Posted on

Kun kirjasto lukee meitä

Teksti julkaistu alunperin Mustekala verkkolehdessä ja sen toimitti Matti Tuomela.

Keskustakirjasto Oodissa avautui 11.1.2019 tilapäinen Kirjaston toiset älyt (The Library’s Other Intelligences) -taidenäyttely ja tapahtumasarja. Kokonaisuuden ovat kuratoineet New Yorkissa sijaitseva The New Schoolin mediatutkimuksen professori Shannon Mattern sekä Jussi Parikka, joka toimii teknologisen kulttuurin ja estetiikan professorina University of Southampton’s Winchester School of Artissa. Kirjastossa on esillä teoksia Jenna Sutelalta, Tuomas A. Laitiselta sekä Samir Bhowmikilta. Projekti on tuotettu Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin MOBIUS Fellowship-ohjelman sekä Helsingin kaupunginkirjaston yhteistyönä ja tuotannon koordinoinnista on vastannut kuraattori Ilari Laamanen. Teoksiin voi käydä tutustumassa vielä 10.3 saakka. (1)

Matternin ja Parikan kuratooriaalista prosessia esitellyt alustuspuheenvuoro korosti julkisten kirjastojen tärkeää roolia sananvapautta ja tietoyhteiskunnan kehitystä tukevina laitoksina. Tutkijoiden puheenvuorot saivat kirjastot näyttäytymään teknologisena infrastruktuurina, jonka tehtävänä on tukea kollektiivista mielikuvittelua. Myös kirjastojen erityinen asema kaupunkitilan harvoina epäkaupallisina julkisina (sisä)tiloina sai osakseen suitsutusta. Parikan kirjastoja koskevaan ajatteluun voi perehtyä myös viime kesän Ylen Kulttuuriykkösen radiolähetyksessä. (2) Taiteilijoiden valmistamat teokset viittaavat ihmisen ulkopuolisiin älyihin ja teosten valmistelussa oli hyödynnetty muun muassa kone-oppimista.

Jenna Sutela esitteli teoskokonaisuuden nimeltä nimiia ïzinibimi (2019). Oodissa esillä olevat tuotokset ovat osa laajempaa taiteellista ja tutkimuksellista prosessia, jonka myötä taiteilija on pohtinut muun muassa kielten kehittymistä sekä eri lajien (kuten ihmisten ja bakteerien) välistä viestintää. Avajaistapahtumassa huomio keskittyi Sutelan laatimaan taiteilijakirjaan, jonka sisältö on tuotettu osin koneälyä hyödyntämällä. Osa kirjan merkeistä ja kuvituksista perustuvat koneälyn tuottamiin muotoihin, joita se oli kehittänyt tulkitsemalla Bacilli subtilis bakteerien liikeratoja. Kirjasta tunnistettavat tekstit olivat peräisin 1900-luvun vaihteessa toimineelta meediolta Hélène Smithiltä, joka kertomansa mukaan kanavoi viestejä Mars planeetalta. Meedio kirjasi viestit automaattisella kirjoituksella, jota hän pystyi myöhemmin kääntämään ranskaksi.

Sutelan kirjaan voi tutustua Oodin kolmannessa kerroksessa, jonne on kätketty muutamia kopioita luettavaksi. Teos löytyy lystikkäästi “Muut kielet” osastolta ja lehdistötilaisuudessa mainittiin, että teos tulee mahdollisesti myös lainattavaksi. Ajatus taideteoksista, joita voi lainata kirjastosta, on nerokas aloite julkisen taiteen tuotannolle ja toivottavasti yleistyvä käytäntö. nimiia ïzinibimiin liittyvät käsitteet ovat vetovoimaisia ja idea on herkullinen. Avajaistapahtumassa kirjastovierailijat saivat ensikosketuksen teokseen aulaan projisoidun videon kautta. Valitettavasti aulatilan lukuisten eri infotaulujen kirjo hankaloitti teokseen syventymistä, eivätkä siihen kuuluvat tunnelmalliset äänet kuuluneet. Teoksen tekstitykset ovat luettavissa vain englanniksi, mikä tuntui poissulkevalta.

Tuomas A. Laitisen Swarm Chorus -teos koostui lauluesityksestä ja videosarjasta, joka esitettiin läpinäkyviin tilanjakajiin heijastettuina. Avajaistapahtuman aikana pieni esiintyjäryhmä vaelsi aulatilassa valkoisiin mehiläistenhoitajienasuihin sonnustautuneina. Laulajat toistivat pitkiä vokaaleja langattomiin mikrofoneihin samalla kun Laitinen käsitteli näiden tuottamaa ääntä työpisteeltään. Esiintyjät käyttivät myös kohdentavia ultraäänikaiuttimia äänien toistamiseen. Sävellystyö on teosselitteen mukaan muodostunut keskiaikaisten kaanoneiden pohjalta, jotka taiteilijan tulkinnassa liittyvät algoritmeihin.

Samir Bhowmikin Memory Machines (Muistikoneet) tuntui osuvan parhaiten Matternin ja Parikan virittämään pohdintaan. Bhowmik järjesti sarjan kirjaston yleisöltä suljettuihin tiloihin suunnattuja laitoskierroksia. Kierrosten aikana oli mahdollista oppia, kuinka Oodi rakennuksena toimii ja tutustua tehtäviin, joita sen uumenissa suoritetaan. Teos aktivoi tarkastelemaan ja kokemaan kirjaston tietokoneprosessorin kaltaisena teknologiana: samalla kun ihmiset käsittelevät saleissa lukemaansa, kirjastorakennus käsittelee ihmisiä ja kirjaa merkintöjä osapuolten välisistä suhteista esimerkiksi lainaus- ja tilavaraustietokantoihinsa. Teos valotti automatisoitujen prosessien vaikutusta tiedontuotantoon ja houkutteli arvioimaan kirjastolaitoksen ekologista kestävyyttä. Kriittinen lähestymistapa muistutti taiteilijan museolaitosta käsittelevästä väitöskirjasta “Deep time of the Museum – The materiality of Media Infrastructures” (2016), joka tarkastelee osittain museolaitoksissa käytettävien teknologioiden kytköksiä fossiilisiin polttoaineisiin ja riippuvuutta suljetuista (eli kaupallisten toimijoiden salaamista) järjestelmistä. (3)

