[Fi] Verkko videotaiteen esittämisympäristönä ja videotaidemarkkinoiden kritiikki.

Vuosien saatossa kovalevylle on kertynyt yli tera videotiedostoja jotka fantasioin leikkaavani joskus. Ollessani huonolla tuulella unelmoin mitä seuraisi jos kovalevy kosahtaisi. Kelaan tarinaa Los Angelelaisesta(?) taiteilijasta, joka teki uran räjäyttämällä tuntemattomien Hummer-autoja kunnes menetti työntouhussa kätensä. Räjäyttäminen on väkivaltainen ele mutta olen ajatellut sitä positiivisesti..

Kun aamulla tulee autolle kiireellä ja toteaa sen räjähtäneen koko elämä muuttuu. Muutos on niin dramaattinen että sille varmaan nauraa. Ajattelen samaa kovalevyn kosahtamisesta. Unelmoin, että kun kovo kastuu tai kaappi, jonne se on kätketty romahtaa tärvellen tiedostot, nauraisin kuten Hummerinsa menettänyt autoilija. Kovalevyn tuhoutumisen tulisi olla näyttävä ja selvä – Jos se vaan sammuisi ja hiljenisi jäisi ikuinen huoli siitä, että sen voisi jotenkin korjata.

Samassa menettäisin kaikki videoteokseni, joita en ole jakanut verkkoon tai polttanut DVDeille. Mutta miksi ylipäätänsäkkään varastoin vanhoja videoteoksia? Miksen tuhoa näytön jälkeen?

Taiteilijana ajattelee, että saattaisi joskus myydä videoteoksen ja estetiikka, jota sovellan on niin korrektia, että ainoa maksava yleisö monille videoilleni on taideyleisö. Kaikkia videotöitäni ei kuitenkaan saataisi maailman kokoelmiin tallennettua. Iso osa näistä on kaikinpuolin turhia: “Mitä hemmettiä me tehdään videoilla joita kukaan ei katso?”

Minut on videotaiteilijana koulutettu tekemään teokset suhteessa edeltäneisiin videoteoksiin. On olemassa normisto, jonka mukaisesti videotaideteokset on leikattava ja kuvattava, jotta ne näyttää taiteelta. Tätä normistoa voi testata internetin hupailukuvasivuilla (naurunappula tms.). Usein skeittaus onnettomuuksia julkaiseviin hupailukuva sivustoihin päätyy stillejä kuuluisista video- ja valokuvataideteoksista.

Nämä tunnistaa aika nopeasti taidelähtöisiksi vaikka ne ovat vieraassa ympäristössä. Näiltä sivuilta löytyy stillejä Chris Burdenin videosta, jossa tämä pyytää kaveriaan ampumaan käteensä ja Marina Abramovićin Balkan Erotic Epic on päätynyt gif animaatioiksi… On ymmärrettävää miksi tämä työ on linkitetty jack-ass videoiden rinnalle. Vaikeuksia tunnistustyössä tuottavat ns. youtube-poop videot, jotka ovat niin kirjavia ettei niitä osaa lukea.

Taiteilijoiden normistoon kuuluu, että videoteoksia pantataan. Melkein kaikilla taiteilijoilla on nykypäivänä omaa videotaidetta tai sellaiseksi kelpaavaa kovalevyillä mutta sitä ei syystä tai toisesta ole suotavaa julkaista verkossa. Panttaaminen lienee kollektiivista markkinoiden hallintaa. Pyrimme siihen, ettei videotaiteesta tulisi ylitarjontaa. Näin luodaan vaikutelma, ettei meillä olisi tarvetta julkaista teoksia verkossa. Ikään kuin teoksilla olisi jo tarpeeksi katsojia ja vaikutusta. Mikäli kaikki raahaisimme videoteoksemme verkkoon voisi paljastua, että niillä oli 10 katsojaa. Olisi raskasta huomata ettei ketään ei kiinnosta videotaide..

Vielä raskaampaa on, että tämä huomiokaan ei kiinnostaisi ketään.

