[Fi] Dokumentti: Record Singers: 3/4 – Johdanto ryhmän esitystaiteelliseen toimintaan (2012)
Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museossa avautuu 31.1 “Tässä ja nyt. Performanssitaide Suomessa“– taidenäyttely, joka on avoinna yleisölle Huhtikuun loppuun saakka. Näyttely “Tässä ja nyt..” luo katsauksen performanssitaiteen historiaan ja lienee ensimmäisiä yrityksiä kuroa kasaan taidemuodon paikallinen historia antologian muodossa. Toimittamani dokumentti “Record Singers: ¾ – Johdanto ryhmän esitystaiteelliseen toimintaan” saa avajaisissa museo ensi-iltansa. Dokumentti on tuotettu VISEKin tuella.
Tässä ja nyt. Performanssitaide Suomessa on ottanut haasteelliseksi tehtäväkseen esitellä teoksia, jotka ovat jo päättyneet ja kadonneet tapahtumapaikaltaan. Esillä on läpileikkaus suomalaisesta performanssista alkaen ensimmäisistä, usein ryhmissä tapahtuneista kokeiluista ja päättyen nykypäivän huolella dokumentoituihin teoksiin. (Näyttelyn verkkosivut)
Näyttelyn ovat kuratoineet Varsinais-Suomen läänintaiteilija Leena Kela ja Silja Lehtonen (Kelan kanssa toimin viimeksi Performanssibussi projektin yhteydessä). En tällähetkellä tiedä keiden muiden taiteilijoiden teoksia näyttelyssä on tai miten kokonaisuus on painottunut (Enkä pääse tänään kello 19:00 juhlittaviin avajaisiin). “Tässä ja nyt..” osaalistuu maailmanlaajuiseen performanssitaiteen museoimis–huumaan. Ikäänkuin ilmaisumuoto olisi jo palvellut tarkoitustaan ja joutaisi varastoon. Toisaalta performanssin-museoimis pyrkimykset toimivat merkkeinä orastavasta sukupolven vaihdoksesta. Nuoremmat ikäpolvet parsivat historiaa kasaan pyrkimyksessään uudistaakseen koko kenttää. Usein musta tuntuu, että performanssitaide on jokatapauksessa vanhanaikaista.
“Record Singers: ¾…” dokumentilla esiintyvät 1970– hujakoilla muodostuneen Record Singers ryhmän Suomessa asuvat aktiivi-jäsenet eli Pekka Nevalainen, Outi Heiskanen sekä Mirja Airas. Haastattelin taiteilijoita keväällä 2012 näiden kodeissa. Dokumenttiprojektia innoitti kiinnostukseni siihen miten taiteilijat toimivat ryhmissä ja miten ryhmässä saadut virikket vaikuttavat taiteilijoiden henkilökohtaiseen tuotantoon. Valittettavasti en saanut Hannu Väisäsen kanssa sovittua haastattelua tämän Suomen vierailun yhteydessä.. Käsitys tämän roolista ryhmässä valottuu kiinnostavasti muiden taiteilijoiden haastatteluiden kautta. Kysymykset taiteilijuudesta ryhmässä ovat minulle kiinnostavia meidän pian seitsemän vuotta toimineen xxx_groupin vinkkelistä.
Record Singersistä on tehty jonkinverran tutkimusta. Laajimman julkaisun lienee kirjoittanut Liisa Lindgren, jonka teksti löytyy Erkki Anttosen 1995 toimittamasta kirjasta Performance, aktio, happening: Jälkiä katoavasta taiteesta (ISBN 9514569334) [Artikkeli ladattavissa .pdf tiedostona täältä]. Mielestäni koko kirja on kirjoitettu turhan mairittelevaan sävyyn. Record Singersiä käsittelevä osuus pyrkii saamaan nykytaiteemme historian vaikuttamaan teoreettisesti koherentimmalta ja länsimaisemmalta kuin se aikanaan oli. Julkaisu luo mielikuvan, että paikallisten taiteilijoidemme modernismi-kriittiset pyrkimykset ja vastaavat Pohjois-Amerikkalaiset pyrinnöt (sekä koulukunnat) olisivat olleet välittömässä suhteessa toisiinsa.
Tarkoitan modernismi-kriittisillä pyrkimyksillä taiteilijoiden halua tehdä yhtenäiskulttuuriin tähtäävä politiikka naurunalaiseksi. Kriittisyys modernismia kohtaan oli yht’aikaista idässä ja lännessä.. Esimerkiksi käsitetaidetta tuotettiin valttiarallaa samoista kantimisti Moskovassa ja New Yorkissa. Yhdistävä tekijä oli epäusko keskusjohtoisesti määriteltyjä taide- ja kulttuuriteorioita kohtaan.. Mutta idässä luodut käsitetaiteen määritelmät on sittemmin hävitetty historiasta. Moskovassa ja pitkin itäblokkia toimi aktiivisia poliittisesti motivoituneita taiteilijaryhmiä, joista tiedetään hyvin vähän. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen nämä radikaalit taidevirtaukset niputettiin Pohjois-Amerikkalaisten taideteorioiden ehdoilla. Tästä johtuen idässä kuohut poikkitaiteellinen liikehdintä esitetään useimmiten kommunistisen hallinnon vastaisena.