Kierros oli rytmitetty hienovireisesti. Kävelyn aikana osallistujat tutustuivat muun muassa automatisoituun kirjojenlajittelukoneeseen, jonka perään seurattiin työntekijöitä, jotka latoivat kirjoja koneen rytmittämänä. Erityistä huomiota keskitettiin rakennuksen sisätilan ilmanhallintalaitteisiin, sekä erilaisiin maanalaisiin huolto- ja lastaustiloihin. Reitti kulki kiinnostavien kohteiden, kuten elokuvateatterin projisointihuoneeseen kautta, mikä mahdollisti kirjaston eri palveluiden rinnastamisen. Kehon eri aistien kautta kokeminen eli kuunteleminen, katsominen ja tilassa liikkuminen tuntuivat samanveroisilta tavoilta hahmottaa rakennettu ympäristö. Ryhmämme pysähtyi avainkohdissa, joissa taitelija esitteli käytössä olevia laitteita ja kertoi yksityiskohtaisesti niiden roolista kirjaston toiminnassa.
Jenna Sutela, nimiia cétiï, 2018, still-kuva videosta

Ryhmän mukana liikkui immersiiviseen esitystaiteeseen erikoitunut 00100 Ensemble, joka esitti matkan aikana tansseja ja muita sanattomia eleitä, jotka alleviivasivat ja kommentoivat Bhowmikin puheenvuoroja. (4) Ryhmän esiintyjien kädet oli maalattu sinisiksi, mikä mahdollisesti viittasi laitoksen uumenissa työskenteleviin näkymättömiin käsiin, eli kirjastotyöntekijöihin, joiden uurastus pitää käytännössä kirjastolaitoksen pystyssä. 00100 Ensamblen toiminta oli luettavissa kunnianosoituksena kirjastotyöntekijöille, joiden tehtävät ovat muuttuneet likipitäen kyborgisiksi. Koneiden rytmittämät prosessit ja erilaiset asiakkaiden tarpeita reaaliaikaisesti huomioivat palvelut ovat sirpaloittaneet kirjastotyöntekijöiden toimenkuvan. Saimme Oodin uumenissa seurata, kuinka ihmisten työpanos sovittautui koneiden ohjaamiin prosesseihin.

Ryhmässä toteutettavat kävelyesitykset korostavat yhteensattumia ja yhteisöllisyyttä. Ryhmien toiminta rytmittyy sanattomilla sopimuksilla ja matkan aikana vastaan tulevat tapahtumat sekä näkymät muuttuvat yhdessä koettuina erityisen merkityksellisiksi. Kierroksen aikana meidän ryhmämme venyi pitkäksi viilimäiseksi nauhaksi. Porukka nautiskeli rauhassa kirjaston kulisseista ja verkkaisuuden ansiosta pystyimme seuraamaan, kuinka laitos itsessään esiintyy. Kun ryhmämme käveli ympäri lämmönsäätelykeskusta, huomasin että 00100 Ensemblen jäsen luki kirjaa huoneen kulmalla. Tarkalleen samaan aikaan tilassa työskentelevä rakennushenkilö sääti lämmönsäätely-yksikköä ja tulosti toimen päätteeksi lapun Dymo-tarraprintterilla. Tarralapulla näkyi sarja sattumanvaraisen oloisia kirjaimia, numeroita ja viivoja. Tarran merkit viittasivat mahdollisesti laitteen huoltokirjaan ja ne oli suunniteltu luettavan skannerilla. Kirjan lukemisen ja toisen koneen lukemaksi tarkoitetun koodikielen kirjoittamisen eleet tuntuivat esityksen puitteissa pieneltä ihmeeltä. Huoneen kulmassa lukemista esittävä näyttelijä; työntekijä, joka kirjoitti koodia; kone, joka tulkitsi rakennuksen lämpötiloja (ohjatakseen niiden mukaisesti sisäilman kulkua) muodostivat siinä hetkessä järkevältä tuntuvan merkityshimmelin, jonka aikana kulttuurintuotanto, tiedontuotanto ja lämmöntuotanto (sekä kulutus) näyttäytyivät yhtenäisenä ja samanveroisena kulttuurisena ilmaisuna.

Kävely huipentui vierailuun rakennuksen väli- sekä ulkokatolle. Ryhmämme seisoi hetken pyryttävässä lumessa tihrustellen sisään rakennukseen kattoikkunoiden kautta. Kun palasimme sisään, kehojemme tuottama lämpötilamuutos tuli sensoreiden lukemaksi, jolloin automatisoitu laitteisto käynnistyi korjatakseen tuottamamme muutoksen. Kävelyn aikana harjoitettu kehon, tiedon ja teknologian yhteenkietoutuma mahdollisti, että pystyin hetken aikaa lukemaan omaa kehoani sen lämpötila-informaation kautta ja kuvittelemaan, kuinka kirjastolaitos luki minua tietona.

Bhowmikin kerronta tunnusteli, minkälainen yhteistoimijuus yleisön ja kirjastorakennuksen välillä muodostuu. Kävelykierrokseen kuulunut yllättävä kylmän kokemus oli oivaltava tapa alleviivata rakennuksen itsestäänselvältä vaikuttavaa mutta tärkeää tehtävää, eli ihmiskehojen lämpötilan ylläpitämistä. Teoksen viitekehyksessä Keskustakirjasto Oodin katto vaikutti hetken aikaa kylmyys-observatoriolta, jonka nimenomainen tehtävä oli muistuttaa pohjoisen ilmastoon aikanaan kuuluneesta kylmyyden kokemuksesta. Kylmyys on tulevaisuudessa luksusta.

Kävelykierros muutti meidät osallistujina eräänlaiseksi eläväksi kirjastoksi, joka muistaa ja tietää kuinka kirjasto rakennuksena sekä laitoksena toimii. Erottuani ryhmästä kierroksen jälkeen päädyin rupattelemaan toisen kerroksen verstastilojen henkilökunnan kanssa. Sain syvällisen perehdytyksen kirjaston uusiin palveluihin ja verstastilojen laitteistoihin. Keskustelun aikana paljastui, että henkilökunta on sangen tietoista kirjaston arvokkaasta tehtävästä informaatioyhteiskunnan edistämisessä. Kirjastot ovat olleet ensimmäisiä paikkoja, joissa oli yleisölle saavutettavia internetpäätteitä, kopiokoneita ja printtereitä. Kirjastohenkilökunnan näkökulmasta innovaatio-hypetystä uhkuvat 3d printterit, pelihuoneet, mediatuotanto-studiot ja kolvaus-asemat ovat varsin luonnollinen vaihe kirjastojen kehityksessä. Taiteilijoilla on kiire pysyä kehityksessä mukana, sillä kirjojen-jälkeisissä kirjastoissa voinee muunnella geenejään, lainata robotteja ja käydä väittelyitä koko-kansan-tekoälyn kanssa.

