Posted on

[Fi] fifi.voima.fi: Homoudesta ei voi tykätä

Kirjoitus on julkaistu alunperin fifi.voima.fi verkkosivuilla. Kirjoituksen asun tarkisti ja viimeisteli toimitus.

Kuvataiteilija Jussi Koitelan Ei kenenkään tila -näyttely on yritys toimittaa raportti verkossa käytävistä seksuaalisuuskeskusteluista. Erilaisten seksuaali-identiteettien kirjon kertaamisen sijaan Muu-galleriassa olevan Jussi Koitelan näyttelyn aiheena ovat tavat, jolla seksuaalisuudesta puhutaan verkkofoorumeilla ja muissa sosiaalisen median palveluissa.

Näyttelyn myötä verkkokeskustelut siirtyvät niille vieraaseen ympäristöön. Paikanvaihdon ansiosta nettikeskusteluista tuttua kärkästä sanastoa, provokaatioita ja valittuja asemia voi tarkastella analyyttisesti.

Koitela on valikoinut tekstejä lukuisista lähteistä sekä näkökulmista ja käyttää näitä suoraan teostensa aineistona. Näyttely muodostaa taiteilijan ääntä kantavan kommenttiraidan, joka aiheiston yksinkertaistamisen sijaan monimutkaistaa verkossa yksinkertaisilta vaikuttavia kannanottoja.

Näytillä on kaksi videoinstallaatiota. Näistä vanhempi vuonna 2010 tehty Seksiä kadulla koostuu seksuaalisuus ja seksi -aiheisilta palstoilta poimutuista lauseista ja sanoista, jotka on heijastettu katon rajaan ripustettuun pressuun. Banderollin omaisella heijastuspinnalla pyörivät iskulauseet esittävät mielipiteitä, jotka vuoroin paheksuvat tai kannustavat erilaisia seksuaalivähemmistöjä ja seksiharrasteita.

Foorumeita poimitut lainaukset vaikuttavat samoilla keinoilla kuin mielenosoitusten iskulauseet, sillä erotuksella että mielenosoittajan kanta vaihtuu säännöllisesti. Lauseet johdattelevat katsojan teeman äärelle ja kohti näyttelyn pääteoksena toimivaa on yli puolituntista Ei kenenkään tila -videota.

Video läpikäy yhteiskuntatieteilijä Henry Laasasen Naisen seksuaalinen valta -kirjan julkistamistilaisuudessa helmikuussa 2008 käytyä väittelyä, jonka osapuolina olivat Laasanen sekä tutkija Livia Hekanaho.

Tuntematon henkilö kuvasi osuuksia väittelystä kännykkäkamerallaan ja latasi aineiston verkkoon pian tilaisuuden jälkeen. Tästä dokumentaatiosta on tullut suosittu todistuskappale, kun miestutkijat syyttävät naistutkijoita epätasa-arvoisesta kohtelusta akateemisessa maailmassa. Linkkejä ja kommentteja videoon löytyy selaamalla miesasialiikkeen keskustelupalstoja ja keskustelun perustekijöistä voi saada otteen Tulva-lehden sivuilla. Vuonna 2008 julkaistu dokumentaatio seuraa, kuinka Hekanaho tylyttää Laasasta ylilyövillä nokkeluuksilla.

Laasanen jää keskustelussa altavastaajaksi, mutta kerää juroudellaan sympatiapisteitä. Väittelytilaisuus ei ole kaunista katsottavaa ja tekee todeksi huolen siitä, että verkkokeskusteluista tutut kärjistykset ja tarpeettomat provokaatiot ovat tulleet osaksi myös arkista ja akateemista kielenkäyttöä.

Koitela on liittänyt alkuperäisen kuvamateriaalin päälle omakuvansa. Katsoja voi seurata, kuinka Koitela reagoi keskusteluun ja kommentoi sitä paikoin kuin urheiluselostaja ikään. Hän näkyy riitelevien osapuolien välissä ja pyrkii rauhoittamaan tilannetta kuin ongelmaperheen lapsi kallistaen sympatioita vuoroin molempien puoleen.

Koitela ei ota selvää kantaa osapuolten kinasteluun vaan seuraa väittelyä ilmeisen lannistuneena. Selkeän kannanoton puuttuessa näyttely vaikuttaa kokonaisuutena välityöltä, joka oli puristettava valmiiksi, jotta aiheen käsittelyssä päästään eteenpäin.

Koitelan tavoitteena lienee ajansaatossa luoda menetelmiä, joilla kyettäisiin sovittamaan verkkokeskusteluissa kuuluvia kärkkäitä mielipiteitä osaksi julkista keskusteluamme tekemättä kuitenkaan mielipiteille hallaa yksinkertaistamalla niitä liikaa.

