Posted on

Apurahahakemus: Valtakunnallinen metsäasiainlähde (2022)

Toimitettu Koneen säätiölle sekä lyhempänä versiona Alfred Kordelinin säätiölle. Jaettu verkossa tarkasteluun avoimuuden hengessä. Short summary in English below.

Tavoitteeni on kehittää valmiuksia joilla voimme organisoitua luonnon ja sen muutoksen suhteen. Järjestän tätä varten sarjan performansseja luonnonlähteillä. Lähteet ovat ihmeellisiä; Maaperällä on maku! Perehdyn ainakin kahdeksaan kohteeseen eri puolilla Suomea ja valmistelen niiden käyttäjille työpajoja. Työskentely perustuu vuoropuheluun ja luo suhteita. Osapuolina ovat lähde, sen eliöt sekä ihmiset, jotka haluavat kuunnella paikkaa ja altistua. Performanssit ovat osaltani opintomatkoja, joiden kautta tutustun erilaisiin lähdekulttuureihin niihin kytkeytyvien yhteisöjen kautta. Tilaisuuden rakentuvat veden maun varassa, jonka annetaan ohjata lähteen tulevaisuutta koskevaa päätöksentekoa. Maku on vahvan omakohtainen mutta vaikutealtis tuntemus. Sen välittäminen edellyttää avointa sanallistamista ja kuulostelua. Maistamisen ympärille organisoituminen on herkkä prosessi, joka synnyttää luottamusta toisiin ja omiin aisteihin. Tällaisessa tilassa tehdyillä kannanotoilla on mielestäni väkevämpi vaikutus kuin perinteisellä asiantuntijatyöllä. Väkevät keinot ovat välttämättömiä sopeutuaksemme ympäristön muutokseen.

Matkustan ympäri Suomea liftaamalla. Liftaus on päästövapaa ja sosiaalisesti opettavainen tapa tutustua uusiin ympäristöihin. Lähestyn yhteisöjä, jotka toimivat aktiivisesti lähiluonnon kanssa ja joiden toimintaan vesistöt kytkeytyvät. Etsin kumppaneita järjestöjen kuten partiotoiminnan sekä metsästysseurojen kautta. Tätä ennen olen saavuttanut etäisiä lähteitä maastokarttojen avulla ja luonut onnistuneita paikallisyhteyksiä, soittamalla esimerkiksi lähialueiden huoltoasemille ja utelemalla. Tämän työn puitteissa toimin kullakin lähdealueella kahden viikon ajan tutustuen alueen asukkaisiin. Paikallistoiminta voi myös kytkeytyä kulttuuritapahtumiin sekä kunnallisten toimijoiden ohjelmiin. Olen aikaisemmissa projekteissa tukeutunut esimerkiksi Maaseudun sivistysliiton verkostoihin. Tutustuttuani yhteisöihin käyn heidän kanssaan lähderetkelle.

Esitän kunkin lähdevierailun alussa performanssin, joka pohtii veden geologista kiertoa. Paljastan sen kautta kaiken mitä tiedän aiheesta. Aikaisemmissa esityksissä olen laulanut yleisölle ja tanssinut kumisaappaissa esittäen sateen kulkua maaperässä. Esityksen draaman kaari on kömpelö. Performanssitaiteelle ominainen kotikutoisuus synnyttää tilapäisiä tasa-arvoisia tiloja, jossa jaettavat kertomukset näyttäytyvät kaikki yhtä päteviltä tiedon lähteiltä. Tämän jälkeen harjoittelemme veden maistamista ja keskustelemme lähteisiin liittyvistä kokemuksista. Sillä yleisö tuntee paikat ennalta, työskentely on pohjustettua ja etenemme sutjakasti käsittelemään mikä lähde oikeastaan on ja miten meidän kannattaa olla siihen suhteessa.

Tallennan osallistujien puheenvuoroja sekä tuntemuksia ja kokoan kustakin esityksestä asiapitoisen raportin. Raportit valmistellaan samaan tapaan kuin yhdistysten keskustelupöytäkirjat, joiden laatimisessa olen järjestösihteerinä hyvin harjaantunut. Tarkistutan asiakirjat osallistujilla ja pyydän niihin palautetta. Tarkistuskierros lisää asiakirjan vaikuttavuutta ja mahdollistaa lähteen ympärille järjestäytymisen. Järjestäytymisen myötä voimme ohjata esimerkiksi kunnostustoimenpiteitä ja pyrkimyksiä tehdä paikkaa saavutettavaksi eri käyttäjille. Toisaalta asiakirjat voivat tukea aikeita kätkeä lähde ulkopuolisilta ja jättää paikka rauhaan. Vesivarat ovat korostuneen eripuran ja huolen aiheena. Esimerkiksi kunnalliset toimijat kartoittavat lähteitä huoltovarmuuden näkökulmasta, mutta monet kontaktoimani paikallisaktiivit pyrkivät pitämään lähteensä salassa estääkseen niiden kuormittavaa käyttöä. Kummatkin osapuolet pyrkivät suojeluun, mikä paljastaa kiinnostavan jännitteen: Toiset suojelevat luontoa sitä kätkemällä, toiset tekemällä tutuksi. Onko kätkemällä suojeltua luontoa piilossa enemmänkin ja pitääkö tunnistamisen aina johtaa haltuunottoon? Pitääkö luonnon kuulua kaikille?

Kokoan pöytäkirjojen pohjalta laajemmalle yleisölle suunnatun taiteilijakirjan. Kirjaan sisältyy tarinoita, haastatteluita sekä veden maun ja paikkojen kuvauksia. Teoksessa on esseeosuuksia, jotka kuvaavat tuntemuksia, joita vieraiden vesien juomien teettää. Kirja toimii oppaana lähteiden tunnistamiseen ja maistamiseen. Maistamisen taito, näppituntuma ja oma harkinta edustavat osaamista, joita muuttuvassa maailmassa kannattaa kehittää. Aikaisempien esitysten avaamien keskustelujen myötä olen oppinut kuinka viileitä lähteitä voidaan käyttää marjojen säilytykseen, sekä minkälaisia oireita poikkeavilla mineraalipitoisuuksilla varustettu juoma tuottaa. Olen myös havainnut tuulahduksia rituaalikäytöstä ja haluan saada selville minkälaisia hengellisiä suhteita ihmisillä on vesiin. Kerään tarinoita ja tulkitsen esityksiin osallistuneiden yleisöjen reaktioita sekä sanoittamattomia tuntemuksia. En paljasta lähteiden salaisuuksia. Kirjoitustyyli hakee muotoa kauhu- ja mysteeriromaaneista. Vaikuttaa siltä, että lähteet herättävät ihmisissä syvällistä pelkoa ja vaarallisia tuntemuksia. Maan kupeen nauttiminen on kuumottavaa, sillä sen laatuun vaikuttavat kaikki maalliset toimet. Oikein kanavoituna tämä voimakas tunne voi motivoida poliittiseen organisoitumiseen.

Julkaisu toteutetaan matalan kynnyksen mediatyön periaatteita noudattaen. Kirjoitan sen tekstit käsin, samoin kuin olen toteuttanut hevoskulttuuriin liittyviä tutkimuksellisia artikkeleita (liite). Kirja on kuvitettu piirroksin ja tulostettavissa mustavalkoisena kotiprintterillä kuten zine-julkaisut. Olen tehnyt zine-julkaisuja koko urani ajan ja organisoinut pienjulkaisu toimituskuntia osana nykytaiteen opetustyötä eri yliopistoissa. Myös performanssitaiteilija Tea Andreoletin kanssa tehty yhteistyö (esitellään alla) on kiteytetty pienkustannemuotoon. Kuvasimme Tean kanssa Tasting is the process of comparing two or more ingredients to each other (2021) teoksen, joka opastaa kuinka rakennuksia voi juoda ja julkaisimme sen saatteena A5-kokoisen Tasting Book maistamis- ja reseptioppaan.

Työskentelyn poliittinen motiivi ja taustat

Toimintani kehittää ekososialistisia tai oikeammin hydrokommunistisia verkostoja. Esitykset kokoavat yhteen vesistä kiinnostuneita ja vahvistavat heidän kykyään työskennellä yhdessä vihreän syndikalismin hengessä. Aistien ja paikallistuntemuksen varassa jäsentyvä poliittinen toiminta vastustaa hallinnollisia ja tiedollisia hierarkioita. Työ ei kuitenkaan haasta asiantuntijoita vaan kutsuu liittolaisia. Lähteet kutsuvat, jopa velvoittavat niiden käyttäjiä, ja haluan tunnustella toimijuuksia, joita ne ehdottavat. Olen avannut yhteydenpidon Uudenmaan ELY-keskuksen Helmi-elinympäristöohjelmaan liittyvien tutkijoiden ja virkamiesten kanssa. Helmen ohjelmassa on pienvesiin liittyvä painotus ja olen kontaktoinut luonnonsuojelun asiantuntijoita, joiden kanssa syvennän yhteistyötä apurahakaudella. Olen oppinut, miten esimerkiksi Helsingin kaupunki on järjestänyt asukkaille pienvesitapaamisia ja purokävelyitä. Haasteena on ollut, että retket kuormittavat herkkiä ympäristöjä, joihin ne kohdentuvat.

Toivon oppivani asiantuntijoilta lähteiden kunnostamisesta ja tämänhetkisistä käytännöistä pohja- ja pintavesien kanssa toimimiseen. Tämä sisältö uudistaa jo käyttämääni esityksen käsikirjoitusta ja virittää osaamistani. Vastalahjaksi kehitän Helmen asiantuntijoille menetelmiä, jolla voi edistää luontosuhteita ilman että kohteissa vieraillaan. Kokemukseni mukaan oikein esiteltynä kraanavesi mahdollistaa rikkaan luontokokemuksen. Teos koettelee asiantuntija vetoisen luonnonsuojelutyön ja edustamani ihanteellisia luonnon kuvauksia kritisoivan taiteellisen toiminnan rajoja. Lähteillä järjestämäni esitykset toimivat opintokerhoina, jossa kohtaavat vesistöjen suojelutyötä ohjaavat viralliset, taiteelliset ja paikallisten käytännöt.

Taiteellista työskentelyäni on pian kahdenkymmen vuoden ajan läpäissyt itsessään ongelmallinen antroposeenin käsite, joka arvioi ihmisen ympäristövaikutusta geologisen ajan mittakaavassa. Käsitettä hyödynnetään kriittisenä työkaluna, jolla puretaan ideologioita, jotka tähtäävät ihmisen tarpeiden tyydyttämiseen muun elollisen kustannuksella. Se kuvaa lajimme kaikkivoipaisena ja esittää nykyihmisen toiminnan koskevan koko elonkehää. Antroposeenin näkökulmasta ihmiskunnan luontosuhde on katkonainen ja alistava, mikä ei kuitenkaan vastaa metsissä liikkuvien tai niistä riippuvaisten yhteisöjen tuntemuksia. Mikäli ihminen vaikuttaa kaikkeen, voidaan päättelyä seuraten havaita että muovipullosta juova on aidon luontokokemuksen äärellä. Tämä on herkullinen kehä. Taiteellisena haasteenani on nautiskella luonnon saavuttamisen vaikeudesta.