Teksti: Eero Yli-Vakkuri
Artikkelikuva: Tuomas A. Laitinen: Swarm Chrorus

Kuunneltavaa

Dr. Jiat-Hwee Chang (National University of Singapore) pohtii Singaporen kolonialistisesta historiasta seuranneita rakennuskannan muutoksia ja uudis-rakennusten lämmönsäätelyjärjestelmiä: The British Academy, 6.3.2017, Imagining infrastructures – Podcast (kohdasta 6 min) https://soundcloud.com/britishacademy/imagining-infrastructures

Viitteet

(1) Keskustakirjasto Oodi , 11.1.2019, Mobius – Kirjaston tekoälyt (tiedote) https://www.oodihelsinki.fi/event/helmet:177131/mobius-the-librarys-other-intelligencies/

(2) Kulttuuriykkönen (Toimittaja Pietari Kylmälä), 8.6.2018, ”Mikä tekee Suomesta näin ihmeellisen maan” – maailmalla hämmästellään suomalaisia kirjastoja (kohdasta 36 min) https://areena.yle.fi/1-4418182

(3) Bhowmik, Samir, 2016, Deep time of the Museum, https://shop.aalto.fi/p/571-deep-time-of-the-museum/

(4) 00100 ENSEMBLE kollektiivin verkkosivut http://00100ensemble.com/

Posted on

[Fi] Uusmaterialistista yhdyntää (Esitys-lehti 4/2016)

Teksti julkaistu alunperin Esitys-lehdessä vol. 35 MASTURBAATIO 4/2016. Tekstissä käytetyt kuvat avoimella lisenssillä Openclipart palvelussa.

Itsetyydytyksen tueksi kehitetyt seksivälineet ovat teknistyneet ja muuttuneet monimediallisiksi. Missä vaiheessa ne edistyvät niin pitkälle että niihin yhtyminen lakkaa olemasta masturbointia? Pohdinta muuttaa performanssitaiteilijan seksivälinetestaajaksi.

Henkilökohtaiset seksijärjestelyni ovat arkisia. Flirttiin sisältyy lastenhoidon koordinointi ja näennäisen spontaanit makeisostokset. Myös omankäden seksijutut ovat yksinkertaisia ja nopeita. Kun nykytilaansa katsoo kriittisesti, niin tuntuu että on syytä perehtyä kehon nautintoihin vielä kun jaksaa. Oman seksuaalilukutaidon kehittäminen on järkevämpää ajankäyttöä kuin kahvakuulajumppa työkunnon ylläpitämiseksi. Myös parisuhteen kannalta on järkevää kartuttaa eroottista osaamistaan. Masturbointi tarjoaa matalan kynnyksen väylän seksuaaliseen uudistumiseen.

Käsipeli alkoi esiteininä refleksinomaisesti ja vakiintui nopeasti tärkeäksi sekä erityislaatuiseksi taidemuodoksi. Vaikka toimeen saattoi liittyä toisia kehoja koskevia fantasioita oli itsensähyväily myös syventymistä nautinnon tuntemukseen itseensä. Varhaisvaiheessa itsensäkoskettelun ero muihin aistimuksiin oli niin räikeä että se ohjasi pitkiin, polveileviin tuokioihin. Kehon herkimmistä tuntemuksesta puhuttiin poikaporukoissa kärjistäen. “Pakottava tarve vetää käteen” esittäytyi 90-luvun esiteinimiehuuden mittana. Kertomalla karskeja juttuja lunastettiin määrittelyvaltaa omasta kehosta ja puheita täydennettiin myös fantasioilla ja juoruilla. Rehvastelevien runkkujuttujen rivien välistä on jälkikäteen luettavissa myös vilpittömiä yrityksiä oppia ja jakaa tietoa erityisistä nautinnoista.

Tietoa jaettiin esimerkiksi tekniikka- ja välinesuositusten kautta. Alkukantainen masturbointivinkki oli istua oman käden päällä ennen itsensähyväilyä, jolloin puutunut käsi tuntui vieraalta. Uusia tuntemuksia haettiin suihkussa ja elimen jumittumisesta purtiloihin liikkui varoittavia vitsejä. Moninmutkaisemmat masturbointivälineet edellyttivät askartelutaitoja ja näkemystä. En muista kokeilinko, oliko joku kokeillut vai mistä on jäänyt muistiin ajatus: Keittää makaroneja ylikypsiksi, laittaa niitä tyhjän vessapaperirullan sisään, sulkea rullan päädyt elmukelmulla ja työntyä tuubiin kelmun läpi.

Välinekokeiluissa ei ole kyse toisten kehojen simuloimisesta. Tekniikoiden kautta oli helpompi puhua oman kehon tuntemuksista ja toimiin motivoi myös normien rikkominen. Makaronirullassa yhdistyi ruualla leikkiminen, vessajutut ja seksi. Lämmintä eloperäisestä jätettä, selluloosaa ja muovia yhdistävä putki muodostaa merkitysten hetteikön, jonka kautta voi yhtyä monipuolisesti kodin piirin pintoihin ja materiaaleihin. Kotiin kuuluvien esineiden ja kemikaalien, kuten kosteusvoiteiden käyttäminen sukupuolielinten hyväilyyn on näppärä keino murtaa perhenormeja.

Teknoseksi on syrjäyttänyt perinteisen käsityön

Mystiset seksirituaalit kuuluvat kuitenkin menneeseen sillä vallalla on kliininen suhde masturbointiin. Nykyään toimeen kannustetaan eheyttävänä sekä terveyttä edistävänä harrasteena! Kotikutoisten viritysten sijaan tarjolla on hygienisiä tekno-makaronirullia ja ergonomisia sporttisauvoja. Toimen ympärille on virittynyt mittavaa kulttuuriteollisuutta, joka vaikuttaa ymmärrykseemme seksuaalisuudesta biologisena ja kulttuurisena voimana. Olemme kaikki teknoseksuaaleja. Muokkaamme kehojamme kemioilla ja kirurgialla. Seksuaaliseen itseilmaisuumme vaikuttavat kameroiden optiikat, latausajat, sukupuolitetut Emojit ja näyttöjen resoluutiot.