Valitettavasti ripustuksen tekniset valinnat ja videotyön laatu tekevät näyttelykokemuksesta turhauttavan, jonka seurauksesta verkkokeskusteluiden analyysi ei täysin onnistu. Näyttely ei ole yksinkertaistetun minimalistinen vaan tyly. Pikselöityneen Ei kenenkään tila -videoteoksen mono-ääni lisää kaikuisan gallerian ennestään kolkkoa tunnelmaa, eivätkä videoteoksen dialogit eivät kuulu kohinan yli.

Teoksen eri tasoja ei kykene erottamaan toisistaan ja jää paikoin epäselväksi, mistä oikeastaan ollaan puhumassa. Teknisten valintojen seurauksesta katsoja joutuu ponnistelemaan voidakseen seurata tapahtumia.

Jussi Koitela: Ei kenenkään tila 25.12. asti Helsingin Muu-galleriassa, Lönnrotinkatu 33, ti–pe 12–17, la–su 12–16.

Posted on

Eero’s Error: Paying the Bill without Money. Framer Mag. 2# (2011)

Note: This text and its epilogue are available as a zine named GASTROECONOMY distributed by markpezinger.de. Download the .pdf, print it and assemble it into a booklet. Link to download.

How do you behave in a place like this? I arrive an hour before my guests and get a seat at a table in the center of the restaurant. It’s a fancy place, where employees open doors to the toilets. The staff act so polite that I’m afraid to ask for service. The arrival of my guests is a relief, since they educate me on how to call for waiters in a polite but effective manner. This evening is my threat. Most of the party already know my plan, and the rest catch the drift soon. My walled is safe at home and I only have a hand-written letter containing a proposal with me. I don’t intend to pay for what we have. We start with cranberry drinks.

Rumors circulating mouth to mouth talk of others, who invited friend for dinner. After a long, moist night, the host noticed he’d “forgotten my wallet home”, and hence could not pay for the bill. This person was an artist, and after some negotiation with the owners, he whipped up a sketch pad, and drew a portrait to cover the expenses with a unique artwork. Such stories make artist proud of being artist. They prove that it’s possible to use creative power to bend the reality of economics. Depending on who tells the story the hero can be a poet, journalist, designer or a composer. As the story goes, these works form the basis of art collections you see on the walls of respectable restaurants. Historians I consulted where unanimous that such trade has taken place in the past, and locally in Helsinki the last time such stories spread was in the 70’s.

Some such stories are mentioned in artist autobiographies, and there is apparently an art dealer, who owns a work by Akseli Gallen-Kallela, which was originally used as payment for restaurant depts. I bet it’s hung on the dining room wall. When asked, establishments rumored to have been engaged in art-to-food trades in the past started by reassuring that they have receipts for all the transactions. Proved true the rumor would reveal that the collection of fine art are based on shady contracts with drunken painters. Respected restaurant remain silent to protect the privacy of those clients and themselves. I couldn’t get any restaurants to confirm any trade of this kind. All speculations would be best tested trough a re-enactment.

Ordering a meal you cannot affair to pay for is like base jumping. After talking the first bite you have to go all in, and the closer you are to the end of the journey, the more delightful everything tastes. The more precise the fantasies of how I would be dragged to the counter, the more sensitive our taste buds. All the excitement made me eat like a horse. When looking at the wine lists we covered up the prices and tried to choose wines based on their names. Judging the wines’ quality is hard without knowing the price. Menus seem to be categories by prices, with the expensive ones at the bottom of the list. With such hints and deduction skills we found something suitable to drink. During dessert I felt humbles every bite is a gift I did not deserve. The dinner was a perfect tragedy – everyone in our company knew how it would end.

I send my friends away to a bar on the next block. I called for the head waiter, and explained the idea of offering art in exchange for the dinner. I briefly recapped the local history of such arrangements. The head waiter smiled until he realized I was for real. He clenched to my letter and read it over and over. My interpretation was that he sympathized with the idea and that we were equally afraid of how the corporate owners would threat the proposal. He explained that its against company policy to invoice, especially as it’s illegal to sell alcohol on credit. He send me on my way and I tipped the guy who opens doors for good karma.

Three weeks later I reviewed an invoice for the sum of 503,40€ printed on fine paper. I framed it.

Posted on

Eero’s Error: Selling myself on Facebook, Framer Mag. 1# (2011)

Selling art is about selling the self. By buying art audiences fulfill hidden desires, take part in exotic adventures and promote politics their own status would not permit. Owning someone’s work is the safest way to participate in their life story. Much like in the stock markets, the brand is in focus and what the artist says in public affects the value. Investments in living artists are risky – we inevitably blurt out something to devalue the brand. The internet makes protecting the personal brand difficult since audiences have access to behind the scenes status updates, which prove people are equally foolish. Because of this, smart netizens on Facebook use clever puns as names that leave the uninitiated out of the loop, while avoiding insults caused by rejected “friendship requests”. As I decided to join this smart class, I had to decide what to do with my existing profile. It’d become socially toxic waste. There is no social etiquette to retreating from social media. I decided to do as all corporation stuck with toxic waste: I started to trade with it.