Tavoitteeni on, että esityksiin osallistuvat yhteisöt muodostuvat huokoiseksi organisaatioksi, jolla on jaetun kokemuksen, pöytäkirjojen ja mahdollisten yhteisten päätösten kautta omaa ympäristöään koskevaa toimintavaltaa. Pyrkimykseni on vahvistaa yhteisöjen valmiuksia organisoitua lähteen asettamien ehdotusten mukaisesti. Näkökulma on lennokas, mutta olen jo pitkällä sen kehittämisessä. Valmistelen parhaillaan 24. syyskuuta esitystä Degermosantien asukkaille Sipoonkorpeen, Helsingin viimeisen luonnonlähteen kupeeseen, jossa testaan tässä esittämiäni menettelyitä. Tätä hakemusta koskevasta prosessissa syntyvää taiteilijakirjaa painetaan satakunta kappaletta ja se postitetaan toimintaan osallistuneille. Näin työhön osallistuneet hyötyvät toistensa tietämyksestä.

Työni lähteiden parissa sai alkunsa 2018 kutsusta osallistua Alkovi gallerian johtamaan In Various Stages of Ruins aloitteeseen. Toiminta tarkasteli miten kansallisia arvoja määrittävä tieto muodostuu ja kuinka sitä välitetään. Vierailimme ohjelman puitteissa Venäjällä, missä jännitteet virallisen ja paikallisen tiedon sekä raunioiden välillä ovat akuutteja. Teimme retkiä Venäjän Karjalaan, missä haimme kyläläisten avustuksella luonnonlähteitä Куркиеки ja Йо́ханнес / Советский ympäristöistä. Valmistelin tältä pohjalta esityksiä Agency of Singular Investigations – ASI space, Fabrikaan (Moskova) sekä Zarya taidetilaan (Vladivostok). Esitykset pohtivat ja testasivat, miten luonnonlähteiden vedet vaikuttavat käsitykseen paikasta. Kysyin esityksillä, kuinka paljon paikallisen lähteen vettä on juotava ollakseen paikallinen.

Venäjän matkat toteutuivat samaan aikaan Performing the Fringe -projektin kanssa. Itämeren alueelta koottu taiteilijaryhmä tutustui parin vuoden ajan Tukholman, Porin ja Vilnan lähiöihin pitkien kävelyiden ja paikallisten asiantuntijoiden puheenvuorojen kautta. Tukholmassa vastaanottavana organisaationa toimi Konsthall C, jossa järjestettyyn näyttelyyn liittyen suunnittelin esityksen lähistöllä asuvalle perheelle. Koska en löytynyt luonnonlähdettä, valmistin perheelle kivennäisvettä heidän kotitalonsa rakenteissa käytetyistä kivistä. He joivat taloaan naureskellen. Korona-pandemian teettämät sulut käynnistyivät samana viikonloppuna. Tämä sai minut kohdentamaan työskentelyni pienille ja paikallisille yleisöille. Tukholman esitys toteutui perheen olohuoneessa juuri ennen lasten nukkumaanmenoa.

Osallistuin seuraavana syksynä New Performance Turku -festivaaliin järjestäen polkupyörävaelluksen syrjäiselle luonnon lähteelle Kukonmäellä. Tanssin samoin sävelin Kiasman Esitys:NYT -tapahtumassa, tarjoillen yleisölle vettä Kurängen lähteestä ja valmistaen kivennäisvettä Finlandia-talon marmoreista. Vesiteema jatkui Porin taidemuseossa, jossa toteutuneen näyttelyn yhteyteen teimme Jesse Sipolan kanssa julkisen taideteoksen p3rm46r4ff171 (2021). Tutustuin työskentely lomassa performanssitaiteilija Tea Andreolettiin, joka on tehnyt lähdevesiin liittyvää taidetta ja kouluttautunut vedenmaistajaksi. Valmistelimme Tean kanssa esityksen 2020 Anti -festivaalille Kuopioon. Valmistelun yhteydessä saimme selville, että miltei kaikki kaupungin lähteet oli tuhottu päättäjien hygienisenä varotoimenpiteenä.

Short in English: I’m working to scale a performance I’m preparing for the Nomad House program into a three year project titled: “National Forest Spring Affair”. I propose eight or more workshops (bundled with lecture performances), which I’ll organize at different natural springs around Finland. I’ll reach remote sites by hitchhiking, which I casually frame as a practical solution (an innovation even) to logistical sustainability concerns in arts (both ecological and social aspects of it, as during the 2014 Trans-Horse riding excursion, we learned that infra is barely material and solely dependent on social networks and kindness). The audiences I’m looking to reach consist of members from local associations who are involved in forestry, such as hunting associations and scout clubs. There is buzz around springs due to national security of supply concerns.

The work is grounded on community organization and I frame the project as a hydrocommunist initiative (I don’t know what it is yet, but imagine it will be great). My idea is that the taste of spring water will enable the group to formulate opinions and dreams of nature. Each spring informs different political action and desire. I’ll document the discussions and collect water stories, anecdotes – Honestly pretty much everything people experience and know about the sites. The documents will be written in “minutes of the debate” -form which I’m skilled in formulating through my involvement in political associations. To establish the document’s validity, it will be checked by the participants, which makes them suited as a foundation for future planning, statements and negotiations.

Later on I’ll write a horror-story book which is based on the documents. The book aims to motivate furter tasting experiments and give hints on how to discover, claim or hide natural water resources. It will be a low key zine written by hand, which people can print at home. It will not reveal the secrets of the springs – It’s not a map but a tool for discovering local area resources. The initiative is founded on ecosocialist thought and my idea is to organize participants into a national network (in the spirit of green syndicalism), which can collectively work for springs (or work to keep them secret).

The artwork explores contradictions between nature protection (best represented by ELY, the Centre for Economic Development, Transport and the Environment) and artistic initiatives which aim to dislodge established, often idealized notions of nature. This part of the project is informed by Enis Yucekoralp’s take on the sublime and a recent publication regarding the Gothic Anthropocene. The work builds on my involvement in Land and Environmental Art Conservation and pedagogic ambitions in advocating horse intellect in urban planning.

Posted on

Mitä jää käteen kun saa aivan liikaa ja vielä enemmän? – Ural Industrial Biennial 2019

Teksti julkaistu alunperin Mustekala verkkolehdessä ja sen toimitti Jaakko Uoti.

Tämä on raportti viidettä kertaa Jekaterinburgin teollisuus- ja kaivoskaupungissa järjestetystä Ural Industrial Biennialista. Visiittini toteutui osana Helsinginkadun Alkovi-gallerian taiteellista tutkimusprojektia nimeltä ”In Various Stages of Ruins”. Tutkimuksen kattoteema on taiteellisen työskentelyn ja ajattelun suhde muuhun kulttuuriseen tiedontuotantoon. Miina Hujala ja Arttu Merimaa ovat järjestäneet Venäjään liittyvää ohjelmaa ja taiteilijavetoisia tutkimusmatkoja useamman vuoden ajan. Toimintaa on sisältynyt muun muassa taidenäyttelyitä Viipurin kirjastossa ja venäläistaiteilijoiden vierailuja Alkovi-galleriassa. Tapahtumat on toteutettu osana HIAPin suomalais-venäläiseen yhteistyöhön ja vaihtoon keskittyvää Connecting Points -ohjelmaa. Biennaalivisiitti oli etappi matkalla Helsingistä Vladivostokiin ja takaisin. Syysmatkalle osallistuivat myös Iona Roisin, Elina Vainio, Hanna-Kaisa Vainio sekä Katja Kalinainen. Ryhmä järjesti tapahtumia Vladivostokin Zarya nykytaidekeskuksessa sekä Moskovassa Agency of Singular Investigations (ASI) -ryhmän galleriassa.

Biennaalin tämän vuoden teema on ”kuolemattomuus” eli venäjäksi бессмерти. Lennokas otsikko on johtoryhmän sekä johtaja Alisa Prudnikovan asettama. Päänäyttelyiden kuraattoriksi kutsutun New Yorkissa toimivan Xiaoyu Wengin haasteeksi oli jäänyt koota otsikon rajaamana johdonmukainen näyttely sekä ohjelmakokonaisuus. Päätapahtumien rinnalla on järjestetty roppakaupalla tilaisuuksia ja rinnakkaisnäyttelyitä joilla kullakin omia vastuutahoja. Katalogi nimeää reilusti yli 70 osallistuvaa taiteilijaa ja ainakin 12 kuraattoria. Päänäyttelypaikkana toimii Uralin optiikka- ja mekaniikkatehdas (UOMZ) joka on ollut tyhjillään remontin johdosta. Toinen keskeinen paikka on 1845 rakennettu Colosseum-elokuvateatteri (ensimmäinen näytös 1896) jossa järjestettiin valtaosa keskustelutilaisuuksista. Loput tapahtumat on ripoteltu ympäri kaupunkia. Perille pääsee junalla noin 40 tuntia Helsingistä itään. Syksyinen miljoonakaupunki tuntui bysantilaistyyliseltä Taka-Töölöltä, johon on sekoitettu Konalaa ja ripaus Manhattania. Biennaalin puitteissa järjestettiin myös vierailuja lähialueen tuotantolaitoksiin, kuten maailman suurimpaan asbestikaivokseen, joista lisää myöhemmin.

Pääkuraattori Wengin katalogiteksti alleviivaa, ettei biennaalin tavoite ole esittää taidetta tai taiteilijoita kuolemattomina, vaan rikastuttaa käsitystä siitä mitä pidetään elävänä ja kuinka kuolema rajataan. Kritiikin kohteena on ensisijaisesti globaalin länsimaalaisuuden ehdoilla määritelty tekninen kehitys, joka niputtaa kaiken kohtaamansa osaksi yhtenäistä kehitysoptimistista narratiivia. Kehityksen huipennuksena esitetään usein harmonisesti koneeseen tai konemaiseen luontoon yhdistyvä ihminen. Kritiikin kärkenä toimii filosofi Yuk Huin työ joka edistää ”teknodiversiteettiä” sekä monenkirjavaa ”kosmoteknistä” ajattelua. Hui näkee esimerkiksi kybergenetiikan valistuksen filosofian jatkeena ja penää sen vaihtoehdoksi kiinalaiselle filosofialle ominaisia malleja, jotka eivät erottele luontoa ja ihmistä tai mytologiaa ja tiedettä vastakkaisiin kategorioihin. Biennaalin tavoitteeksi oli tätä kautta asetettu ”kuolemattomuuden voittaminen”. Filosofi myös vieraili puhujana.