Tekniset seksivälineet synnyttävät uudenlaisia kysymyksiä toimien intimiteetistä ja normeista. Kuluttajien huolena on älyvibraattorien hakkerointi, valmistuslaitosten työntekijöiden työehdot ja välineisiin liittyvän suurteollisuuden ympäristövaikutukset. Pornoteollisuuden jätit kuten PornHub™ ovat vastanneet kysymyksiin järjestämällä erilaisia ympäristötietoisuutta edistäviä kampanjoita. “Pornhub Gives America Wood” -kampanjan aikana firma istuttaa puun jokaisesta isoja kikkeleitä esittelevien pornovideon toistokerrasta. Käteenvetämällä voi siis nykyään maisemoida. Erilaisia seksijärjestelmiä on tarjolla niin paljon että päädyn hakemaan apua seksivälinekaupan ammattilaiselta Eero Meroselta. Yrittäjä aloitti yli 20 vuotta sitten VHS pornoelokuvien postimyynnillä ja vastaa nykyään Helsingin tunnetuimmasta seksiliikkeestä Keltaisesta ruususta.

“Jos sä et uudistu jäät kelkasta” Meronen neuvoo ja katsoo ystävällisesti silmiin.

Internet romautti pornoelokuvien myynnin yhdeksän vuotta sitten ja nykyään kauppa pyörii 90% välineiden ympärillä. Vuosien saatossa isoin muutos on ollut puodissa asioivien naisten määrän kasvu. Asiakkaat ovat vanhempia kuin ennen ja hakevat usein liukuvoiteita. Kaupassa näyttäytymistä ei enää pidetä nolona sillä seksuaalista elinvoimaisuutta arvostetaan. Kivijalkakaupalla on vakaa paikkansa, sillä välineiden ominaisuudet ja tuntu vaikuttavat ratkaisevasti ostopäätöksiin. Laitteisiin tutustuu parhaiten tunnustelemalla myymälässä olevia mallikappaleita. Välineiden tekninen edistys näkyy parhaiten sauvoissa, joiden kehitys on ollut tasaista. Alkuaan sauvat sai päälle ja pois, sitten värinän voimakkuutta pystyi säätämään ja nykylaitteiden värinäkoreografioita voi sommitella kännykkäsovellusten kautta. Vaikuttavin tekijä värinä on kuitenkin säilynyt alusta pitäen.

Esittelytiskiltä löytyy Suomessa suunniteltu Nibble™ älyvibraattori, jonka voi säätää reagoimaan äänen voimakkuutteen ja käynnistymään kehon lämpötilan perusteella. Huudahtelemme Merrosen kanssa dildolle jolloin se käynnistää värinän äänenpainomme mukaan. Edistyneimmillä laitteilla voi myös kerätä biometristä dataa ja niihin kuuluu sparraus-ohjelmia. Toistaiseksi yksinkertaiset tuotteet myyvät kuitenkin paremmin.

Naisille suunnatut seksilelut ovat pääsääntöisesti ei-esittäviä, tyylikkäästi pakattuja ja humoristisia. Hetero ja homomiehille tarjotut seksilelut näyttävät irtileikatuilta ruumiinosilta. Nyky-makaronituubit ovat konservatiivisia. Kun niitä tarkastelee propagandana niin esittävyys pyrkii kohdistamaan halut toisten ihmisten ruumiisiin. Poikkeuksena ovat anustapit, jotka ovat muodoltaan tasa-arvoistavia. Propaganda ajatusta alleviivaavat myymälän keskellä löytyvät Fleshlight™ sekä Fleshjack™ tuotteet, joiden aukot on mallinnettu kuuluisien pornoesiintyjien mukaan. Välineitä markkinoidaan aidon tuntuisuudella. Niiden sisäosat on tosin vuorattu ihmis-anatomiasta poikkeavilla nystyröillä, spiraalinmallisia torvilla ja joustavilla kanavilla. Laitteen ulkokuoret on naamioitu taskulampun näköisiksi ja se neuvotaan käytön välissä kätkemään työkalupakkiin.

Nykymasturbointi on yhtymistymistä tulevaisuuden olioihin

Esittävän taiteen perinteistä poikkeavat vain muutamat läpinäkyvät torvet sekä “Fleshlight™ Freaks! The Alien” malli. Ihmisreijän sijaan The Alienin voi fantasioida mallintavan tuntemattoman lajin huokosta tai korvaa. Tuotteen sininen väri tuo mieleen terveyssidemainoksista tutun sinisen nesteen. Camp henkistä tuoteselostetta lukiessani Merronen tarjoaa tuotteeseen reilun alennuksen. Teoreettinen lähestyminen seksivälineisiin muuttuu lihalliseksi ja päädyn välinetestaajaksi. Kokeilun perusteella laitteen viehkeys perustuu sen moninmutkaisuuteen eikä vieraannuttava ulkonäkö vaikuta kokemukseen. Intiimi hetki muovin kanssa edellyttää erikseen ostettavaa läpinäkyvää liukastetta. Voide on samaa mitä puodissa asioivat eläkeläiset käyttävät.

The Alien on valmistettu samasta silikonista kuin ei-esittävät sauvat ja niiden on helppo kuvitella kuuluvan samalla muoviselle eliölle. Erilliset seksivälineet liittyvät toisiinsa viimeistään ympäristövaikutuksen kautta. Lelujen muovit kertyvät luontoon ja muuttavat ympäristöämme. Meriin päätyneiden kemioiden joukosta on jo tunnistettu uudenlaisia muovia mieliviä mikrobikantoja. Kemikaalit vaikuttavat myös isojen eläinten kuten ihmisen hormonaaliseen toimintaan ja ne ilmeisesti aiheuttavat muutoksia sukusoluissamme. Synteettisiin nahkoihin yhtymällä voi siis edistää uusien muoveissa viihtyvien mikrobilajien kehitystä ja kannustaa biologiset normit ylittävän ihmisyyden muodostumista!

On kuitenkin ongelmallista että seksivälineiden kehitystä ohjataan suuryritysten toimesta. Raaka-aineiden jalostus ja lelujen valmistaminen on mahdollista vain luontoa sekä työntekijöitä välineellistävien taloussuhteiden kautta. Laitteiden välittömät ympäristövaikutukset jäävät muiden kuin laitteista yli 100€ maksavien asiakkaiden kannettavaksi. Klassinen makaroonituubi ja sen johdannaiset suovat seksuaalisen uudistumisen kannalta radikaalimpia mahdollisuuksia. Petrokapitalismin sijaan ne muodostuvat paikallisten kotitalouksien, käsityötaitojen ja avoimen tiedon jakamisen kautta.