Selling virtual good like World of Warcraft accounts is an expanding industry, so there definitely is a marked for my product. Imagine a Japanese school girl using a bearded Finnish mans Facebook profile in a live-action role-play scenario. I settled for the price of 1,143€ per friend, so I would get 450 euros for 392 friends. I placed a screen capture of my profile page on the Finnish eBay, Huuto.net, and went to bed fantasizing of profits. In the morning, I regretted what I’d done and told friends about it. Instead of being offended, they liked it and started bidding. The only ones objecting my sale were Facebooks Terms of Service – as a Huuto.net clerk told me after removing my ad. I also found out that creative traders had long been selling Facebook profiles, when I found online threads from early 2007. I dug deeper and got into a conversation with a trader.

Colleenaoanton: so u need profile?
Me: Jep. With some 500 friends. Possibly with EU identity
Colleenaoanton: ya, okey. I will show u now.
Me: Send me a screenshot if you have one. How much?
Colleenaoanton: 5€ per 100 friends.
Me: Ok. I’ll contact you after lunch.

There are possibly millions of virtual characters and identities for sale out here. Because of the quantity, there are bound to be situations where these “virtual characters” played by viral marketing company employees or bots end up selling Viagra for each others. Potent tradesmen.

A surprising consequence of my attempt to sell my Facebook profile was that I gained more friends. My value is rising. My puny attempts is nothing compared to the man who placed all of his belongings on Huuto.net with the promotional slogan: “When the stuff’s sold, I’ll leave were the palm-trees grow”. He eventually sold everything for 44 007€. As people focused on the hero of the story, the guy who bought the other man’s life has remained silent. He simply continued the game where the other logged off.

Posted on

[Fi] Verkko videotaiteen esittämisympäristönä ja videotaidemarkkinoiden kritiikki.

Vuosien saatossa kovalevylle on kertynyt yli tera videotiedostoja jotka fantasioin leikkaavani joskus. Ollessani huonolla tuulella unelmoin mitä seuraisi jos kovalevy kosahtaisi. Kelaan tarinaa Los Angelelaisesta(?) taiteilijasta, joka teki uran räjäyttämällä tuntemattomien Hummer-autoja kunnes menetti työntouhussa kätensä. Räjäyttäminen on väkivaltainen ele mutta olen ajatellut sitä positiivisesti..

Kun aamulla tulee autolle kiireellä ja toteaa sen räjähtäneen koko elämä muuttuu. Muutos on niin dramaattinen että sille varmaan nauraa. Ajattelen samaa kovalevyn kosahtamisesta. Unelmoin, että kun kovo kastuu tai kaappi, jonne se on kätketty romahtaa tärvellen tiedostot, nauraisin kuten Hummerinsa menettänyt autoilija. Kovalevyn tuhoutumisen tulisi olla näyttävä ja selvä – Jos se vaan sammuisi ja hiljenisi jäisi ikuinen huoli siitä, että sen voisi jotenkin korjata.

Samassa menettäisin kaikki videoteokseni, joita en ole jakanut verkkoon tai polttanut DVDeille. Mutta miksi ylipäätänsäkkään varastoin vanhoja videoteoksia? Miksen tuhoa näytön jälkeen?

Taiteilijana ajattelee, että saattaisi joskus myydä videoteoksen ja estetiikka, jota sovellan on niin korrektia, että ainoa maksava yleisö monille videoilleni on taideyleisö. Kaikkia videotöitäni ei kuitenkaan saataisi maailman kokoelmiin tallennettua. Iso osa näistä on kaikinpuolin turhia: “Mitä hemmettiä me tehdään videoilla joita kukaan ei katso?”

Minut on videotaiteilijana koulutettu tekemään teokset suhteessa edeltäneisiin videoteoksiin. On olemassa normisto, jonka mukaisesti videotaideteokset on leikattava ja kuvattava, jotta ne näyttää taiteelta. Tätä normistoa voi testata internetin hupailukuvasivuilla (naurunappula tms.). Usein skeittaus onnettomuuksia julkaiseviin hupailukuva sivustoihin päätyy stillejä kuuluisista video- ja valokuvataideteoksista.

Nämä tunnistaa aika nopeasti taidelähtöisiksi vaikka ne ovat vieraassa ympäristössä. Näiltä sivuilta löytyy stillejä Chris Burdenin videosta, jossa tämä pyytää kaveriaan ampumaan käteensä ja Marina Abramovićin Balkan Erotic Epic on päätynyt gif animaatioiksi… On ymmärrettävää miksi tämä työ on linkitetty jack-ass videoiden rinnalle. Vaikeuksia tunnistustyössä tuottavat ns. youtube-poop videot, jotka ovat niin kirjavia ettei niitä osaa lukea.