Aikalaiset saattoivat kuitenkin tehdä järjestelmän korruptiota valottavia tempauksia ja teoksia vilpittömästä rakaudestaan sosialistista järjestelmää kohtaan. Heidän tavoitteenaan saattoi olla kommunistisen järjestelmän ehostaminen. Nämä loivat myöhemmin pop-taiteellisiksi määriteltyjä tyylejä pyrkiessään tehdä kapitalismi naurunalaiseksi (Video: Natalia Lach-Lachowicz syö banaania) ja viimeistään loikattuaan länteen nämä pettyivät lansimaalaisten taiteilijoiden naiveihin käsityksiin poliittisuudesta ja sosialismista. Record Singersillä oli yhteyksiä muihin itäblokin taiteilija ryhmittymiin näistä mainittavin liene yhteys Tsekkiläisen Crusaders’ School of Pure Humour Without Joke ryhmittymän kanssa.
Itä-Länsi väärinymmärryksiä on kuvattu hyvin e-fluxin julkaisemassa “Conceptual Art and Eastern Europe” artikkelisarjassa, josta sitaatti alla.
Piotr Piotrowski: “The West worked as a mirror for the East, but it worked as a curved mirror. Eastern European artists wanted to reject political interpretation and attitudes against political institutions and people who were fighting with communism. This is very important and very painful: the lack of leftist critique of the so-called left governments—the communist governments—which were actually not leftist.”
Professori Teemu Mäki on esittänyt, että tämän 80-luvulla kuvataideakatemiassa saama koulutus oli kategorisesti epäpoliittista. Opiskelijoita ohjeistettiin työskentelemään siten, etteivät heidän poliittiset kantimensa vaikuttaisi taiteeseen. Tämän mukaan 80-luvun suomalaisessa taidemaailmassa termit “taide ja politiikka” eivät kuuluneet samoihin yhteyksiin. Record Singers ryhmän haastattelut vaikuttavat tukevan käsitystä siitä, että ajan taiteiljat pyrkivät toimimaan epäpoliittisesti. Jäsenet painottavat moneen otteeseen ettei toimintaa säädyllyt mikään poliittinen ohjelma ja he hakeutuvat pois poliittisista viitekehyksistä. Nämä esiintyvät tietämättöminä ja naiveina… Enemmin huolissaan toistensa rakkauselämistä kuin maailmansodista. Kunnioitan ryhmän halua tulla ymmärretyksi ensisijaisesti epäpoliittisena porukkana mutta samainen e-fluksin artikkeli mahdollistaa kuitenkin vallan erilaisen katsannon epäpolitisoitumis-aikeisiin.
“Boris Groys: I remember this very well, in regard to people coming from the West in the 1960s. We felt ourselves close to them aesthetically but not always politically. We were deconstructionists and didn’t want to be politically engaged, since this could somehow be a trap, when people took precisely the positions power wanted them to take—even if it is a dissident position. So we tried to escape this kind of framework—not to find a place within it as dissidents, but to question it, to escape the entire ideological framework. And friends who came from the West understood this, although it took them a while. They were very politically motivated at the time and it was difficult for them to understand our attitude, the type of play with the language of power.”
Groysin esittää että Neuvostotaiteilijoiden (kuten Ilya Kabakovin) epäpoliittisuus on stradeginen valinta, jolla pyrittiin murtamaan keskusjohtoisesti määritelty ihmiskuva. Osa ajan neuvostoliittolaisista taiteilijoista pyrki aktiivisesti välttämää ettei heitä leimattaisi järjestelmän vastaisiksi saati puollustajiksi. Tällä pyrittiin siihen, ettei taiteilijan identiteettiä määrittäisi ensisijaisesti suhde vallan keskukseen. Näin heitä ei kyettäisi marginalisoimaan ja sivuttamaan oikkuna. Vastaavassa “epäpolitisoitumisessa” ei ole kyse eskapismista vaan rinnakkaisen todellisuuden luomisesta. Samat konstit toimivat edelleen. Esimerkiksi Ravintolapäivät ovat osaltaan menestyneitä juuri siksi, että ne esiintyvät epäpoliittisina tapahtumina. Näin sitä ei voida niputtaa poliittisiin perustein. Ravintolapäivien toimeenpanemalla utopistisella kaupunki karnevaalilla on enemmän vaikutusta lainsäädäntöön ja ihmiskuvaan – Kuin aikamme polittisella taiteella (Mutta ei pelkästään positiivista vaikutusta)!
