Posted on

[Fi] Performanssitaltiointi: “Älä ole lapsellinen” (2012)

Teksti on kirjoitettu Antti Mannisen kuratoimassa Breathing – POP UP taidetilassa. Se on lähtökohtaisesti kirjoitettu verkossa avoimeen kirjoitusalustaan, lukijat ovat voineet seurata sen kirjoitusta reaaliaikaisesti ja kommentoida sitä. Kirjoitus työ on lomittunut “LAPSET TÖIHIN JA APURAHAA PELAAMAAN” tapahtumapäivään, jonka toteutumiseen osallistuivat Eero Yli-Vakkuri, Pekka Ruuska sekä Manninen. Päivän päätteeksi järjestettiin “Uuva – Apurahapeli”. Video: http://storijapan.net/uuva/apurahapeli. P-Lapsiparkkiin osallistui päivän aikana yksi lapsi, työpäivä oli siis kaikin puolin täysi. Ruuska viihdytti laulaen “Missä ovat munat”, joka oli meidän ykös leikki. Kirjoitukseen pohjaava artikkeli julkaistiin 2013 Esitys-lehdessä 4/2013. Esityslehden artikkeli .pdf tiedostona: 2013_ala-ole-lapsellinen-esityslehti_eero-yli-vakkuri.pdf

Muutettuani Helsinkiin juttelin kaverin kanssa kanssa mediataidenäyttelyn avajaisissa.

– “Miksi muutit Helsinkiin?” Kysyin kaverilta.
– “Se, että toimis mediataiteilijana pohjoisessa oliis vähä sama kuin jos oliis lapsia”. Hän vastasi. Nauroimme ja joimme viiniä.

Kaveri tarkoitti tällä sitä, että mahdollisuudet esittää taidettaan rajoittuvat susirajan tuollapuolen, kuten lasten kasvattaminen ja perhe-arki rajoittaa taiteilijuutta. Minulle syntyi lapsi pari kuukautta keskustelun jälkeen. Siihen jäivät naurut. Lapsellisten ja lapsettomien taiteilijoiden välillä on luokka ero, joka vaikuttaa voimakkaasti nykytaiteen estetiikkaan (yhtä merkittävästi kuin sukupuoli).

Lapsellisia taiteilijoita ja lapsellista estetiikka syrjitään. Nykytaidekenttä sen käytännöt, toimintaympäristöt, galleriat, seminaarit, keskustelutilaisuudet ja performanssitapahtumat ovat poikkeuksetta suunnattu yleisöille ja esiintyjille, joiden aikatauluja ei säätele lapsellisuus. Lapsellisuus on kuitenkin määrittely kysymys kuten sukupuoli. Se luomat erityispuitteet ovat sovittelukysymyksiä.

Kuvataide yhteyksissä museot lienevät ainoita tahoja, jotka järjestävät ohjelmaa myös lapsille. Niissä voi järjestää vaikka virikkeelliset synttärijuhlat. Alakulttuurikentällä naureskellaan lapsiryhmille joita oppaat kaitsevat museoiden käytävillä. Opastusten lapsille lauletaan ja satuillaan. Taiteesta puhutaan ympäripyöreästi minkä koetaan laskevan sen arvoa. Ympäripyöristyksiä joudutaan tekemään sillä nykytaideteokset eivät avaudu lapsille – Niitä on harvoin ajateltu lapsille. Taiteilijan perhetausta ja luokka on hävitetty työstä. Syyllistyn tähän itsekkin. Naurettavan pieni osa työskentelystäni on lapsiystävällistä. Itseasiassa osallistun performanssitapahtumiin juuri siksi, ettei tarvitse olla lasten kanssa. Tämä on arjen pakoilua.