Eero Yli-Vakkuri

Lisää aiheesta:
Heather Davis, “The Queer Futurity of Plastic” (2016) https://vimeo.com/158044006
Paul B. Preciado, “Countersexual Manifesto” (2002)
Angel Archer, “Botline Bling” (2016) http://reallifemag.com/botline-bling/
Alexander R. Galloway, “Queer Atonality” (2014) http://cultureandcommunication.org/galloway/queer-atonality

Posted on

[Fi] Levynkansi ilman levyä

Featured Video Play Icon

Oheinen teksti löytyy ARTSI & Into Kustannus ja Svart Records julkaisemasta COVER ART – ELÄKÖÖN VINYYLI kirjasta. Tekstissä esitelty Record Singersin levynkansi on esillä ARTSIn samannimisessä näyttelyssä Myyrmäessä. Näyttelyssä voi nähdä myös ryhmää esittelevän dokumentin. Oheiseen tekstiin sisältyvät kuvat on ladattavissa omaan käyttöön.

Myyjä kuuntelee sepustustani puolikorvalla ja käy vaihtamaan kassakoneen kuittirullaa. Kiskon levynkantta repusta ja valittelen sen tuhriintunutta pintaa. Tuntuu epävarmalta, joten luettelen teokseen liittyvien taiteilijoiden nimiä: “Palkittu valokuvataiteilija Jorma Puranen, se Hannu Väisänen, arvostettu Mirja Airas, taiteen akateemikko Outi Heiskanen ja Pekka Nevalainen, joka oli siellä Documenta IXssä. Mutta tää ei siis ole myyntipuhe. En siis yritä myydä tätä sillai mutta…”, soperran, kun myyjä vilkuilee hermostuneesti. Se arvioi onko farkkutakkini reiät tupakanpolttamia vai designia, olenko varastettua tavaraa kauppaava pummi vai harvinaisia levyjä keräävä hipsteri. Myyjä pledraa tuplavinyylikantta mutta ei tunnista sitä. Hän naureskelee, että siihen valmistumisvuonna 1974 merkattu seitsemän markan hinta on kohtuullinen, kun sisällä ei kerran ole edes levyjä. Sullon kannen takaisin reppuun ja poistun levykaupasta vaivautuneena.

Record Singers -levynkansi ei ole sellainen kokeellisen musiikin klassikko, jonka jokaisen levymogulin tulisi tuntea. Levynkansi ilman levyä on käsitetaideteos, joka viittaa kokeellisen musiikin äänettömiin klassikoihin, sävellyksiin ja äänitteisiin, jotka koostuvat tauoista ja hiljaisuudesta. Vastaavista teoksista nautitaan yleensä pohdiskelemalla hiljaisuutta vangitsevan äänitteen materiaalisuutta tai hiljaisuuden esittämisen kokemusta. Näihin kansiin ei kuitenkaan sisälly äänitettä, kappalelista on tuulesta temmattu ja teosta on esitetty julkisesti harvakseltaan. Tunnistettavuutta hankaloittaa myös että jutun takana ei ole musiikin saralta tunnettu bändi vaan taiteilijaryhmä nimeltä Record Singers, joka muistetaan performanssitaiteen historiikeista ja ryhmän jäsenten menestyksekkäistä urista kuvataiteilijoina.

Porukan aktiivijäsenet Väisänen, Airas, Heiskanen ja Nevalainen ystävystyivät 1970-luvun alussa Pentti Kaskipuron grafiikan tunneilla Taideteollisessa korkeakoulussa. Nuoret kokoontuivat työskentelemään yhdessä ja alkoivat järjestää kaveripiirilleen esityksiä. Esityksiä nähtiin näyttelyiden avajaisissa, jatkoilla ja kotibileissä. Kavereille esiintyminen ei ollut tuohon aikaan poikkeuksellista. Ennen multimedioita, karaokelaitteita ja Youtube-soittolistoja ihmiset viihdyttivät toisiaan esityksillä, lauluilla ja lukemalla ääneen. Record Singersin esitystaiteellinen toiminta on perua tällaiselle yhdessäolon kulttuurille. Tempauksiin osallistui myös yleisöä ja keitä paikalle kulloinkin sattui. Esitystoiminnan rinnalla toimi Bellinin akatemiana tunnettu opintopiiri, ryhmä tuotti omia lehtiä ja pyöritti yksityistä kirjastoa. Kirjaston sääntönä oli, että sen piti mahtua yhdelle hyllylle. Uudet hankinnat syrjäyttivät edelliset, mikä takasi sen, että tarjonta pysyi ajan hermolla.

Levynkannen kuvat on otettu Heiskasten Katajanokan kodissa. Valokuvat ja kannen suunnittelutyön on tehnyt Puranen, joka tutustui porukkaan hakeuduttuaan Kaskipuron oppiin. Teos syntyi Purasen Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen opintojen kurssitehtävänä. Ohjeistuksena oli suunnitella levynkansi ja Puranen keksi pyytää opiskelijatoverit poseeraamaan bändinä. Sisäkannen piirros on Väisäsen ja takakannen kappaleiden nimet Purasen ja Heiskasen keksimiä. Kuvat on otettu samassa tilassa, jossa ryhmä esitti kotiteatteriesityksiään. Olohuoneen jakava kaksoisovi toimi näyttämörakenteena ja kirpputoreilta hamstratut nukkaiset rievut puvustuksena. Puranen muistelee Record Singersin toimintaa lämmöllä. Taiteellinen työskentely oli vapautunutta ja ideoita vietiin eteenpäin porukalla. Näin jälkikäteen taiteilijaa harmittaa ainoastaan, että teos toteutettiin niukoilla resursseilla. Työkaluina ja kirjasimina käytettiin mitä satuttiin löytämään.

Porukka innostui kannesta ja siitä teetettiin sadan kappaleen painos. Levyn tuotannosta ja toteutuksesta vastasi nimellisesti Riepukulkusäätiö, joka toimi Bellinin akatemian vertaisrahoituskanavana. Painosta myytiin valmistumisvuonnaan ryhmänäyttelyn yhteydessä J.O. Mallanderin luotsaamassa Halvat huvit -galleriassa, mitä kautta se kytkeytyy suomalaisen avantgarde-musiikin historiaan. Toimittaja Jukka Lindfors muistelee 2001 julkaistussa artikkelissa, että levy on “kansainvälisessäkin mitassa kokeellisen musiikin kirkkaimpia helmiä”. Hehkutus on laadittu kieli poskessa, levyä näkemättä ja alkuperäisen teoksen henkeä kunnioittaen (Record Singersin filosofiaan kuului historian väärentäminen). Lindfors pitää teosta edelleen maininnan arvoisena, radikaalina irtiottona kuunneltavan musiikin perinteestä. Idea on hauska ja saa lukuisat hiljaisuutta alleviivaavat äänitteet ja sävellykset tuntumaan turhantärkeiltä.