Epäpoliittisuus ja leikkisyys ovat siis määrätietoisia menetelmiä. Leikkien myötä voidaan kokeilla miltä tuntuu toimia yhteiskunnan normien ulkopuolella. Airaksen lukuisat esitysluontoiset “leikkihäät” ovat esimerkkejä tälläisistä kokeista. Muutenkin Record Singersin toimia kannattaa analysoida live-roolipeleinä eli larppeina (eikä performansseina). Pelit ovat mikrotasolla toimeenpantuja sosiologisia kokeita, joiden tavoitteena voi olla pelaajien käytöksen “uudelleen ohjelmoiminen”. Selkeiten larpiksi lukeutuu kun RS/Bellinin Akatemia- ryhmittymä teki tutkimusretken “Par-Khis ja Par-Iskmenin hikoiluluolille”. Tempaus käy pisteliäästi suomalaisen kansakunnan syntymyyttien kimppuun parodisoimalla tiedettä ja suomalaisen heimomyytin käsikirjoittaneita “etnograafisen kenttätutkimuksen pioneerejä”. Tempaus on samalla koe siitä minkälaisen yhteiskunnan kaveriporukka saisi aikaan mikäli hylkäisi keskushallinnon ja ryhtyisi uudisraivaajiksi.
LP-Levyn kannet (1972). Suunnittelu/Valokuvat: Jorma Puranen (s.1951). Tuotanto: Riepukulkusäätiö (RS – Outi Heiskanen). 31X31
Dokumentista jäi leikkaupöydälle kertomus kuinka “legendaariseksi suomi-avandgarden helmeksi” tituuleerattu tyhjä äänilevyn kuori sai alkunsa. Tarina on yksinkertainen. Jorma Puranen opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa ja joutui tekemään harjoitustyönään LP-äänilevyn kannet. Ryhmän jäsenet auttoivat opiskelijatoveria tarjoutuen esiintymään levyn kansissa kuten folk muusikot. Kannen valokuvat on ottanut Puranen. Sisäaukeamalta löytyy toinen kuva, jossa taiteilijat ovat jonossa ja Väisäsen valokuvan mukaan tekemä kuvitus. Koreiden kansien välissä ei ole äänilevyä. Takakanteen kirjoitetut biisien nimet ovat oikeita. Ne perustuvat ryhmän keskenään keksimiin kaskuihin, loruihin ja laulelmiin (Kriitikoiden suosikki biisi lienee “Hei muovielämää”).
Sillä Purasen levynkansi oli lystikäs, Heiskanen päätti painatuttaa niitä 100 kappaletta. Oikeastaan vasta kustantamisen ele (Heiskasen suorittaman roisin oppilastyön approriaation myötä) ja kannen sarjatuotanto teki työstä tuntemamme taideteoksen. Tuotannosta vastasi nimellisesti Riepukulkusäätiö, joka on Bellinin Akatemian “tukijärjestö”. Säätiö nimissä kerättiin rahaa mm. Akatemian kirjastolle (jonka oli mahduttava yhdelle kirjahyllylle). Käytännössä rahoituksesta vastasi Heiskanen, jolla oli hiukkasen muita enemmän rahaa tämä toimiessa opettajana. Kansia myytiin 7 markan hinnalla. Niitä meni hintsusti kaupaksi ja ryhmäläiset käyttivät lopulta lp-kansia luonnosten säilytys kansioina. Kun kansia myytiin edellisen kerran kesällä 2012 (Akaan Laaksolan taidetalon “Record Singers” näyttelyn yhteydessä) hinnaksi merkittiin 35€. Nevalaisen mukaan yksi ryhmän vaalima ihanne oli, että taiteen on oltava halpaa. Yksi levynkansi löytyy tätänykyä Ore.e Jalostamoiden Meta- taidekokoelmasta (Helsingistä).
Edit: Näyttely kritiikki “SUOMALAISEN PERFORMANSSIN TALLENNETTU LÄSNÄOLO” mustekala.info
[En] Review: ⌀20cm Praxinoscope by Hemisferium
I got the opportunity to play with early cinema technology targeted for the victorian age markets. The contraption is called a Praxinoscope. Our device was bought online. It’s made to look as it’s old in hopes of appealing to vintage-fans. But the frame is plastic. The device was build in Spain by a company called Hemisferium.
