteeseen hevosenostamisesta. Toivottu poika odottaa lääkärintarkastusta ja mikäli kaikki menee hyvin kauppa lyödään lukkoon. Jos onni suo hevonen siirtyy uusille talleille Espooseen heti ensi kuun alussa
(Ja mitä se minulle kuuluu?)
Kun ekokatastrofeissa ryvettynyt ylikansallinen yritys lanseeraa tuotetta korostaen sen ympäristöystävällisyyttä, kuluttajat tietävät sangen hyvin että kyse on paskapuheesta. Kotikasvatukseen kuuluu ettei mainoksiin käy uskominen. Näiden alkeellisen viestinnän kykenee purkamaan viimeistään ylä-asteen median-lukutaidon tunnilla istunut pikkulapsi. Idiootti uskoo väittämään, että tissien näkeminen mainoksessa laukaisee kuluttamis’ halukkuuden. Mainonta joka rakentuu Freudin teorioiden varaan on yhtä vanhanaikaisia kuin Freudin väitteet sukupuolisuudesta.
Mainokset vaikuttavat kuluttajien käytökseen mutta syy ei ole se, että ne toimisivat herättäen alitajuisia impulsseja tai muuten aivopesten tunteitamme. Mainokset toimivat paljon yksinkertaisemmin. Ne toimivat sillä ne ‘eivät toimi’. Alkuperäisesti saksalaiset, tökerösti vieraaseen kieleen dupatut television tiskiainemainokset hyödyntävät Bertolt Brechtin tunnetuksi tekemää vieraannuttamis menetelmää. Tietoisuus siitä, että mainokset kategorisesti kusettavat helpottaa kuluttamista. Eipähän tule huijatuksi! Tuotteen ostaminen on kohtalon haltuunottamista. Olemme masokistisessa rakkaussuhteessa tehtaanomistajiin. Haluamme tukehtua heidän tuotteisiinsa.
Mainokset esittävät korostetun valheellisia väittämiä jotta niitä ei otettaisi todesta.. Kukaan ei oikeasti kuvittele, että laitteet ja kemiat toimivat kuten teeveessä näytetään. Jenkkien mattokauppiaille nauravat lapset ja veteraanit. Olemme tietoisia kulutustottumustemme aiheuttamastamme ympäristö katastrofeista ja sosiaalisista vääryyksistä. Mainokseen kohdistetun naurun myötä osoitetaan, että ollaan tietoisia minkäsortin vitsistä on kyse.. Tämä tietoisuus siivittää ostopäätöstä. Mässytämme paskaa tietoisina, että kyse on paskasta.
Postmodernisti voisi kuvat tilannetta skitsofreeniseksi. Mutta vastaavassa kulutuskäytöksessä ja ympäristö suhteessa ei ole kyse viimeaikaisen kapitalismin tuottamasta ihmismielen häiriöstä – Kyse on kaikkiaan modernistisesta länsimaalaisuudesta. Länsimaalainen elämä kuvataan kernaasti tragediana, jonka vaiheet on kaavoitettu historian kirjoihin.. Moni malttaa tuskin odottaa maailmanloppua. Michel Serres kuvailee kirjassaan Malfeasance – Appropriation Through Pollution (2008) edellä hahmoiteltuja kantimia, jotka tukevat yhteistä pyrkimystämme tuhota ympäristömme (kuten tragediaan kuuluu).
Serres esityksen mukaan ympäristölle tuhoisaa elämänmenoamme ei perustele tietämättömyytemme. Haluamme tuhota maailman koska emme halua että sitä saa kukaan muu. Olemme mustasukkaisia kaikesta mitä emme ole vielä tärvelleet nimimerkeillämme, spermallamme, graffiteillamme tai vihkisormuksilla. Merkitsemme sosiaalista ympäristöämme sekä villiä luontoa kehon jätöksillä osoittaaksemme, että se kuuluu vain meille. Serres luo suoran yhteyden yksilön kehon tuottaman kuonan ja yhteiskunnan tuottaman jätteen välille. Kun kehojen sisällä muodostuva jäte kärrätään yhteiskunnan liepeille syntyy valli, joka erottaa “meidät” muista. Kuten kaikki lauma-eläimet merkitsemme reviirimme kusella ja paskalla.
Paskalla on kaksois-tehtävä, sillä myös lannoitetaan pellot. Paska tuottaa lisää paskaa.
Oma paska haisee hyvältä Serres muistuttaa. Sellutehtaan lemu on perseestä mutta toisaalta muistuttaa meitä työn sekä rahan tuoksusta ja siitä kuinka ihmiskehot tehtaissa ahertavat kansakunnan hyvinvoinnin eteen. Sellun hajun katoaminen merkitsee hyvinvoinnin haihtumista. Suomen puuteollisuuden kadotessa monella paikkakunnalla sellutehtaan haju nostattaa herkän muiston (Lemua varmasti käytetään jo dementian hoidossa). Hajuaistin lisäksi Serres korostaa moneen otteeseen kuinka äänet halutunottavat ympäristöä. Hän alleviivaa polttomoottoreiden ja peräaukon pärinän yhtäläisyyksiä.. Harley-Davidson moottoripyörien äänijälki lieneekin nimetty yhtiön tavaramerkiksi.
Valta on Serresille hyvin yksinkertainen juttu. Valta on yksinkertaisimmillaan sitä oikeus ja voima säädellä mitä ärsykkeitä kansalaisten tai kuluttajien aistit voivat saavuttaa. Täyttämällä aistit keskusjohtoisesti säädellyllä viestinnällä voidaan hallita yksilön toimintaa. Mutta mikä legimoi ja oikeuttaa tätä vallankäyttöä? Serresin selitys löytyy myyteistä ja symboleista..
Mikäli moottorin pärinän ääni ei riitä pelottelemaan naapureita pois ja mielii valtaamaan uutta ympäristöä kannattaa sen päälle valella ihmisverta.. Serres kertaa mytotologista Romuluksen ja Remuluksen veljesmurhaa todistaessaan kuinka paikan voi lunastaa omaksi vain verisellä uhrauksella. Tarinan mukaan Remulus rikkoo mytologisen esi-rooman tabuja ja tämä surmataan. Rooman kaupunki syntyy verenvuodatuksestä mikä velvoittaa tulevat sukupolvet noudattamaan kaupungin järjestystä. Tabua ei saa rikkoa. Suomenkielessäkin kerrotaan kuinka “veri vetää” takaisi kanta-isien synnyin seuduille.