Taiteilijat asettavat itsensä usein lapsen asemaan ja kuvaavat omaa lapsuuttaan. Tämän teeman kanssa työskennellessä lopputuote on harvoin lapsille ymmärrettävissä. Taiteen äärillä lapselliset yleisöt joutuvat pidättelemään mukuloitaan etteivät nämä koske teoksiin tai hihku (saati itke) esityksen aikana. Poistumispäätökseen ajava sosiaalinen paine syntyy huomaamatta, paineen muodostumista ei ole alleviivattu ja huomioitu. Aikalailla karmivaa, että lapsien ilmaisua rajoitetaan nykytaide yhteyksissä. Mieleen juolahtaa esimerkki Art Spiegelmanin “MAUS” sarjakuvasta, jossa natseja pakoilevat juutalaiset ovat piiloutuneet kenkäkasan alle.. Partion lähestyessä äiti joutuu tukahduttamaan itkevän lapsensa. Tätä näkee seminaareissa päivittäin kun isät ja äidit hipsivät studioista lasten turhautuneita ääniä hillitäkseen.

En ole näistä prosesseistä katkera, saati syyllistä lapsettomia. Kuten sanottua syyllistyn moiseen itsekkin… Tottapuhuen par’aikaa. Tätä kirjoittaessani makaan Antti Mannisen kuratoiman Breathin POP-UP taidetilan lattialla.. Pyöritän täällä Pekka Ruuskan kanssa “P-lapsiparkkia”, jonne Turkulaiset voivat tuoda lapsensa; lähteä sitten pyörähtämään kaupungilla tai jäädä tilaan tekemään läppärihommia tai katsomaan vaikka Muu Ryn tuottamaa “Performance Voyage II” videotaide koostetta rauhassa (laitoin tosin sen äänet hiljaiselle sillä se ärsytti). P-Lapsiparkki on taide-esityksenä suunnattu kulttuurityön tekijöille, “P” tulee sanasta prekariaatti. Samalla oma mukulani on tarhassa Helsingissä. Kotoani tuomat lelu on levitelty iloisesti tilaan mutta ne lepäävät käyttämättöminä. Olen oikeastaan helpottunut sillä saan näin aikaa kirjoittaa tätä tekstiä. Illalla tilassa järjesteään vertaisrahoitus tilaisuus Uuva – Apurahapeli (Monopoly edition 1#) ja huomenna tilassa käynnistyy Ishmael Falken järjestämänä, lasten ohjaama “Iloisuus työpaja”.

Alakulttuurikentää on ikääntymässä ja vahingossa tai harkiten jatkamassa sukuaan. Oli syy lisääntymiseen mikä hyvänsä meidän on yhdessä luotava menetelmia jotta lapselliset toimijat eivät ajaudu syrjään. Jotta lapsellisuus saati lapset itse eivät muutu osallistumista rajoittaviksi tekijöiksi. Hyviä yrityksiä ja esimerkkejä perheystävällisistä nykytaide-tuotannoista alkaa olla jo riittävästi. Esimerkkinä vaikka Andy Bestin ja Merja Puustisen pomppulinnat ja Alexander Reichsteinin Mutatis mutandis veistos-projekti. Lapsellisuus teemasta puhutaan usein ja sen on ottanut esille myös taiteilija Tero Nauha. Myös nukketeatteriin erikoistunut Kuuma ankanpoikanen – ryhmän lapsille sekä aikuisille suunnatut tuotannot (joiden mandaatilla tämä Breathing tapahtumakin on toteutettu) sotkevat sarallaan lasten-ja-aikuisten kulttuurien välistä rajaa. Vastaavia projekteja on ollut hankala saada esille nykytaidetiloihin ja nykytaideyleisöt ennemmin seuraavat teosten sosiaalisia vaikutuksia sivusta, kuin osallistuvat.