Taiteilijoiden normistoon kuuluu, että videoteoksia pantataan. Melkein kaikilla taiteilijoilla on nykypäivänä omaa videotaidetta tai sellaiseksi kelpaavaa kovalevyillä mutta sitä ei syystä tai toisesta ole suotavaa julkaista verkossa. Panttaaminen lienee kollektiivista markkinoiden hallintaa. Pyrimme siihen, ettei videotaiteesta tulisi ylitarjontaa. Näin luodaan vaikutelma, ettei meillä olisi tarvetta julkaista teoksia verkossa. Ikään kuin teoksilla olisi jo tarpeeksi katsojia ja vaikutusta. Mikäli kaikki raahaisimme videoteoksemme verkkoon voisi paljastua, että niillä oli 10 katsojaa. Olisi raskasta huomata ettei ketään ei kiinnosta videotaide..

Vielä raskaampaa on, että tämä huomiokaan ei kiinnostaisi ketään.

Videotaiteen pelätään rahvaanomaistuvan verkossa.
Teoksen konteksti muuttuu eikä yleisö yhdistä sitä “oikeisiin” asioihin. Sukupuolta tutkiva dokumentti menettää vakuuttavuutensa kun videon vieressä lilluu linkkejä kesälomavideoihin,. Oman videon tagääminen “sukupuolisuuteen liittyväksi taiteeksi” mielletään turhan alleviivaavaksi ja vaikka näin toimittaisiinkin se saattaa silti linkittyä vääriin yhteyksiin. Vähintään sen rinnalla näkyy mainoksia (ikäänkuin gallerioissa ei näkyisi).

Mikä pahinta verkosta voi löytyä samalla teemalla myös huonojen taiteilijoiden teoksia ja kun selainikkunaa ajattelee ryhmänäyttelynä on ikävää esiintyä huonon taiteilijan rinnalla. Youtube itsekuratoituu algoritmien myötä ja perusteena on pitkälti videon suosio, johon vaikuttaa eniten kynsikkäät. Niiden myötä syntyvään kontekstuaaliseen linkkiin ei ole luottamista… Katsojat valitsevat poikkeuksetta banaalit linkit ja suosivat paljasta pintaa (Tai otsikkoja, jotka kielivät maailman ihmeistä kuten pianoa soittavista kissoista). Toisaalta nakuja ilmiset katsoo gallerioissakin ja pianoa soittava eläin pysäyttää joka kerta.

Taiteellista sisältöä tulkitsevia algoritmeja ei ole vielä julkaistu. Joten olemme kuratoinnin puolesta riippuvaisia viihdeorjentoituneiden korporaatioiden oikuista ja anonyymeistä vertais-arviointi työkaluista kuten “like” ja “ei-like” nappuloista. Nämä osaltaan vaikuttavat siihen miten video linkittyy eteenpäin..

Mahdollisuuksi parantaa verkkoa on paljon ja hienoa työtä sisällöllisemmän verkon eteen tehdään aktiivisesi. Tällä hetkelläkään ei estä käyttämästä tägejä nokkelasti esim. linkittämällä teokset vaikkapa teoreetikkoihin, joiden ajattelua soveltaa. Näin tägeistä voi muodostua eräänsortin ideologinen lähdelista. Videon voi tägätä vaikka “Judith Butler” ja “Gender Trouble”. Siten Butlerista kiinnostunut voi säväyttää selailukokemustaan nauttimalla samalla videotaiteesta.

Tägeistä kiinnostuneiden kannalta seurata Vj:den käyttämiä videoarkistosivustoja. Näistä materiaalin voi luokitella vaikka toivotun tempon tai värin mukaisesti.

Verkkojulkaiseminen on johdonmukaista varsinkin tapauksissa, joissa taideteoksen motiivina on “keskustelun avaaminen” . Keskustelu aukeaa parhaiten julkaisemalla videot ympäristössä, jossa se tulee saavutettavaksi. Mikäli videoteoksen tarkoitus on vaikuttaa mielipiteeseen sitä on turha pantata kovalevyllä. Toisaalta esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta kertovat videot tulisivat heti sorretuiksi ja väärinkäytetyiksi… Linkitetyksi rasistisiin foorumeihin.

Julkaisussa pitää käyttää pelisilmää ja teos on tuotava esiin oikeissa yhteyksissä. Taiteilijat kavahtavat hyvästä syystä ilmaisua “markkinointi”… Mutta ajattaessa, jollekin ihmisryhmälle tärkeää politiikkaa.. Verkkoon kytkettyjä poliittisia videotaidetoksia on lobattava foorumeilla ja keskustelupalstoilla, jotta niillä on vaikutusta.

Turhaa stressiä avoimuudesta ja tekniset taidot.

