Vieraissa
Purettuamme tuoleja ruuvimeisseleillä ja nakeltuamme arvotauluja yleisön nauraessa, jätimme lahjaksi konvehtirasian ja kiitoskirjeen.
Performanssin esittäminen tuntemattoman ihmisen kodissa on mieletön idea. Moisen keksiminen ei olisi tullut tyhjästä mieleen. Anti-taidetapahtuman päätös rakentaa tapahtuma pitkälti yksityiskodeissa tapahtuvien esitysten varaan antoi tilaisuuden tunkeutua alueille, joissa esiintymisestä ei ole aikaisempia kokemuksia. Kun kodeissa esitetään taidetta se on tyypillisesti toteutettu tyhjissä tilapäisissä huoneistoissa tai huoneistossa johon taiteilijalla on välitön suhde. Samoin taideteokset, jotka käsittelevät kotia on usein tehty tekijän henkilökohtaisessa piirssä.
Kerron seuraavan kirjoituksen avulla esiintymisemme rakenteesta ja pyrin avaamaan tuntemattomien henkilöiden kotia esiintymis paikkana sekä kertomaan solmukohdista, joita tilannesidonnaisen pitkälti improvisoidun työskentely prosessin aikana kohdattiin.
Meidän tavat
Viisihenkisen xxx_ryhmän, 51 erillisen esityksen sarjan oli määrä muodostua vieraan kotiympäristön ehdoilla. Toiminnan oli määrä kestää 12 tuntia ja 14 minuuttia. Suunnitelmana oli 51 erillistä esitystä kehitettäisiin paikanpäällä vaihtuvan yleisön läsnä ollessa. Vaikka osa tempuista laadittiin keskusteluiden ja taustatyön perusteella etukäteen oli työn painopiste siinä miten valmiit ideat sovitettaisiin esiitymistilanteeseen. Samalla formaatilla toteutettiin myös ryhmän edellinen 12 tuntia kestänyt, 50 erillisen esityksen sarjan galleria Titanikissa järjestetyssä Teatterigalleria projektissa 2007.
Ryhmä koostuu eriasteisesti esiintymisessä harjaantuneista nuorista taiteilijoista, joita yhdistää prosessinomainen työskentely tapa. Kaksi jäsenistä käyttävät esiintymistä ensisijaisena ilmaisumuotonaan ja toinen pari työskentelee esineiden ja uusien medioiden parissa. Erilaiset lähtökohdat mahdollistavat monialaisen lähestymistavan esiintymiseen ja tilaan. Anti taidetapahtuman tarjoama koti-esiintymispaikkana sopi hyvin ryhmälle, joka on työskennellyt ja/tai asunut samoissa tiloissa pitkään. Nimi xxx_ryhmä kielii tavoitteestamme tehdä 100 erillisen esityksen sarja 24 tunnin aikana.
Työskentely formaatti mahdollistaa syvällisen paneutumisen esitystilaan sekä kehojen (esiintyjien, yleisön, tilan) välisten muuttuvien suhteiden kartoittamisen. Ryhmä työskentelee ikään kuin joukkona luotaimia, jotka hankautuvat esiintymispaikan rakenteita vastan, purkaen syntyviä jännitteitä esityksellisiksi kappaleiksi sekä esine sommitelmiksi. Edellinen sarjan pyrkimyksenä oli hahmottaa prosesseja, joiden myötä käyttäytyminen muuttuu esiintymiseksi. Painottaen hyvien ja pahojen tapojen jännitteeseen.
Tämän tutkimus jatkui myös 51 performanssin aikana. xxx_ryhmän työskentely tapaan kuuluu myös se, että kaikki erilliset työt videoidaan ja näytetään heti tapahtuman jälkeen esitystilaan installoituna. Videointi palvelee projektia kahdella tavalla: Ensinnäkin se toimii vaihtuvan yleisön joukossa jatkuvana tarkkailijana ja ylläpitää yleisön poissa ollessa tietoisuutta sen läsnäolosta. Toiseksi esityssarjan päätteeksi esitettynä videot mahdollistaa esiintyjien siirtymisen etäämmälle työstä, osaksi yleisöä ja jakamaan töistä tehtäviä tulkintoja yleisön kanssa.