Ongelmana on myös, että lapsettomat taiteilijat ovat kaikinpuolin soveltuvampia nykytaidekentän yleisiin työehtoihin. Syy on vain se, että työehdot ovat vinksallaan.. Edustamani nykytaidekenttä syyllistyy jatkuvasti samaan kuin työnantajat, jotka jättävät “lapsenteko iässä” olevat naiset palkkaamatta. (Osaltaan tämä “P-Lapsiparkki” on yritys korjata ongelma). Työnantajan sijaan, portinvartijana toimivat vaalimamme esteettiset normit. Taiteen uskottavuus lisääntyy mitä etäämmälle se kykenee ponnistamaan historiallis-normatiivisesta perhekäsityksestä. Käsikirjoitus, jonka mukaisesti kriittisen taiteilijan on nyrpistettävä nokkaansa ydinperheeltä-vaikuttavan-talousyksikön ajaessa Volvolla S-Marketiin on juurtunut syvään. Tämä on taiteilijuuden bassovire, monet aloittavat uransa keskivertoa Tapiolalaista perhettä parodisoimalla. Taiteilijalle on ammattimaisempaa myöhästyä koska on krapulassa kuin koska lapsi ei halunnut laittaa hanskoja. Myytti tekijyydestä on saatu purettua mutta myytti siitä, että “miettiessään minkälaiset kurahousut ostaa lapselleen”, ihminen muuttuu vaarattomaksi pikkuporvariksi elää voimissaan.

Sanottakoon, perheellisyys ei hillitse taiteilijan kriittisyyttä. Jos jotain se muuttaa tähtäimessä olevat utopistiset tavoitteet, pragmaattisesti lähestyttäviksi haasteiksi. Näistä ensimmäinen on “kuka hoitaa lapsiani kun tartun toimeen?”. Mikäli jonkinsortin vallankumouksen asialla olemme on meidän noteerattava kriittisten toimiemme vaikutus tarkemmin. Fidel Castron kerrotaan sanoneen, että eurooppalaisia vallankumouksia kannattaa arvioida sen perusteella miten kaupunkikeskuksissa toteutetut uudistukset vaikuttavat periferiaan, siirtomaihin ja marginaaleihin. Vallankumouksen voidaan arvioida onnistuvan kun sen positiiviset uudistukset ulottuvat välittömästi sitä koskevan luokan ulkopuolelle.

Samoin tuottamamme nykytaide kulttuurin tulisi sisällyttää ideologiaansa lapsellisuutta koskeva utopia. Eli idea sille miten lapset sopivat ehdottamiimme sosiaalisiin järjestelyihin tai miten harjoittamamme sosiaalinen kritiikkimme vaikuttaa lapsellisuuteen ja lapsellisiin. Tämän voisi nimetä pyrkimykseksi luoda permakulttuuri ja kuroa sukupolvikuilu umpeen.

Ongelma on globaali: “Slovenialainen ystäväni hämmästeli, sitä, että suomessa niin monella taiteilijalla on lapsia. Sloveniassa ei kuulemma taiteilijoilla ole varaa ja häntä itseään pidettiin ehkä poikkeavana hankittuaan lapsia niin nuorena. Sillä, että ei ole varaa, hän tarkoitti taloudellisen tilanteen huonouden takia myös sitä, että taiteilijoilla ei ole varaa olla olematta joustavia, pitää koko ajan olla valmis suostumaan mihin tahansa tilaisuuteen, mitä vaan tarjotaan.” – Markku //Kommentoitu verkko kirjoitusalustan keskustelussa

Lasten huomioonottaminen on vaativaa sillä “lapset ovat konservatiivisia”. Kuten täällä Breathingissä pyörähtänyt taiteilija totesi (Tarkoittaen tällä varmasti sitä kuinka lapset yksinkertaistavat todellisuutta sitä sanallistaessaan). Pyrkimyksessään kasvaa lapset mielellään oikovat konflikteja näitä käsittelemättä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lastenkulttuurin tulisi olla konservatiivista. Väitän, että nykytaiteilijat itse ovat konservatiivisia, sillä aikuisuudestaan huolimatta nämä vetävät mutkat suoriksi kohdentamalla toimensa ympäristöihin, jotka rajaavat lapsellisuuden ulos.. Kysymykset suvun jatkamisesta ohitetaan syystä tai toisesta.. Tuskin tahallaan.. Ainakaan lastenkulttuuria ei nykytaiteilijoiden toimesta aktiivisesti tuoteta.