Tekstien virittämä pohtivainen tunnelma oli altis appropriaatiolle, mikä tuntui vahvasti avajaisseminaarissa. Paneelin osallistunut valtio-omisteisen Rostec-yrityksen edustaja latasi vakavalla naamalla kuolemattomuuden olevan sangen yksinkertainen juttu: Rostec on nimittäin yrityksenä ikuinen ja kuolematon. Panelistina toiminut genetiikantutkija Svetlana Borinskaya antoi tähän sutjakan vastineen kuvaillen, että hänelle ainoa syy unelmoida ikuisesta elämästä olisi säilyttää suhde rakkaisiin sukulaisiin.

Taiteilija-, teos- ja tapahtumamäärän maksimoiminen on biennaalien tyyppivirhe. Jekaterinburgin kontekstissa pyrkimys kaikenkattavuuteen voidaan kuitenkin tulkita vilpittömänä yrityksenä tehdä nykytaide sekä sen ehdottama kriittinen ajattelu saavutettavaksi. Venäläiset taideyleisöt ovat monikulttuurisia ja vieraina on paljon kaupunkia ympäröivien tuotantolaitosten väkeä. Nykytaide voi haastaa normeja ja biennaalin tueksi rakennettu pedagoginen ohjelma on kattavaa. Tarjolla on lukupiirejä, nuorisotyötä, scifi-kirjoitustyöpajoja ja viikoittaisia perhekierroksia. Näiden lisäksi biennaalin tukena työskentelee joukko nuoria taiteista ja kulttuurista kiinnostuneita ”mediaattoreita”.

Mediaattorin hoteissa

Biennaalimediaattorien paikat ovat kilpailtuja, sillä työn kautta voi saada jalansijan luovan kulttuurin parissa. Heitä on työllistynyt Moskovaan ja tullaan näkemään töissä piakkoin avautuvassa V-A-C-säätiön uudessa taidetilassa. Biennaalin tehtäviin kouluttautuminen alkaa viisi kuukautta ennen avajaisia. Mediaattorit toimivat näyttelyihin osallistuvien taiteilijoiden tukena, vetävät yleisökierroksia ja ohjaavat sidosryhmille työpajoja. Tänä vuonna he järjestivät myös taidekursseja naistenvankilassa. Kuuden session aikana tutustuttiin Eva Hessen sekä Tracey Eminin taiteeseen ja tehtiin kollaaseja. Eräällä kertaa keskusteltiin Marina Abramovićista ja tehtiin performanssiharjoitteita.

Osallistuin päänäyttelyn mediaattorikierrokseen heti avajaisten jälkeen. Tapasin Denniksen, parikymppisen arkkitehtiopiskelijan, jolla oli ystävällinen hymy. Olin puoli tuntia myöhässä, mutta Dennis oli innoissaan sillä olin ainoa osallistuja englanninkielisellä kierroksella. Kavutessamme tehtaan ylimpään kerrokseen, Dennis painotti ettei ollut opas vaikka tiesi teoksista paljon. Hän kertoi, että esillä on erittäin paljon teoksia mistä seuraten risteäviä tarinoita ja ideoita löytyisi loputtomasti. Hän ehdotti, että kävisimme ensin läpi teoksia jotka kuraattori oli esitellyt teeman kannalta keskeisiksi ja tämän jälkeen tutustuisimme muutamiin hänen omiin lempiteoksiinsa. Dennis myös lupasi odottaa lähistöllä mikäli haluaisin välillä jäädä katselemaan inspiroivia juttuja omineni. Mediaattorit olivat seuranneet kaikkia näyttelyiden ripustustuksen vaiheita ja tunsivat kuraattorien sekä taiteilijoiden ajatuksia perinpohjaisesti.

Seisahdimme näyttelyn sokkeloisessa aulassa katsoen Diana Fonseca Quiñonesin teosta Los Amantes (2007) eli rakastavaiset. Videolla näkyy kuinka kaksi tulitikkua roihahtaa ja käpristyy toisiinsa. Dennis esitteli teoksen kuvauksena rakkauden palosta mutta muistutti että kiinalaisessa luennassa tuli esitettään tontunkaltaisena jumaluutena joka asuu talon uunissa. ”Länsimaisissa mytologioissa tuli liittyy Prometeukseen ja palavaan tiedonjanoon, mikä on johtanut atomin halkaisemiseen”, Dennis jatkoi esitellen Bruce Connerin Crossroads (1976) -videon. Pätkä esittää ydinkokeita tyylitellysti.

Jatkoimme kierrosta viivähtäen Diana Thaterin installaatiolla Untitled / Butterfly Videowall #2 (2008). Lattialle asetetut näytöt esittivät väriseviä perhosia. Hyönteisten tuntua vahvistettiin siipien värejä toistavilla loisteputkilampuilla. Seisoimme tovin hiljaa, jonka jälkeen Dennis avasi: ”Eero, saanko kysyä.. Mitä sinä olet mieltä perhosista?”. Hätkähdin ja änkytin, ettei kukaan ole koskaan kysynyt minulta moista. Pohdin ääneen, että niistä tulee mieleen keräily ja että ne ovat herkkiä. Dennis kiitteli yritystäni ja selvensi että videolla näkyvän perhosen kuuluvan lajiin joka säätelee omaa populaatiotaan. Seurasimme tapahtumaa, jossa yksilöt olivat päättäneet tuhoutua lajin säilymiseksi.

Dennis testasi tilannetta. Hän kysyi hienovaraisesti, tiesinkö kolonialismin olevan edelleen ajankohtainen aihe ja vaikuttava poliittinen olosuhde. Kun nyökkäilin tämä paljasti olevansa kiinnostunein näyttelyyn kuuluvista eri tavoin kolonialistisia prosesseja ja perintöjä pohtivista töistä. Siirryimme oitis katsomaan Bo Wangin ja Pan Lun yhteisteosta Misma, Plants, Export Paintings (2017). Kaksikanavainen videoinstallaatio kertoo Hongkongin kehityksestä ja suhteesta brittiläiseen imperiumiin. Teos käsitteli aihetta keskittymällä Eurooppaan tuotuihin kasveihin ja kaupungin satamassa työskenteleviin taiteilijoihin, joiden tehtävänä oli botaniikkaa esittelevien opusten kuvittaminen. Ele politisoi tutut huonekasvit esittäen ne maailmanvalloituksen palkintopokaaleina. Kerronta kävi läpi kaupungin kehitystä. Eurooppalaiset eliitit asuttivat ympäröivät kukkuloiden viileät laet, kauppiaat ja palvelut keskittyivät näiden alle ja laakson kuuma pätsi jäi kiinalaisille sekä likaiselle teollisuudelle. Keskustelussa Dennisin kanssa painottui, että asumisjärjestely kuvasivat ryhmien valtasuhteita.

”Eero, saanko sanoa.. Minun mielestäni kun yhteiskunta rakennetaan ennalta päätetyn mallin mukaisesti, tuloksena voi hyvinkin olla väärä kuva.”

Kiertelimme näyttelyä viivähdellen. Reittimme huomioi James T. Hongin Three Arguments about the Opium War (2015) -videon, joka käsittelee Britannian ja Ranskan sotajoukkojen 1800-luvun puolessavälissä käynnistämiä sortotoimia Kiinassa. Tapahtumat esitettiin maanosan teollistumisen alkulaukauksena, joka näyttelyn katalogiin viitaten asetti kehityksen mittareiksi globaalin lännen määrittämät normit. Tämän jälkeen Dennis esitteli Chia-Wei Hsun teoksen Spirit-writing (2016). Video on taltiointi Marshal Tie Jia -nimisen, Kiinassa syntyneen jumaluuden konsultointitapahtumasta. Tapa oli tuhoutunut kulttuurivallankumouksen takia, mutta elää edelleen Taiwanissa. Jumaluus toimii puisessa kantotuolissa jota kantaa neljä henkiopasta. Laatikko keikkuu ja lyö rytmejä josta oppaat voivat lukea vastauksia jumaluudelle esitettyihin kysymyksiin. Tässä tapauksessa jumaluus vastasi taiteilijan uteluihin siitä miten tämä suhtautuu hänestä tehtävään taideteokseen. Juttelimme teoksista pohtien, että ehkä kuraattorin on helpompi puhua Britannian ja läntisemmän Euroopan tuhoisasta vaikutuksesta Kiinaan kuin Venäjän valtion nykyisestä suhteesta maan alkuperäiskansoihin tai Krimin niemen miehitykseen. Minkäänlaista varmuutta siihen, että teokset kohdistuivat Venäjän politiikkaan ei näyttelyn teksteistä voi osoittaa.

Venäjän poliittinen tilanne ja historia houkuttelivat harjoittamaan kaksoisluentaa. Avajaisten yhteydessä järjestettiin tilaisuus, jossa kuraattori Weng ja Guggenheimin konservaattori Lena (Carol) Stringaryn keskustelivat “symbolisesta kuolemattomuudesta” sekä nykytaiteen konservoinnista. Konservaattori esitteli Eva Hessen Expanded Expansion (1969) teoksen elinkaarta. Hän kuvaili kuinka sen lateksinen pinta on vuosien saatossa hissukseen rapistunut ja muistuttaa hajotessaan ihmisen nahkaa. Tuntui ilmeiseltä että lausunto alleviivasi vastavuoroisesti kuinka balsamoitu ihmisen nahka alkaa hissukseen muistuttaa rapistuvaa lateksia. Omiin tulkintoihin oli kuitenkin vaikea luottaa, sillä taidetta oli liikaa ja näyttelyitä ympäröi jatkuva hässäkkä. Dennis valitteli kierroksen aikana toistuvasti puutteellisesti esille asetettuja, rikkonaisia ja täysin puuttuvia teoksia. Hän esitteli Instagram-tarpeita palvelevan peilisalin ”kuraattori-interventiona”, mutta paljasti että paikalla kuuluisi olla teos jota ei syystä tai toisesta saatu paikalle: ”Luulisin että meiltä loppui rahat”, hän tokaisi.

Kun kysyin, miten näyttelyn taiteilijat olivat valikoituneet Dennis arveli, että valtaosa heistä oli kuraattorin ystäviä ja kuvaili miten hienoa oli ollut nähdä eri puolilta maailmaa saapuneiden kaverusten hääräävän ripustuksen parissa. Näyttelyn ilmapiiri kannusti vapaaseen ajatteluun ja yleisö osallistui teoksiin lystikkäästi. Huomasin pienen porukan kertyneen Charlotte Posenensken Vierkantrohre Series DW (1967-) -teoksen ympärille. Pahvista valmistettu veistos muistuttaa ilmanvaihtohormistoa ja se voidaan rakentaa aina uudestaan edesmenneen taiteilijan ohjeita seuraten. Lähestyessäni hormin suulla ilakoivaa porukaa alkoi putken sisältä lennellä Felix Gonzalez-Torresin Untitled / Revenge (1991) -teokseen kuuluvia karkkeja. Näytöksen perään putken sisältä kurkisti hilpeä näyttelyvieras. Kaverukset kuvasivat tilanteesta estottomia selfieitä.

