Category: Suomeksi

Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museossa avautuu 31.1 “Tässä ja nyt. Performanssitaide Suomessa“– taidenäyttely, joka on avoinna yleisölle Huhtikuun loppuun saakka. Näyttely “Tässä ja nyt..” luo katsauksen performanssitaiteen historiaan ja lienee ensimmäisiä yrityksiä kuroa kasaan taidemuodon paikallinen historia antologian muodossa. Toimittamani dokumentti “Record Singers: ¾ – Johdanto ryhmän esitystaiteelliseen toimintaan” saa avajaisissa museo ensi-iltansa. Dokumentti on tuotettu VISEKin tuella.

Tässä ja nyt. Performanssitaide Suomessa on ottanut haasteelliseksi tehtäväkseen esitellä teoksia, jotka ovat jo päättyneet ja kadonneet tapahtumapaikaltaan. Esillä on läpileikkaus suomalaisesta performanssista alkaen ensimmäisistä, usein ryhmissä tapahtuneista kokeiluista ja päättyen nykypäivän huolella dokumentoituihin teoksiin. (Näyttelyn verkkosivut)

Näyttelyn ovat kuratoineet Varsinais-Suomen läänintaiteilija Leena Kela ja Silja Lehtonen (Kelan kanssa toimin viimeksi Performanssibussi projektin yhteydessä). En tällähetkellä tiedä keiden muiden taiteilijoiden teoksia näyttelyssä on tai miten kokonaisuus on painottunut (Enkä pääse tänään kello 19:00 juhlittaviin avajaisiin). “Tässä ja nyt..” osaalistuu maailmanlaajuiseen performanssitaiteen museoimis–huumaan. Ikäänkuin ilmaisumuoto olisi jo palvellut tarkoitustaan ja joutaisi varastoon. Toisaalta performanssin-museoimis pyrkimykset toimivat merkkeinä orastavasta sukupolven vaihdoksesta. Nuoremmat ikäpolvet parsivat historiaa kasaan pyrkimyksessään uudistaakseen koko kenttää. Usein musta tuntuu, että performanssitaide on jokatapauksessa vanhanaikaista.
“Record Singers: ¾…” dokumentilla esiintyvät 1970– hujakoilla muodostuneen Record Singers ryhmän Suomessa asuvat aktiivi-jäsenet eli Pekka Nevalainen, Outi Heiskanen sekä Mirja Airas. Haastattelin taiteilijoita keväällä 2012 näiden kodeissa. Dokumenttiprojektia innoitti kiinnostukseni siihen miten taiteilijat toimivat ryhmissä ja miten ryhmässä saadut virikket vaikuttavat taiteilijoiden henkilökohtaiseen tuotantoon. Valittettavasti en saanut Hannu Väisäsen kanssa sovittua haastattelua tämän Suomen vierailun yhteydessä.. Käsitys tämän roolista ryhmässä valottuu kiinnostavasti muiden taiteilijoiden haastatteluiden kautta. Kysymykset taiteilijuudesta ryhmässä ovat minulle kiinnostavia meidän pian seitsemän vuotta toimineen xxx_groupin vinkkelistä.
Record Singersistä on tehty jonkinverran tutkimusta. Laajimman julkaisun lienee kirjoittanut Liisa Lindgren, jonka teksti löytyy Erkki Anttosen 1995 toimittamasta kirjasta Performance, aktio, happening: Jälkiä katoavasta taiteesta (ISBN 9514569334) [Artikkeli ladattavissa .pdf tiedostona täältä]. Mielestäni koko kirja on kirjoitettu turhan mairittelevaan sävyyn. Record Singersiä käsittelevä osuus pyrkii saamaan nykytaiteemme historian vaikuttamaan teoreettisesti koherentimmalta ja länsimaisemmalta kuin se aikanaan oli. Julkaisu luo mielikuvan, että paikallisten taiteilijoidemme modernismi-kriittiset pyrkimykset ja vastaavat Pohjois-Amerikkalaiset pyrinnöt (sekä koulukunnat) olisivat olleet välittömässä suhteessa toisiinsa.
Tarkoitan modernismi-kriittisillä pyrkimyksillä taiteilijoiden halua tehdä yhtenäiskulttuuriin tähtäävä politiikka naurunalaiseksi. Kriittisyys modernismia kohtaan oli yht’aikaista idässä ja lännessä.. Esimerkiksi käsitetaidetta tuotettiin valttiarallaa samoista kantimisti Moskovassa ja New Yorkissa. Yhdistävä tekijä oli epäusko keskusjohtoisesti määriteltyjä taide- ja kulttuuriteorioita kohtaan.. Mutta idässä luodut käsitetaiteen määritelmät on sittemmin hävitetty historiasta. Moskovassa ja pitkin itäblokkia toimi aktiivisia poliittisesti motivoituneita taiteilijaryhmiä, joista tiedetään hyvin vähän. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen nämä radikaalit taidevirtaukset niputettiin Pohjois-Amerikkalaisten taideteorioiden ehdoilla. Tästä johtuen idässä kuohut poikkitaiteellinen liikehdintä esitetään useimmiten kommunistisen hallinnon vastaisena.
Aikalaiset saattoivat kuitenkin tehdä järjestelmän korruptiota valottavia tempauksia ja teoksia vilpittömästä rakaudestaan sosialistista järjestelmää kohtaan. Heidän tavoitteenaan saattoi olla kommunistisen järjestelmän ehostaminen. Nämä loivat myöhemmin pop-taiteellisiksi määriteltyjä tyylejä pyrkiessään tehdä kapitalismi naurunalaiseksi (Video: Natalia Lach-Lachowicz syö banaania) ja viimeistään loikattuaan länteen nämä pettyivät lansimaalaisten taiteilijoiden naiveihin käsityksiin poliittisuudesta ja sosialismista. Record Singersillä oli yhteyksiä muihin itäblokin taiteilija ryhmittymiin näistä mainittavin liene yhteys Tsekkiläisen Crusaders’ School of Pure Humour Without Joke ryhmittymän kanssa.
Itä-Länsi väärinymmärryksiä on kuvattu hyvin e-fluxin julkaisemassa “Conceptual Art and Eastern Europe” artikkelisarjassa, josta sitaatti alla.