Vastaavat yksilötason uhraukset skaalautuvat Serresin mallissa helposti koko kulttuuria koskeviksi. Yhteiskunnan kantaisät pyrkivät aika-ajoin vuodattamaan viatonta verta merkatakseen pellot nimiimme (tai ylipäätänsä jonkun inhimillisen nimiin). Nämä lietsovat poikansa aseisiin toivoen, että lasten veren vuodattaminen riittää merkkaamaan peltomaat tuleville sukupolville. Veren valuttaminen kultivoi luontoa. Ensimmäisen maailmansodan sotatantereet lienivätkin pitkälti peltomaita ja arvostamamme ranskalaiset herkkuviinimme on lannoitettu kärvennetyillä luilla! Serres esittää, että mytologinen rooma ja modernit maailman sodat kuuluvat samaan jatkumoon.
Nykyisessä maailmassamme sotatanner on sysätty liikkeeseen. Sotaa ei rajaa julistus ja kutsu taisteluun mittelöön, jollekin sopivalle pientareelle.. Tämän päivän sodat ratkaistaan urbaaneissa asutuskeskuksissa ja ne ovat sekoittuneet arkeen. Sodat ratkaistaan kortteli korttelilta. Yhtenä päivänä olohuoneessa katsotaan televisiota mainosrahoin kustannettua viihdettä, toisena huoneen ikkunasta ammutaan naapureita kivääreillä. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta mutta on oikeastaan johdonmukaista, sillä kaikki ideologinen kamppailu on arkeen sekoittunutta.
Kun Badgadilaiset palailevat koteihinsa, liisteröivät uudet tapetit ja kittaavat luodinreikiä makuuhuoneista.. He tulevat törmänneeksi sodan merkittävimpiin jätteisiin: kiväärien hylsyihin. Merentakaiset valloittajat ovat merkanneet Bysantin pellot yhdysvaltalaisten aseseppien Horace Smith & Daniel B. Wessonin nimiin. Miehet on nimetty sarjatuliaseiden kantaisiksi. Rynnäkkökiväärien jättämät kreikkalaisin aakkosin brändätyt messinkihylsyt ovat erinomainen esimerkki kuvata sitä miten suur’yritykset merkkaavat ympäristöämme omakseen.
Korporaatiot saastuttavat luontoa ja mielenmaisemiamme brändätyllä roskalla. Näiden näkökulmasta kadunvarsien jäte on suunniteltuja markkinointia. Jääkiekkohallien roskakorit pursuavat KOFFin kaljatökkien hylsyjä ja todista kaljamerkin riemukkuudesta. Syntyy vaikutelma, että roska on hyvää. Uskomatonta kyllä roska-ruoka on on positiivinen atribuutti. Sitä syödään kun halutaan mässäillä. Kaiken tämän viestinnän tavoite on vallata ympäristöä. Tuotemerkit valtaavat kielemme.. Suomessa puremme Jenkki-purukumia – Pitääksemme purukalustomme ehjinä! Vastaavia esimerkkejä tuhansittain.
Serresin mallin vahvuus on siinä miten luonnon roskaaminen jätteillä ja massamedioiden tuottama aineeton viestintä (mainokset ja muu propaganda) voidaan esittää samanarvoisina sekä yhtä haitallisina. Mainonta on saastuttamisen veroinen ongelmakenttä. Jätteiden loppusijoituspaikkoja ohjataan lainsäädännöllä ja Serresin toivomuksena lienee, että suur’yritysten julkista viestintää voitaisiin ohjeistaa kansalaisyhteiskunnan päätöksenteolla. Tämä on hieno ja johdonmukainen ajatus. Mutta Serresin tapa esittää tämä päätelmä on ylimielinen. Kirja toimii kuten Japanilainen matemaattinen ristisana tehtävä eli sudoku. Sen lopputulema on säädetty etukäteen ja ainoa tapa päästä eteenpäin on noudattaa kirjoittajan tulkintaa.
Kysymys on lopulta ainoastaan siitä uskommeko häntä vai emme. Viestiä ei ole osoitettu kaltaisilleni barbaareille.
Teoksen akilleenkantapää on Serresin tapa käyttää mytologioita ja sanojen etymologisia taustoja väitteidensä perusteina. Tämän näsäviisaat sanaleikit ovat ärsyttäviä ja niiden pohja putoaa heti mikäli lukija lakkaa mieltämästä itseään ‘länsimaalaisena’. Kirjoitus nappaa lukijansa nopeasti otteeseensa valottamalla sivistyneistölle tuttujen myyttien taustoja ja esittämällä näistä herkullisia tulkintoja. Kerronnassa huokuu ranskalaisen ajattelijan parodiaa hipova ylpeys oman kulttuurinsa historiastaan ja perinteistä. Kaikki tämä on hienoa mutta vedotessaan ainoastaan hänelle henkilökohtaisesti hyvin tuttuihin arkkityyppeihin Serres yleistää (ja tuhrii) kaiken ‘muun’ inhimillisen kulttuurin.
Metallisepät ovat yksi Serresin nimeämistä arkkityyppeistä.. Tämä esittää, että raudan kuumakäsittelyssä syntyvä ‘kuona’ on kaikinpuolin käyttökelvotonta jätettä ja että tätä kutsutaan ympäri maailman ‘paskaksi’. Kiinnostaakohan häntä, että tätä kuonaa käytetään Fiskarsin viljasiilojen eristeenä? Mitä Serres on mieltä lehmän lannasta valmistetuista lattioista, joita myös pidetään ylivertaisina lämmöneristyskykynsä vuoksi.
Mitä Serres on mieltä siitä, että pitkin imperialistisen maailman laitamilta löytyy lapsia, jotka on nimetty tuotemerkkien mukaan cocacolaksi tai saippuaoopperoiden tähtien mukaan? Ovatko tuotemerkkien mukaan nimetyt lapset tulkittava kategorisesti uhreiksi-tai-(vasta)valloittajiksi? Serres ei kohtaa meitä (paikallis)historiallisina henkilöinä – Vaan länsimaalaisen maailmankuvan ruoskimina kaleeriorjina. Tämä määrittää tehtäväksemme siivittää länsimaalaisuutta halusimme tai emme. Mikäli en lukijana ei tunne oloani kristityksi tai koe kulttuuriani länsimaiseksi; Tulee koko tekstin niputettua suurvaltapelissä hävinnen ranskalaisen katkeraksi tilitykseksi. Olen hänen kohtalostaan ensikädessä vahingoniloinen!
Teksti on valistuksellinen ja se laajentaa käsitystämme länsimaalaisen kulttuurin sisäisistä mekanismeista – Mutta se suhtautuu alentavasti muihin maailmankatsomuksiin. Serresin kristilliset vertaukset ovat vilpittömiä. Hän pitää kristittyjen pyrkimystä häivyttää maailmasta kaikki yliluonnollinen hienona tavoitteena. Tämä saa valistuksen ja kristinuskon käymään käsikädessä, jolloin maagiset maailmankatsomukset sekä kulttuurit jäävät jalkoihin.