“Mun tytär kysyy vieläkin ‘miksi se setä makasi maassa?’. En enää kyl vie sitä performanssitapahtumiin.”- Nainen ~30v. //Yleisönä P-Lapsiparkille

On vaikea sanoa miksi taiteilijat välttävät lapsellisuutta huomioonottavaa estetiikka ja käytäntöjä. Sensuurin alaisissa valtioissa tilanne lienee toisin päin. Kaikki tuntevat Zdeněk Milerin, “Myyrä -lastensarjat” ja osaavat lukea näiden modernisaation vastaisen kritiikin. Sensuurin alaisissa yhdyskunnissa lastenkulttuurista jalostuu ideologinen ase ja lapset itse jäävät pelinappuloiksi joita “aivopestään” ja “uudelleen kasvatetaan”. Viimevuosisadan kriisien valossa lastenkulttuuri on niin politisoitunutta ettei sen viitekehyksessä voi työskennellä näyttäytymättä aivopesijänä. Siksi lastenkulttuuriin suhtaudutaan kernaammin parodisesti kuin vakavasti.

Tämä kuuluu siinä kuinka lapsille esiintyvät teatterilaiset ja muusikot viestivät työstään. Kun ollaan vakavien taiteilijoiden seurassa, lastenkeikoista puhutaan kieliposkessa… Toisaalla samat naamat penäävät lastenkulttuurin merkittävyydestä; pyrkimyksessään taaata ettei apuraha-hakemusta hylätä. Näkyvimmin lastenkulttuuria on valikoitunut tuottamaan ensikädessä epäpoliittiset toimijat. Poliittisuus lastenkulttuurissa on tabu ja kriittinen taiteilija laimenee ollessaan lapsellinen. Välttäessään käyttämästä lasta osana työskentelyään, nykytaiteilija pyrkii siihen, ettei asemoi toista pelinappulaksi. Mutta väitän: Lapsi päätyy yhtälailla pelinappulaksi kun tämän omaleimaisuus ja sosiaalinen vaikutus suljetaan keskustelun ulkopuolelle.

Kerrataan vielä ongelmakohtia.
– Kriittisen taiteen esittämisympäristöt eivät ota huomioon lapsellisten perheiden saati lapsien tarpeita.
– Lastenkulttuuri on historiallisesti poliittisesti latautunutta, joten sitä tuottavat ensikädessä konservatiivisesti ja normatiivisesti työskentelevät itsensä epäpoliittisiksi määrittelevät taiteilijat.

Yllämainitut olosuhteet luovat tilanteen, jossa lapselliset taiteilijat ja yleisöt eivät pääse osallistumaan nykytaide esityksiin saati tuotantoihin. Ratkaisumalleja voisimme löytää vaikka menetelmistä joilla urheilija-järjestöt osallistuttavat junnuja. Harrastavat lapset ovat harrastavien aikuisten kanssa usein yhteispelissä. Vuoronperään kentänlaidalla toisiaan kannustaen ja paraatipäivinä toisiaan vastaan. Peli on totista, ei parodista tai esineellistävää.

– Eero Yli-Vakkuri
4.5.2012, Turku Breathing POP-UP taidetila (edit 16.1.2013). Kiitos Pekka Ruuska.

 

Posted on

[Fi] fifi.voima.fi: Homoudesta ei voi tykätä

Kirjoitus on julkaistu alunperin fifi.voima.fi verkkosivuilla. Kirjoituksen asun tarkisti ja viimeisteli toimitus.

Kuvataiteilija Jussi Koitelan Ei kenenkään tila -näyttely on yritys toimittaa raportti verkossa käytävistä seksuaalisuuskeskusteluista. Erilaisten seksuaali-identiteettien kirjon kertaamisen sijaan Muu-galleriassa olevan Jussi Koitelan näyttelyn aiheena ovat tavat, jolla seksuaalisuudesta puhutaan verkkofoorumeilla ja muissa sosiaalisen median palveluissa.

