TRANS-MARS: Matkapäiväkirja 60-52 päivät

Tila Tuomiokirkonkadun kävelyosuudella on kasvanut merkillisesti. Törmätessäni toistuvasti ilmeisen samaan maisemaan olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota sen yksityiskohtiin, siten ympäristön ärsykkeiden määrä on yllättäen alkanut kasvaa. Näin aika jonka vietän jonkin kohdan tarkasteluun tuntuu pidentyvän. Ensin turhauduin sillä päivät alkoivat tuntua kestävän pidempään, mutta malttamattomuuden alistuttua säännöllisyydelle olen alkanut nauttia siitä, kuinka paljon erilaista tylsää ihmeteltävää kävelykadun betonilaatoituksessa on.

Lisäksi heijastukset kaikkien liikehuoneistojen ikkunoista sekä ohikulkevien bussien laseista avartavat näkökenttää. Pystyn seuraamaan ohikulkijoiden kulkua pitkälle kulmien taakse, näkemään heidät monista näkökulmista ja Stockmannin näyteikkunoiden heijastuksista piirtyy iso sektori horisonttia.

Latviasta vierailulla oleva perhe innostui kohtaamisestani. He olivat kertomansa mukaan tarkkailleet toimiani pitkään ennenkuin uskaltautuivat tykö, ottaakseen minut osalliseksi perhelomakuvaansa. Perheen äiti oli ajatellut esitykseni olevan osa psykologista koetta jonka tarkoituksena oli tarkastella ohikulkijoiden käytöstä. Tämä oli ounastellut pielustani koristavan Olympos Mons-aavikon ruusu rintakorun olevan piilokamera.

TRANS-MARS: Matkapäiväkirja 65-60 päivät

Muuan mummo, jonka viikottaiseen reittiin kuuluu kulku kävelykatua pitkin, on ottanut tavakseen poiketa ystävättärensä kanssa kauttani. He ovat jokaisena kertana tullessaan tuoneet mukanaa kaksi kappaletta lakritsi patukoita, jotka sujauttavat käteeni onnen toivotusten saattelemina.

Tänään kärkäs joukko poikia tuli haastelemaan:

– Ainakin sää saat kuunnella radiota kun teet töitä. Mää en Puuhamaassa saa.. Ja pitää kestää lapsia.

Radion kuuntelu on kävelyn aikana todella helpottavaa. Epäsäännölliset kaupungin äänet tekevät keskittymisen mahdottomaksi ja ellei kuuntelemallaan musiikilla voisi vaikuttaa tilaansa uupuisi nopeasti ympäröivän tilan seuraamisesta. Vastattuani uteluun, että palkkio jonka tekemästäni työstä saan on euro kilometriltä, ojensi lippalakkipäinen poika minulle kolikon:

– Siinä sulle kilometri. Osta ittelles jotain kivaa. Me mennään Särkänniemeen!

Lopuksi annoin nimikirjoituksia valkoisella tussilla. Yhden vatsaan, toisen niskaan ja vielä yhden rintaan.

Myöhemmin sain merkillisen lahjan. Mukavan oloinen mies esittäytyi ja kertoi ottaneensa minusta kuvia. Hän oli teettänyt kuvat isoiksi vedoksiksi ja halusi ojentaa ne lahjana. Otin paketin häkeltyneenä vastaan. Sisällä kuvakuoressa oli kortti:

“Eero Moi! Tässä sinulle ottamani kuvat. Tulen elokuussa kuvaamaan jos sopii. Arvostan kävelyäsi tosi korkealle. Yksi elämäni kohokohdista tavata tälläinen sankari. Toivotan hyviä kävely ilmoja! – E.L”

Tuntuu, että olen Tampereen lemmikki.

TRANS-MARS: Matkapäiväkirja 70-65 päivät

On tullut muutamia tuttuja jotka kulkevat vastaan päivittäin. Erään heistä jota kutsun “etusormi mieheksi” kohtaan miltei päivittäin. Tullessaan kohdallani hän nostaa vasemmankäden etusormensa, jonka ylin nivel on vienosti koukussa, ylös hymyillen. Usein hän lisää eleeseen rohkaisun: “Ja matka jatkuu!” Olen alkanut vastata tervehdykseen samoin.

Vanhemmat lähettävät uteliaat lapsensa pois jaloistaan, luokseni kysymään mistä on kyse. Uteliaat lapset leikkivät kääntymiseni rytmin kanssa hippaa ja kirmaavat pudotellen jäätelöpallojaan katukivetykselle. Eräs äiti kylmän rauhallisesti nosti pudonneen pallon, pyyhkäisi hiekat sen pinnalta ja sanoi pojalleen vahvistaen: “Ei se mitään haittaa.” Tiputtamastaan jäätelöstä tärähtänyt poika tyytyi automaattisesti.

Kuumuudessa sulava jäätelö valuu noroina vohveleiden kaartioita pitkin, tehden katuun keskittyneitä tippa-alueita, jotka voisi sekottaa syljeskelyn jättämiin jälkiin. Pulut syövät vohvelin muruja. Erään pulun päälakeen on jäänyt tipunukkaa, joka nyt vaikuttaa irokeesiltä.

TRANS-MARS: Matkapäiväkirja 75-70 päivät

Sade rytmittää kaupungin elämää. Kuuron saapumisen aavistaa ihmisten käyttäytymisestä. Keskikaupungilta päin saapuvat sujahtavat kauppoihin suojaan ja viereisen kirjakaupan ikkunoiden takaa kurkitaan kävelykatua. Tieto sateen saapumisesta liikkuu nopeasti kuin juoru.

Sade kuluttaa voimia kaksinkertaisesti enkä voi tehdä muistiinpanoja paperille. Kuuron aikana kävelykatu hiljenee ja muuttuu synkäksi. Samalla käyttämäni sateenvarjo vahvistaa matkaradioni signaalin vastaanottokykyä ja kuulen uusia kanavia. Saan myös rauhaisaa omaa tilaa.

Marssissa, maisemassa alkaa häämöttää mahtava 17 km korkea ja halkaisijaltaan 400 km leveä Pavonis Mons.

TRANS-MARS: Matkapäiväkirja 77-75 päivät

Jo useammat ohikulkijat ovat kysyneet nimikirjoitusta ja taas eräs rouva tuli tuomaan suklaapatukan matkaevääksi. On yllättävää minkälaisia reaktioita tämä hanke nostattaa… Kuulemma Pirkkalassa on lyöty vetoa siitä, jaksanko loppuun asti.

Juhannuksena on todella kolkkoa kävellä yksin kaupungissa. Aattona sain kaksi ruusua. Eräs mies pysähtyi polkupyöränsä selästä ja luki minulle Edith Södergranin runon “Ruusu”. Salaperäisestä sattumasta muutaman minuutin tapahtuman perästä tuntematon rouva tuli paikalle ojentaen punaisen juhannusruusun. Myös runoileva mies palasi ja tämä myös toi mukanaan ruusun, tälläkertaa keltaisen. Se sopi tunnelmaani.

Lähempänä päivän loppua muuan mies nousi pyörältään ja sanoi:

– Ojennan sinulle Finlandia-palkinnon! Vaikka et ryyppyä ottaiskaan.

Näin sujauttaen käteeni pienen Finlandia-vodkapullon.