Kirjoituksen, ranskalaista kulttuuria ihannoivat yksityiskohdat lienee räitty pilke silmässä mutta ne kouraisevat ikävästi.. Kriittisesti tarkasteltuna ne paljastuvat sisäpiirin vitseiksi! Serresin esimerkit ovat hälyisiä käkätyksiä asioille, joihin emme täältä käsin kykene sanomaan juuta-tai-jaata. Esitellessään (Minulle Mel Gibsonin tähdittämästä Braveheart elokuvasta tutun) ensi-yönoikeuden hän ei vaivaudu aukikirjoittamaan miten yleinen tämä tapa on ollut saati millaisiin yhteyksiin se liittyy. Mutta mikään ei estä häntä käyttämään ensi-yönoikeutta yhtenä väkevimmistä esimerkeistään sille minkälaisissa kulttuurillisissa puitteissa luontoa valloitetaan.
Ironista kyllä, meidän on mahdollista ymmärtää häntä pitkälti populaarikulttuurin ansiosta! Tiedän miltä ranskan maaseutu näyttää, tuoksuu, kuulostaa ja tuntuu sillä olen nähnyt sen esityksenä mainoksissa ja viinipullojen etiketeissä. Olen myös lukenut Asterikseni.. Mutta Serres ei voi ymmärtää meitä lainkaan. “Ota tai jätä” hän huudahtaa kuin torikauppias ikään.
Mikäli pikakelaan ohi intertekstuaalisista viitteistä länsimaiden mytologioihin.. Tulen todenneeksi, että valtaosa tekstistä täyttää aistimme turhalla hälyllä. Käytännössä siis samanlaatuisella paskalla jota joudumme mässyttämään katsoessamme Hollywood elokuvia.. Kirjoituksen viitteet ovat tässä toki ylevämpiä mutta eivät sen perustellumpia. Voimme ainoastaan luottaa siihen, että Serresin tavoite on muuttaa tapaamme lukea imperialistitaustaista mainosviestintää ja että tekstillä on vaikutus suurvaltapolitiikassa mutta tekstistä ei ole apua ahdinkoomme – Emme tule sen paremmin kuulluksi.
Kirjoitus noudattaa vastamainoksista tuttua menetelmää esittäen mainoskuvastoissa näkyvät symbolit ja merkit ristiriitaisessa valossa. Ajatuksena on opettaa lukija näkemään ilmeisen viestin läpi ja paljastaa (propaganda)viestin todellinen merkitys. Mutta mikäli sekä mainokset että niiden kriittinen analyysi pohjaavat samoihin myytteihin juolahtaa mieleen kavala ajatus vastamainoksista! Ne eivät voi toimia.
Serres suo meille verrattain hyvät eväät purkaa monikansallisten yritysten viestinnästä sen todellinen sanoma.. Mutta kriittiset työkalut vain vahvistavat ajatusta länsimaalaisuuden ylivertaisuudesta. Kun meille ei suoda työkaluja osallistua kielen luomiseen, voimme ainoastaan kuluttaa sitä (Serres ei ymmärrä mitä puhumme) ajaudumme ratkaisemattomaan limboon. Joudumme ymmärtämään ranskalaisia, voidaksemme vastustaa saksalaisia, voidaksemme vastustaa yhdysvaltalaisia, ymmärtääksemme kiinalaisia jne. Voimme ainoastaan valita puolen.
Vastamainokset muistuttavat nokkelasti minkälaatuisia ekologisia ja inhimillisiä kärsimyksiä suur’yritykset pyrkivät mainoksillaan sekä muulla positiivisella yritysviestinnällään peittelemään. Vastamainokset pyrkivät paljastamaan mainostajat valehtelijoiksi. Tämä on toivotonta, sillä mainonta perustuu lähtökohtaisesti petokseen ja vieraannuttamiseen. Kaikenlainen kritiikki luo alkuperäiselle mainokselle uuden mahdollisuuden.. Vastamainokset ovat vähän kuin kirkoissa aikaisemmin ostetut aneet, joita kuluttamalla voi tehdä elämän moraalisesti helpommaksi. Vastamainokset mahdollistavat, että kapitalismin ja lihatalouden vastustajat voivat syödä McDonaldsissa.
Kun luomme epäuskoa järjestelmää kohtaan se synnyttää uusia ja aina perustellumpia väitteitä oikeutuksestaan. Mitä on tehtävissä?
1970 luvulla itäblokin taiteilijat keksivät jotain ovelaa. Nämä jatkoivat elämäänsä kuten Neuvostoliittoa ei olisi ollut olemassa. Kyse ei ole eskapismista. Näin toimivia taiteilijoita ei kyetty niputtamaan suhteessa vallan keskuksen määrittämään ihmiskuvaan. He eivät siis marginalisoineet itseään vaan ryhtyivät uskomaan vallan toiseen järjestelmään (Säilyttäen kriittisyyden sekä idälle, että lännelle). Pyrkimykset herättää epäuskoa ovat tuomittuja mutta pyrkimys luoda uskoa, johonkin muuhun on kokeiltavissa. Siksi meidän ei tulisi tuhlata aikaamme vallalla olevan yritysviestinnän de-konstruktioon vaan ennemmin luoda propagandaa ajaaksemme meille mieluisempaa politiikkaa. Muuttaa kulttuurillista ekosysteemiä sen sijaan, että yrittäisimme pärjätä siinä.
Muutama vuosi sitten uumoilimme Jessen kanssa mitä minkälaisia käyttötarpeita henkilöautosta saisi jos sen purkaisi järkevästi ja uusiokäyttäisi materiaalit. Jutustelun pohjalta vahvistui ajatus, että raaka-aineellisesti ajateltuna auto on varsinainen Civilization’s Starter Kit.
Tosipaikan tullen siitä saa metallit saranoihin, auroihin ja työkaluihin. Jesse on seurannut Namibiassa kuinka romuautojen alle oli sytytetty nuotioita ja näin höllennetty rakenteiden liitoksia uusiokäyttöä mahdollistaen. Akseleista valmistetaan mm. veitsiä. Sähköjärjestelmä on hyödynnettävissä energian tuotantoon. Esimerkiksi Self-Sustainable Party Container toimii autoista napaituilla generaattoreilla ja akuilla (Ks. MIM-Project).
Mitä muuta autoista saa?
Päivi Raivio osallistuu oman työskentelyn ohessa mm. trashlabfix tapahtumien järjestämiseen ja on kaikkiaan erikoistunut käyttämään tähteitä luodakseen tarpeita. Muutama vuosi sitten tämä muokkasi kaverinsa Veera Kuljun kanssa vanhoista nahkatakeista kudosesineitä ja sittemmin tämä on lisännyt yhteisöjen paikan tuntua tekemällä kompostilla värjättyjä lippuja ja luomalla kirjastorakennuksia jätepuista.