Vapaan uudellen käytön mahdollistavien Creative Commons lisenssien hankaluus on se, että lähde materiaali konteksti voi kadota kokonaan. Käytännössä mikään ei estä vapaasti lisensoidun taidevideon hyödyntämistä vaikkapa uusnatsien kampanjamateriaaleissa. Tämäkin huomioonottaen uskallan itse jakaa valtaosan tuotannostani avoimin lisenssein – Oikeastaan koen sen velvollisuudeksi sillä teoksia on kustannettu apurahoin.. Mikäli kontekstin katoaminen huolettaa, teoksen varjelemisessa voi käyttää vaikka Telekommunist- tai muita poliittisesti sommiteltuja lisenssejä.

[cudazi_promotext]Vaikka video luovutetaan täysin vapaaseen käyttöön – On epätodennäköistä, että kukaan haluasiai remixata sitä. Nykyään on helppoa tehdä videoita itse ja itsekuvattu materiaali tuntuu usein aidommalta kun kopioiminen.[/cudazi_promotext]

Vaikka väitetään, että internetistä löytyy kuvia ja videoita kaikista maailman kolkista ja tilanteista… Tämä EI käytännössä pidä paikkaansa. Haastan sinut! Yritäpä löytää verkosta vapaasti käytettävää (taidegalleriaan suunnatun videoteoksen materiaaliksi kelpaavaa) hd materiaalia jonkin kaupungin talojen katolta.

Suomessa varteenotettavin yritys tuottaa, järjestellä ja toimittaa vapaasti lisensoitua materiaalia muiden hyödynnettäväksi on mediataide organisaatio M-Cultin luoma Kallio-Arkisto. Projektin tiimoilta kaupunkilaiset voivat raahata itse kuvaamiaan paikallis-videoita verkkoon ja käyttää toisten kuvaamia pätkiä kotivideoidensa kuvituksiksi.

Jokaisesta videotaidetuotannosta jää ylimääräistä aineistoa, kuvituksia ja onnettomuuksia, joka saattaisivat löytää käyttäjän mikäli materiaali toimitettaisiin eteenpäin. Hyvää materiaalia pantataan pöytälaatikoissa. Tässä on videotaiteilijoille vaikuttamisen mahdollisuus. Tiedämme perustuntumalla miten oleellinen kuvan rajaus on ja mitä viestejä yksinkertaiseen kamera-ajoon voidaan sisällyttää. Mikäli näkisimme vaivan toimittaa ideologiaamme ajavaa materiaalia uudelleenkäytettäväksi, voisimme edesauttaa harjoittamaamme politiikkaa. Yksinkertainen esimerkki on miten vaikka arki esitetään uutisten kuvitusmateriaalissa. Meillä on mahdollisuus tuottaa tämä aineisto ja säädellä sitä, miltä arki näyttää.

Tiedostonjakoon ryhdyttäessä tärkeintä on oikeiden formaattien valitseminen. Mikäli joku tarvitsee materiaalia tv (tms) käyttöön aineiston tulee olla teknologisesti oikein toimitettua. Materiaalin tulee olla muiden hyödynnettävissä alustasta riippumatta. On huomioitava tv, elokuvalevitys ja kännykät. Kerta kaikkiaan kaikki on huomioitava.

Formaattien kanssa pelaaminen on työlästä ja standardit vaihtuvat nopeasti. Pledrauksen ulkoistaminen ratkaisee ongelman lyhyellä tähtäimellä. Sitä mukaan kun taloustilanne kiristyy tuotantoryhmät pienenevät. Elokuvien estetiikan mukaisesti värimääriteltyjen spektaakkeleiden aika on ohi. Kenelläkään ei ole varaa värimäärittelijään. Moinen on osattava itse. Seurauksena ei ole kärsimys vaan videokuvan laadun kirjo. Tämä on hyvä osia. Emme ole imitoimassa elokuvaa – Olemme määrittelemässä sitä.

Tärkeintä digitaalisessa maailmassa on eri formaattien yhteensovittaminen sekä yhdenmukainen työnkulku (workflow) aineiston käsittelyssä. Harva videotaiteilija kuitenkaan välittää tälläisistä paljoa. Olemme keskittyneet kuviin (nippanappa ääneen) emmekä teknologiaan. Videotaiteilijan kuitenkin tulisi tietää mikä on ero h264 ja mpeg2 välillä. Harjoittamastamme tahdonalaisesta tietämättömyydestä seuraa stressiä ensikädessä vertaisimmille, jotka yrittävät järjestää video- ja muutaidetapahtumia.

Loopilla pyörivän DVDn tekeminen ei enää riitä. On tunnettava verkko, arkistot, metadata ja mediatoistimet. Jos mennään pintaa syvemmälle on tunnettava patentoidut ja vapaat liikkuvan kuvan jäsentämisformaatit.

Mediataiteen pitkäaikaissäilytys.