Noin puolet näyttelyn taiteilijoista olivat venäläisiä mutta näiden teokset jäivät vähemmälle huomiolle. Mielenkiintoisista taiteilijoista mainittakoon Evgeny Antufievin sekä Lyubov Naloginan, joiden nykykansan-nykytaiteelliset mosaiikkityöt peilasivat näyttelyä ympäröivää teollisuutta niissä käytettyjen kivilajien kautta. Kaupungille levittäytyviin näyttelyihin kuului Yeltsin-keskuksessa järjestetty AES+F-ryhmän Allegoria Sacra. Ryhmän jättikokoiset valokuvat olivat kuitenkin kaikki saman teoksen variaatioita ja kalpenivat samassa galleriassa esitetyn marikansan kuolemasuhdetta pohtivan etnografisen näyttelyn rinnalla. Ural Mari. No Death pohjautui kolmivuotiseen kansanperinnekartoitukseen, jonka dokumentaristinen valokuvakeskus (PHOTODOC) oli järjestänyt. Valokuvaajien lisäksi työhön osallistui antropologi Natalia Konradova.

Vierailu Asbestissa

Päänäyttelyn alemmassa kerroksessa oli esillä tutkimuksellisia teoksia, jotka olivat syntyneet biennaaliin liittyvän residenssiohjelman puitteissa. Residenssi tarjoaa taiteilijoille mahdollisuuden tutustua kaupunkia ympäröiviin tuotantolaitoksiin. Katalogi nimeää kymmenen osallistujaa eri puolilta Venäjää ja Eurooppaa. Osa teoksista kuitenkin puuttui ja Dennis paljasti että esillä oli myös keskeneräisiä töitä. Pyrkimys kytkeä biennaali sitä kehystävään likaiseen teollisuuteen on erinomainen, sillä se mahdollistaa taideteoksien ajamien arvojen peilaamisen niiden esillepanon ja esitystekniikat mahdollistavaan talouteen. Lontoossa asuvan Hannah Perryn teos Study in Masculinity (2019) kommentoi ilmapiiriä osuvasti. Videoteos kuvaa valimon tuotantovaiheita ja katukaivonkansien taontaa. Ilmeettömiä koneita siirtelemässä mielettömiä taakkoja. Koneiden työtä sävytettiin välähdyksiltä miesten voimannosto- ja painiharjoituksista. Teos hahmotteli prosessia, jossa teollisesti kehittyvä yhteiskunta syrjäyttää keholliseen suorituskykyyn ja työkykyisyyteen liittyviä vartaloihanteita. Tämä kriisi vaikuttaa akuutilta miesten kehoissa.

Biennaaliin ohjelmaan kuuluu vierailuja samoissa laitoksissa joissa taiteilijat olivat toimineet. Edellisiä vuosina vierailuiden yhteydessä on esitetty residenssiaikana syntyneitä teoksia, mutta näin ei tänä vuonna tiettävästi ollut. Eräänä retkikohteena oli kaivosta reunustava Asbestin kaupunki. Retken ohjelmaa ei esitelty oppaissa. Kyytiin ilmoittautuneet temmattiin matkaan nykytaiteen keskus NCCA:n kulmalta, josta meidät ajettiin parin tunnin päähän keskustasta. Perillä tutustuimme geologiseen museoon, joka esitteli asbestin sen kaikissa kuviteltavissa jalostemuodoissa. Opas kävi läpi kaivoksen historiaa ja kertasi sen valtaisat kivimalmin tuotantomäärät. Hän liikkui asbestiesittelyvitriinien lomassa sulavasti. Minusta tuntui kuumottavalta seistä myrkkyjen ympäröimänä, kasvotusten kauniinväristen näytteiden kanssa. Ryhdyin hengittämään nenän kautta.

Palatessamme bussiin, matkan mediaattori tarjoili meille minigrip-pussilliset asbestia. Nyytit oli ajateltu lahjoiksi. Pyörittelin serpentiinikivikokkaretta ja -kuituja hämmentyneenä. Matka jatkui suorinta tietä avolouhokseen pohjalle. Esittelyä johdettiin miehekkäästi ja yskäkohtaukset peiteltiin. Perillä montussa meille suotiin täysi vapaus peuhata poistoon määrättyjen kerrostalon kokoisten kaivoslaitteiden kanssa. Pöly tarttui kaikkialle. Osa matkalaisista riehaantui poseeraamaan kaivinkoneiden kauhoissa ja toiset kipusivat mutkitta kaivoslaitteiden päälle kauhistelemaan maisemaa. Tämän perään meidät kuljetettiin valtaisaan asbestinjalostuslaitokseen. Tehtaan tuhannet kiviaineenerottelukoneet oli suunniteltu täryttämään asbesti irti kivimurskasta. Leijuvaa asbestia kerättiin täryttimien yllä retkottavilla imureilla. Koko laitos oli sankan pölyn ja kuidun vuoraama. Esittelijä ei vaivautunut pitämään suojaimia, asbestipöly on niin hienoa ettei harso edes auttaisi, ja kertoi toiminnasta tyynesti. Kulkuamme vartioivat työntekijät seisoivat ovien pieluksilla kuin suolapatsaat.

Me, ryhmän ulkomaalaiset jäsenet, olimme kankeina kauhusta. Asbestin terveysvaarat ovat kehollistettua tietoa ja porukan hengitys salpaantui jo museossa. Ainetta oli kaikkialla ja sen välttely mahdotonta. Kaupungissa asuvilla ja tehtaissa työskentelevillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin luoda luonteensa, jotta kykenevät elämään heille osoitettujen työtehtävien kanssa. Biennaalin kontekstissa vieraiden muiluttaminen myrkylliseen tehdaskaupunkiin oli provosoiva ele ja muissa yhteyksissä kierros olisi ollut skandaali. Halutessaan asbestiretken voi lukea syvällisenä kritiikkinä globaalin lännen harjoittamia uusmaterialistisia ja uudempia toksisuuteen viittaavia taidepraktiikoita kohtaan. Visiitti muistutti että raskas teollisuus on nykytaiteen esitystekniikoiden ja talouden selkäranka.

Läntisemmän Euroopan taidetiloissa toteutuva uusmaterialismiin ja toksisuuteen viittaava työskentely on valikoivaa. Näytille asetetaan vain kaikkein puhtoisimpia jalosteita, myrkyttömämpiä yhdisteitä ja puhtoisista materiaaleista luotuja katastrofikuvaelmia. Globaalin lännen esityskäytännöt viittaavat toksisuuteen, mutta sen kehollistaminen on ulkoistettu ja väitän ettei kehollistamisen kautta synnyttämää tietoa oteta vastaan. Ennakkoluuloni asbestia kohtaan olivat niin jyrkät etten kyennyt kuulemaan kaupungin asukkaiden ja tehtaan työntekijöiden omaa esitystä heitä ympäröivästä todellisuudesta. Tämä on valitettavaa, sillä uskon että kaupungissa toimivat ovat kehittäneet varteenotettavia tapoja tulla toimeen syvän toksisuuden ja siihen liittyvän kalman kanssa. Uskon että meillä läntisemmässä Euroopassa on kiire sisäistää vastaavaa osaamista.

Retkeen osallistunut Ruotsin Moskovan suurlähetystön kulttuurikoordinaattori Stefan Ingvarsson muistutti englantia puhuville, että asbestin vieminen EU:n rajojen sisälle on rikos, ellei näytettä ole rekisteröity tutkimustarkoituksiin ja kaikki alueelta saapuneet jättivät pussit autoon. Utelin meitä saattaneelta mediaattorilta, minne ne päätyisivät. Tämä kertoi naureskellen antaneensa edelliseltä kierrokselta ylijääneet pussit lahjoiksi perheelleen ja myyvänsä tältä kierrokselta jäävät näytteet eteenpäin hyvällä hinnalla. Tätä ei ole syytä epäillä.

Keräännyimme kaivosvierailun päätteeksi etäiselle näköalapaikalle haukkaamaan happea. Näkymä yli 300 metriä syvään kaivokseen ja sen työntekijöihin tuntui yhtä etäiseltä kuin taannoisten siirtomaaherrojen näkymä Hongkongin laakson asukkaisiin. Paikallinen toimittaja kuvasi ryhmää ja poseerasimme kierrosoppaan valokuviin. ”Miten visiitti on muuttamut käsitystänne asbestin vaarallisuudesta?” minulta kysyttiin. ”Tehdaslaitoksenne on henkeäsalpaava” vastasin, johon kuvaaja hymyili näppärästi. ”Mutta pelkään edelleen asbestia. Opin että kaikkeen mikä tulee syvältä maan alta tulee suhtautua varovaisuudella”. Toimittaja puristi huulensa yhteen ja nyökkäsi kahdesti.

Teksti: Eero Yli-Vakkuri
Kuva geologisesta museosta: Elina Vainio
Kiitos ”In Various Stages of Ruins” -tutkimusryhmälle yhteisestä ajattelusta, tuesta ja matkasta.

Linkit
Ural Industrial Biennial 12.9-1.12.2019: https://fifth.uralbiennale.ru/en/
Tarjoilija, festivaalissani on liikaa teoksia (2019)

Kim Modig: https://www.teme.fi/fi/meteli/tarjoilija-festivaalissani-on-liikaa-teoksia/

Näyte videosta: Miasma, Plants, Export Paintings (2017) Bo Wang & Pan Lu: https://vimeo.com/253632992

Posted on

Puu kaatuu metsässä – Tunnelmia Kiilan äänipäiviltä Kemiönsaarelta

Teksti julkaistu alunperin Mustekala verkkolehdessä ja sen toimitti Jaakko Uoti.

Kiilan kylässä järjestettiin kesäkuun puolivälissä järjestyksessään kuudennet Kiilan äänipäivät. Tapahtuma toi totuttuun tapaan paikalle esiintyjiä eri puolilta maailmaa ja houkutteli paikallisen yleisön lisäksi vieraita ainakin Turusta, Helsingistä ja Tampereelta. Kiila sijaitsee Kemiönsaaren pohjoispäädyssä ja tapahtumissa kuultavat esitykset toteutuvat pitkälti luonnossa, paikallisen ravintolan Westersin puutarhassa, lähimetsissä sekä meren rannoilla. Ajatus järjestää äänitaidetapahtuma saaristossa on lähtöisin taiteilija Antti Tolvilta, joka vastaa järjestelyistä ja ohjelmiston luomisesta. Tukijoukkoihin kuuluu myös hänen kylässä asuva perheensä ja ajoittain esityksiä järjestetään myös heidän kotipihassaan. Kotitalo toimii äänipäivien ajan taiteilijamajoituksena sekä tapahtumatoimistona. Esitysten aikaan tiimissä työskentelee myös ääniteknikko. Tilaisuuksissa on yleensä ollut alle kymmenen esiintyjää, joista kaksi kolmasosaa Suomessa asuvia ja loput kauempaa. Poikkeuksena on vuosi 2017, jolloin esiintyjiä oli kaikkiaan 40. Pyöreä esiintyjämäärä selittyy Tolvin samanlukuisilla syntymäpäivillä.