Esimerkkien innoittamana paiskasimme Päiville haasteen: “Pystytkö valmistamaan asusteen auton penkistä?”
Opel:in pelkääjän penkki lunastettiin käyttöön Tattarisuolta ja urakka eteni leppoisasti. Työn lomassa teimme jäkyttävän havainnon yhteisestä lapsuuden TV-ikonista. Tekonahkojen lisäksi penkistä olisi saattanut saada jatkokäyttöön teräsrakenteita.. Tutkailimme mahdollisuutta valmistaa niskatuen teräksistä hevosen kuolaimia. Valitettavasti penkki oli muuten materiaaliensa puolesta niukka tarve. Hyödynnettävää tekonahkaa jäi vain ratsastusliivin verran.
Civilization’s Starter Kit ajatuksen kannalta auton tekstiilit tulevat olemaan haaste. Valtaosa penkin kankaista oli liimattu toisiinsa kontaktiliimalla ja pehmusteet olivat palokäsiteltyä sössöä jossa oli kemiallinen sivutuoksu. Kokemuksen mukaan myös renkaat ovat vaiketa käsitellä sillä rakenteissa on paksua teräsverkkoa. Harjaannuttua niistä varmasti oppisi tekemään kengänpohjallisia. Onneksi näillä on muutakin käyttöä, keinuina ja viljelylaareina. Myös lasit palvelisivat uusiokäytössä hyvin. Siltikin uusiokäytön vinkkelistä lupaavimpia hyödynnettäviä autossa ovat metalliosa.
Päivi suoriutui urakasta annetussa yhden päivän aikarajassa. Liiveihin lisättiin myöhemmin Ore.e Refineries’in heijastinrintamerkin ja “Hevoslinja / Trans-Horse” tekstit (valmistettu Kaupunkiverstalla). Pukine sai ensiesittelynsä Koneen Säätiön Maalisjuhlassa. Sittemmin niitä on käytetty KAIVO -iltamassa ja Hevonen ja yhteiskunta -hankkeen semaarissa Lahdessa.
(Kuvassa: Lauri Wuolio)
Liivit ovat toimineet edustustehtävissä cocktail-pukineena mutta niiden tarkoitus on palvella ratsastusliiveina matkustettaessa Helsingistä Turkuun ja takaisin. Sillä leikkaus on nokkela ja kokonaisuus tyylikäs on materiaalin hikinen menneisyys autonpenkkinä on vaipunut unholaan.
Kokonaisen auton uusiokäyttö antaa vielä odottaa itseään. Olemme Hevoslinjan puitteissa konseptoimassa minkälaiset hevoskärryt autosta on mahdollista valmistaa. Työn alla on FIATin muuttaminen lukittavaksi vankkuriksi.
Alla seminaarimuistiipanot jotka on koottu Hevoslinja projektin kannalta tärkeistä teemoista. Huomioita on erotettu [hakasulkeisiin] ja lihavointeja lisätty Hevoslinjaan suoraan vaikuttaviin aiheisiin.
Tilaisuus oli hyödyllinen. Oli mukava huomata, että Hevoslinjalla on roolinsa hevosalan vetovoimaisuuden lisäämisessä ja kehittämisessä. Se lukeutuu Fred Sundwallin esiintuomiin “Ilmiöihin”, joilla saavutetaan uusia “heimoja” (tapauksessamme nuoria kaupunkilaisia, joiden arjen piiriin hevoset ole vanhastaan kuulu).
Myös Hannele Partasen esitelmä hevosten laiduntamisesta herätti ideoita. Mikäli Hevoslinjan reitti kulkisi perinteisten laidunalueiden kautta se saattaisi osallistua kulttuurimaiseman ylläpitämiseen. Myös urbanisaation haasteisiin vastaaminen on urakka jossa Hevoslinja on hyödyksi. Valtaosa maailman kaupungeista on rakennettu hevosten voimilla.
Seminaari vahvisti tunnetta siitä, että hevoset luovat biodiversiteettiä, energiatehokkuutta ja perinnetietoisuutta tukevan kulttuuriympäristön. Eli ne palvelevat todella hyvin tavoitteita, joita on hahmoiteltu Ympäristöministeriön valtakunnallisessa kulttuuriympäristöstrategiassa (2014-2020) .
Seminaarin järjesti Hevoset ja yhteiskunta -hanke (Hippolis). Se toteutettiin Fellmannia auditoriossa, Lahdessa. Linkki päivän ohjelmaan.
15:57 Yhteenvedon aika. Anne Laitinen (Hippolis) korostaa vuoropuhelun tärkeyttä. Päivän materiaalit tulevat myöhemmin ladattavaksi Hippoliksen verkkosivuille. Hevosten määrä kasvaa ja niiden luomiin erityispuitteisiin on jokatapauksessa investoitava. “Kaikki me hevosihmiset luomme hevosalan. Meidän on huolehdittava tekemisistämme, että toimintamme on kestävällä pohjalla. Hevosessa on mahdollisuuksien hevonen”. Yleisö aplodeeraa ja poistuu seminaaritilasta.
15:31 Jouko Käkösen aiheena “Hevoskunta Ypäjä – käytännön esimerkkejä yhteistyöstä”. Hevoset on kunnalle tärkeä voimavara. Kunnassa 2500 asukasta 600 hevosta (Hevosihmissuhde 1/5). Hevostoiminnalla on pitkät perinteet. Eläimet ovat pitäneet kuntaa pinnalla jo 1930 asti kun paikalle perustettiin valtion päätöksellä hevossittola sekä puollustusvoimien hevosvarikko. Käkönen kertoo kunnan kaavoituksesta ja hevosten asemasta siinä.
Jatka lukemista…
90-luvun loppupuolella kunnan toimesta pyrittiin luomaan 500km pitkä vaellusreitistö, joka olisi vienyt Lounais-Hämeen ympäri. Ideaa yritettiin viedä eteenpäin järjestämällä alueelle matkaratsastuskilpailu. Hanke ei kuitenkaan ottanut tulta alleeen. Mm. Maanomistusongelmat nousivat vastaan. Merkittyjä hevosreittejä on tämän peruja n.40km. Hevosopisto ylläpitää yöpymiseen soveltuvaa vaelluskämppää yhdessä kunnan kanssa.
Kun kunnan kevyenliikenteen väylät uusittiin, hevosille rakennettiin niiden rinnalle omat kevytkulkuväylät joiden leveys on 3m. Myös teiden alitukset otettiin myös huomioon. Reittien varrella on taukopaikkoja ja laavuja joilla viettää aikaa. Matkan varrelta löytyy erilaisia vaelluskämppiä.