“Kivat bileet, kenen kämppä”
Työn suunnittelun aikana ryhmä halusi lähestyä paikkaa anonyymina kodin prototyyppinä. Asukkaiden jättämiin merkkeihin haluttiin tarttua vasta paikanpäällä, sovittamalla valmiita näkemyksiä uusiin olosuhteisiin. Pyrkimystä tuettiin sillä, ettei huoneiden lukumäärän, asukkaiden määrän ja osoitteen lisäksi otettu selville henkilökohtaisempaa tietoa kodinomistajista. Mahdollisesti tästä seuraten työskentely ryhtyi mallintamaan tapoja, joilla koteihin ollaan viihde kuvastoissa nähty tunkeutuvan. Kotitilaa lähestyttiin monessa otteessa tv ja lehtimedioissa esitettävän kuvaston kautta. Työskentelyä sävytti sisustusohjelmat [Total Makeover Plan], jackass tyylinen kotivideo formaatti [Antikotivideo] sekä ruokaohjelmat [Pulla]. Sisustus -ja kokkiohjelmat toimivat eräinä harvoista referensseistä työskentelyyn.
Viihdemedian matkiminen näkyi niin esityksiä tallentavassa videotyöskentelyssä, kuin yksittäisissä esityksissä, joiden aikana huoneistoa saatettiin esitellä kuten asuntoa myydessä. Hyödynsimme “tunnistettavia kotiin liittyviä esityksiä”. Esitystilanteessa tunnistettavat toimintamallit ryhtyivät määrittämään avointa prosessia; kohdentaen esiintyjien toimia yksinkertaisiin formaatteihin. Mielestäni ryhmä mm. jakautui sukupuolen perusteella, miesten hakeutuessa uhittelemaan ja naisten esittäessä imurointiin sekä möbleeraamiseen liityvä temppuja. Kollektiivisesti formaatteihin ajautuminen purkautui ryhmän hyökkäyksiksi yleisöä vastaa, kärjistäen perf-taiteeseen liittyviä odotuksia ja klisheitä [sacrade vaginale] ja Pekka huutaa katolla.
Ele avata tuntemattoman ihmisen makuuhuoneen kaappi on itsenään voimakas mutta tilan muuttuessa julkiseksi eivät herkät eleet enää erottautuneet. Pyydettyämme erästä rouvaa etsimään hiivaa keittiöstä [Pulla] ja seurattuamme tämän mutkatonta tunkeutumista suljettuihin kaappeihin ja purkkeihin, kävi yhä vaikeammaksi tuoda esiin yksityisten nyansseja.
Nyanssien hälvettyä yleisöä ryhdyttiin ottamaan haltuun ja tekoja alleviivaamaan, toiminta turvautui kotiin ja esiintymiseen liittyviin kliseisiin. Ryhmän naiset päätyivät imuroimaan moneen otteeseen miesten kätkeytyessä saunaan. Parhaiten imuroinnin teemaa hyödynnettiin nostamalla Pia kattoa vasten [katon imurointi]. Roolien korostaminen vei huomion nimenomaisesta perheestä kaikkiin perheisiin. Toiminta yleistyi.