Kun organisaatio on kevytrakenteinen, voi ohjelmiston rakentamisessa ottaa riskejä. Tolvin kokemuksena on ollut, että hyvät teokset ja kappaleet ovat usein hyvien tyyppien tekemiä. Tätä periaatetta noudattaen tapahtumaan on kutsuttu myös taiteilijoita, joita hän ei ole nähnyt esiintyvän. Osa teoksista valikoituu suositusten kautta ja esiintyjät myös tarjoavat teoksia suoraan Tolville, joka vastaanottaa ehdotuksia mielellään. Haasteena on kuitenkin pitää tapahtuma näppäränä ja kotoisana, jotta se ei aiheuta järjestäjälle tai esiintyjille liian suurta taakkaa. Kun esiintyjämäärät ovat pieniä voidaan jokaiselle teokselle varata tarpeeksi resursseja. Esiintyjät saapuvat usein saarelle kehittämään ja harjoittelemaan teoksia hieman ennen tapahtumaa. Suhde taiteilijoihin muodostuu intiimiksi ja monet viipyvät kylässä äänipäivien jälkeen, minkä ansiosta taiteilijat tutustuvat myös toisiinsa. Tähän mennessä riskinotot ovat kannattaneet ja kotoisat järjestelyt ovat luoneet mielekkäitä suhteita.

Viime vuoden tapahtumassa esiintynyt Yan Jun saapui paikalle Pekingistä ja vietti kylässä kohtalaisen tovin. Kiinan noise-kulttuurin pioneereihin kuuluva esiintyjä toi mukanaan ainoastaan yhden mikrofonin (jota ei lopulta käyttänyt esityksessään) ja kehitti teoksensa kokonaan vierailun mahdollistaman pienois-residenssin aikana. Esityksessään hän muun muassa seisoi sadettimen suihkun alla sadetakki päällä ohjaten pisaroiden tuottamaa ääntä muuttamalla käsiensä asentoa. Toiminta muutti sadettimen sekvensseriksi tai tutkaksi, jonka luomaa äänikuvaa yleisö seurasi. Vierailunsa päätteeksi taiteilija vietti pitkän päivän istumalla metsässä. Otteita eri vuosien tapahtumista löytyy äänipäivien verkkosivuilta. Viimeisimmistä vuosista löytyy videotallenteita, joilta voi tunnistaa tuttuja hahmoja ja saada yleisotteen tunnelmasta.

Tämän vuoden äänipäivät käynnistyivät Juha Valkeapään ja Juhani Liimataisen “Lintukonsertilla”. Kiertävää esitystä on toteutettu aikaisemmin Kontula Electronicissa, Mad Housen tupaantuliaisissa Helsingissä ja esitys jatkaa kesän mittaan kierrostaan eri puolilla Suomea. Esitys on aina hitusen erilainen. Kemiönsaarella Valkeapää aloitti imitoimalla lintujen ääntelyä ja kertoi väliin yksityiskohtia eläinten käytöksestä sekä kulttuurista. Liimatainen säesti puhetta erilaisilla visertävillä laitteilla. Ajoittain roolit vaihtuivat: Valkeapää lauloi ja Liimatainen kertoi muun muassa linnunlaulun roolista musiikin historiassa. Myös yleisö pääsi rääkkymään. Kuuntelijat asettautui esityksen ajaksi ympäri puutarhaa. Osa rötkötti kukkapenkkien matalissa varjoissa, samalla kun toiset olivat ryhmittäytyneet esiintyjien taakse nauttimaan eväitä. Paikalla oli myös paljon lapsia, jotka säntäilivät puiden katveessa.

Tämän jälkeen kuultiin Juho Laitisen valikoima Fluxus-liikkeeseen ja minimalismiin liittyviä klassikkoteoksia. Laitinen tutustutti yleisön tyyleihin esittämällä Luce Fierensin PostFluxGames sekä Peter Frankin Thank You Piece (1987) -teokset. Tämän jälkeen hän jatkoi soittaen sellolla Philip Glassin sävellyksen Two Pages (1968). Sello reagoi ympäristön kosteuteen ja tuuleen, mikä sävytti soitantaa. Kappaleen kuunteleminen puutarhassa tuntui poikkeavalta. Glassin ja tämän aikalaisten kuten Steve Reichin edustama minimalismi yhdistyy helposti urbaaniin maisemaan ja toistuviin kaupunkirakenteisiin, pilvenpiirtäjien jyrkkiin kulmiin ja kaupunkitilan syklisiin ääniin kuten metrojen vuoroväleihin. Puutarhassa kuultuna teos tuntui yllättäen alleviivaavan ympäröivän luonnon monimuotoisuutta. Täsmällisen sävelkulun välissä kuuluvat kahvikuppien kilahdukset ja lasten kiljahdukset tuntuivat elämänmakuisilta rikkaruohoilta, jotka työntyivät tiukan nuottirakenteen saumoista. Taiteilija kuvasi myöhemmässä haastattelussa teoksen soittamista sellolla likipitäen rituaaliseksi urakaksi. Jousisoittimella toteutettuna sävellyksestä paljastuu herkkyyttä, jota siihen ei tyypillisesti yhdistetä.

Laitinen päätti esityksenä otteisiin John Cagen teoksesta Song Books (1970). Valikoimaan kuului näkkileivän syömistä, karttojen esittelyä sekä “Nichi nichi kore kōnichi” -mantran hoentaa. Glassin edustaman minimalistisen ja Cagen ympäröivään elämään tarrautuvan ja häiriöt mukaanlukevan eli maksimaalisen ilmaisun rinnastaminen mahdollisti kahden hyvin erilaisen taideliikkeen vertaamisen. Poikkeavista käsitteellisistä lähtökohdistaan huolimatta sävellykset tuntuivat luovan ympärilleen vilpittömän uteliasta ja pohdiskelevaa tunnelmaa. Laitinen ei niinkään lähesty teoksia objekteina vaan osana prosessia, jonka avulla voi peilata todellisuutta. 60-70-lukujen taiteelliseen murroskauteen liittyvien teosten tuominen nykytaidetapahtumaan, kytki ohjelman muut teokset historialliseen jatkumoon. Tämä pöllytti uudemmista teoksista turhaa salaperäisyyttä ja lisäsi rentoutta teosten kohtaamisessa.

Laitisen jälkeen yleisö johdettiin kävelylle. Sekalainen porukka levittäytyi pitkäksi rihmaksi ja kulki verkkaisesti metsäpolkua pitkin. Äänipäiviin on usein kuulunut osuuksia, joissa yleisö ohjataan löysien aikataulujen puitteissa retkille, joiden päätteeksi taiteilijat vastaanottaneet heidät esityksillä. Vastaavia äänitaiteeseen ja kokeellisuutteen keskittyviä, matalan kynnyksen tapahtumia on sangen vähän eivätkä äänitaiteen yleisöt ole mittavia. Tästä seuraten paikalle kertyvä yleisö on asiantuntevaa ja aktiivista. Esiintymispaikkoja toisiinsa kytkevät kävelyretket tarjosivat erinomaiset puitteet teosten jälkipuinnille, kasettien vaihdolle ja keskustelulle.

Kävely päättyi kangasmaan laidalle sorateiden ja voimalinjojen risteykseen. Kun koko yleisö kerääntyi paikalle, porukka hiljeni, jolloin etäältä saattoi tunnistaa satunnaisia auton tööttäyksiä. Äänen suuntaa oli alkuun vaikea arvioida. Hitaasti saattoi huomata, että tööteissä oli erilaiset soinnit ja ne tuntuivat liikkuvan yleisön ympäri. Tilaisuus paljastui Tero Niskasen ja Tolvin yhteiseksi sävellystyöksi, jonka soittimena toimivat autot. Tööttien ääni alkoi pian voimistua ja risteykseen saapui eri suunnista neljä pikkuautoa. Autojen kuskeina oli joukko muusikkoja Marja Ahti, Tytti Arola, Hanna Klén sekä Lau Nau. He pitivät kuulosuojaimia ja istuivat koko esityksen ajan autoissa, mikä tuntui katkaisevan soittajien yhteyden ulkomaailmaan. Asettauduttuaan yleisön ympärille muusikot soitattivat autojen moottoreita, jonka jälkeen käyttivät autojen äänentoistoa tuottaakseen matalaa hengenvedoista muistuttavaa ääntää. Murisevat autot kävivät vuoropuhelua ja jossain vaiheessa ne availivat oviaan, jolloin niiden tuottamat äänet muuntuivat.

Tolvi kertoi myöhemmin, että esiintyjät oli valittu tarkkaan. Säveltäjien huomiona on ollut, että muusikoilla usein hyvä ote käyttää vieraita välineitä soittimina. Säveltäjille oli tullut yllätyksenä, miten paikallinen tapahtuma auton tööttäys on. Läheltä soitettaessa torvi kuulostaa voimakkaalta, mutta pikku mättään takaa torvi on etäinen. Esitys teki autot eläväisiksi. Sävellys vaikutti kutsuneen nelipyöräiset koolle toteuttamaan omaa salaperäistä järjestystään. Ne suorittivat kokoontumisprotokollaansa yleisöstä välittämättä. Tunnelma oli kotikutoinen, kun autot poistuivat jatkamaan rientojaan, niiden koreografinen järjestys muuttui ja ne kulkivat rivissä kuin lauma metsänelukoita.

Esityksen jälkeen yleisöllä oli mahdollisuus käydä uimassa. Myös tämä ohjelmanumero on kuulunut äänipäiviin alusta pitäen. Viilennyksen jälkeen yleisö palasi Westerin tiloihin ruokailemaan ja pian puutarhasta alkoi kuulua matalia mantran ääniä. Porukka käyskenteli ympäriinsä lautasten ja kuppien kanssa. Äänilähteeksi paljastui pohjois-amerikkalaisen Michael Northamin suora verkkolähetys Dharamshalasta, Intiasta. Northam esiintyy usein luonnollisissa ympäristöissä vieden musiikkilaitteensa paikan päälle esimerkiksi metsään esityksiään varten. Kemiönsaarella kuultu teos toimitettiin poikkeavasti Dharamshalasta, missä taiteilija oli ohjaamassa työpajoja. Äänessä kuultiin myös paikallisia munkkeja. Digitaalinen ilmasilta Intian ja Suomen välillä korosti lähimatkailun mahdollisuuksia: jaettu kokemus muodostui tekniikasta välittämättä. Lähetys pätki usein, mikä lisäsi kokemuksen materiaalisuutta, aivan kuin vinyylin rahina.