Outi Heiskanen has contracted me to assist in the construction of “primitive moving image technologies”. We bought this device as we couldn’t find any decent tutorials on how to build one ourselves. It’ll be pimped (or we’ll build a new device based on the model) if this technology will be used in her art exhibitions etc. A couple of years back we started working on “Tibetan Candle Turbine” technologies and since this I’ve experimented with a variety of low-tech image projection techniques. A highlight of which was the discovery of parabolic mirror projections (which Paula L. now owns).
For the praxinoscope tests we compressed the “Starswing” animation we made with Outi into 12 frames. The outer rim of the Hemisferium praxinoscope is ⌀20cm so the animation stripes which it uses need to be ~61cm long. This is nice as a 12 frame animation may be fitted on a A4 paper. A A4 print can compress 1sek of animation!! If the prints are made in 300dpi then it could be called a HD moving image screen. The bit rate is high. The printed strips need to be cut from the sheet and glued together.
The quality of the Hemisferium praxinoscope mirrors is shitty. They are made from plastic which add to bad luminosity. The “mirrors” are bend and distort the images too. They are tinted brown to add vintage appeal which is annoying. The device came pre-assembled and there are a lot of problems.. The axis is tilted.. The frame is wiggly. It’s a shitty piece of equipment but it works for testing. There are no labels on the device and it cannot be disassembled without braking the frame. So I made a simple 3d model of the device which can be used to check the measurements incase you want to build one your self. Here are some measurements:
Diameter of outer-rim 205mm. Inner-rim ~100mm.
12 x Mirrors ~28mmX70mm.
The animation sheet is 610mm long and 45mm high.
12 images have 50mm of distance from each other.
Now that we have tested the system we’ll make better prints of the animation (ink was low) and possibly build a more advanced praxinoscope with real mirros etc. Let’s make GIF animations tangible!
[Fi] Kritiikki: Riiko Sakkisen Turbo realistinen hampurilainen ja Carnegie taidekilpailun pihvi
Perus-sämpylä, savupekonikastike, barbeque-kastike, pekonisiivut, kinkkusiivu, pepperonimakkara, paistettukananmuna, cheddar-sulatejuustoa, 100% naudanlihapihvi, emmental sulatejuustoa, 100% naudanlihapihvi, perus-sämpylän pohja = Turbo Realist Burger.
Riiko Sakkisen Turbo realistinen taidekäsite ja manifesti(t) ovat sekavia. Sekavuus aiheutuu siitä, että taiteilija esittäytyy yht’aikaisesti taidemarkkinoiden ja markkinatalouden kriitikkona sekä ylimpänä ystävänä. Kaikenlisäksi hän suunnittelee McDonaldsille hyviä hampurilaisia.
Tämän portfoliossa esitellyt teokset soveltavat peruskoulun medialukutaidon harjoitteista tuttuja tekniikoita. Taiteilijan teokset matkivat “oikeita” mainoksia mutta hän on lisännyt teosten pintaan markkinataloutta vastustavia iskulauseita tai liittää ylikansallisten yhtiöiden maskotteja outoihin ympäristöihin. Siten niiden edustamat maailmankuvat voidaan nähdä kriittisessä valossa. Tekniikka on esitelty kriittisen mediakasvatuksen oppikirjoissa. Vastaaviin menetelmiin yleiskatsaus väitöskirjasta Mainosten maailmassa – Opetuskokeilu mediakasvatuksen integroimisesta kotitalouteen [.pdf] josta sitaatin sitaatti alla..
Herkman ehdottaa muutamia keinoja mainonnan kriittiseen tarkasteluun kouluissa. Kriittisyyttä voi harjoitella esimerkiksi suunnittelemalla mainontaa kuvitteelliselle tuotteelle, jolloin mainonnan keinotekoisuus korostuu. Toiseksi esimerkiksi hän mainitsee vaihtoehtomainosten tai vastamainosten luomisen. Vastamainoksen tavoitteena on nostaa näkyviin aiheita, joita yritys tai brändi ei itse nostaisi esiin. Tavoitteena on siis kääntää päälaelleen esimerkiksi yrityksen maine tai tuoda esiin yrityksen todelliset intressit. Vastamainoksia tehdään Suomessakin ja niille järjestetään kilpailuja mm. Älä osta mitään –päivän kunniaksi. Vastamainoksia julkaistaan vaihtoehtolehdissä, Suomessa mm. Voima-lehdessä. (Herkman, J. (2007). Kriittinen mediakasvatus. Tampere: Vastapaino s. 205-206.)
Sakkinen on luonut itselleen ristiriitaisen brändin. Tämä esiintyy kulutus- ja markkinatalous kriittisenä mutta näyttäytyy mielellään rahakkaissa yhteyksissä (kuten Klaus Kurki hotellin tupa-taiteilijana 2009). Ristiriitaisuuksista johtuen voi tuntua siltä, että tämä typistää poliittisen taiteen menetelmiä piirustusteknisiksi tyyleiksi. Vaikutelmaa vahvistaa, kun taiteilija hyödyntää ristiriitaisen taiteilijakuvansa synnyttämää hämmennystä markkinoinnissaan.