Näyttelyn myötä verkkokeskustelut siirtyvät niille vieraaseen ympäristöön. Paikanvaihdon ansiosta nettikeskusteluista tuttua kärkästä sanastoa, provokaatioita ja valittuja asemia voi tarkastella analyyttisesti.

Koitela on valikoinut tekstejä lukuisista lähteistä sekä näkökulmista ja käyttää näitä suoraan teostensa aineistona. Näyttely muodostaa taiteilijan ääntä kantavan kommenttiraidan, joka aiheiston yksinkertaistamisen sijaan monimutkaistaa verkossa yksinkertaisilta vaikuttavia kannanottoja.

Näytillä on kaksi videoinstallaatiota. Näistä vanhempi vuonna 2010 tehty Seksiä kadulla koostuu seksuaalisuus ja seksi -aiheisilta palstoilta poimutuista lauseista ja sanoista, jotka on heijastettu katon rajaan ripustettuun pressuun. Banderollin omaisella heijastuspinnalla pyörivät iskulauseet esittävät mielipiteitä, jotka vuoroin paheksuvat tai kannustavat erilaisia seksuaalivähemmistöjä ja seksiharrasteita.

Foorumeita poimitut lainaukset vaikuttavat samoilla keinoilla kuin mielenosoitusten iskulauseet, sillä erotuksella että mielenosoittajan kanta vaihtuu säännöllisesti. Lauseet johdattelevat katsojan teeman äärelle ja kohti näyttelyn pääteoksena toimivaa on yli puolituntista Ei kenenkään tila -videota.

Video läpikäy yhteiskuntatieteilijä Henry Laasasen Naisen seksuaalinen valta -kirjan julkistamistilaisuudessa helmikuussa 2008 käytyä väittelyä, jonka osapuolina olivat Laasanen sekä tutkija Livia Hekanaho.

Tuntematon henkilö kuvasi osuuksia väittelystä kännykkäkamerallaan ja latasi aineiston verkkoon pian tilaisuuden jälkeen. Tästä dokumentaatiosta on tullut suosittu todistuskappale, kun miestutkijat syyttävät naistutkijoita epätasa-arvoisesta kohtelusta akateemisessa maailmassa. Linkkejä ja kommentteja videoon löytyy selaamalla miesasialiikkeen keskustelupalstoja ja keskustelun perustekijöistä voi saada otteen Tulva-lehden sivuilla. Vuonna 2008 julkaistu dokumentaatio seuraa, kuinka Hekanaho tylyttää Laasasta ylilyövillä nokkeluuksilla.

Laasanen jää keskustelussa altavastaajaksi, mutta kerää juroudellaan sympatiapisteitä. Väittelytilaisuus ei ole kaunista katsottavaa ja tekee todeksi huolen siitä, että verkkokeskusteluista tutut kärjistykset ja tarpeettomat provokaatiot ovat tulleet osaksi myös arkista ja akateemista kielenkäyttöä.

Koitela on liittänyt alkuperäisen kuvamateriaalin päälle omakuvansa. Katsoja voi seurata, kuinka Koitela reagoi keskusteluun ja kommentoi sitä paikoin kuin urheiluselostaja ikään. Hän näkyy riitelevien osapuolien välissä ja pyrkii rauhoittamaan tilannetta kuin ongelmaperheen lapsi kallistaen sympatioita vuoroin molempien puoleen.

Koitela ei ota selvää kantaa osapuolten kinasteluun vaan seuraa väittelyä ilmeisen lannistuneena. Selkeän kannanoton puuttuessa näyttely vaikuttaa kokonaisuutena välityöltä, joka oli puristettava valmiiksi, jotta aiheen käsittelyssä päästään eteenpäin.