Videotaiteen pelätään rahvaanomaistuvan verkossa.
Teoksen konteksti muuttuu eikä yleisö yhdistä sitä “oikeisiin” asioihin. Sukupuolta tutkiva dokumentti menettää vakuuttavuutensa kun videon vieressä lilluu linkkejä kesälomavideoihin,. Oman videon tagääminen “sukupuolisuuteen liittyväksi taiteeksi” mielletään turhan alleviivaavaksi ja vaikka näin toimittaisiinkin se saattaa silti linkittyä vääriin yhteyksiin. Vähintään sen rinnalla näkyy mainoksia (ikäänkuin gallerioissa ei näkyisi).

Mikä pahinta verkosta voi löytyä samalla teemalla myös huonojen taiteilijoiden teoksia ja kun selainikkunaa ajattelee ryhmänäyttelynä  on ikävää esiintyä huonon taiteilijan rinnalla. Youtube itsekuratoituu algoritmien myötä ja perusteena on pitkälti videon suosio, johon vaikuttaa eniten kynsikkäät. Niiden myötä syntyvään kontekstuaaliseen linkkiin ei ole luottamista… Katsojat valitsevat poikkeuksetta banaalit linkit ja suosivat paljasta pintaa (Tai otsikkoja, jotka kielivät maailman ihmeistä  kuten pianoa soittavista kissoista). Toisaalta nakuja ilmiset katsoo gallerioissakin ja pianoa soittava eläin pysäyttää joka kerta.

Taiteellista sisältöä tulkitsevia algoritmeja ei ole vielä julkaistu. Joten olemme kuratoinnin puolesta riippuvaisia viihdeorjentoituneiden korporaatioiden oikuista ja anonyymeistä vertais-arviointi työkaluista kuten “like” ja “ei-like” nappuloista. Nämä osaltaan vaikuttavat siihen miten video linkittyy eteenpäin..

Mahdollisuuksi parantaa verkkoa on paljon ja hienoa työtä sisällöllisemmän verkon eteen tehdään aktiivisesi. Tällä hetkelläkään ei estä käyttämästä tägejä nokkelasti esim. linkittämällä teokset vaikkapa teoreetikkoihin, joiden ajattelua soveltaa. Näin tägeistä voi muodostua eräänsortin ideologinen lähdelista. Videon voi tägätä vaikka “Judith Butler” ja “Gender Trouble”. Siten Butlerista kiinnostunut voi säväyttää selailukokemustaan nauttimalla samalla videotaiteesta.

Tägeistä kiinnostuneiden kannalta seurata Vj:den käyttämiä videoarkistosivustoja. Näistä materiaalin voi luokitella vaikka toivotun tempon tai värin mukaisesti.

Verkkojulkaiseminen on johdonmukaista varsinkin tapauksissa, joissa taideteoksen motiivina on “keskustelun avaaminen” . Keskustelu aukeaa parhaiten julkaisemalla videot ympäristössä, jossa se tulee saavutettavaksi. Mikäli videoteoksen tarkoitus on vaikuttaa mielipiteeseen sitä on turha pantata kovalevyllä. Toisaalta esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta kertovat videot tulisivat heti sorretuiksi ja väärinkäytetyiksi… Linkitetyksi rasistisiin foorumeihin.

Julkaisussa pitää käyttää pelisilmää ja teos on tuotava esiin oikeissa yhteyksissä. Taiteilijat kavahtavat hyvästä syystä ilmaisua “markkinointi”… Mutta ajattaessa, jollekin ihmisryhmälle tärkeää politiikkaa.. Verkkoon kytkettyjä  poliittisia videotaidetoksia on lobattava foorumeilla ja keskustelupalstoilla, jotta niillä on vaikutusta.

Turhaa stressiä avoimuudesta ja tekniset taidot.

Vapaan uudellen käytön mahdollistavien Creative Commons lisenssien hankaluus on se, että lähde materiaali konteksti voi kadota kokonaan. Käytännössä mikään ei estä vapaasti lisensoidun taidevideon hyödyntämistä vaikkapa uusnatsien kampanjamateriaaleissa. Tämäkin huomioonottaen uskallan itse jakaa valtaosan tuotannostani avoimin lisenssein – Oikeastaan koen sen velvollisuudeksi sillä teoksia on kustannettu apurahoin.. Mikäli kontekstin katoaminen huolettaa, teoksen varjelemisessa voi käyttää vaikka Telekommunist- tai muita poliittisesti sommiteltuja lisenssejä.