Tämän kritiikin kohteena lienee taiteellisen vapauden ihanne ja pyrkimyksenä vaikuttaa järjestelmään sisältä käsin. Hän tuntuu esittävän, että taiteen arvo luodaan aina ensisijaisesti esitysteknisin keinoin sekä markkinaperustein. Kaikki taiteellinen vapaus on siten ensikädessä brändäys horinaa. Väite on perusteltu. Viimeajan taidehistoriasta löytyy lukemattomia esimerkkejä kuinka yhteiskuntakriittiset taiteilijat on loppupeleissä saatu niputettua mitä sovinnaisimpiin yhteyksiin. Viimeistään näin käy kun teokset kategorisoidaan ja varastoidaan museoiden ehdoilla. Ehkä hän yrittää kiertää tätä prosessia osallistumalla taidemaailmaan ensisijaisesti huolletun brändinsä myötä. Tällätavoin hän pyrkii ehkä estämään sisällön häivettämis yrityksiä (Recuperation).
Olen aika kriittinen tämän edustamaa taidekäsitystä kohtaan sillä hän esittää taiteen olevan markkinoiden, kulttuuri-instituutioiden ja median ehdoilla toimiva kulpa. Mutta olen kiinnostunut ja osallistun taiteilijan käynnistämään SUPER DRAW arvontaan voittaakseni taiteilija tekemän teoksen. Viimeaikainen innostus heräsi kun törmäsin twitterissä Sakkisen yritykseen voittaa MacDonaldsin “MyBurger” kilpailu laatimallaan “Turbo Realistic Burger“ reseptillä. MyBurger kilpailun avulla julkoistetaan eli joukko-ulkoistetaan (crowdsoursataan) ihmisten makumieltymyksiä. Sivustolta löytyy ohjelma, jonka avulla kilpailijat voivat valita hampurilaiseen lisukkeita ja äänestää muiden tekemistä malleistaan lemppariaan.
“Tässä on oiva tilaisuus asettaa oma – luonnollisesti loistava – maku suuren yleisön arvioitavaksi.” McDonald haastaa. Verkkopledrauksen päätteeksi järjestetään spektaakkeli, jossa yhtiön sisäpiiriläisistä ja sponsoroimista urheilijoista valittu viiden hengen maku-expertti ryhmä valitsee voittajan. Kaikkiaan kolme valittua reseptiä julistetaan hampurilaisbaarien myyntiartikkeleiksi. Voittajat saavat mainetta, eli näkyvyyttä televisiossa.
Äänestin Turbo realistista.. Voittoon! Taiteilija on designannut hampurilaiseensa rasvaisimmat ja lihaisimmat herkut. Se ei eroa paljoa BigMacistä ja se on varmasti monen lihansyöjän mieleen. Se täyttää klisheet mitä hampurilaiselta odotetaan. Tämä malli taitaa olla Sakkisen toinen yritys kilpailussa. Blogin perusteella ensimmäinen yritys “Spicy Hot Capitalism” sensuroitiin sillä sen nimi ei sopinut kilpailun ehtoihin. Tekijä sai järjestäjältä palautetta, jonka mukaan hampurilaisen nimi sisälsi epäkelpoa kieltä. Sensuuria!
Sakkisen taidetta on hauska tulkita hampurilais-perspektiivistä. Hän esittää akateemisesti sertifioidun taidemaailman; hampurilaisketjun kaltaisena toimilupayrityksenä joka on gallerioiden, museoiden, kilpailujen, messujen, median ja keskiluokan vaurastumisen myötä levittäytynyt ympäri maailman. Sen luomissa olosuhteissa menestyy parhaiten toimimalla normien mukaisesti. Tyylit ja tekniikat löytyvät markkinoiden säätelemästä paletista, johon kuuluu myös vieno kriittisyys yhteiskuntaa ja kaupallisuutta kohtaan. Loppupeleissä hyvät taideteokset luodaan aikalailla samoin menetelmin ja ehdoin kuin hyvät hampurilaisen.
Väite on osittain totta. MyBurger-skaba ja pohjoisen taidemaailman puhutuin kilpailu on toimivat valttiarallaan samoin periaattein..
Carnegie Art Awardin perustanut Carnegie investointipankki kokoaa kahden vuoden välein 30 jäsenen taide-expertin ryhmän, jonka tehtävä on nimetä “innovatiivisia ja taitavia taiteilijoita” kilpailuun. Esi-rankkausta suorittavat expertit voivat toimia anonyymisti, joten ei ole selvillä minkälaisista kantimista he taidetta lähestyvät. Carnegierin mukaan he ovat “taideakatemioiden ja museoiden edustajia” ja joukkoon mahtuu myös “muita nykytaiteen erityisasiantuntijoita”.