Kun teosta tulkitsee Nevalaiselle mieluisan pop-taiteen hengessä, sen voidaan nähdä aikansa pop-kulttuurin kritiikkinä. Levynkannessa rennosti istuskelevat taiteilijat ivailevat poseerausbändeille, joiden jäsenten ulkonäkö ja tyyli esittäytyy musiikkia tärkeämpänä. Halu näyttää hyvältä yhdessä ei kuitenkaan ole pöllömpi motiivi bändin perustamiselle. Bändi on oikeastaan nerokas organisoitumismalli. Sen kokoamiseen ei vaadita virallisia asiakirjoja ja jäsenet saavat välittömästi itsetuntoa tukevan statuksen. Toisiaan tukevassa, yhteistä ääntä kantavassa joukossa voi kokeilla sovinnaisuuden rajoja. Record Singers -ryhmän räväkät tempaukset ovat toimineet tukena ja kannusteena taiteilijoiden myöhemmille urille.

Ryhmän tuottama taide ja organisoituminen vierasti ajan keskushallinnollista ajattelua. Taiteilijat käänsivät selkänsä yhtenäiskulttuuriin tähtäävälle politiikalle ja todistivat, että jatkuvassa hajoamistilassa oleva, monipäinen taiteilijaryhmä kykenee pitämään yhteistä ääntä – itsesensuuri paineesta piittaamatta. Levynkansi ilman levyä muistuttaa miksi levyjä ylipäätänsä tehdään: yhteisen liikkeen ja organisoitumisen tueksi. Puranen loi historiaa vangitsemalla eri suuntiin versoilevan taiteilijaporukan yhtenäisenä ryhmänä.

Kirjoitus Eero Yli-Vakkuri. Selvitystä varten kuultiin Record Singers ryhmän jäseniä, Jukka Lindforsia sekä Jorma Purasta. Kiitos Pietari Kylmälä.

Luettavaa:

Anttonen, Erkki (toim.): Performance, aktio, happening. 1995

Lindfors, Jukka: Arktinen Historia – Suomi-avantgarden esipuutarhureita. 2001

Posted on

Hevoslinja: Hevonen on hyvä lehtori

Artikkeli on julkaistu taideyliopiston IssueX lehdessä 4/2015, s.34. Juttu on ladattavissa .pdf tiedostona.

image

Hevonen ja esiintyminen -kurssilla Taideyliopisto teatterikorkeakoulussa hevonen toimi esiintymisen opettajana. Eläimet voivat ottaa vastuun taiteellisen tiedon tuottamisesta, kun niille annetaan mahdollisuus. Taideyliopistolle aloite toislajisesta taidepedagogiikasta olisi uraauurtavaa brändityötä. Kurssin apuopettajien Pietari Kylmälän ja Eero Yli-Vakkurin mielestä uusien lajikumppanuuksien hakeminen on taiteen elinehto.

Taiteen akateemikko Outi Heiskanen nimesi suomenhevosruuna Toivotun Pojan dosentiksi toukokuussa 2014. Hevonen sai opetusoikeuden Bellinin akatemiaan, joka on 1970-luvulla aktiivisesti toiminut taiteellinen opintopiiri. Hevosen akateeminen ura alkoi. Seuraavana syksynä se laajensi pestinsä TEAKiin Hevonen ja esiintyminen -kurssin opettajaksi. Opetukseen osallistui kymmenkunta taiteilijaa. Hevonen on nerokas opettaja.

Taideyliopiston kannattaa headhuntata hevonen lehtoriksi! Joukkojenhallintatehtävissä kahdeksan ratsupoliisia vastaa sataa maasta toimivaa, ja taideyliopistojen kilpailutilanteessa yksi hevonen vastaa kymmentä lehtoria! Tuloksena voisi olla maailman mittakaavassa ainutlaatuisen toislajissensitiivisen pedagogiikan kehittyminen. Hevonen on kannattava kumppani taiteelliselle työlle, sillä se on koodattu kulttuurimme visuaalisiin järjestyksiin. Ratsastavat arvohenkilöt ovat tuttu teema veistoksissa ja sota-aiheisissa maalauksissa. Ei-inhimillisten kumppanuuksien luominen on ekokatastrofiin varautuvassa maailmassa taiteen tekemisen edellytys. Hevosen rinnalla oleminen luo ihmisen ja ympäristön keskinäisiä riippuvuuksia.

Kurssin toiminta lomittui Etelä-Espoon ratsastuskoulun talliarkeen. Sen aikana ei pyritty kouluttamaan lisää ratsastustaitoisia esiintyjiä taidespektaakkeleihin. Ryhmä joutui neuvottelemaan taiteellisista prosesseista hevosten sekä muiden tallilla olleiden henkilöiden kanssa. Vaihtokaupassa talli muuttui esitystilaksi. Paikan kriittinen luenta mm. paljasti hevostytöt aktiivisiksi liminaalihahmoiksi, jotka asettuvat luonnon ja kulttuuristen toimien väliin. Taiteelliselle toiminnalle vierasta ympäristöä tulkittiin hetkellisesti teoksena.

Hevoslehtori haastaa seiniensä suojiin käpertyvät taidelaitokset. Sen opetusta ei ole järkevää rajata harjoitus- tai luentosaleihin. Luokan on seurattava eläintä, jolloin ympäristön muutokset, sää ja muut eliölajit vaikuttavat oppimiskokemukseen. Tätä kautta oppii valpasta ympäristösuhdetta. Hevosta ei tunnu haittaavan toimiminen lähiön kupeessa tai tehtaiden piippujen varjossa. Hevosen muuttuva  suhde elinympäristöönsä perustuu verkostojen rakentamiseen muiden lajien kanssa. Se ei pyri omavaraisuuteen vaan tarvitsee lauman. Se on vertaisvarainen ja kutsuu yleisöä kumppanikseen.

Vaaratilanteiden välttämiseksi opettajan ja oppilaan välisen kunnioituksen on oltava molemminpuolista. Kunnioitus ei tarkoita samastumista, vaan lajien erityislaatuisuudet on tunnistettava ja niistä on muistutettava itseään jatkuvasti. Huomion lipsumisen tuntee nahoissaan, kun hevonen astuu varpaille. Kivun uhka voi johtaa pelkotiloihin, jotka purkautuvat helposti kontrollia tavoittelevana fyysisenä vallankäyttönä. Jotta hevoslehtoraatti saisi loivan lähdön, se kannattaa perustaa tanssitaiteen laitoksen yhteyteen, jotta oppilaat voivat väistää eläintä sulavasti.

