TRANS-MARS: Matkapäiväkirja 35-29 päivät

Olen tutustunut moniin kadulla päivittäin liikkuviin erikoisella tavalla. En persoonina, heidän osaamistensa ja mieltenlaatunsa myötä vaan, olemalla tekemisissä vain heidän päivittäisten rutiiniensa kanssa. Syrjäkorvalla seuraten olen oppinut nimiä ja kuullut elämänkohtaloita. Tiedän kuka kenenkin kanssa liikkuu tuntematta heidän asioitaan ja tähystyspaikaltani osaan odottaa, kuinka jotkut toisensa kohtaavat tutut tervehtivät.

Ohi kulki kirjava joukkoinen vammais-ryhmä. He pysähtyivät katsomaan kävelyäni ja tekivät tuttavuutta. Teppo näytti palaansa, Ville päästi ääniä puhaltamalla vasten kättään ja monet halusivat tutustua kättelemällä ja asiallisesti esittäytymällä. Ryhmän vetäjä kertoi, että he olivat kaikki tarkastelleet toilailuani pitkään toimitalonsa ikkunasta ja naureskelleet, että: “Ainakin jollain menee huonommin kuin meillä!”

TRANS-MARS: Matkapäiväkirja 39-35 päivät

Muuan ohikulkija kävi keskustelemaan kanssani . Tämä kertoi iso-isästään jolla oli tapana kertoa pitkiä juttuja. Juttu saattoi kertoa vaikkapa “eräästä kylän miehestä” ja ne kestivät pitkiä tunteja, joiden aikana kuva jutun kohteesta hahmottui hiljalleen. Jutuissa ei ollut kohokohtia tai käänteitä.Miettiessään miksi iso-isän jutut olivat niin pitkiä ja yllätyksettömiä, vaikkakin viihdyttäviä oli ohikulkija tullut tulokseen, että iso-isänsä tarinan kerronta traditio oli toista maata kuin omamme. Iso-isän tapa kertoa juttuja soveltui erinomaisesti maanviljelyllä leipänsä hankkivan yhteisön arkeen. Samaa juttua saattoi kertoa koko työpäivän kuten nykyään kuunnellaan radiota, se saattoi keskeytyä ja jatkua taas, eikä tarina kokonaisuudessaan tähdännyt mihinkään se oli vain menossa omaan verkkaiseen suuntaansa kuten ympäröivä elämäkin. Iso-isän maailmankuva oli niin eläväinen ettei sitä olisi voinut kiteyttää loppukevennykseksi.

Monet kysyvät että ottavatko muut ohikulkijat kontaktia ja päivittelevät sitä, ettei yleensä tapana ole niin tehdä. Voin kokemukseni perusteella kertoa ettei pidä paikkaansa, että olisivat muut ujoja puhumaan. Täällä puhutaan siitä ettei puhuta mutta puhutaan silti, puhutaan vaikka siitä miltä hiljaisuus kuulostaa ellei muuta sanottavaa ole.

TRANS-MARS: Matkapäiväkirja 43-39 päivät

Joku oli maalannut paateen vaalean sinisellä tussilla tekstin “CRIME”. Stockmannin henkilökunta putsasi sen nopeasti.

Hymyilin ohikulkevista äidille ja lapselle. Äiti valisti tytärtä, että olen taideteos. Jatkoin hymyilyä. Olin hymyilevä taideteos. Eräs pikku-poika huusi minulle etäältä:

– Miksi sä siellä kävelet!? Oletko sä tehnyt jotain tuhmaa?

Tästä tuskin toettuani puhutteli vuorollaan pikku tyttö :

– Taas sä kävelet! Eihän tämä mikään esitys ole! Ethän sää esitä mitään! Sää olet HUMALAINEN!

– Enhän ole.

Sain yllätettynä vastattua mutta turhaan.

– Oletpas, sää olet humalainen!

Kuittasi tyttö pois juosten.


TRANS-MARS: Matkapäiväkirja 49-43 päivät

– Ethän sä mitään etnometodologiaa tutki! Sä haastat sosiaalista todellisuutta!!

Kertoi ohikulkija. Piti kirjoittaa lause ylös jotta pääsin jyvälle mitä se tarkoitti.

Muuan ystävällinen rouva, joka on pyytänyt viemään terveisiä Marssiin sekä erilliseen otteeseen tuomaan tuliaisia matkalta tuli jälleen luokseni, tälläkertaa ehdotuksen kera. Tämä tarjoutui nousemaan graniittijalustalle puolestani ja kävelemään rollaattorinsa kanssa päivämatkani, jos vaihdossa kävisin tämän puolesta hammaslääkärissä. Lupasin pitää tarjouksen korvantakana.

Ohi lensi sudenkorento.

Ohikulkijat tuntuvat niin tottuneilta toimintaani tai minä tottunut heihin, ettei kiinnostavia käänteitä kohtaamisissa löydy joka kulman takaa. Ehkä olen harjaantunut käymään keskustelut niin etten rasita itseäni yllätyksillä vaan nujerran kaikki kiinnostavat oikut joiden miettiminen saataisi viedä ajatukset pois rutiinista, jolla hallitsen päivääni. Näin jäljelle, jokaisen yksilön kohtaamisesta jää vain yhtenäinen kuva massasta, joka käyttäytyy samoin.

TRANS-MARS: Matkapäiväkirja 52-49 päivät

Pikkutyttö tuli paaden luo iso-äitinsä kanssa. Lapsi kertoi olleensa Särkänniemen delfinaariossa jossa oli päässyt osalliseksi esitystä. Tyttö oli altaan edessä tehnyt piruetin jonka delfiini apinoi ja syöttänyt sitten eläimelle kalaa.

– Sitä sai silittää. Se tuntui aivan märältä kumisaappaalta ja siltä myös näytti.

Delfiini oli nimeltään Veera ja tämä oli tytön kaima.

Olen alkanut saada postia ympäri eurooppaa. Kortit on osoitettu: Kävelevä mies, Tuomiokirkonkävelykatu, Graniittipaasi, kello 10-15, Tampere EU-Finland. Ensimmäinen kortti tuli ystäviltä, jotka Tanskan lomallaan olivat keksineet koetella postilaitoksen kuuliaisuutta. Kortti saapui myös Kööpenhaminasta toisen ystävän kokeilumielisyyden seurauksesta ja lopulta sain kortin, joka oli raavittu runomittaan ja lähetetty Tamperelaiselta kesäterassilta. Todella ystävällistä, että posti jaksaa tuoda ne perille. On huomioitavaa, että posti on osoitettu tiettyyn aikaan, 10:00-15:00, kuin aika olisi tasa-arvoinen osa osoitetta.

En päässyt kävelemään 16-17.7 olin sairastunut ja uupunut projektin kestosta. Kävelyn jokapäiväisyys on vaativa rasite. En jaksaisi jatkaa, elleivät Tamperelaiset tukisi hanketta niin lämpimästi. Tänäänkin vastaanotin eräältä mummolta tämän levein hymyin saatteleman Marianne karamellin. Juuri tällaiset pienet iloiset asiat auttaa jaksamaan.