Koitelan tavoitteena lienee ajansaatossa luoda menetelmiä, joilla kyettäisiin sovittamaan verkkokeskusteluissa kuuluvia kärkkäitä mielipiteitä osaksi julkista keskusteluamme tekemättä kuitenkaan mielipiteille hallaa yksinkertaistamalla niitä liikaa.

Valitettavasti ripustuksen tekniset valinnat ja videotyön laatu tekevät näyttelykokemuksesta turhauttavan, jonka seurauksesta verkkokeskusteluiden analyysi ei täysin onnistu. Näyttely ei ole yksinkertaistetun minimalistinen vaan tyly. Pikselöityneen Ei kenenkään tila -videoteoksen mono-ääni lisää kaikuisan gallerian ennestään kolkkoa tunnelmaa, eivätkä videoteoksen dialogit eivät kuulu kohinan yli.

Teoksen eri tasoja ei kykene erottamaan toisistaan ja jää paikoin epäselväksi, mistä oikeastaan ollaan puhumassa. Teknisten valintojen seurauksesta katsoja joutuu ponnistelemaan voidakseen seurata tapahtumia.

Jussi Koitela: Ei kenenkään tila 25.12. asti Helsingin Muu-galleriassa, Lönnrotinkatu 33, ti–pe 12–17, la–su 12–16.

Posted on

Eero’s Error: Paying the Bill without Money. Framer Mag. 2# (2011)

Note: This text and its epilogue are available as a zine named GASTROECONOMY distributed by markpezinger.de. Download the .pdf, print it and assemble it into a booklet. Link to download.

How do you behave in a place like this? I arrive an hour before my guests and get a seat at a table in the center of the restaurant. It’s a fancy place, where employees open doors to the toilets. The staff act so polite that I’m afraid to ask for service. The arrival of my guests is a relief, since they educate me on how to call for waiters in a polite but effective manner. This evening is my threat. Most of the party already know my plan, and the rest catch the drift soon. My walled is safe at home and I only have a hand-written letter containing a proposal with me. I don’t intend to pay for what we have. We start with cranberry drinks.

Rumors circulating mouth to mouth talk of others, who invited friend for dinner. After a long, moist night, the host noticed he’d “forgotten my wallet home”, and hence could not pay for the bill. This person was an artist, and after some negotiation with the owners, he whipped up a sketch pad, and drew a portrait to cover the expenses with a unique artwork. Such stories make artist proud of being artist. They prove that it’s possible to use creative power to bend the reality of economics. Depending on who tells the story the hero can be a poet, journalist, designer or a composer. As the story goes, these works form the basis of art collections you see on the walls of respectable restaurants. Historians I consulted where unanimous that such trade has taken place in the past, and locally in Helsinki the last time such stories spread was in the 70’s.

Some such stories are mentioned in artist autobiographies, and there is apparently an art dealer, who owns a work by Akseli Gallen-Kallela, which was originally used as payment for restaurant depts. I bet it’s hung on the dining room wall. When asked, establishments rumored to have been engaged in art-to-food trades in the past started by reassuring that they have receipts for all the transactions. Proved true the rumor would reveal that the collection of fine art are based on shady contracts with drunken painters. Respected restaurant remain silent to protect the privacy of those clients and themselves. I couldn’t get any restaurants to confirm any trade of this kind. All speculations would be best tested trough a re-enactment.

Ordering a meal you cannot affair to pay for is like base jumping. After talking the first bite you have to go all in, and the closer you are to the end of the journey, the more delightful everything tastes. The more precise the fantasies of how I would be dragged to the counter, the more sensitive our taste buds. All the excitement made me eat like a horse. When looking at the wine lists we covered up the prices and tried to choose wines based on their names. Judging the wines’ quality is hard without knowing the price. Menus seem to be categories by prices, with the expensive ones at the bottom of the list. With such hints and deduction skills we found something suitable to drink. During dessert I felt humbles every bite is a gift I did not deserve. The dinner was a perfect tragedy – everyone in our company knew how it would end.