[cudazi_promotext]Vaikka video luovutetaan täysin vapaaseen käyttöön – On epätodennäköistä, että kukaan haluasiai remixata sitä. Nykyään on helppoa tehdä videoita itse ja itsekuvattu materiaali tuntuu usein aidommalta kun kopioiminen.[/cudazi_promotext]

Vaikka väitetään, että internetistä löytyy  kuvia ja videoita kaikista maailman kolkista ja tilanteista… Tämä EI käytännössä pidä paikkaansa. Haastan sinut! Yritäpä löytää verkosta vapaasti käytettävää (taidegalleriaan suunnatun videoteoksen materiaaliksi kelpaavaa) hd materiaalia jonkin kaupungin talojen katolta.

Suomessa varteenotettavin yritys tuottaa, järjestellä ja toimittaa vapaasti lisensoitua materiaalia muiden hyödynnettäväksi on mediataide organisaatio M-Cultin luoma Kallio-Arkisto. Projektin tiimoilta kaupunkilaiset voivat raahata itse kuvaamiaan paikallis-videoita verkkoon ja käyttää toisten kuvaamia pätkiä kotivideoidensa kuvituksiksi.

Jokaisesta videotaidetuotannosta jää ylimääräistä aineistoa, kuvituksia ja onnettomuuksia, joka saattaisivat löytää käyttäjän mikäli materiaali toimitettaisiin eteenpäin. Hyvää materiaalia pantataan pöytälaatikoissa. Tässä on videotaiteilijoille vaikuttamisen mahdollisuus. Tiedämme perustuntumalla miten oleellinen kuvan rajaus on ja mitä viestejä yksinkertaiseen kamera-ajoon voidaan sisällyttää. Mikäli näkisimme vaivan toimittaa ideologiaamme ajavaa materiaalia uudelleenkäytettäväksi, voisimme edesauttaa harjoittamaamme politiikkaa. Yksinkertainen esimerkki on miten vaikka arki esitetään uutisten kuvitusmateriaalissa. Meillä on mahdollisuus tuottaa tämä aineisto ja säädellä sitä, miltä arki näyttää.

Tiedostonjakoon ryhdyttäessä tärkeintä on oikeiden formaattien valitseminen. Mikäli joku tarvitsee materiaalia tv (tms) käyttöön aineiston tulee olla teknologisesti oikein toimitettua. Materiaalin tulee olla muiden hyödynnettävissä alustasta riippumatta. On huomioitava tv, elokuvalevitys ja kännykät. Kerta kaikkiaan kaikki on huomioitava.

Formaattien kanssa pelaaminen on työlästä ja standardit vaihtuvat nopeasti. Pledrauksen ulkoistaminen ratkaisee ongelman lyhyellä tähtäimellä. Sitä mukaan kun taloustilanne kiristyy tuotantoryhmät pienenevät. Elokuvien estetiikan mukaisesti värimääriteltyjen spektaakkeleiden aika on ohi. Kenelläkään ei ole varaa värimäärittelijään. Moinen on osattava itse. Seurauksena ei ole kärsimys vaan videokuvan laadun kirjo. Tämä on hyvä osia. Emme ole imitoimassa elokuvaa – Olemme määrittelemässä sitä.

Tärkeintä digitaalisessa maailmassa on eri formaattien yhteensovittaminen sekä yhdenmukainen työnkulku (workflow) aineiston käsittelyssä. Harva videotaiteilija kuitenkaan välittää tälläisistä paljoa. Olemme keskittyneet kuviin (nippanappa ääneen) emmekä teknologiaan. Videotaiteilijan kuitenkin tulisi tietää mikä on ero h264 ja mpeg2 välillä. Harjoittamastamme tahdonalaisesta tietämättömyydestä seuraa stressiä ensikädessä vertaisimmille, jotka yrittävät järjestää video- ja muutaidetapahtumia.

Loopilla pyörivän DVDn tekeminen ei enää riitä. On tunnettava verkko, arkistot, metadata ja mediatoistimet. Jos mennään pintaa syvemmälle on tunnettava patentoidut ja vapaat liikkuvan kuvan jäsentämisformaatit.

Mediataiteen pitkäaikaissäilytys.