15:09 Tomi Himanka (Lahden Hevosystäväinseura ry) kertoo Jokimaan hevosurheilukeskuksen laajenemisesta. Jokimaan raviradan liikevaihto 3mil.€ vuodessa. Se on Suomen kolmanneksi suurin ravirata. Laitos maksaa vuodessa 1,5 milj. palkintoina ravureille. Se järjestää 31 ravitapahtumaa vuodessa ja muita tapahtumia saman verran. Raviratoja ei ylläpidetä ainoastaan raveilla vaan “muilla tapahtumia” on kasvava rooli. Niistä on tulossa kaikkineen hevostapahtumakeskuksia. Kaikkineen ravitalous ottaa sisään TOTOn kautta 250mil.€ vuodessa – 75% koko kuviosta pyörii sen varassa. Palkintoja ravureille jaettiin 20mil.€.
14:29 Puheenvuoro projektipäällikkö Heini Iinatille (ProAgria Oulu) aiheena Hevostallien jätevesijärjestelmät ja malliratkaisut. Iinatti nostaa esille, että jätevesiksi hevostalliyhteyksissä lasketaan myös ihmisten jätökset.
14:08 Hannele Partanen (Maa- ja kotitalousnaisten keskus) kertoo kuinka “hevonen hoitaa maisemaa ja luonto hevosta”. Aiheesta on valmistunut vast’ikään opas.
Hevonen nauttii laiduntamisesta sillä se mahdollistaa laijityypillisen käytöksen. Laumaeläin liikkuu, puollustautuu, syö ja seurustelee omiensa kanssa. Laiduntaminen on hyödyllistä hevosille ja mahdollisuus koko hevosalalle. Se lisää myönteistä keskustelua eläimistä ja vähentää ristiriitoja. Se tekee eläimet näkyviksi ja tunnistettaviksi.
Laiduntamisella on paikkansa kulttuuriympäristöjen tukemisessa. Suomalaiset perinnemaisemat ovat vanhastaan syntyneet laiduntamalla ja niittämällä. Luonnonlaitumia on enää vain 1% siitä mitä niitä oli vuosisadan alussa.
Mistä etsiä laidunalueita hevosille? Netissä tarjolla Laidunpankki verkkosivusto, josta tiloja ja eläimiä voi etsiä. Jos sieltä ei löydy niin kannattaa kysyä muilta hevostalleita, metsähallituksen luonnonsuojelualueilta, seurakunnilta, kunnilta ELY-keskusten luonnonsuojelu-alueilta (Natura-alueet). Kaikille näille kannattaa soittaa ja kysellä laiduinmaata.
Laiduinmaiksi kelpaavat vaikka pihapiirit, luonnonlaitumet, luonnonhoitopellot, viljellyt peltolaitumet jne. Laiduntamista hakamaissa halutaan myös edistää. Mm. Nuuksion metsäniityille etsitään hevosia laidun hommiin. On muitakin mahdollisuuksia. Kuten suojavyöhykkeet sekä metsien ja peltojen väliset reunavyöhykeet.
Kaupunkisuunnittelijat lämpenevät laiduntamiselle sillä se kuittaa umpeen kasvamisesta aiheutuvia ongelmia. Kaupunkilaiset kokevat umpeutuvat joutomaat epäturvallisiksi. Laiduntaminen avaa maisemaa ja edesauttaa ympäristön kehittämistä!
Laidunpalveluiden tuottaminen on hyödyllistä yrittäjille (ruokakustannukset ja hevosen hyvinvointi) sekä kunnalle “maiseman tuotteistamisen” myötä. Kunta voi hyötyä siitä taloudellisesti. Laiduntaminen on kustannustehokasta alueiden hoitoa (halvempaa kuin nurmikon leikkaaminen). Lisäksi asukkaiden arvostus ja myöteinen suhtautuminen ympäristöönsä kasvaa.
Viheralan hoitoluokituksissa laidunalueet ovat B3 luokassa. Jos kuntien papereissa löytyy tästä merkintöjä ja ne mahdollistavat pitkäaikaisen laiduntamisen.
13:39 Puheenvuoroon Suomen Ratsastajainliiton pääsihteeri Fred Sundwall, joka tarjoaa kurkistuksen hevosalan tulevaisuuteen. Harrastajamäärät ovat 2,5 kertaistuneet viimeisen 10 vuoden aikana. Harrastajia kaikkiaan 170 000. Aikuisia uusista harrastajista on n.100 000 (60%). Tyypillinen harrastaja on 30-60 vuotias nainen, jolle vihreät arvot ovat tärkeitä.
Motiiveja harrastukseen: Vastapaino hektiselle elämälle, elämykset, yhteisöllisyys, tasa-arvoisuus, naisverkosto (ikä ei ole ongelma vaan kasvattaa arvostusta) ja “empowerment” (eli tunne siitä että hallitsee suurta eläintä). Harrastajista vain 10 000 miestä.
Entä tulevaisuus? Käynnissä olevat megatrendit ovat: Kaupungistuminen, ikärakenteen muutos, sinkkutaloudet, vapaa-ajan lisääntyminen, supersaturaatio (kaikki on saatavissa mutta sitoutuminen on vaikeaa), ilmastonmuutos, kuluttajien erityisvaatimukset ja digitalisoituminen (Monta viitettä twitteriin ja facebookkiin).
Fred tunnustelee hevoskentän potentiaalia. Lista on pitkä. Suomessa on yli miljoona ihmistä jotka on kiinnostuneita luonnosta ja eläimistä. 2/3 osaa nuorista on kiinnostuneita luonnosta (ja tämä arvostus tulee kasvamaan). 400 000 ihmistä on kiinnostuneita hevosista ja 67 000 aikuista ilmoitti 2009-2010 haluavansa aloittaa ratsastuksen (jos saisi mahdollisuuden). [En nähnyt lähdettä].
Fred puhuu lifestyleistä ja heimoajattelusta.. Hän esittää heimot hierarkisina rakenteina, joissa heimon johtajien päätökset (kuten kuluttajamieltymykset) säteilevät ylhäältä alaspäin (Esimerkkinä Suunnon “Vuorikiipeily kellon” menestystarina). Fred puhuu “WTF ilmiöiden” tärkeydestä (esimerkkinä Hevoset Stadikalla). Fredin mukaan myös vaellusratsastutoiminnasta tulee trendi, nousussa on myös erilaiset green-care palvelut.