Iltapäivää kohden kääntyvä ohjelma jatkui Berliinissä toimivien Felicity Mangan & Christina Ertl-Shirley maankuoreen ja sen hiilitasapainon vaihteluihin liittyviin äänin. Mangan käytti materiaalinaan kenttä-äänityksiä, joita oli nauhoitettu Qvidjan koetilalla ja Ertl-Shirley tuotti ääntä maaperänäytteisiin kytkettyjen sensoreiden avustuksella. Tämän tuottamat äänet vaikuttuivat kompostoitumisen, saven sähköjohtavuuden ja kuohkean mullan kosteuden sekä lämpötilan muutoksista. Taiteilijoiden haasteena on muuttaa maaperän äärimmäisen hitaita ja hiljaisia prosesseja sellaiseksi, että niitä voi seurata esitystilanteessa.

Teos oli löytänyt paikkansa äänipäivien ohjelmistossa taiteilija-tutkija Teemu Lehmusruusun “Trophic Verses / Säkeitä ravintoketjulta” -hankkeen myötävaikutuksella. Lehmusruusun on kutsunut eri alojen taiteilijoita työskentelemään kanssaan maaperään liittyvien kysymysten parissa. Mangan ja Ertl-Shirley vierailivat Suomessa jo syksyllä ja äänipäivät tarjosivat mahdollisuuden kokeilla kuinka taiteilijoiden kanssa tehty yhteistyö voitaisiin muuttaa esitykseksi. Yleisö siis seurasi esityksen ajan taiteellisen tutkimuksen laboratoriotyöskentelyä, jonka tuotoksena syntyi geologisesti motivoitunutta tilaääntä. Lehmusruusun Maatuu uinuu henkii (Respiration Field) teos avataan yleisölle tämän kuun lopulla Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa. Myös tämä teos pyrkii tekemään maaperän muutoksia ihmisaistella seurattavaksi.

Tämän jälkeen yleisö johdateltiin viereisen ladon avoimelle seinustalle, jossa maaperäinen ohjelma otti kosmisen käänteen. Trivial Zero eli Sami Pikkarainen ja Jenny Mild vastaanottivat yleisön luennolla, joka esitteli kuinka rauta syntyy tähtien sisuksissa. Puheenvuoro johdatteli yleisön tähden sydämeen, jonka ääriolosuhteet mahdollistavat alkuaineen muodostumisen. Pohjustuksen jälkeen taiteilijat käynnistivät vannesahan, joka ryhtyi syömään palasta taiteilijoiden mikittämästä rautakangesta. Sahauksen äänisignaalia käsiteltiin reaaliaikaisesti. Pikkarainen muunteli ääniä ja lisäsi öljyä leikkauspintaan. Mild käytti äänisyötettä tuottaakseen videokuvaa, joka piirsi erilaisia mikroskooppisilta läpileikkauksilta vaikuttavilta monivärisiltä kerrostumilta.

Raudan sahauksen pauhu loi tuntumaa auringon sisäisiin olosuhteisiin. Sahaamisen paikallinen ääni sai ladon vaikuttamaan avaruusasemalta, jonka kautta pystyi saavuttamaan tähtienvälisiä tapahtumia. Latomaisema, punertava kesäilta ja nosteinen tunnelma avasivat tilaa kuulla raastavan mölyn seasta myös sointeja. Laulun kaltaisia ääniä oli tunnistettavissa varsinkin sahan upotessa syvemmälle metalliin. Esitys päättyi kun terä jurnutti tiensä kangen läpi, josta tömähti pala ladon lattialle.

Illan ohjelman päätti Ragnhild Mayn ja Kristoffer Raastedin koneavusteinen puhallinesitys. Taiteilijat soittivat pitkiä yksittäisiä nuotteja eli dronettivat putkista, venttiileistä ja pilleistä koottua urkua omenapuiden katveessa. Esityksessä käytetyt isot lintupillit oli 3D-printattu ja myös yleisö sai pienempiä pillejä soittaakseen. Esityksen bassovoittoiset äänet panivat kaiuttimet polvilleen. Eturivissä istuessa saattoi kuitenkin kuulla, kuinka puhallinäänet hankautuivat toisiaan vasten ja huilujen lehdet särisivät. Esiintyjien keskittyneisyys piti yleisön otteessaan.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että Kiilan äänipäivät esittelivät äänitaidetta hyvin laajalla paletilla. Two Pages oli lopulta ainoa teos, joissa oli toistuva melodia. Muut esitykset korostivat ääntä itseään ja viimeisen esityksen tapauksessa rakenteita, jotka mahdollistavat äänen tuotannon kehossa, eläimissä ja muissa puhaltimissa. Tapahtumassa kuullut äänet upposivat ympäröivän luontoon, mikä ohjasi niiden luentaa. Mikäli ohjelma olisi esitetty koleassa kellaritilassa tai äänieristetyssä klubissa, olisi tilaisuus tuntunut kuumottavalta. Metsäretkellä kiekaistut ääniteokset olivat elämänmyönteisiä ja helposti lähestyttäviä. Tämä näkyi myös yleisön rentoutuneisuutena ja keskusteluvalmiutena.

Tapahtuma ei ole rajattu tiettyyn tyylilajiin vaan esiintyjiä on laajalti ääni- ja käsitetaiteen, elektroakustisen ja indiemusiikin sekä performanssin piireistä. Äänipäivien yleisö ei koostu pelkästään kokeellisen musiikin ystävistä vaan laajemmin taiteellisesta kokeellisuudesta kaikkineen nauttivasta yleisöstä. Tällä kertaa kuultavana oli myös taiteellisen tutkimuksen ääntä ja edeltävinä vuosina esitysten yhteydessä on ollut näytillä myös ääneen pohjaavia installaatioita. Motiivina tapahtuma järjestämiseen on nimenomaan Kiilan kylän harvinaislaatuinen miljöö. Kylää ympäröivät metsät, meret ja pellot tarjoavat poikkeavia esityspaikkoja.

Teksti:

Eero Yli-Vakkuri

Kiitos taiteilijoille haastatteluista, Pietarille ohjauksesta ja Bucket Boyzille matkaseurasta.

Linkkejä:

Kiilan äänipäivät

Kiilan äänipäivät 2018 video (otteita Yan Jun esityksestä kohdasta 4:30)

Podcast Ragnhild Mayn ja Kristoffer Raastedin urku-ääni yhteistyöstä (englanniksi)

Posted on

Kun kirjasto lukee meitä

Teksti julkaistu alunperin Mustekala verkkolehdessä ja sen toimitti Matti Tuomela.

Keskustakirjasto Oodissa avautui 11.1.2019 tilapäinen Kirjaston toiset älyt (The Library’s Other Intelligences) -taidenäyttely ja tapahtumasarja. Kokonaisuuden ovat kuratoineet New Yorkissa sijaitseva The New Schoolin mediatutkimuksen professori Shannon Mattern sekä Jussi Parikka, joka toimii teknologisen kulttuurin ja estetiikan professorina University of Southampton’s Winchester School of Artissa. Kirjastossa on esillä teoksia Jenna Sutelalta, Tuomas A. Laitiselta sekä Samir Bhowmikilta. Projekti on tuotettu Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin MOBIUS Fellowship-ohjelman sekä Helsingin kaupunginkirjaston yhteistyönä ja tuotannon koordinoinnista on vastannut kuraattori Ilari Laamanen. Teoksiin voi käydä tutustumassa vielä 10.3 saakka. (1)

Matternin ja Parikan kuratooriaalista prosessia esitellyt alustuspuheenvuoro korosti julkisten kirjastojen tärkeää roolia sananvapautta ja tietoyhteiskunnan kehitystä tukevina laitoksina. Tutkijoiden puheenvuorot saivat kirjastot näyttäytymään teknologisena infrastruktuurina, jonka tehtävänä on tukea kollektiivista mielikuvittelua. Myös kirjastojen erityinen asema kaupunkitilan harvoina epäkaupallisina julkisina (sisä)tiloina sai osakseen suitsutusta. Parikan kirjastoja koskevaan ajatteluun voi perehtyä myös viime kesän Ylen Kulttuuriykkösen radiolähetyksessä. (2) Taiteilijoiden valmistamat teokset viittaavat ihmisen ulkopuolisiin älyihin ja teosten valmistelussa oli hyödynnetty muun muassa kone-oppimista.

Jenna Sutela esitteli teoskokonaisuuden nimeltä nimiia ïzinibimi (2019). Oodissa esillä olevat tuotokset ovat osa laajempaa taiteellista ja tutkimuksellista prosessia, jonka myötä taiteilija on pohtinut muun muassa kielten kehittymistä sekä eri lajien (kuten ihmisten ja bakteerien) välistä viestintää. Avajaistapahtumassa huomio keskittyi Sutelan laatimaan taiteilijakirjaan, jonka sisältö on tuotettu osin koneälyä hyödyntämällä. Osa kirjan merkeistä ja kuvituksista perustuvat koneälyn tuottamiin muotoihin, joita se oli kehittänyt tulkitsemalla Bacilli subtilis bakteerien liikeratoja. Kirjasta tunnistettavat tekstit olivat peräisin 1900-luvun vaihteessa toimineelta meediolta Hélène Smithiltä, joka kertomansa mukaan kanavoi viestejä Mars planeetalta. Meedio kirjasi viestit automaattisella kirjoituksella, jota hän pystyi myöhemmin kääntämään ranskaksi.

Sutelan kirjaan voi tutustua Oodin kolmannessa kerroksessa, jonne on kätketty muutamia kopioita luettavaksi. Teos löytyy lystikkäästi “Muut kielet” osastolta ja lehdistötilaisuudessa mainittiin, että teos tulee mahdollisesti myös lainattavaksi. Ajatus taideteoksista, joita voi lainata kirjastosta, on nerokas aloite julkisen taiteen tuotannolle ja toivottavasti yleistyvä käytäntö. nimiia ïzinibimiin liittyvät käsitteet ovat vetovoimaisia ja idea on herkullinen. Avajaistapahtumassa kirjastovierailijat saivat ensikosketuksen teokseen aulaan projisoidun videon kautta. Valitettavasti aulatilan lukuisten eri infotaulujen kirjo hankaloitti teokseen syventymistä, eivätkä siihen kuuluvat tunnelmalliset äänet kuuluneet. Teoksen tekstitykset ovat luettavissa vain englanniksi, mikä tuntui poissulkevalta.