Etsiessämme merkkejä, jotka erottaisivat tämän kodin kaikista muista kodeista havaitsin, että omistajat olivat muuttaneet ensimmäisen tapaamisemme jälkeen erään taulun paikkaa. Lasitettu grafiikka oli siirretty eteisestä kirjahyllyn vitriiniin. Tämä pieni liike oli kiinnostava ja halusin käyttää esityksellisesti. Lähdin rakentamaan esitystä selittämällä yleisölle juurta jaksaen tekemästäni huomiosta. Kerroin ensimmäisestä tapaamisestamme omistajien kanssa ja heidän tuntemuksistaan esiintymistämme kohtaan ja heidän meitä kohtaan osoittamasta luottamuksesta. Puhuin ummet ja lammet, jotta yleisö pääsi kärryille suhteestamme omistajiin. Yritin siis yleistää yksityiskohtaa sen sijaan, että olisin käsitellyt asiaa yksityiskohdan ehdoilla. Jälkiviisaana olisin voinut sanaakaan sanomatta siirtämällä kuvan takaisin paikoilleen. Sillä pelkäsin, että kuvittamaton lähestymistapa ei olisi kertonut yleisölle tarpeeksi esineen suhteesta meihin päädyin käristämään luottamuksen teemaa pudottelemalla grafiikkaa korkeuksista Pekan ottaessa sitä kiinni.
Kyseisen esityksen tekeminen muulla kuin jackaas-korostetulla tavalla on tarkemmin harkitenkin hyvin vaikeaa. Kun tilaan syntyy henkilökohtaisia suhteita niiden jakaminen muulle yleisölle on hyvin vaativa prosessi. Kuten hyvissä bileissä kerrottavat kaskut. Pien’ ryhmissä keksityt vitsit liittyvät henkilöiden välisiin suhteisiin ja niistä kertominen ulkopuolisille onnistuu vain yleistämisen kautta. Samassa suhteessa esitettäessä paikan huomionottavaa taidetta sitä joudutaan yleistämään.
Tilaan liittyvistä yksityiskohdista joudutaan kärjistämään. Jos näin ei meneteltäisi ei tehty ele erottuisi ympäristössään vaan sulautuisi siihen normaalina mikä olisi ristiriitaista koska tilanne ei ole normaali. Tässä mielessä esityspaikaksi muutetun kodin henkilökohtaisten esineiden ja merkkien käyttäminen esitysten luomiseen oli lähtökohtaisesti mahdotonta. Vastaavissa esityksissä kannattaa tutkia kotia paitsi “mediaympäristönä” niin myös laitoksena/taloutena.. Tässä suhteessa parhaimpia tekojamme oli talouden hehkulamppujen vaihtaminen energiatehokkaiksi sekä Pekan rykäisy naapuritaloon; aikesissaan alentaa vessanpöntön veden kulutusta – Pirkkalehti niksillä. Pieleenhän sekin meni..
Monimutkainen jännite ulkopuolisten, kodin sekä kotikuvaelmien, välillä tuli käsiteltyä myös onnistuneesti. Omistajista työn aikana paljastuneita taustoja hyödynnettiin ryhmän asettautuessa hääkuvien mukaisiin poseerauksiin sekä Piian erotellessa keittiön esineistöä värien perusteella. Parhaimmillaan esitykset antoivat valtavasti virikkeitä jatkoa varten. Virikkeiden tuottaminen oli osa ryhmän motiivia, jonka mukaan koti on luovin tila. [VOGUE]
Nyrkin ja hellan välissä
Päivän aikana kehittyviä esityksiä oli määrä suunnitella ja kehittää yhdessä, keskustellen ja ideoiden. Ilmavasti sisustettu ja tilava kolmihuoneinen koti kuitenkin hankaloitti vuoropuhelua ja teki sen ajoin mahdottomaksi. Erilliset huoneet jaottelivat ryhmän jäsenet omiin yksityisiin koppeihin. Kodin jakaminen erillisiin huoneisiin on tärkeää eurooppalaiselle kotielämälle mutta yhteisönä toimivalle esiintyvälle ryhmälle tilan jaottelu aiheuttaa vaikeuksia. Se jopa estää yhtenäisen esiintymisen vaatimaa vuoropuhelua syntymästä. Jäsenet päätyivät kehittelemään ja esittämään töitä samanaikaisesti, toisistaan välittämättä.
Yhteentörmäyksiä sattui ovia availtiin kesken yksityisten hetkien.