I send my friends away to a bar on the next block. I called for the head waiter, and explained the idea of offering art in exchange for the dinner. I briefly recapped the local history of such arrangements. The head waiter smiled until he realized I was for real. He clenched to my letter and read it over and over. My interpretation was that he sympathized with the idea and that we were equally afraid of how the corporate owners would threat the proposal. He explained that its against company policy to invoice, especially as it’s illegal to sell alcohol on credit. He send me on my way and I tipped the guy who opens doors for good karma.

Three weeks later I reviewed an invoice for the sum of 503,40€ printed on fine paper. I framed it.

Posted on

Eero’s Error: Selling myself on Facebook, Framer Mag. 1# (2011)

Selling art is about selling the self. By buying art audiences fulfill hidden desires, take part in exotic adventures and promote politics their own status would not permit. Owning someone’s work is the safest way to participate in their life story. Much like in the stock markets, the brand is in focus and what the artist says in public affects the value. Investments in living artists are risky – we inevitably blurt out something to devalue the brand. The internet makes protecting the personal brand difficult since audiences have access to behind the scenes status updates, which prove people are equally foolish. Because of this, smart netizens on Facebook use clever puns as names that leave the uninitiated out of the loop, while avoiding insults caused by rejected “friendship requests”. As I decided to join this smart class, I had to decide what to do with my existing profile. It’d become socially toxic waste. There is no social etiquette to retreating from social media. I decided to do as all corporation stuck with toxic waste: I started to trade with it.

Selling virtual good like World of Warcraft accounts is an expanding industry, so there definitely is a marked for my product. Imagine a Japanese school girl using a bearded Finnish mans Facebook profile in a live-action role-play scenario. I settled for the price of 1,143€ per friend, so I would get 450 euros for 392 friends. I placed a screen capture of my profile page on the Finnish eBay, Huuto.net, and went to bed fantasizing of profits. In the morning, I regretted what I’d done and told friends about it. Instead of being offended, they liked it and started bidding. The only ones objecting my sale were Facebooks Terms of Service – as a Huuto.net clerk told me after removing my ad. I also found out that creative traders had long been selling Facebook profiles, when I found online threads from early 2007. I dug deeper and got into a conversation with a trader.

Colleenaoanton: so u need profile?
Me: Jep. With some 500 friends. Possibly with EU identity
Colleenaoanton: ya, okey. I will show u now.
Me: Send me a screenshot if you have one. How much?
Colleenaoanton: 5€ per 100 friends.
Me: Ok. I’ll contact you after lunch.

There are possibly millions of virtual characters and identities for sale out here. Because of the quantity, there are bound to be situations where these “virtual characters” played by viral marketing company employees or bots end up selling Viagra for each others. Potent tradesmen.

A surprising consequence of my attempt to sell my Facebook profile was that I gained more friends. My value is rising. My puny attempts is nothing compared to the man who placed all of his belongings on Huuto.net with the promotional slogan: “When the stuff’s sold, I’ll leave were the palm-trees grow”. He eventually sold everything for 44 007€. As people focused on the hero of the story, the guy who bought the other man’s life has remained silent. He simply continued the game where the other logged off.

Posted on

Fade in, fade out – Kasino Creative Annual: About Hair. (2010)

I have a pubic hair growing in my arm. I begun thinking about hair transplants, and things just started rolling…

In the beginning, as a kid, I kept hair and fingernails that I’d cut off. For me it was like playing NAPOLEON BONAPARTE, because I’d seen a documentary where they analyzed a strand of hair cut while he was imprisoned in Saint Helena, and the hair revealed NAPOLEON had been poisoned with arsenic. The same method of analysis revealed WOLFGANG AMADEUS MOZART took cocaine. I stored a lock of my hair in a matchbox in case somebody poisoned me. The matchbox is still in my childhood home.