2012 kilpailuun ehdotettiin ehdotettiin 127 taiteilijaa, jotka ohjeistettiin postittamaan teoksiaan Tukholmaan arviointia varten. Postissa on siis toimitettu kuutisensataa taideteosta. Pian tämän jälkeen Carnegierin säätelemä kulttuuriammattilaisten raati julkistaa lempparinsa, eli kilpailun voittajan. Leikin kustantavan Carnagie investointipankin esitys siitä mikä on parasta taidetta tulee selväksi heti kun kärkitilasta kamppailevien huippujen listaus (shortlist) julkistetaan. Loppu on hampurilaisen paistamisen kaltaista lätkyttelyä.. Tiedottamista, lobbausta ja makuasioilla mässäilyä.
Näyttely kierää tuokion pohjoismaisia kaupunkeja ja yleisöä houkutellaan paikalle halvalla kikalla: Katsojat saavat äänestää näyttelyissä omaa mieli taideteostaan! Vuonna 2012 yleisö myötäili Carnegierin taidemakua. Yleisön suosikki teokseksi Oslossa, Tukholmassa ja Helsingissä nimettiin kilpailun voittaja Heikki Marila. Tanskassa yleisön suosikki oli Christian Schmidt-Rasmussen.
Carnegie taidepalkinto esittäytyy “yhtenä maailman merkittävimmistä” eli rahakkaimmista taidepalkinnoista. Loppupeleissä koko leikistä kostuu eniten lainakeinottelunsa myötä köyhtynyt (mutta myöhemmin pelastettu) ruotsalainen investointi pankki, jonka suhde taiteisiin on parhaassakin tapauksessa pinnallinen. Taide on pelkkä pihvi kaksivuosittaisen markkinointi kampanjan välissä.
[Fi] Ore.e Ref: “Käyttäjän viiksivaha tuotearvio” | Paikkasidonnaisuus liikkeessä
Viimeistään betonisella “Joku” (2012) patsasprojektillaan Helsinkiläisille tutuksi tullut Topi Äikäs on Ore.e Ref.fin ensimmäisiä Anti-Imperialistisen viiksivahan testaajia. Äikäs tunnetaan paikkasidonnaisesti työskentelevänä taiteilijana. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen tekemänsä teokset tulevat parhaiten ymmärretyksi siinä paikassa, jota varten hän on teoksen suunnitellut. Teoksen siirtäminen muuttaa teosta tai tekee siitä jotain muuta kuin taidetta. Esimerkiksi “Joku” patsas on valmistettu siten, että se istuu ainoastaan kyseiseen Yliopistokadun nurkkaan jonka mittojen mukaan se on valettu. Hahmon asento myötäilee paikan arkkitehtuuria, eikä sitä voi siirtää. Saati toteuttaa sellaisenaan missään muualla koko maailmassa.
Maantieteellisen pisteen tai arkkitehtuurillisen rakenteen lisäksi, paikka voi olla myös kulttuurillisesti tai biologisesti rajattavissa. Eläinmaailman esimerkin antaa kalastus.. Kala-apaja on liikkuva käsite. Keskus johon valtaosa kaloista kerääntyy, liikkuu luonnon (ja ihmisen) rytmejä myötäillen. “Mennessään kalaan” kalastaja asennoituu etsimään apajaa. Tuntemalla miten kalat käyttäytyvät, kalastajalla on edellytykset tietää mistä on parhaat kalastuspaikat kulloinkin löytyvät. Paikan tunnistaminen vaatii biologian tietämystä sillä apaja liikkuu eläinten mukana.
Kalojen käyttäytymiseen vaikuttaa sää.. Ihmisen käytöstä säätelevät tämän lisäksi kulttuurilliset normit. Nämä normit näkyvät hyvin rakennetussa ympäristössämme (Suomessa kadut ovat leveitä, jotta vastaantulijan voi väistää diskreetisti). Vaikutus on kaksisuuntaista sillä rakentamalla tietynkaltaisia ympäristöjä arkkitehdit pystyvät ohjaamaan ihmisten käytöstä. Ikean kauppakeskukset on suunniteltu sokkeloisiksi, jotta ihmiset eivät löytäisi tietä ulos vaan käyttäisivät enemmän aikaa ostoskeskuksessa. Professori Alan Pennin mukaan Ikean arkkitehdit ovat huomioineet miten vanhat kaupungit ovat aikanaan rakentuneet ja pyrkineet tahallaan sotkemaan ihmisten suunnistus konsteja.