Valtaosa esityksistä kehittyi avarimmassa tilassa, keittiön ja olohuoneen yhdistelmässä, josta makuuhuone ja lastenhuone erottuivat. Viimeistään arkkitehtoniset ratkaisut johtivat yhdessä isolukuisen yleisön ja tilan muuttamispyrkimysten seurauksesta johti sen muuttumiseksi esiintymis areenaksi. Olohuoneeseen muodostui lavankaltainen tila, jossa esityksiä tehtiin suurin piirtein kohdassa, jossa television voisi kuvitella olevan.
Lavan syntymiseen vaikutti myös yleisön hakeutuminen turvalliseksi ja neutraaliksi kokemaansa paikkaan, soffalle. Yleisö ratkaisi vieraassa kodissa olemisen jännittävyyden luomalla kollektiivisen turvatilan, josta se viesti uusille katsojille tekemällä myös heille istuin tilaa.
Erillisiä huoneita hyödynnettiin esitys intensiteetin muuttamisessa. Se mahdollisti yksityisten tilojen muodostamisen. Paula esiintyikin pitkän tovin lastenhuoneeseen luukittautuneena paljastaen siellä tapahtuvia asioita ainoastaan kameraan kytketyn TVn välityksellä. Yleisö seurasi tapahtumia olohuoneen soffalta istuen.
Makuuhuone oli Anti tapahtuman aikana kodeissa esitettyjen töiden eroottisen huomion kohteena. Näin pääsi käymään myös ryhmällämme. Juuri makuuhuoneessa esitettiin enemmissä määrin esiintyjän ja yksittäisen yleisön jäsen kanssa tapahtuvia töitä. Makuuhuoneessa kerrottiin tunteista ja rakkaushuolista tuntemattomille ihmisille ja sitä naisen toimesta yhdelle mieshenkilölle kerrallaan.
Käydessäni tapaamaan kodinomistajaa ennen esiintymistä halusin selvittää rajaehtoja joita esiintymisellä tulisi olemaan. Tiloja, joita toivottaisiin käytettävän vähemmän, esineistöä jota emme saisi käsitellä. Tällaisia ei kuitenkaan tullut keskusteluissa ilmi. Sillä rajaehtoja ei ollut työ kehittyi omien rajojemme varassa. Näiden kokeilu tuntui selkeältä tavalta tutkia kotia. Rajojen hakeminen ei kuitenkaan ollut esityksen pyrkimys. Tavoitteena oli herkkien alueiden tunnistaminen ja avautuminen prosesseille, joita yksityiskohtia kohdatessa seurasi. Yksityiskohtaisia virikkeitä oli tarkoitus hyödyntää oman käytöksen ja reaktioiden muutuessa esityksiksi. Virikkeiden haku muuttui ajoin rituaaliseksi häpäisyksi. [kuva: “Purkissa”]
Ajatukset siitä, että koti tilana toimisi nelihenkisen esiintyjä ryhmän viidentenä jäsenenä muuttui ajoittain hyökkäykseksi kodin normeja vastaan. Omistajien “konservatiivisena” esittelemän asunnon epäpersonoiminen oli yksi ennakoimattomista prosesseista. Kamppailua käytiin mm. naamioimalla kodin lastenhuonetta teipeillä, perunanuijilla ja mustilla muovisäkeillä kauhuelokuvan näyttämöksi [lapsen huone] sekä vandalisoidessa hääkuvia [face off].
Mutta koti osoittautui paikoin ylivoimaiseksi vastustajaksi. Esiintymisympäristö häiritsi esitystä. Tästä kertoo parhaiten keittiön kello, joka oli omistajiensa mukaan säädetty käymään 10 minuuttia etuajassa sotkien ryhmän aikataulun useaan otteeseen.