Vaikka Suomi on “edellä maailmaa teknologisessa kehityksessä” kansallisia sopimuksia arkistointiformaateista ei vielä ole saatu luotua. Kansallisten audiovisuaalisten arkistojen teknikotkaan eivät suoraan osaa sanoa mikä tarjolla olevista formaateista on paras.. Mikäli toivomme (kuten taiteilijat usein) että tuottamallamme materiaalilla on merkitys vaikka 100 vuoden päästä on toimittava nokkelasti. Valtion taidemuseon arkistot ovat varmasti hyvin hallinnoituja mutta väitänpä että määrä säilyy paremmin kuin laatu.

Kun arkeologit löytävät bysantilaisia ruukkuja hiekasta on todennäköistä, ettei yksikään näistä esineistä ole uniikki. Samanlaisia kippoja on valmistettu roppakaupalla. Kopioitavuudella on keskeinen merkitys kaikille kielille ja kulttuureille. Artifaktit joiden varassa olemme luoneet identiteettimme on tuotettu tuhansien kappaleiden sarjoissa; linjastoilla (lapsityövoimalla – kuten kovalevymme ikään) ja vain koska niitä on tuotettu paljon ne ovat säilyneet ajan saatossa.

Koko historia on itse asiassa sarjatuotannon historiaa. Vasta renessanssin alusta taiteilijat ryhtyivät erottamaan ammattikuntaansa käsityöläisistä valmistamalla yksittäisiä reliikin omaisia taide-esineitä.

Nyt videoiden tuottamiseen käytettävä teknologia mahdollistaa teosten rajattoman kopioimisen kenen tahansa toimesta. Ainutlaatuisuuden vaikutelman ylläpitäminen ei ole johdonmukaista formaattien ollessa pitkälti yhteen sovitettavia.

Mitä useammalle kovalevylle työsi on tallennettu sitä todennäköisempää on, että se säilyy jälkipolville. Suomessa tuotettu digitaalinen aineisto tallennetaan keskusarkistojen kovalevyille ja magneettinauhoille. En epäile arkistojen hoitajien ammattitaitoa mutta väitän, että todennäköisemmin yli 100 vuotta säilyy video, joka on ladattu verkosta tuhat kertaa, tallentunut tuhanteen välimuistiin, tuhanteen maailman kolkkaan. Mikäli keskusarkistot olisivat vastuuntuntoisia heidän koko digitaalinen aineistonsa tulisi vuotaa verkkoon torrentteina ja mahdollistaa se, että kansalaiset luovuttaisivat kapasiteettia kovalevyiltään kulttuurihistorian säilyttämiseksi. Nämä tiedostot voisi vaikka salata jotta niiden arvo ei laske ja elää toivossa että tulevaisuuden arkeologit saisivat purettua tiedostot.

Taidemuseot hoitavat hommansa hyvin mutta eivät koe yksittäisiä teoksia yhtä merkittävinä kuin tiedoston omistavat henkilöt kokevat. Tässä on tälläinen Björniläinen henkinen ajatus rakkaudesta yksityisomaisuuteen mausteena – Mutta nokkelasti sovellettuna piratismiin.

Jokainen latauksen suorittava henkilö, tallentaa tiedoston ITSELLEEN merkittävästä syystä ja näin tehdessään sitoutuu määrittelemään olemassaolonsa suhteessa tähän tiedostoon. Tämä on valmis uhraamaan henkensä pelastaakseen tulipaloon joutuneen läppärin (jolla videosi on, joka on yksi syy miksi tämä rakastaa läppäriään). Mikäli emme halua, että Pohjois-Euroopan historiaa tullaan määrittelemään MacGyeverin -80 luvun jaksoilla, joita olemme ladanneet digiboxeihimme. On tuottamamme; kelvokas videoaineisto luovutettava verkkoon ja lisensoitava uusiokäyttöön. Mitä pahaa voisi olla siinä, että joku leikkaisi tekemäsi videoteoksen osaksi häävideotaan?

Avoimuuden jälkeinen toimeentulo.

Ajatus siitä, että teoksen arvo laskee mikäli se löytyy myös verkosta on idioottimainen. Lisäksi videoteosten myyminen museoille on harvoin taloudellisesti palkitsevaa. Monasti osto onkin eräänsortin “tippi järjestelmä”, sillä ei pyritäkään kattamaan teoksen valmistamisen kuluja. Osto on tunnustus hyvin tehdystä työstä.

Monessa tapauksessa teoksen kustannukset on jo katettu apuraha järjestelmän avulla. Olisi perusteltua, että projektit jotka luovutetaan heti valmistuttuaan yleiseen käyttöön, verkkoon jne. saisivat etusijan apuraha hakemusten joukossa. Näiden voi ainakin unelmoida olevan käyttökelpoisia laajemmille yleisöille. Valtaosaa taidemuseoiden omistamisesta videotaiteesta ei näe kukaan koskaa. Mutta sen näkisi jos se olisi verkossa: Tämä on saavutettavuutta jos mikä.