Esimerkiksi Tallinan vanhakaupunki on sokkeloinen ympäristö mutta sen pääkadut löytyvät kuin luonnostaan ja lempikuppiloihinsa oppii suorimman reitin muutaman kohelluksen jälkeen. Alan Pennin mukaan suunnistaminen on helppoa tiloissa, joihin on luotu pitkät katseella läpäistävät pääkadut. Kun näkee esteettä kaupungin halki voi helpommin mitottaa sijaintiaan. Paikkoja, joista kaupungin halki voi nähdä ei saa kuitenkaan olla liikaa. Ruutukaavan mukaan suunnitellut kaupungit ovat yhtälailla vaikeita suunnistettavia sillä kaikki kadunkulmat näyttävät samanlaisilta. Ruutukaava kaupungeissa liikkuja jää riippuvaiseksi kadun numeroista ja nimistä.
Rakennettu ympäristö säätelee toimintaamme kuluttajina ja kansalaisina. Kun kaupungissa liikkuminen on riippuvaista katujen nimistä, valta vaikuttaa siihen millaiseksi kaupunki mielletäään siirtyy henkilöille, jotka päättävät katujen nimistä. Nimeämisellä on merkittävä vaikutus siihen miten paikalliset mieltävät itsensä.
Kun suomi modernisoitui 60-luvulla, kylien ja pienten kaupunkin arkkitehtuuri sekä asemakaavat muutettiin valtionvoimin. Paikkoja myös nimettiin uusiksi. Aihetta käsiteltiin viimeksi Ylen Ruma Suomi ohjelmassa, jonka konsulttina toimi Heikki Kukkonen. Ohjelmasarjan esiintuomat ongelmat ovat edelleen ajankohtaisia. Mutta ohjelman myötä ei oikein syntynyt selvää käsitystä siitä miksi suorat stradat ja betoniset kaupungintalot vetosivat 1960 luvun päättäjiin. Minkälainen oli aikalaisten ihanne ihminen? Ketä varten kaupungin rakennetiin? Normit muuttuvat kokoajan.
Topi Äikäksen “Toinen tie” (2008) teos voidaan lukea keskusjohtoisen ympäristösuunnittelun kritiikiksi. Äikäs loi mootoritien pientareelle uuden polun, jota pitkin kävelijät voivat kiertää alavan ruohokentän poikki. Kuvien perusteella jää epäselväksi oikaiseeko polku mihinkään vai onko se luotu maisemareitiksi. Se on ruohonjuuritason vastaisku hallinnon johtamalle modernistiselle rakennuspolitiikalle ja osa vaihtoehtoista tieverkostoa, joka ei “vedä mutkia suoriksi”. Osaltaan se ennakoin myös tulevaa siirtymistämme öljynjälkeiseen yhdyskuntaan. Luomalla omaehtoisen reitin valtaliikenteen kylkeen Äikäs tulee todistaneeksi, että myös rakennetun ympäristön keskus on jatkuvassa liikkessä. Vaikka rakennettu ympäristö vaikuttaa jämerältä, ihmiset voivat muokata ympäristöään nokkelasti. Paikka on jatkuvassa liikkeessä ja jatkuvasti uudelleen määriteltävissä.
Tästä jatkuvasta liikkestä ja uudelleen määrittelyn kierteestä voi myös olla haittaa, sillä mahdolisuutemme ennakoida tulevaisuutta heikkenevät. Jäämme ikäänkuin pysyvään vallankumouksen tilaan. Seurauksena on, että tahot jolla on pääomaa investoida pitkä-aikaiseen tutkimukseen ja hankkeisiin (ja siten määritellä ilmiöitä) saavat valtaa. Anti-Imperialistinen viiksivaha on osaltaa yritys luoda ruohonjuuritason normisto kestävälle kehitykselle ja tähdätä kohti permakulttuuria, joka määrittyy “käyttäjien” ehdoilla. Alla Äikäksen arvio “Bioregionaalisella perspektiivilla” valmistetun viiksivahan laadusta.
Ore.e Refineries on tuonut miesten kosmetiikkamarkkinoille tuotteen nimeltä “Anti-imperial Moustache Wax”. Kyseessä on erityisesti Itämeren alueen olosuhteisiin suunnitelut viiksivaha, jonka on tarkoitus pitää viikset ojennuksessa myös nyt, kun ilmaston lämpeneminen ja ennen pitkää myös Itämeren veden nousu on käymässä hallitsemattomaksi.Tuote on vielä prototyyppiasteella ja aktiivisen kehityksen vaiheessa. On jossain määrin vaikea arvioida miten nykyisen kaltaisissa ilmasto-olosuhteissa kehiteltävä tuote lopulta soveltuu niihin olosuhteisiin, joihin se on tarkoitettu. Sain Ore.e Refinerisiltä pari erilaista versiota vahasta testikäyttöä varten ja nyt on tullut aika raportoida tuloksista.Ensimmäinen, varhaisen kehitysvaiheen versio toimitettiin vanhaan huulirasvapuikkoon pakattuna. Pakkaus ei ollut erityisen hienon näköinen, mutta ottaen huomioon, että kyseinen pakkaus oli jo valmiiksi olemassa ja että ilman viiksivahaa se olisi kulkeutunut osaksi jo muutenkin täysiä kaatopaikkojamme, en voinut olla kuin tyytyväinen.