Lajin haasteet: Yhteiskunta ei investoi hevosiin eikä hevosharrastajiin. Valtaosa ratsastajista on tyttöjä ja naisia, eikä heidän harrastuksiinsa investoida yhtäpaljon kuin poikien harrastastuksiin. Miksi pääsääntöisesti pojille suunnattuja jääkiekko-, ja jalkapallohalleja rakennetaan kunnan rahalla? Kunnissa pitää kaavottaa riittävästi tilaa tälläiselle toiminnalle. Paikkoja ei tarpeeksi! [Pitäisikö ratsastusmaneeseja rakentaa kunnan varoilla? Ajaako yksikään alan yrittäjä tätä? Idea on hieno mutta saattaisi pistää yrittäjät vaikeaa tilanteeseen.. Kunnan tarjoamat ratsastuspalvelut saattaisivat viedä toimeentuloa yrittäjiltä.]
13:08 Rosemarie Schnitzler, “Mihin hevonen mahtuu ja kuinka – Taajama-alueiden harrastetalleja/-maneeseja suunnittelevan arkkitehdin näkökulma”. Tuomarinkylän kaavoitus 2007 käynnisti oman uran hevosten kanssa. Oma harrastuspiiri on samaisessa talliympäristössä. Rosemarie toimi “käyttäjänpuolen konsulttina” kunnalle.
Kaupungin toimesta haluttiin parantaa myös harrastajien olosuhteita ja tulokset olivat hyviä. Uusi kaavotus mahdollisti tallien laajentamisen. Valitettavasti viime metreillä kaava-alueeseen kuuluvat pelto-alueet kaavoitettiin rakennuksille mikä tulee sotkemaan kaavan kuuluvia ratsastusreitistöjä. Kaava-alueiden muutoksia ollaan vastustamassa yhdessä Kennel-liiton kanssa, joka käyttävät myös aluetta.
Rosemarie esittelee inspiroivana mallina Aurinkotallit Puistolassa. Talli sijaitsee keskellä pientaloaluetta jossa hevosiin on totuttu. Jokapuolella asutusta.. Vain 20 metriä lähimpään naapuriin! 17 hevosta. Paikka on tulkittu maatalouden tuotantolaitokseksi vaikka siellä on pitkälleviedyt sosiaalitilat.
Toisena esimerkkinä Järvenpään Ratsastuskeskus Aino. Järvenpään kunta lähti edistämään toimintaa voidakseen suojella vanhaa maataloustilan rakennusta (Maamiesseuran rakennus). Paikalle on tulossa erittäin iso ratsastustalli. Kunta on innoissaan sillä Lepolan alueesta tulee tallin myötä vetävämpi. Rakennus on tulkittu kokoontumistilaksi, joten sinne on rakennettava myös väestönsuojelutilat.
Mihin hevonen mahtuu? Kaavotuksen puolella olisi tärkeää mahdollistaa myös reitistöä ja muuta elinympäristöä. Paikalla toimiva yksittäinen arkkitehti ei pysty vaikuttamaan suuriin linjoihin. Taajama-alueilla on trendi, että talleista tulee seka-rakennuksia, joissa harrastetaan kaikenlaista.
Niihin on tulossa kaikenlaisia toimintoja [miksei edellämainittuja nuorisotalojakin!]. Muuan palotarkastajan näkökulma on että: “Ne ovat kerhotaloja, joissa asuu myös hevosia”. Tälläisillä tiloilla on vielä enemmän potentiaalia vetää käyttäjiä ja harrastajia paikalle. Edistäminen vaatisi joustoa maa- ja metsätalousministeriöstän puolelta.
12:00 Lounas.
11:54 Vuokko Puurula Läänineläinlääkäri Etelä-Suomen aluehallintovirastosta ottaa vuoron. Aiheena “Tallimääräykset 2014”. Eläinsuojelulaki (247/1996) sisältää ehdon, että eläinten hyvinvointia on myös edistetävä. 2015 on tulossa uusi eläinsuojelulaki.. Nyt on akuutti aika vaikuttaa lakien valmisteluun. Maa- ja metsätalousministeriön kautta voi lähettää palautetta. 9 neliötä per. hevonen karsinapaikaa on minimi. Määritelmän mukaan hevonen on tuotantoeläin. Hevosten saaman liikunnan tärkeyttä korostetiin [Voisiko kaupunkeja velvoittaa mahdollistamaan hevosten liikkuminen maastossa, jotta niiden terveyttä voitaisiin edistää].
11:52 Anne Laitinen kiittää Hannaa ja tarjoaa mahdollisuuden kysymyksiin. Yleisöstä nousee kysymys “Miten hevosten oikeudet huomioidaan suosituksissa? Entä eläimille koituvat meluhaitat?”. Hanna kertoo ettei tunne tätä kysymystä koskevaa tutkimustyötä ollenkaan.
10:56 Hanna Elgåker kertoo “Horse Keeping in Peri-Urban Areas” projektista tulkin välityksellä. [Tulkkityö tekee esitelmästä vaikean seurata]. Elgåker on koulutukseltaan maisema-arkkitehti ja teki väitöskirjan “Horse Keeping in Peri-Urban Areas Changing Land Use with Possibilities and Conflicts” vuonna 2011. Väikkärin pohjalta nousee esiin kaksi keskeistä kysymystä, hevosalan rakennuksia koskevat suoja-etäisyydet ja jokamiehenoikeus.
Ruotsissa hevosten laskentoja on tehty vain pari kertaa (Viimeiset tilastot 2004). Kaikkiaan tilastojen näyttävät että lypsykarja vähenee, sen yrittäjät harvenevat ja tilojen koko on kasvanut. Sama koskee myös sikoja. Lampaiden kohdalla lukumäärä kasvaa mutta uusia tiloja ei ole tullut.
Mutta hevosen kohdalla on nähtävissä, että niiden lukumäärä on kasvanut, yrittäjiä tullut lisää ja tilojen koko on suurinpiirtein sama (Keskimäärin viisi hevosta per tila). Hevosia on tulossa sinne missä muu eläintenpito on lakkaamassa. Koko läntisessa maailmassa on nähtävässä samaa kehitystä. On vain vähän tarkaa tilastotietoa. Hevoset nivoutuvat moninmutkaisilla tavoilla liiketoimintaan ja alasta on vaikea saada selkoa.
Hevosia elää siellä missä ihmisiäkin eli eniten kaupunkialuiden liepeillä.
Esittelyssä Lundin kunnan hevostilanne. Kunnassa ei tiedetty missä hevoset ovat ja paljonko niitä on, joten Hanna laski hepat projektinsa puitteissa. Laskennassa saatiin selville että kunnalla oli 500 kiinteistöä, jossa asuu yhteensä 3600 hevosta. Laskemalla miten paljon tilaa ja ruokaa hevoset tarvitsevat huomattiin, että niiden käytössä oli 15-20% kunnan maista. Hevoset tarvitsevat ympäristöönsä maanviljely toimintaa ja myös laidunalueet vievät tilaa.