On luotava palveluita, jotka mahdollistavat teosten kontekstin säilymisen ja pitää kuraattoreita palkkalistoilla tässä murroksessa. Mainittakoon, että murros ei ensisijaisesti koske mediateknologiaa vaan tapaa, jolla luemme medioita – Tapamme ymmärtää narratiivi on muuttunut. Suurin muutos on ajallisuudessa, osallistettavuudessa ja jaettavuussa. Verkossa julkaistu media voidaan pysäyttää väliaikaisesti (videon lukeminen jaksottuu kuten kirjojen lukeminen) ja katselukokemus voidaan jakaa omalta läppäriltä välittömästi monien eri yleisöjen kanssa.

Lisäksi tälläkin läppärillä on kirjoitushetkellä yhdeksän eri internet sivua ja neljä eri sovellutusta käytössä. Mikä kielii suuremmasta skitsofreniasta kuin kiihtynein post-modernisti olisi arvannut.. Oikeastaan niin akuutista skitsoilusta, ettei se voi edes olla diagnotisoitavassa.

Suomessa videotaiteella ei elä kaiketi kukaan ja miksi edes yrittää? Pidetään tämä rakkaana harrastuksena, jota saa palkinnoksi esittää museoissa. Videotaideteoksen tuottaminen maksaa samanverran kuin elokuvan valaisuun käytettävän lampun päivävuokra mutta tällä kustannustehokkuudesta ei ole etua ennen kuin tuottamallamme sisällöllä on kysyntää. Kysyntää kehittyy luomalla suhde yleisöön ja tämä tapahtuu nykypäivänä verkon avulla. Digitaalisen aineiston ainutlaatuisuudella kikkailu jäsentämällä se editioihin on törppöä. Digitaalinen aineisto on ideologisesti valmistettu kopioitavaksi.

Copy&Paste on sen henki. Sille on jopa pikanäppäimet kaikissa tietokoneissa.

Hauskempaahan se on osallistua kulttuurin tuottamiseen tarjoamalla taiteen tuottamispalveluita (meistä kaikista tulee performanssitaiteilijoita). Kameran ja leikkausohjelman avulla rahaa voi saada vaikka siitä, että streemaa tapahtumia tai toimii kuvaajana toisten teoksiin.

Suomeen ei ikinä tarvitse kehittyä digitaalista taidetta keräävää kulttuurieliittiä. Tämän ei tarkoitta sitä, että paikalliset taidemarkkinamme olisivat alkeellisempia kuin muualla. Päinvastoin! Kun New Yorkilaiset keräilijät ostavat .gif animaatioita kokoelmiinsa, myynnin elettä voi pitää yhtä oivallisena kuin Piero Manzoni purkitetun kakan myymistä. Pieron tempussa ei ole mitään pahaa mutta sen arvo on ymmärrettävää suhteessa nousukauden markkinoihin, fossiilisten polttoaineiden varaan rakennettujen kulttuurien maailmassa (kyllä, kakka on polttoaine mutta kuitenkin).

Näin nokkelaan ivailuun ei ole enää varaa ja meikäläiset taidekeräilijät eli pitkälti kansa (joka ostaa valtaosan taiteesta, enemmän kuin yksittäiset keräilijät ja museot yhteensä) ei noihin helpolla tartukkaan.

Digitaalista taidetta ei kannata sitoa editioihin vaan prosesseihin, joilla sisältöä tuotetaa. Koko digitaalinen teollisuus perustuu palvelusten myyntiin. Ilmaiseksi jaettavien Linux käyttöjärjestelmien tekijät saavat rahansa opettamalla käyttäjille miten käyttöjärjestelmät ja sovellukset toimivat. Sama palvelurakenne on odotettavissa videotaiteilijoiden toimeentulon perustaksi. Videotaiteilijoiden mahdollisuudet ovat siinä, että kykenemme luodaan henkilökohtaisia siteitä vertaisiimme, joilla on tarvetta ilmaisullemme.

Mikään ei estä sitä, että kuvaisimme häitä ja hautajaisia sekä tekisimme muotokuvia perhe-elämästä. Workshoppien vetäminen on oma taidemuotonsa.

Henkilökohtaisesti noudatan seuraavaa periaatetta: Kun teoksen valmistumisesta on kulunut 1 vuotta eikä sillä ole ottajaa, lataan sen verkkoon. Riippuen siitä näkyykö teoksessa muita ihmisiä lisensoin sen niin, että muutkin voivat käyttää sitä. Videoille voi olla käyttöä vaikka journalistisessa työssä, vj-jutuissa tai muiden tuottamassa taiteessa (musiikkivideoista dokumentteihin). Jos videolla on näyttelijöinä kavereita niin en anna tätä uudelleen käytettäväksi.