My son is just over a year, and because of him I got to know my Dad again. When I think of my Dad I think of old photographs, where he has a thick beard. So it was a shock to meet him, because he now has some skin disease and all his hair has fallen off except for a few thin hairs that grow on his head. When I’m in photos with my son, I think of those old pictures of my Dad. I hope my son will also grow a beard. At least he’ll have someone to teach him to shave.

A beard is something you get when you grow up. If you want to know how someone will look when they’re grown up, you can put some shaved off facial hair on a child’s chin and cheeks. I sometimes spread hairs from my beard on my bald scalp for the opposite reason: it takes me back to my youth.

When I was a kid there was a rumor that if you had a haircut and hairs fell on your back, they would start growing there. The theory was based on an other story: someone had a bad burn on their hand, and a skin transplant was done from their butt. Everything went well but the hair came with the skin – there were thicker darker butt hairs growing on the hand.

Could this happen on purpose? If I took out a pube and installed it in my arm, would it grow? Why a pube? Maybe I want to linger forever in memories of my puberty. Next I came up with an innovation: by transplanting hairs you could make a hair tattoo. Write the name of you dearest on your back out of hair. The problem is I’m hairy all over, so it wouldn’t show.

Once I saw a man who had been given hair implants surgically. It’ll be common in the future. Hairs were snipped from the back of his head and planted on the top. They grew in neat lines like ryegrass. This guy is about sixty and he has ryegrass growing on his head. These days wigs are considered pretentious as if unreal hair gives mocking rights. That’s why tits are nowadays enhanced with silicone implanted under the skin, whereas 300 years ago some padding would do.

What is pretentious, is that surgically build hair is considered more credible than a wig. How long can you live with a new acquaintance without revealing the truth about your implants? Our with old fried noticing? It doesn’t matter what others think. Just like with fake boobs, there’s a game going on with hair implants: when everyone knows they’re fake you can think about them more.

A friend of mine can’t grow a beard, but like everyone who can’t, he thinks he’d like to. It would be great if I could give my friend a beard or a hair tattoo trough a surgical operation. Which gets me thinking whether I could ask for hairs from all kinds of geniuses. I could plant them on my head and see if some of their talent were transplanted with their hairs.

I wrote to plastic surgeon ROLF NORDSTRÖM and asked if it was possible to implant someone’s hair on another persons head. Soon after I sent the email, his assistant called me aback politely, and explained one would need to take the same medication as those going trough organ transplants – if such a thing were done, as it might be in the future. She also consoled me that you can move your own hair from wherever to wherever, and mentioned that a man had had chest hair transplanted on this head. Imagine, somewhere in the world is a man with chest hair growing on his head.

Whereas barbers remove hair, plastic surgeons add them. NORDSTRÖM is the anti-barber. The two profession use very similar tools, both serve and influence beauty aspirations and the well-being go the client – and in fact plastic surgeon create new clients to barbers.

The plastic surgeon’s assistant was clear from the start that hair transplants would cost me more than my annual earnings. But as with the coolest tattoos, the coolest hair transplants are self-made. All you need is a sharp needle and a magnifying glass (getting the needle was the hard part, because pharmacies just assume you’ll do drugs).

I cut the skin, picked the hair – follicle and all – and planted it in my arm. I hacked the methods form NORDSTRÖM’S assistant. I succeeded after several attempts off trying to push the hair in with the needle and after losing several of my pubic hair somewhere on the flooer. If the transplant was successful the pube would fall after two weeks and a new one will grow in it stead. I also borrowed my beard to my beardless friend – he treated it with a lack of respect like it was a joke beard, and just let it fall to the bar floor. I’ve moved on to thinking about making a tail, NORDSTRÖM could ransplant hairs to make one. That would be something to gawk at the gym locker rooms.

In the future this kind of things will be possible. Fake hair will be more difficult to spot from real hair. Curious kids will be unable to reveal SANTAS beard as a fake, because it’ll be surgically implanted on the face of who ever is playing him. The curly white beard will have been grown on the ass of a gene-manipulated rat and transplanted for the holidays to make SANTA real.

Edit. Jonathan Mander.