Maisemallinen haitta on asenne kysymys. Satelliittikuvista ja ohiajettaessa ei maisemasta voi erottaa mikä on maneesi ja mikä konepaja. Hanna piirtää mallin hevosalasta. Kuvan alalaidassa on sotku.. Hanna erottelee sotkusta 200 hevosta, ja kertoo että näin paljon hevosia tarvitaan yhden kengityssepän työllistämiseen.
Sepän työstä maksaa hevosen omistaja. Mitä erikoistuneempia hankintoja/palveluita hevoselle toivotaan sitä enemmän hevosia vaaditaan että se tulee yksittäiselle yrittäjälle kannattavaksi. “Kuka tämän kaiken maksaa?” Hanna kysyy. Pääoma tulee pienistä puroista yksittäisten hevosharrastajian palkkarahoista.
Harrastajat mahdollistavat hevoskentän. Samat ihmiset ovat veronmaksajia. Näinollen hevosinfrastruktuuriin panostaminen on kunnilta johdonmukaista toimintaa.
Hanna jatkaa jokamiehenoikeutta valoittaviin keskusteluihin. Medioissa hevoset nousevat esiin usein vain kun on tapahtunut jotain ikävää.
Tämän tavoite oli selvittää miten hevosalan toimijat ja maanomistajat näkevät toisensa. Tutkimus tehtiin kolmen kunnan alueelle. Esimerkki erään keski-ikäisen maanomistajan käytöksestä kertoo tutkimuksesta paljon. Mies täytti kyselylomaketta mutta kyllästyin kolmannella sivulla, hän turhaantui täysin. Hanna tulkitsi että turhaantumisen syynä on maankäyttökulttuurien ristiriita.
Kun hevoset kuuluivat vielä arkeen niin kyläläiset tiesivät kuka ratsastaa kenenkin maalla. Vaikkei aina oltu yksimielisiä niin tiedettiin kuka mitäkin tekee. Kun ratsastustoiminta muuttuu “ammattimaiseksi” niin ympäristöön ilmaantuu uusia hevosia jotka eivät ole tuttuja naapurustolle ja hevosten käyttäjiksi uusia ihmisryhmiä. Tuntemattomat ihmiset, hevoset ja kaikkiaan muutokset aiheuttavat huolta maanomistajissa. Jännitykset purkaantuvat siten, että nämä tarttuvat hevosten jättämiin merkkeihin maastossa. Maaomistajat kokevat voimattomuutta. Ongelmat ovat sosiaalisia.
Jokamiehenoikeus toimii Hannan mukaan hyvin ainoastaan silloin, kun ympäristössä ei ole paljon ihmisiä tai sitä ei käytetä kenenkään toimesta. Se on lakina vanhanaikainen sovellettaessa kasvukeskuksien ympäristöihin. Liikkuminen hevosella pitäisi mahdollistaa toisilla ehdoilla.
Ruotsissa muuan ratsastajat organisoituivat ja pyrkivät mahdollistamaan maastoratsastuksen maksamalla maanomistajille. Mutta järjestely ei onnistunut. Myös koiraharrastajat käyttivät samoja reittejä mutta eivät maksaneet maankäytöstä. Tästä seurasi ongelmia. Uhkana on myös, että kun maankäytöstä maksetaan niin toiminnan luonne muuttuu. Kun muutkin ryhmät haluavat käyttää samoja ympäristöjä virkistäytymiseen voi käydä niin, että ratsastajat joutuvat alakynteen.
Tämän vuoksi on tärkeää, että ratsatusreitistöihin panostetaan poliittisella päätöksenteolla ja kuntatason suunnittelulla. Yksittäisen yrittäjän toimesta ratsastusreitistöjä on vaikea edistää. Reittejä tarvitaan pääsääntöisesti vain tallien lähialueille. Laajemmat reitistöt olisivat yksittäiselle toimijalle mahdottoman iso investointi. Sillä laajoja reitistöhankkeita ei ole laitettu aluille kunnille on saattanut muodostua käsitys, että reitistöille ei olisi tarvetta.
Hanna siirtyy seuraavaan aiheeseen.. Huomiossa allergiat ja tallien suojaetäisyydet asutukseen.
1980 Ruotsissa havahduttiin siihen, että kaupunkialueillakin on hevosia. Asiaa käytiin selvittämään ja siitä julkaistiin kirja. Kirjaan oli (ilmeisesti arvalla) heitetty, että suojaetäisyydeksi tallin ja asutuksen välille tarvitaan 500m. Hutaisulla oli huomattavia vaikutuksia.
Esimerkiksi mediassa hevostilat näyttäytyivät yllättäen rajoittavan kaupunkien kehittämistä. Myöhemmin tehdyissä tieteellisessä tutkimuksessa paljastui, että allergeenit eivät leviä hevosta kauas vaan ne ovat paikallisia. Eli 500m suojaetäisyyksiä ei ainakaan siitä syystä tarvittu.
Hevostallit pitää saada lähemmäs kaupunkia, jotta kulkuetäisyydet hevostalleille olisivat lyhyitä. Nyt harrastajat kulkevat henkilöautoilla, mikä on kustannus [ja energia] kysymys. Harrastajat saattavat myös kulkea julkisilla, jolloin allergeenit altistavat kanssamatkustajia.
On ollut hyviä näyttöjä siitä miten keskusta-alueilla olevat tallit aktivoivat ympäristöään. Hevosten elämään pääsee osallistumaan mutkattomasti ja niitä seuraavat myös muutkin kuin alan harrastajat. New Yorkissa ja Lontoossa voi ratsastaa mutta miksei meidän kaupungeissamme?
10:53 Anne Laitinen kiittää ja kertoo enemmän hankkeesta “Hevoset ja yhteiskunta”. Esittelee henkilökuntaa, hankkeen rahoittajat ja tulevan julkaisun (mainitaan, että käytännöt ovat Ruotsalaisten mallien inspiroimia). Hippoksen kautta saa maksutonta neuvontaa Hevonen ja yhteiskunta – hankkeen puitteissa koko vuoden ajan!
10:28 Auli Teppinen Pro Agria Etelä-Suomi aloittaa tilastotiedoilla. Meillä on 2,3 hevosta 1000 hehtaaria kohden, Belgiassa 100 hevosta 1000 hehtaaria kohden. Tässä valossa hevosten sijoittuminen meidän ympäristöihin on outo ongelma. Miten näin harvaan asuttuun maahan ei hevosia mahdu? Hevostiheys on korkein Suur-Helsingin alueella (Lähde: Hevosyrittäjyyden tulevaisuuskatsasus 2013, HAMK).