Tuomas A. Laitisen Swarm Chorus -teos koostui lauluesityksestä ja videosarjasta, joka esitettiin läpinäkyviin tilanjakajiin heijastettuina. Avajaistapahtuman aikana pieni esiintyjäryhmä vaelsi aulatilassa valkoisiin mehiläistenhoitajienasuihin sonnustautuneina. Laulajat toistivat pitkiä vokaaleja langattomiin mikrofoneihin samalla kun Laitinen käsitteli näiden tuottamaa ääntä työpisteeltään. Esiintyjät käyttivät myös kohdentavia ultraäänikaiuttimia äänien toistamiseen. Sävellystyö on teosselitteen mukaan muodostunut keskiaikaisten kaanoneiden pohjalta, jotka taiteilijan tulkinnassa liittyvät algoritmeihin.

Samir Bhowmikin Memory Machines (Muistikoneet) tuntui osuvan parhaiten Matternin ja Parikan virittämään pohdintaan. Bhowmik järjesti sarjan kirjaston yleisöltä suljettuihin tiloihin suunnattuja laitoskierroksia. Kierrosten aikana oli mahdollista oppia, kuinka Oodi rakennuksena toimii ja tutustua tehtäviin, joita sen uumenissa suoritetaan. Teos aktivoi tarkastelemaan ja kokemaan kirjaston tietokoneprosessorin kaltaisena teknologiana: samalla kun ihmiset käsittelevät saleissa lukemaansa, kirjastorakennus käsittelee ihmisiä ja kirjaa merkintöjä osapuolten välisistä suhteista esimerkiksi lainaus- ja tilavaraustietokantoihinsa. Teos valotti automatisoitujen prosessien vaikutusta tiedontuotantoon ja houkutteli arvioimaan kirjastolaitoksen ekologista kestävyyttä. Kriittinen lähestymistapa muistutti taiteilijan museolaitosta käsittelevästä väitöskirjasta “Deep time of the Museum – The materiality of Media Infrastructures” (2016), joka tarkastelee osittain museolaitoksissa käytettävien teknologioiden kytköksiä fossiilisiin polttoaineisiin ja riippuvuutta suljetuista (eli kaupallisten toimijoiden salaamista) järjestelmistä. (3)

Kierros oli rytmitetty hienovireisesti. Kävelyn aikana osallistujat tutustuivat muun muassa automatisoituun kirjojenlajittelukoneeseen, jonka perään seurattiin työntekijöitä, jotka latoivat kirjoja koneen rytmittämänä. Erityistä huomiota keskitettiin rakennuksen sisätilan ilmanhallintalaitteisiin, sekä erilaisiin maanalaisiin huolto- ja lastaustiloihin. Reitti kulki kiinnostavien kohteiden, kuten elokuvateatterin projisointihuoneeseen kautta, mikä mahdollisti kirjaston eri palveluiden rinnastamisen. Kehon eri aistien kautta kokeminen eli kuunteleminen, katsominen ja tilassa liikkuminen tuntuivat samanveroisilta tavoilta hahmottaa rakennettu ympäristö. Ryhmämme pysähtyi avainkohdissa, joissa taitelija esitteli käytössä olevia laitteita ja kertoi yksityiskohtaisesti niiden roolista kirjaston toiminnassa.
Jenna Sutela, nimiia cétiï, 2018, still-kuva videosta

Ryhmän mukana liikkui immersiiviseen esitystaiteeseen erikoitunut 00100 Ensemble, joka esitti matkan aikana tansseja ja muita sanattomia eleitä, jotka alleviivasivat ja kommentoivat Bhowmikin puheenvuoroja. (4) Ryhmän esiintyjien kädet oli maalattu sinisiksi, mikä mahdollisesti viittasi laitoksen uumenissa työskenteleviin näkymättömiin käsiin, eli kirjastotyöntekijöihin, joiden uurastus pitää käytännössä kirjastolaitoksen pystyssä. 00100 Ensamblen toiminta oli luettavissa kunnianosoituksena kirjastotyöntekijöille, joiden tehtävät ovat muuttuneet likipitäen kyborgisiksi. Koneiden rytmittämät prosessit ja erilaiset asiakkaiden tarpeita reaaliaikaisesti huomioivat palvelut ovat sirpaloittaneet kirjastotyöntekijöiden toimenkuvan. Saimme Oodin uumenissa seurata, kuinka ihmisten työpanos sovittautui koneiden ohjaamiin prosesseihin.

Ryhmässä toteutettavat kävelyesitykset korostavat yhteensattumia ja yhteisöllisyyttä. Ryhmien toiminta rytmittyy sanattomilla sopimuksilla ja matkan aikana vastaan tulevat tapahtumat sekä näkymät muuttuvat yhdessä koettuina erityisen merkityksellisiksi. Kierroksen aikana meidän ryhmämme venyi pitkäksi viilimäiseksi nauhaksi. Porukka nautiskeli rauhassa kirjaston kulisseista ja verkkaisuuden ansiosta pystyimme seuraamaan, kuinka laitos itsessään esiintyy. Kun ryhmämme käveli ympäri lämmönsäätelykeskusta, huomasin että 00100 Ensemblen jäsen luki kirjaa huoneen kulmalla. Tarkalleen samaan aikaan tilassa työskentelevä rakennushenkilö sääti lämmönsäätely-yksikköä ja tulosti toimen päätteeksi lapun Dymo-tarraprintterilla. Tarralapulla näkyi sarja sattumanvaraisen oloisia kirjaimia, numeroita ja viivoja. Tarran merkit viittasivat mahdollisesti laitteen huoltokirjaan ja ne oli suunniteltu luettavan skannerilla. Kirjan lukemisen ja toisen koneen lukemaksi tarkoitetun koodikielen kirjoittamisen eleet tuntuivat esityksen puitteissa pieneltä ihmeeltä. Huoneen kulmassa lukemista esittävä näyttelijä; työntekijä, joka kirjoitti koodia; kone, joka tulkitsi rakennuksen lämpötiloja (ohjatakseen niiden mukaisesti sisäilman kulkua) muodostivat siinä hetkessä järkevältä tuntuvan merkityshimmelin, jonka aikana kulttuurintuotanto, tiedontuotanto ja lämmöntuotanto (sekä kulutus) näyttäytyivät yhtenäisenä ja samanveroisena kulttuurisena ilmaisuna.

Kävely huipentui vierailuun rakennuksen väli- sekä ulkokatolle. Ryhmämme seisoi hetken pyryttävässä lumessa tihrustellen sisään rakennukseen kattoikkunoiden kautta. Kun palasimme sisään, kehojemme tuottama lämpötilamuutos tuli sensoreiden lukemaksi, jolloin automatisoitu laitteisto käynnistyi korjatakseen tuottamamme muutoksen. Kävelyn aikana harjoitettu kehon, tiedon ja teknologian yhteenkietoutuma mahdollisti, että pystyin hetken aikaa lukemaan omaa kehoani sen lämpötila-informaation kautta ja kuvittelemaan, kuinka kirjastolaitos luki minua tietona.

Bhowmikin kerronta tunnusteli, minkälainen yhteistoimijuus yleisön ja kirjastorakennuksen välillä muodostuu. Kävelykierrokseen kuulunut yllättävä kylmän kokemus oli oivaltava tapa alleviivata rakennuksen itsestäänselvältä vaikuttavaa mutta tärkeää tehtävää, eli ihmiskehojen lämpötilan ylläpitämistä. Teoksen viitekehyksessä Keskustakirjasto Oodin katto vaikutti hetken aikaa kylmyys-observatoriolta, jonka nimenomainen tehtävä oli muistuttaa pohjoisen ilmastoon aikanaan kuuluneesta kylmyyden kokemuksesta. Kylmyys on tulevaisuudessa luksusta.

Kävelykierros muutti meidät osallistujina eräänlaiseksi eläväksi kirjastoksi, joka muistaa ja tietää kuinka kirjasto rakennuksena sekä laitoksena toimii. Erottuani ryhmästä kierroksen jälkeen päädyin rupattelemaan toisen kerroksen verstastilojen henkilökunnan kanssa. Sain syvällisen perehdytyksen kirjaston uusiin palveluihin ja verstastilojen laitteistoihin. Keskustelun aikana paljastui, että henkilökunta on sangen tietoista kirjaston arvokkaasta tehtävästä informaatioyhteiskunnan edistämisessä. Kirjastot ovat olleet ensimmäisiä paikkoja, joissa oli yleisölle saavutettavia internetpäätteitä, kopiokoneita ja printtereitä. Kirjastohenkilökunnan näkökulmasta innovaatio-hypetystä uhkuvat 3d printterit, pelihuoneet, mediatuotanto-studiot ja kolvaus-asemat ovat varsin luonnollinen vaihe kirjastojen kehityksessä. Taiteilijoilla on kiire pysyä kehityksessä mukana, sillä kirjojen-jälkeisissä kirjastoissa voinee muunnella geenejään, lainata robotteja ja käydä väittelyitä koko-kansan-tekoälyn kanssa.

Teksti: Eero Yli-Vakkuri
Artikkelikuva: Tuomas A. Laitinen: Swarm Chrorus

Kuunneltavaa

Dr. Jiat-Hwee Chang (National University of Singapore) pohtii Singaporen kolonialistisesta historiasta seuranneita rakennuskannan muutoksia ja uudis-rakennusten lämmönsäätelyjärjestelmiä: The British Academy, 6.3.2017, Imagining infrastructures – Podcast (kohdasta 6 min) https://soundcloud.com/britishacademy/imagining-infrastructures

Viitteet

(1) Keskustakirjasto Oodi , 11.1.2019, Mobius – Kirjaston tekoälyt (tiedote) https://www.oodihelsinki.fi/event/helmet:177131/mobius-the-librarys-other-intelligencies/

(2) Kulttuuriykkönen (Toimittaja Pietari Kylmälä), 8.6.2018, ”Mikä tekee Suomesta näin ihmeellisen maan” – maailmalla hämmästellään suomalaisia kirjastoja (kohdasta 36 min) https://areena.yle.fi/1-4418182

(3) Bhowmik, Samir, 2016, Deep time of the Museum, https://shop.aalto.fi/p/571-deep-time-of-the-museum/

(4) 00100 ENSEMBLE kollektiivin verkkosivut http://00100ensemble.com/

Posted on

[Fi] Uusmaterialistista yhdyntää (Esitys-lehti 4/2016)

Teksti julkaistu alunperin Esitys-lehdessä vol. 35 MASTURBAATIO 4/2016. Tekstissä käytetyt kuvat avoimella lisenssillä Openclipart palvelussa.

Itsetyydytyksen tueksi kehitetyt seksivälineet ovat teknistyneet ja muuttuneet monimediallisiksi. Missä vaiheessa ne edistyvät niin pitkälle että niihin yhtyminen lakkaa olemasta masturbointia? Pohdinta muuttaa performanssitaiteilijan seksivälinetestaajaksi.