Piotr Piotrowski: “The West worked as a mirror for the East, but it worked as a curved mirror. Eastern European artists wanted to reject political interpretation and attitudes against political institutions and people who were fighting with communism. This is very important and very painful: the lack of leftist critique of the so-called left governments—the communist governments—which were actually not leftist.”

Professori Teemu Mäki on esittänyt, että tämän 80-luvulla kuvataideakatemiassa saama koulutus oli kategorisesti epäpoliittista. Opiskelijoita ohjeistettiin työskentelemään siten, etteivät heidän poliittiset kantimensa vaikuttaisi taiteeseen. Tämän mukaan 80-luvun suomalaisessa taidemaailmassa termit “taide ja politiikka” eivät kuuluneet samoihin yhteyksiin. Record Singers ryhmän haastattelut vaikuttavat tukevan käsitystä siitä, että ajan taiteiljat pyrkivät toimimaan epäpoliittisesti. Jäsenet painottavat moneen otteeseen ettei toimintaa säädyllyt mikään poliittinen ohjelma ja he hakeutuvat pois poliittisista viitekehyksistä. Nämä esiintyvät tietämättöminä ja naiveina… Enemmin huolissaan toistensa rakkauselämistä kuin maailmansodista. Kunnioitan ryhmän halua tulla ymmärretyksi ensisijaisesti epäpoliittisena porukkana mutta samainen e-fluksin artikkeli mahdollistaa kuitenkin vallan erilaisen katsannon epäpolitisoitumis-aikeisiin.

“Boris Groys: I remember this very well, in regard to people coming from the West in the 1960s. We felt ourselves close to them aesthetically but not always politically. We were deconstructionists and didn’t want to be politically engaged, since this could somehow be a trap, when people took precisely the positions power wanted them to take—even if it is a dissident position. So we tried to escape this kind of framework—not to find a place within it as dissidents, but to question it, to escape the entire ideological framework. And friends who came from the West understood this, although it took them a while. They were very politically motivated at the time and it was difficult for them to understand our attitude, the type of play with the language of power.”