Siirryimme ajoin emäntien ja isäntien asemasta tungetteleviksi vieraiksi ja yleisön sympatiat kääntyivät asunnossa elävien puoleen. Paikalla oli myös henkilöitä jotka tunsivat siellä asuvan perheen. Istuskelin muutamien kanssa makuuhuoneessa haistellen perheen lakanoita. Kävimme läpi tyynyjä ja peittoja keskustellen niiden herättämistä ajatuksista ja siitä mitä ne kertovat asukkaista. Yleisö pyyteli kameran läsnäollessa anteeksi talonomistajilta mutta jatkoi silti haistelua. Myötähäpeän tunteeseen esiintyjää kohtaan sekoittui häpeän tunnetta katsojan omasta toiminnasta ja johti tabujen rikkomiseen myös yleisön taholta. Perverssi nuuskiminen näyttäytyi niin luonnollisena, että ulkomaalainen katsoja joutui kysymään: “Kuuluko haistelu tyypillisesti suomalaiseen kulttuuriin?”.
Suhde yleisöön vaihteli esityksen aikana. Olimme erottautuneet heistä ryhmämme yhtenäisellä pukeutumisella. Erottautumisella haluttiin toisaalta painottaa toiminnan esityksellisyyttä ja samalla yhtenäinen univormu loi suojaisemman ehkä erikoisasiantuntijaan verrattavan aseman yleisön suhteen. Heidän oli vaikeampaa hallita toimiamme katseillaan sillä vaikutimme siltä, että tietäisimme mitä olemme tekemässä.
Pukeutuminen lisäsi myös ryhmän yhteis-henkeä. Pitkäkestoisen hennosti rajatun esiintymis formaation haastavuudet tulivat vastaan viimeistään väsyessämme. Käyttäytymisemme muuttui vieraskoreaksi, teitittelimme yleisöä ja koitimme pitää huolta heidän hyvinvoinnistaan tarjoamalla kahvia ja pullaa. Havahduimme usein vaipuvamme tarjoilijan tai palvelijan asemassa.
Tuliaiset
Yhtä merkittävän esiintymisen kuin 12 tunnin ajan toiminut xxx-ryhmä, teki myös perhe, joka antoi tilan käytettäväkseen. Paikan ja ryhmän suhteesta saa paljon irti kun sitä vertaa Marina Abramovićin ´74 esittämään klassikkoon “Rhythm 0″. Kuusituntiseen esitykseen, jonka aikana hän antoi tuntemattoman yleisön käsitellä kehoaan valitsemillaan 72 erilaiselle esineellä. xxx-ryhmän kehittämä tilanne tarkastelee samaa esiintyjän ja yleisön välistä suhdetta mutta yhdistää tilan vaikutuksen osaksi tutkimusta. Esiintyminen sekoittuu käyttäytymiseen ja paljastaa “normaalin käytöksen” kodin rakenteiden ehdottamaksi toiminnaksi. Sohva ehdottaa yleisölle istumista ja yleisön istuminen kannustaa esiintyjää toimissaan.
Tapaetiketti näyttäytyy yhtä merkittävänä esityksellisenä mallina kuin esiintyjän maneerisuus. Erottelu siitä missä määrin esityksen syntymiseen vaikuttaa esiintyjän motiivit, yleisö tai tila käy vaikeammaksi. Ryhmä liukuu taiteilija asemasta osaksi yleisöä ja kotitilan julkituoma tapa etiketti paljastuvat merkittäviksi osiksi kodin rakenteita. Sen sijaan, että esiintyjät ryhmä luovuttaisi vastuun yleisölle se työntyy aktiivisesti omia rajojaan vastaan ja kutsuu yleisöä mukaan toimintaan.
Esityssarjan aikana tilaa hyväksikäytettiin kuten elotonta ruumista. Sen onkaloihin tunkeuduttiin, tuoden pintaan sen omistajien muistoja ja heidän tapojaan elää. Kuten ruumis koti oli täynnä ulkopuolisille tunnistettavia piirteitä. Merkkien perusteella moni vieras pystyi nopeasti löytämään paikkoja joissa viihtyivät ja laatikoita joissa tavaroita tyypillisesti säilytetään. Kodinomistajat näyttäytyivät henkilökohtaisesti esimerkiksi hää-albumissaan ja kertoivat tavoistaan kotiinsa muodostamien esine sommitelmien ja valitsemiensa huonekalujen kautta.