Henkilökohtaiset seksijärjestelyni ovat arkisia. Flirttiin sisältyy lastenhoidon koordinointi ja näennäisen spontaanit makeisostokset. Myös omankäden seksijutut ovat yksinkertaisia ja nopeita. Kun nykytilaansa katsoo kriittisesti, niin tuntuu että on syytä perehtyä kehon nautintoihin vielä kun jaksaa. Oman seksuaalilukutaidon kehittäminen on järkevämpää ajankäyttöä kuin kahvakuulajumppa työkunnon ylläpitämiseksi. Myös parisuhteen kannalta on järkevää kartuttaa eroottista osaamistaan. Masturbointi tarjoaa matalan kynnyksen väylän seksuaaliseen uudistumiseen.

Käsipeli alkoi esiteininä refleksinomaisesti ja vakiintui nopeasti tärkeäksi sekä erityislaatuiseksi taidemuodoksi. Vaikka toimeen saattoi liittyä toisia kehoja koskevia fantasioita oli itsensähyväily myös syventymistä nautinnon tuntemukseen itseensä. Varhaisvaiheessa itsensäkoskettelun ero muihin aistimuksiin oli niin räikeä että se ohjasi pitkiin, polveileviin tuokioihin. Kehon herkimmistä tuntemuksesta puhuttiin poikaporukoissa kärjistäen. “Pakottava tarve vetää käteen” esittäytyi 90-luvun esiteinimiehuuden mittana. Kertomalla karskeja juttuja lunastettiin määrittelyvaltaa omasta kehosta ja puheita täydennettiin myös fantasioilla ja juoruilla. Rehvastelevien runkkujuttujen rivien välistä on jälkikäteen luettavissa myös vilpittömiä yrityksiä oppia ja jakaa tietoa erityisistä nautinnoista.

Tietoa jaettiin esimerkiksi tekniikka- ja välinesuositusten kautta. Alkukantainen masturbointivinkki oli istua oman käden päällä ennen itsensähyväilyä, jolloin puutunut käsi tuntui vieraalta. Uusia tuntemuksia haettiin suihkussa ja elimen jumittumisesta purtiloihin liikkui varoittavia vitsejä. Moninmutkaisemmat masturbointivälineet edellyttivät askartelutaitoja ja näkemystä. En muista kokeilinko, oliko joku kokeillut vai mistä on jäänyt muistiin ajatus: Keittää makaroneja ylikypsiksi, laittaa niitä tyhjän vessapaperirullan sisään, sulkea rullan päädyt elmukelmulla ja työntyä tuubiin kelmun läpi.

Välinekokeiluissa ei ole kyse toisten kehojen simuloimisesta. Tekniikoiden kautta oli helpompi puhua oman kehon tuntemuksista ja toimiin motivoi myös normien rikkominen. Makaronirullassa yhdistyi ruualla leikkiminen, vessajutut ja seksi. Lämmintä eloperäisestä jätettä, selluloosaa ja muovia yhdistävä putki muodostaa merkitysten hetteikön, jonka kautta voi yhtyä monipuolisesti kodin piirin pintoihin ja materiaaleihin. Kotiin kuuluvien esineiden ja kemikaalien, kuten kosteusvoiteiden käyttäminen sukupuolielinten hyväilyyn on näppärä keino murtaa perhenormeja.

Teknoseksi on syrjäyttänyt perinteisen käsityön

Mystiset seksirituaalit kuuluvat kuitenkin menneeseen sillä vallalla on kliininen suhde masturbointiin. Nykyään toimeen kannustetaan eheyttävänä sekä terveyttä edistävänä harrasteena! Kotikutoisten viritysten sijaan tarjolla on hygienisiä tekno-makaronirullia ja ergonomisia sporttisauvoja. Toimen ympärille on virittynyt mittavaa kulttuuriteollisuutta, joka vaikuttaa ymmärrykseemme seksuaalisuudesta biologisena ja kulttuurisena voimana. Olemme kaikki teknoseksuaaleja. Muokkaamme kehojamme kemioilla ja kirurgialla. Seksuaaliseen itseilmaisuumme vaikuttavat kameroiden optiikat, latausajat, sukupuolitetut Emojit ja näyttöjen resoluutiot.

Tekniset seksivälineet synnyttävät uudenlaisia kysymyksiä toimien intimiteetistä ja normeista. Kuluttajien huolena on älyvibraattorien hakkerointi, valmistuslaitosten työntekijöiden työehdot ja välineisiin liittyvän suurteollisuuden ympäristövaikutukset. Pornoteollisuuden jätit kuten PornHub™ ovat vastanneet kysymyksiin järjestämällä erilaisia ympäristötietoisuutta edistäviä kampanjoita. “Pornhub Gives America Wood” -kampanjan aikana firma istuttaa puun jokaisesta isoja kikkeleitä esittelevien pornovideon toistokerrasta. Käteenvetämällä voi siis nykyään maisemoida. Erilaisia seksijärjestelmiä on tarjolla niin paljon että päädyn hakemaan apua seksivälinekaupan ammattilaiselta Eero Meroselta. Yrittäjä aloitti yli 20 vuotta sitten VHS pornoelokuvien postimyynnillä ja vastaa nykyään Helsingin tunnetuimmasta seksiliikkeestä Keltaisesta ruususta.

“Jos sä et uudistu jäät kelkasta” Meronen neuvoo ja katsoo ystävällisesti silmiin.

Internet romautti pornoelokuvien myynnin yhdeksän vuotta sitten ja nykyään kauppa pyörii 90% välineiden ympärillä. Vuosien saatossa isoin muutos on ollut puodissa asioivien naisten määrän kasvu. Asiakkaat ovat vanhempia kuin ennen ja hakevat usein liukuvoiteita. Kaupassa näyttäytymistä ei enää pidetä nolona sillä seksuaalista elinvoimaisuutta arvostetaan. Kivijalkakaupalla on vakaa paikkansa, sillä välineiden ominaisuudet ja tuntu vaikuttavat ratkaisevasti ostopäätöksiin. Laitteisiin tutustuu parhaiten tunnustelemalla myymälässä olevia mallikappaleita. Välineiden tekninen edistys näkyy parhaiten sauvoissa, joiden kehitys on ollut tasaista. Alkuaan sauvat sai päälle ja pois, sitten värinän voimakkuutta pystyi säätämään ja nykylaitteiden värinäkoreografioita voi sommitella kännykkäsovellusten kautta. Vaikuttavin tekijä värinä on kuitenkin säilynyt alusta pitäen.

Esittelytiskiltä löytyy Suomessa suunniteltu Nibble™ älyvibraattori, jonka voi säätää reagoimaan äänen voimakkuutteen ja käynnistymään kehon lämpötilan perusteella. Huudahtelemme Merrosen kanssa dildolle jolloin se käynnistää värinän äänenpainomme mukaan. Edistyneimmillä laitteilla voi myös kerätä biometristä dataa ja niihin kuuluu sparraus-ohjelmia. Toistaiseksi yksinkertaiset tuotteet myyvät kuitenkin paremmin.

Naisille suunnatut seksilelut ovat pääsääntöisesti ei-esittäviä, tyylikkäästi pakattuja ja humoristisia. Hetero ja homomiehille tarjotut seksilelut näyttävät irtileikatuilta ruumiinosilta. Nyky-makaronituubit ovat konservatiivisia. Kun niitä tarkastelee propagandana niin esittävyys pyrkii kohdistamaan halut toisten ihmisten ruumiisiin. Poikkeuksena ovat anustapit, jotka ovat muodoltaan tasa-arvoistavia. Propaganda ajatusta alleviivaavat myymälän keskellä löytyvät Fleshlight™ sekä Fleshjack™ tuotteet, joiden aukot on mallinnettu kuuluisien pornoesiintyjien mukaan. Välineitä markkinoidaan aidon tuntuisuudella. Niiden sisäosat on tosin vuorattu ihmis-anatomiasta poikkeavilla nystyröillä, spiraalinmallisia torvilla ja joustavilla kanavilla. Laitteen ulkokuoret on naamioitu taskulampun näköisiksi ja se neuvotaan käytön välissä kätkemään työkalupakkiin.

Nykymasturbointi on yhtymistymistä tulevaisuuden olioihin

Esittävän taiteen perinteistä poikkeavat vain muutamat läpinäkyvät torvet sekä “Fleshlight™ Freaks! The Alien” malli. Ihmisreijän sijaan The Alienin voi fantasioida mallintavan tuntemattoman lajin huokosta tai korvaa. Tuotteen sininen väri tuo mieleen terveyssidemainoksista tutun sinisen nesteen. Camp henkistä tuoteselostetta lukiessani Merronen tarjoaa tuotteeseen reilun alennuksen. Teoreettinen lähestyminen seksivälineisiin muuttuu lihalliseksi ja päädyn välinetestaajaksi. Kokeilun perusteella laitteen viehkeys perustuu sen moninmutkaisuuteen eikä vieraannuttava ulkonäkö vaikuta kokemukseen. Intiimi hetki muovin kanssa edellyttää erikseen ostettavaa läpinäkyvää liukastetta. Voide on samaa mitä puodissa asioivat eläkeläiset käyttävät.

The Alien on valmistettu samasta silikonista kuin ei-esittävät sauvat ja niiden on helppo kuvitella kuuluvan samalla muoviselle eliölle. Erilliset seksivälineet liittyvät toisiinsa viimeistään ympäristövaikutuksen kautta. Lelujen muovit kertyvät luontoon ja muuttavat ympäristöämme. Meriin päätyneiden kemioiden joukosta on jo tunnistettu uudenlaisia muovia mieliviä mikrobikantoja. Kemikaalit vaikuttavat myös isojen eläinten kuten ihmisen hormonaaliseen toimintaan ja ne ilmeisesti aiheuttavat muutoksia sukusoluissamme. Synteettisiin nahkoihin yhtymällä voi siis edistää uusien muoveissa viihtyvien mikrobilajien kehitystä ja kannustaa biologiset normit ylittävän ihmisyyden muodostumista!

On kuitenkin ongelmallista että seksivälineiden kehitystä ohjataan suuryritysten toimesta. Raaka-aineiden jalostus ja lelujen valmistaminen on mahdollista vain luontoa sekä työntekijöitä välineellistävien taloussuhteiden kautta. Laitteiden välittömät ympäristövaikutukset jäävät muiden kuin laitteista yli 100€ maksavien asiakkaiden kannettavaksi. Klassinen makaroonituubi ja sen johdannaiset suovat seksuaalisen uudistumisen kannalta radikaalimpia mahdollisuuksia. Petrokapitalismin sijaan ne muodostuvat paikallisten kotitalouksien, käsityötaitojen ja avoimen tiedon jakamisen kautta.

Eero Yli-Vakkuri

Lisää aiheesta:
Heather Davis, “The Queer Futurity of Plastic” (2016) https://vimeo.com/158044006
Paul B. Preciado, “Countersexual Manifesto” (2002)
Angel Archer, “Botline Bling” (2016) http://reallifemag.com/botline-bling/
Alexander R. Galloway, “Queer Atonality” (2014) http://cultureandcommunication.org/galloway/queer-atonality