Teppinen luettelee faktoja: Keskimääräinen liikevaihto ratsastuskouluissa ja valmennustalleissa on 100 000 – 150 000€ vuodessa, Vuosittainen liikkeenvaito hevosta kohden 5000-12000€, Suurimmissa hevostalleissa on 70-100 hevosta (Näitä on 2-3), vaaditaan paljon pääomaa aloittamiseen (Pääomatarve voi olla jopa 1milj. euroa).
“Tämän valossa on todella tärkeää, että hevoset pääsevät lähelle kasvukeskuksia ja asiakkaita”.
Kuntien määräykset hevostallien ympäristön suhteen saattavat olla absurdeja ja ristiriitaisia. Eräässä kunnassa vaaditaan 250m etäisyys asutuksiin ja pihoihin. Määräysten mukaan pikkutalli tarvitsisi siis 50ha maata. Toisissa kunnissa hevoset ovat erittäin tervetulleita. Teppinen esittelee palstaviljelmä/hevostallin kytköksen – Jonka myötä on syntynyt symbioottinen lannoitus- ja luontoympäristö järjestely.
Toisissapaikoissa maneesien rakentaminen ei ole ollut mahdollista “maisemallisiin syihin vedoten”. Mistä kukaan voisi tunnistaa mikä on maneesi ja mikä tehdashalli?
10:22 Anne Laitinen kiittää ja antaa mahdollisuuden kysymyksiin. Kysymyksiä ei nouse heti esiin. Katsomme “Mahdollisuuksien hevonen” [En tykkää itse tästä videosta.. Se pohjaa tunteisiin hevosen ja ihmisen liiton muuttumattomuudesta – Mutta ei anna tuntumaa yhteiseen muuttuvaan tulevaisuuteen. Sen taustalla soi ns. Corporation Jazz musiikki, jollaista käytetään parodisissa taidevideoissa].
Videon perään Laitinen jatkaa: “Hevosala koskee nuorisopalveluita, sosiaali ja terveyspalveluita … Hevosalan merkittävyyttä ei voi mitata vai rahalla – Sillä on sosiaalisia vaikutuksia [Yhtymäkohta taiteeseen]. Se auttaa syrjäytymisen ehkäisyssä. Hevoset sijoittuvat enemmän sinne missä ihmiset ovat … Hevosalan on avauduttava muille ja muiden hevosalalle … Kuntien valmistelu prosessit ovat hevosihmisille vieraita ja tiedonkulkua kaivataan molempiin suuntiin”.
Kannustava esimerkki löytyy Ahvenanmaalta. Ongelmana oli, että 60% kunnan tukemista harrastusmahdollisuuksista oli suunnattu pojille. Tilanteen tasaamiseksi nuorisotiloja yhdistettiin hevostalleihin, joissa on paljon tyttöjä. Hevosharrastus antaa naisille mahdollisuuden kokea erilaisia naiseuden malleja. “Tallilla saa haistaa paskalle eikä tarvitse juosta muotivirtausten perässä”.
Laitinen korostaa hevosen yhteiskuntarakenteen hierarkisuutta. Hän kertoo, että hevosharrastajista tulee hyviä johtajia, koska yli 600kiloisten eläinten kanssa ei ole mahdollisuuksia “kompromisseihin”. [Olen kuullut tämän perusteen moneen kertaan mutta en ymmärrä sitä. Hyvä johtajuus EI ole sitä, ettei anna tilaa kuuntelulle ja kompromisseille. Autoritäärinen johtajuus ihanne ei päde tähän aikaan.]
10:03 "Tervetuloa" toivottaa Anne Laitinen (Projektipäälikkö Hevoset ja yhdyskunta – hanke) avaa tapahtuman. Tilaisuuteen on 130 ilmoittautunutta. “Ilahduttava määrä kuntasektoria paikalla”. Päivän puheenjohtaja Laitinen toivottaa kaikki tervetulleksi.
Hannele Pokka, (Ympäristöministeriön kansliapäälikkö) avaa tapahtuman.
“Oli viiden-kuuden ikäinen kun traktori syrjäytti hevosen pihatöissä meidän kotona”. Pokka on käynyt aikanaan “Äitien hevosleirin” tyttären ratsastusharrastuksen myötä ja ollut mukana hevosenlannan hyötykäyttökeskusteluissa.
Pokka luettelee tilastoja hevosalasta. Hevostalous työllistää 15000 ihmistä. Hevostalous kaikkein voimakkaimmin kasvavia maatalouden aloja. Se tuo maaseudulle töitä. [Mites kaupungit? Ilmoilla on ristiriita ihmiset asuu kaupungissa ja fiiliksissä painotetaan maaseutumaisemia. Miksei myönnetä että ne maisemat on menneitä jo. Lakeusmaalauksien maisematkin on tehty traktorilla.]. Laukaan maneesi turma puhuttaa. Turman myötä syntyneet investoinnit ovat tapetilla.
Kuutisen vuotta sitten oli liikkeellä “hevostallityöryhmä”, jonka tehtävänä oli katsoa ratsastustallitoiminnan kehittämismahdollisuuksia pienten yrittäjien näkökulmasta. Silloin tehtyjen suositusten mukaan ei ole järkevää luoda valtakunnallista ohjeistusta tallien kaavoittamiseen ja rakentamiseen (esim. koskien etäisyyksiä muista asutuksista). Kaikki tallit on paras ajatella tapauskohtaisesti.
“On mielekästä rakentaa lähelle kaupungin keskustaa, koska sieltä käyttäjät ja harrastajat tulee”. Asustus asettaa kuitenkin merkittäviä rajoituksia sille miten hevosilla pääsee. Myös hyviä puolia löytyy. “Laidunnus edistää maaseutumaiseman säilymistä … Se on ihan mahtavaa nuorisotyötä ja rentouttavaa ja kuntouttavaa”.
Kaavoituksella voidaan vaikuttaa ja mahdollistaa hevosilla liikkuminen. Kunnan rakennussäädökset voivat koskea aitauksien etäisyyksiä ja pururatojen rakennetta. Ympäristönsuojelu määräyksissä on lantaloista ja pohjavesialueista sisällytetty määräyksiä (näillä on varsinkin etelä-suomessa). Alan ihmiset ovat nostaneet esiin, että määräykset eivät ole aina paikallisella tasolla osuvia.
“Kuntapäättäjien ja hevosalan toimijoiden keskenäistä vuoropuhelua kannattaisi parantaa. Jotta asioista voitaisiin keskustella etukäteen”. Hevosaja ja virkamiehet voisivat keskustella enemmän. Vaikka jokamiehen oikeus mahdollistaa hevosella liikkumisen olisi hyvä jos maastossa liikkumisesta voitaisiin puhua. Olisi kiva, että hevoslille löytyisi tila". Ympäristöministeriössä kuulemma puhutaan lannan hyödyntämisestä. Vielä tarvitaan lisää tietoja ja tutkimusta aiheesta.