Posted on

Hevoslinja: Ihmiset ja eläimet näyttävät elokuvissa yhtä tyhmiltä

Oheinen artikkeli on alunperin julkaistu AVEK-lehdessä 2/2015, s.56-57. Kirjoitus on ladattavissa myös .pdf tiedostona. Artikkelin kuvitukset ovat Tullaan yhdessä, lähdetään yhdessä -elokuvasta. Pietari Kylmälän ja Eero Yli-Vakkurin kynästä.

image

Mäntän kuvataideviikoilla esitelty Tullaan yhdessä, lähdetään yhdessä -elokuva on yhteenveto Turku-Helsinki-ratsastuksesta sekä kuvaus hevosen muuttuneesta roolista medioituneen nyky-yhteiskunnan jäsenenä. Elokuvaa tehdessä havaittiin, että kun eläin ja ihminen asetetaan rinnakkain samaan mediaan, ne näyttäytyvät hetkellisesti samanvertaisina. Jakaessamme kerrontatilan eläimen kanssa, meitä molempia tulkitaan elokuvan ehdoilla ja viestimme hetken aikaa samalla kielellä. Tämä on mahdollista, sillä elokuva on rinnakkain asettuneiden hahmojen ja liikkeiden taidetta. Nauhoitettu ihmiskieli ja hevosen hörähdykset ovat heittopusseina samassa audiovisuaalisten signaalien virrassa.

Näyttäydymme hetken tasavertaisina, mutta toinen päätyy lautaselle. Kuinka eläinten oikeuksia voidaan edistää kuvallisella kerronnalla? Tämä on avoin kysymys.

image

Hevonen on media

Vaikkeivät hevoset näy arjessamme, niillä on jälkiteollisessa yhteiskunnassa aktiivinen ja yhä merkittävämmäksi kasvava rooli. Hevonen on muuttunut energiaa ja työtä tuottavasta kumppanilajista affektiivista työtä tekeväksi harrastus- ja urheilukumppaniksi. Nykyhevonen on tunnetyöntekijä, jonka tehtäväksi on asetettu ihmisen stressin purkaminen, alaselän fysioterapeuttinen hoito ja työntekijän irrottaminen läppärintakaisesta minästä. Tässä se onnistuu peilisolukkojensa, joustavuutensa ja laumasensitiivisyytensä avulla. Hevonen on kuin luotu mediayhteiskunnan paineisiin: hevoslauma on prototyyppi – erityisesti sosiaalisen median muokkaaman – mediakulttuurin monisyisyydestä, visuaalisten merkkien ja affektien ristivedosta. Eläimelle lauman “tykkäykset” merkitsevät hyvinvointia.

Talleilla harrastajat kokoontuvat hevosen ympärille teatteritilaa muistuttaviin puolikaariin ja heijastelevat ratsastuskokemuksiaan eläimen kautta. He tuottavat hevosen yksilöksi tarinankerronnan, huhujen, ilmaistujen pelkojen ja toiveiden, sekä sosiaalisten medioiden hetteikössä. Hevossuhdetta kuvitetaan paikallisilla esiintymisillä, pukeutumisella ja erityisen sanaston kautta. Suhde jatkuu tallin ulkopuolella epäpaikallisesti, tallityttöjen Instagram-tileillä #horselfie’iden muodossa, blogeissa sekä videojulkaisuissa. Hevosella on historiallinen rooli visuaalisissa järjestyksissä ja sen rinnalla näyttäytyminen luo edelleen merkityksiä.

Viime vuosisadan puolivälin työhevonen yksilöityi työsuoritteessaan, mutta nykyhevonen yksilöityy osana vapaa-aikaa ja siihen liittyvää identiteettipolitiikkaa. Se palvelee hyvinvointiamme kulttuuri- ja hoivatyöläisenä, jonka välityksellä koemme elämän rikkaana ja tasapainoisena. Mitä yhdenmukaisempaa työtä ruutujen takana teemme sitä merkityksellisempiä harrasteet ovat yksilöllisyyden muodostumiselle. Hevosen yhteiskunnallisen roolin hahmottaminen mediataiteen keinoin on luontevaa, sillä se on medioitu (välitetty, kuvattu, representoitu) siinä missä nykyihminenkin.

image

Eläinten mediaoikeudet

Eläinten oikeuksia koskeva keskustelu törmää usein kysymykseen älyjen tasavertaisuudesta. Mikäli eläimet miellettäisiin yhtä älykkäiksi kuin meidät ihmiset, niiden syöminen ja alistaminen olisi vastenmielistä. Onneksemme älykkyyden merkkinä pidetään loppupeleissä kielellistä osaamista. Ollakseen varteenotettava yksilö, on kyettävä jakamaan älykkyyttään puhumalla ja kirjoittamalla. Kulttuurit, joissa oppiminen tapahtuu hitaasti kasvokkain, jäävät altavastaajiksi (Tästä syystä käsityöläisiä pidetään tyhmempinä kuin akateemikkoja. Hevoset ovat käsityöläisiä jäyheimmästä päästä!). Nykyiset mediatekniikat eivät kykene välittämään hevosten kulttuuria, sillä ne tukevat vain ihmislajin aisteja. Hevosille keskeiset haju- ja kosketusaistit jäävät paitsioon, joten kuvien kautta välitetyt tarinat ovat alisteisia ihmisen näkökulmalle.

Hevosen esittämistä koskevat eettiset kysymykset eivät koske ainoastaan elokuvantekijöitä. Hevostalleilla eläinkokemusten mediointiin sisältyvät vastuun kysymykset ovat jokapäiväistä arkea. Eläimen tempuista kertovat juorut vaikuttavat, miten siihen tulevaisuudessa suhtaudutaan. Mikäli eläin leimataan hankalaksi, mielikuva heijastuu siihen, miten muut harrastajat sen kanssa toimivat. Puhumiseen liittyy erityinen vastuu, eläin ei voi selittää tekojaan ja kertomukset vaikuttavat sen elinkaareen. Sosiaaliset mediat lisäävät vastuullisen viestinnän tärkeyttä. Internetistä hevosen nimellä hakemalla löytyy dokumentteja, jotka esittävät mielipiteitä yksilön luonteesta ja laadusta. Nämä vaikuttavat sen vastaanottamiseen kuten pörssianalyytikkojen puheet osakkeiden hintakehityksistä.