Otin ohjeiden mukaisesti pienen nokareen vahaa sormiini ja pyörittelin siitä pienen lämpöisen pallosen, jonka sitten sivelin viiksiini. Ja kas kummaa, viikset asettuivat kauniiksi puskuriksi ylähuulen yläpuolelle, eivätkä enää kääntyneet suuhun. Vahan avulla viiksikarvoja voi järjestellä mielensä mukaisesti. Mahdollisuuksiin vaikuttaa lähinnä kunkin viiksekkään otuksen karvojen pituus ja jäykkyys – sekä tietysti käyttäjän mielikuvitus!Jo ensimmäisen polven Anti-imperial Moustache Wax läpäisi ongelmitta sekä suutelemis- että piimänjuonti testin. Molemmat toimenpiteen sujuivat nyt selvästi aiempaa häiriöttämämmin. Jonkinlaista lisäjämäkkyyttä jäin kuitenkin kaipaamaan.
Raportoidessani kokemusistani Ore.e. Refieneriesin viiksivahaosaston tutkimus- ja kehitystoiminnan päällikölle Eero Yli-Vakkuri, sain vastauksen, että vahan ongelmat on jo tiedostettu ja ne on pyritty korjaamaan kehityssarjan seuraavassa tuotteessa. Valitettavasti koko uusi koesarja oli viety käsistä heti, eikä Yli-Vakkuri voinut tarjota minulle uutta näytekappaletta. Onnekkaan sattuman siivittämänä voitin kuitenkin eräissä pikkujouluissa lahjaksi juuri tätä samaista erittäin haluttua toisen polven anti-imperiaalista vahaa. Siinä missä ensimmäisen erän pakkaus teki vaikutuksen kierrätysmateriaalien käytöllä, jätti toinen pakkaus pysyvän hymyn nyttemmin ryhdikkäiden viiksieni alle siitä syystä, että nyt myös etikettiin oli todella panostettu!
Harvoin olen nähnyt tuotetta, jonka etiketti puhuttelisi niin voimakkaasti myös taidehistoriallisella ja filosofisella syvyydellään. Kuvan apokalyptisyys myös ikään kuin kehottaa säästämään vahaa siihen tulevaisuuteen, johon se on tarkoitettu. Tämä on jotain mikä harvoin tulee vastaan nykypäivänä: Tuotetta markkinoiva taho kehottaa säästämiseen, eikä kuluttamiseen! Hyvä Ore.e Ref! Entä sitten itse vaha, miten se toimi tällä kertaa? Valitettavasti viikseni ovat olleet sen verran lyhyet, että en pysty vielä antamaan tähän kysymykseen lopullista vastausta. Sormituntuma on kuitenkin paras kaikista kokeilemistani vahoista – mukaan lukien muutkin viiksivahamerkit. Lisäksi vahan hajusteeton, luonnollinen tuoksu on nenän alla erittäin miellyttävä.Vaikuttaa siltä, että Ore.e Refineriesin Anti-Imperial Moustache Waxin myötä markkinoille on saatu tuote, joka antaa kaikille viiksekkäille rohkeutta astua siihen aikakauteen, joka meillä on edessä. Vaikka maailma nykyään tuntuu niin kovin levottomalta ja mannerjäätiköiden sulaminen varjostaa mielialaa lähes päivittäin, niin viikset pysyvät tanassa paremmin kuin koskaan ennen!
Viiksivaha tutkimushanke on käynnissä vuotaan 2018 jonka jälkeen täydellinen resepti julkistetaan. Hankkeen myötä pyrimme luomaan Itämeren valuma-alueen sääolosuhteisiin täydellisesti soveltuvan viiksivahan. Tavoitteena on, että raaka-aineet löytyvät alueen luonnosta. Ore.e Ref. etsii englanninkielentaitoisia vahatestaajia.
Linkkejä:
Verkkosivut: Taiteilija Topi Äikäs (http://www.topiaikas.com/)
Tutkielma: “Turun tauti: Kun esteettinen toimivuus ja asukkaiden toimijuus unohtuvat” (http://www.merkitys.org/turuntauti.html)
Artikkeli: “Arkkitehti Heikki Kukkonen: Rakennusperintö uhrattu polttopuiksi” (http://www. tv1.yle.fi […])