Posted on

Fade in, fade out – Kasino Creative Annual: About Hair. (2010)

I have a pubic hair growing in my arm. I begun thinking about hair transplants, and things just started rolling…

In the beginning, as a kid, I kept hair and fingernails that I’d cut off. For me it was like playing NAPOLEON BONAPARTE, because I’d seen a documentary where they analyzed a strand of hair cut while he was imprisoned in Saint Helena, and the hair revealed NAPOLEON had been poisoned with arsenic. The same method of analysis revealed WOLFGANG AMADEUS MOZART took cocaine. I stored a lock of my hair in a matchbox in case somebody poisoned me. The matchbox is still in my childhood home.

My son is just over a year, and because of him I got to know my Dad again. When I think of my Dad I think of old photographs, where he has a thick beard. So it was a shock to meet him, because he now has some skin disease and all his hair has fallen off except for a few thin hairs that grow on his head. When I’m in photos with my son, I think of those old pictures of my Dad. I hope my son will also grow a beard. At least he’ll have someone to teach him to shave.

A beard is something you get when you grow up. If you want to know how someone will look when they’re grown up, you can put some shaved off facial hair on a child’s chin and cheeks. I sometimes spread hairs from my beard on my bald scalp for the opposite reason: it takes me back to my youth.

When I was a kid there was a rumor that if you had a haircut and hairs fell on your back, they would start growing there. The theory was based on an other story: someone had a bad burn on their hand, and a skin transplant was done from their butt. Everything went well but the hair came with the skin – there were thicker darker butt hairs growing on the hand.

Could this happen on purpose? If I took out a pube and installed it in my arm, would it grow? Why a pube? Maybe I want to linger forever in memories of my puberty. Next I came up with an innovation: by transplanting hairs you could make a hair tattoo. Write the name of you dearest on your back out of hair. The problem is I’m hairy all over, so it wouldn’t show.

Once I saw a man who had been given hair implants surgically. It’ll be common in the future. Hairs were snipped from the back of his head and planted on the top. They grew in neat lines like ryegrass. This guy is about sixty and he has ryegrass growing on his head. These days wigs are considered pretentious as if unreal hair gives mocking rights. That’s why tits are nowadays enhanced with silicone implanted under the skin, whereas 300 years ago some padding would do.

What is pretentious, is that surgically build hair is considered more credible than a wig. How long can you live with a new acquaintance without revealing the truth about your implants? Our with old fried noticing? It doesn’t matter what others think. Just like with fake boobs, there’s a game going on with hair implants: when everyone knows they’re fake you can think about them more.

A friend of mine can’t grow a beard, but like everyone who can’t, he thinks he’d like to. It would be great if I could give my friend a beard or a hair tattoo trough a surgical operation. Which gets me thinking whether I could ask for hairs from all kinds of geniuses. I could plant them on my head and see if some of their talent were transplanted with their hairs.

I wrote to plastic surgeon ROLF NORDSTRÖM and asked if it was possible to implant someone’s hair on another persons head. Soon after I sent the email, his assistant called me aback politely, and explained one would need to take the same medication as those going trough organ transplants – if such a thing were done, as it might be in the future. She also consoled me that you can move your own hair from wherever to wherever, and mentioned that a man had had chest hair transplanted on this head. Imagine, somewhere in the world is a man with chest hair growing on his head.

Whereas barbers remove hair, plastic surgeons add them. NORDSTRÖM is the anti-barber. The two profession use very similar tools, both serve and influence beauty aspirations and the well-being go the client – and in fact plastic surgeon create new clients to barbers.

The plastic surgeon’s assistant was clear from the start that hair transplants would cost me more than my annual earnings. But as with the coolest tattoos, the coolest hair transplants are self-made. All you need is a sharp needle and a magnifying glass (getting the needle was the hard part, because pharmacies just assume you’ll do drugs).

I cut the skin, picked the hair – follicle and all – and planted it in my arm. I hacked the methods form NORDSTRÖM’S assistant. I succeeded after several attempts off trying to push the hair in with the needle and after losing several of my pubic hair somewhere on the flooer. If the transplant was successful the pube would fall after two weeks and a new one will grow in it stead. I also borrowed my beard to my beardless friend – he treated it with a lack of respect like it was a joke beard, and just let it fall to the bar floor. I’ve moved on to thinking about making a tail, NORDSTRÖM could ransplant hairs to make one. That would be something to gawk at the gym locker rooms.

In the future this kind of things will be possible. Fake hair will be more difficult to spot from real hair. Curious kids will be unable to reveal SANTAS beard as a fake, because it’ll be surgically implanted on the face of who ever is playing him. The curly white beard will have been grown on the ass of a gene-manipulated rat and transplanted for the holidays to make SANTA real.

Edit. Jonathan Mander.