Eläinkuvan rikastuttaminen tiettyjen eläinyksilöiden varassa on riskaabelia, sillä totutusta poikkeavat kuvaukset voivat vaikuttaa yksilön tulevaisuuteen negatiivisesti. Henkilötietolaki ei suojaa eläinten oikeuksia. Turun ja Helsingin yhdistäneen ratsastusperformanssin mahdollistanut tuolloin kuusivuotias suomenhevonen Toivottu Poika on “elokuvatähti”, joka esiintyi kesän mittaan lehdissä, televisiossa ja sitä kuultiin radiossa. Jutut on huomioitu tarkasti hevosen kasvattajan, hevoseen sen eri elämänvaihessa suhdetta luoneiden harrastajien ja nykyisenä kotina toimivan tallin tahoilta. Toivotun Pojan käytöstä tullaan hamaan loppuun asti vertaamaan siitä medioiden kautta luotuun tarinaan.

image

Stereotyyppistä käytöstä

Ruuduista välittyvät eläinkuvat ovat polarisoituneita. Eläimet esiintyvät sankareina, roistoina tai uhreina. Elokuvantekijöllä on kiusaus jatkaa eläimiin liittyvien stereotypioiden vahvistamista, sillä eläintarinoiden kautta on perinteisesti käsitelty ihmiselle arkoja tunteita: kiitos bonobo-apinoiden voimme käsitellä insestisiä tuntemuksia kiihkottomasti. On oireellista, että mitä enemmän ihmiskunta on modernilla aikakaudella tuottanut elokuvia, sitä huonommin itse eläimiä kohdellaan. Samalla kun mediakulttuurin tuotteet kertovat eläimistä emansipatorisina hahmoina Jack Londonin Erämaan kutsu -teoksen Buck-koirasta Babe-elokuvan possuun, on valtaosa lähipiirimme eläimistä suljettu tuotantolaitoksiin. Totalitaarinen lihatuotantokone esiintyy rinnakkain luonnonkaipuun kanssa.

Elokuvantekijät ovat siloposkisen tehokkuusajattelun vallassa. Elokuvissa näkyy ainoastaan otoksia, joissa eläin toimii käsikirjoituksen mukaan ja tuotannot rullaavat kuin teurastamon linjasto. Esimerkiksi Babe-elokuvan possua esitti 48 eri eläinyksilöä. Babe ei siis ole possu, vaan yleistys possusta. Järjestely takasi sen, että kuvauksiin saatiin aina yhtä motivoituneen näköinen eläin. Mutta missä muut 47 possua odottelivat kun yhtä kuvattiin? On myös ongelmallista, että eläimet vieroitettiin lajistaan, korvaamalla niiden ilmeet korostetun inhimillisillä hymyillä ja reaktioilla.

Tuotantokoneistostaan huolimatta, Babe-elokuva on saanut aikaan ympäristöhyvää. Baben ja vastaavien sympaattisten eläintarinoiden ansiosta monet ovat herkistyneet eläintenoikeuksille. Mutta kun teemme eläintensuojelua koskevia päätöksiä mediatuotteiden välityksellä, mitä me oikeastaan suojelemme? Jääkö suojelumme piiriin vain sovinnaisia eläimiä? Entäpä jos Baben kaltaiset inhimillistetyt eläintarinat tekevät todelliset eläimet täysin tarpeettomiksi? On luotava monisyisempiä eläinkuvia.

image

Rauhoittava miesääni

Varsaa syödään ruudulla. Luontodokumentin miesääni kertaa, ettei luonto tarkoita pahaa. Veritekoja tyynnytellään ihailevalla kerronnalla, jolla vahvistetaan luonnonlakien muuttumattomuutta (sama freelance-miesääni juontaa myös historiadokumentteja). Eläinten pahaluontoisuuden kieltäminen ja esittäminen ympäristössään vain harmonisesti toimivina, ilkeyteen kykenemättöminä olentoina estää meitä suhtautumasta niihin ehyinä hahmoina, joilla on oma tahto. Luonto ei ole harmoninen, vaan jaetusta tilasta ja resursseista käydään jatkuvaa neuvottelua. Mikäli eläimet eivät saa olla pahoja, niiltä viedään valinnanvapaus. Siksi on järkevää ajatella, että eläimet voivat toimia ihan ilkeyttään. Tunnustuksen kautta voidaan kasvattaa tasapuolisempaa suhdetta: “Kappas toi heppa on ihan yhtä paska tyyppi kuin mäkin”.

Eläimillä voi olla samanlaisia tarpeita ja haluja kuin meillä. Niiden oikeuksien ajaminen tukee myös ihmisyhteiskuntien heikompien asemaa. Alipalkatut tunnetyöläiset ovat samassa rintamassa nykytyöhevosten kanssa. Poliittisella analogialla on historiallinen pohja. Yhdysvaltain etelävaltioiden orjayhteiskunnassa eläimet saivat kokea nahoissaan laajemman yhteiskunnan paineet: plantaasilla työskentelevät orjat pystyivät ilmaisemaan vääryyden kokemuksensa ainoastaan kurittamalla vielä alemmassa asemassa olevia eläimiä. 1800-luvulla vaikuttanut orjuuden vastustaja Frederick Douglas kirjoittaa, kuinka ihmis- ja eläinorjien asema muistutti paljolti toisiaan etelävaltioiden rotupolitiikassa. Kyse oli siis symbolisen tasolla tapahtuvasta sorrosta, jossa yhteiskunnan rotuja erotteleva rakenne ulottui myös lajien väliseen suhteeseen.

Kaksi Tullaan yhdessä, lähdetään yhdessä -elokuvassa esiintyneistä nykyhevoskulttuurin edustajista ovat ratsastaja Heikki Mikola ja suomenhevonen Kullannuppu. Parivaljakko on ratsastanut Turun keskustassa pian kuuden vuoden ajan ja on tuttu näky kauppatorin Hesburgerilla. Kesän päätteeksi Mikola ja Kullannuppu julistivat kanssamme ratsastamisen taiteen ja muotoilun tekniikaksi. Julistus sinetöitiin kaupunkiratsastusnäytöksellä New Performance Turku -festivaalin yhteydessä. Eleen myötä taidetta voidaan jatkossakin tehdä ratsain. Hevosen selästä koettuna ympäristö tulee ymmärretyksi yhdessä eläimen kanssa ja kaupunki näyttää siltä, miten se on suunniteltu. Kun tästä asemasta kuvataan elokuvaa, hevonen voi toimia dollyna ja grippinä. Kuva keikkuu ja tärisee.. Mutta sillä on tarkoitus. Impressionistitaiteilija Pierre-Auguste Renoir’n suussa elävin sanoin “pensselin veto jättää maalaukseen merkin sielun seismograafisesta liikkeestä”. Heiluva kuva on merkki toislajis-sensitiivisestä mediasuhteesta.

image