Groysin esittää että Neuvostotaiteilijoiden (kuten Ilya Kabakovin) epäpoliittisuus on stradeginen valinta, jolla pyrittiin murtamaan keskusjohtoisesti määritelty ihmiskuva. Osa ajan neuvostoliittolaisista taiteilijoista pyrki aktiivisesti välttämää ettei heitä leimattaisi järjestelmän vastaisiksi saati puollustajiksi. Tällä pyrittiin siihen, ettei taiteilijan identiteettiä määrittäisi ensisijaisesti suhde vallan keskukseen. Näin heitä ei kyettäisi marginalisoimaan ja sivuttamaan oikkuna. Vastaavassa “epäpolitisoitumisessa” ei ole kyse eskapismista vaan rinnakkaisen todellisuuden luomisesta. Samat konstit toimivat edelleen. Esimerkiksi Ravintolapäivät ovat osaltaan menestyneitä juuri siksi, että ne esiintyvät epäpoliittisina tapahtumina. Näin sitä ei voida niputtaa poliittisiin perustein. Ravintolapäivien toimeenpanemalla utopistisella kaupunki karnevaalilla on enemmän vaikutusta lainsäädäntöön ja ihmiskuvaan – Kuin aikamme polittisella taiteella (Mutta ei pelkästään positiivista vaikutusta)!
Epäpoliittisuus ja leikkisyys ovat siis määrätietoisia menetelmiä. Leikkien myötä voidaan kokeilla miltä tuntuu toimia yhteiskunnan normien ulkopuolella. Airaksen lukuisat esitysluontoiset “leikkihäät” ovat esimerkkejä tälläisistä kokeista. Muutenkin Record Singersin toimia kannattaa analysoida live-roolipeleinä eli larppeina (eikä performansseina). Pelit ovat mikrotasolla toimeenpantuja sosiologisia kokeita, joiden tavoitteena voi olla pelaajien käytöksen “uudelleen ohjelmoiminen”. Selkeiten larpiksi lukeutuu kun RS/Bellinin Akatemia- ryhmittymä teki tutkimusretken “Par-Khis ja Par-Iskmenin hikoiluluolille”. Tempaus käy pisteliäästi suomalaisen kansakunnan syntymyyttien kimppuun parodisoimalla tiedettä ja suomalaisen heimomyytin käsikirjoittaneita “etnograafisen kenttätutkimuksen pioneerejä”. Tempaus on samalla koe siitä minkälaisen yhteiskunnan kaveriporukka saisi aikaan mikäli hylkäisi keskushallinnon ja ryhtyisi uudisraivaajiksi.

LP-Levyn kannet (1972). Suunnittelu/Valokuvat: Jorma Puranen (s.1951). Tuotanto: Riepukulkusäätiö (RS – Outi Heiskanen). 31X31

Dokumentista jäi leikkaupöydälle kertomus kuinka “legendaariseksi suomi-avandgarden helmeksi” tituuleerattu tyhjä äänilevyn kuori sai alkunsa. Tarina on yksinkertainen. Jorma Puranen opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa ja joutui tekemään harjoitustyönään LP-äänilevyn kannet. Ryhmän jäsenet auttoivat opiskelijatoveria tarjoutuen esiintymään levyn kansissa kuten folk muusikot. Kannen valokuvat on ottanut Puranen. Sisäaukeamalta löytyy toinen kuva, jossa taiteilijat ovat jonossa ja Väisäsen valokuvan mukaan tekemä kuvitus. Koreiden kansien välissä ei ole äänilevyä. Takakanteen kirjoitetut biisien nimet ovat oikeita. Ne perustuvat ryhmän keskenään keksimiin kaskuihin, loruihin ja laulelmiin (Kriitikoiden suosikki biisi lienee “Hei muovielämää”).
Sillä Purasen levynkansi oli lystikäs, Heiskanen päätti painatuttaa niitä 100 kappaletta. Oikeastaan vasta kustantamisen ele (Heiskasen suorittaman roisin oppilastyön approriaation myötä) ja kannen sarjatuotanto teki työstä tuntemamme taideteoksen. Tuotannosta vastasi nimellisesti Riepukulkusäätiö, joka on Bellinin Akatemian “tukijärjestö”. Säätiö nimissä kerättiin rahaa mm. Akatemian kirjastolle (jonka oli mahduttava yhdelle kirjahyllylle). Käytännössä rahoituksesta vastasi Heiskanen, jolla oli hiukkasen muita enemmän rahaa tämä toimiessa opettajana. Kansia myytiin 7 markan hinnalla. Niitä meni hintsusti kaupaksi ja ryhmäläiset käyttivät lopulta lp-kansia luonnosten säilytys kansioina. Kun kansia myytiin edellisen kerran kesällä 2012 (Akaan Laaksolan taidetalon “Record Singers” näyttelyn yhteydessä) hinnaksi merkittiin 35€. Nevalaisen mukaan yksi ryhmän vaalima ihanne oli, että taiteen on oltava halpaa. Yksi levynkansi löytyy tätänykyä Ore.e Jalostamoiden Meta- taidekokoelmasta (Helsingistä).
Edit: Näyttely kritiikki “SUOMALAISEN PERFORMANSSIN TALLENNETTU LÄSNÄOLO” mustekala.info