Vaikka Suomi on “edellä maailmaa teknologisessa kehityksessä” kansallisia sopimuksia arkistointiformaateista ei vielä ole saatu luotua. Kansallisten audiovisuaalisten arkistojen teknikotkaan eivät suoraan osaa sanoa mikä tarjolla olevista formaateista on paras.. Mikäli toivomme (kuten taiteilijat usein) että tuottamallamme materiaalilla on merkitys vaikka 100 vuoden päästä on toimittava nokkelasti. Valtion taidemuseon arkistot ovat varmasti hyvin hallinnoituja mutta väitänpä että määrä säilyy paremmin kuin laatu.

Kun arkeologit löytävät bysantilaisia ruukkuja hiekasta on todennäköistä, ettei yksikään näistä esineistä ole uniikki. Samanlaisia kippoja on valmistettu roppakaupalla. Kopioitavuudella on keskeinen merkitys kaikille kielille ja kulttuureille. Artifaktit joiden varassa olemme luoneet identiteettimme on tuotettu tuhansien kappaleiden sarjoissa; linjastoilla (lapsityövoimalla – kuten kovalevymme ikään) ja vain koska niitä on tuotettu paljon ne ovat säilyneet ajan saatossa.

Koko historia on itse asiassa sarjatuotannon historiaa. Vasta renessanssin alusta taiteilijat ryhtyivät erottamaan ammattikuntaansa käsityöläisistä valmistamalla yksittäisiä reliikin omaisia taide-esineitä.

Nyt videoiden tuottamiseen käytettävä teknologia mahdollistaa teosten rajattoman kopioimisen kenen tahansa toimesta. Ainutlaatuisuuden vaikutelman ylläpitäminen ei ole johdonmukaista formaattien ollessa pitkälti yhteen sovitettavia.

Mitä useammalle kovalevylle työsi on tallennettu sitä todennäköisempää on, että se säilyy jälkipolville. Suomessa tuotettu digitaalinen aineisto tallennetaan keskusarkistojen kovalevyille ja magneettinauhoille. En epäile arkistojen hoitajien ammattitaitoa mutta väitän, että todennäköisemmin yli 100 vuotta säilyy video, joka on ladattu verkosta tuhat kertaa, tallentunut tuhanteen välimuistiin, tuhanteen maailman kolkkaan. Mikäli keskusarkistot olisivat vastuuntuntoisia heidän koko digitaalinen aineistonsa tulisi vuotaa verkkoon torrentteina ja mahdollistaa se, että kansalaiset luovuttaisivat kapasiteettia kovalevyiltään kulttuurihistorian säilyttämiseksi. Nämä tiedostot voisi vaikka salata jotta niiden arvo ei laske ja elää toivossa että tulevaisuuden arkeologit saisivat purettua tiedostot.

Taidemuseot hoitavat hommansa hyvin mutta eivät koe yksittäisiä teoksia yhtä merkittävinä kuin tiedoston omistavat henkilöt kokevat. Tässä on tälläinen Björniläinen henkinen ajatus rakkaudesta yksityisomaisuuteen mausteena – Mutta nokkelasti sovellettuna piratismiin.

Jokainen latauksen suorittava henkilö, tallentaa tiedoston ITSELLEEN merkittävästä syystä ja näin tehdessään sitoutuu määrittelemään olemassaolonsa suhteessa tähän tiedostoon. Tämä on valmis uhraamaan henkensä pelastaakseen tulipaloon joutuneen läppärin (jolla videosi on, joka on yksi syy miksi tämä rakastaa läppäriään). Mikäli emme halua, että Pohjois-Euroopan historiaa tullaan määrittelemään MacGyeverin -80 luvun jaksoilla, joita olemme ladanneet digiboxeihimme. On tuottamamme; kelvokas videoaineisto luovutettava verkkoon ja lisensoitava uusiokäyttöön. Mitä pahaa voisi olla siinä, että joku leikkaisi tekemäsi videoteoksen osaksi häävideotaan?

Avoimuuden jälkeinen toimeentulo.

Ajatus siitä, että teoksen arvo laskee mikäli se löytyy myös verkosta on idioottimainen. Lisäksi videoteosten myyminen museoille on harvoin taloudellisesti palkitsevaa. Monasti osto onkin eräänsortin “tippi järjestelmä”, sillä ei pyritäkään kattamaan teoksen valmistamisen kuluja. Osto on tunnustus hyvin tehdystä työstä.

Monessa tapauksessa teoksen kustannukset on jo katettu apuraha järjestelmän avulla. Olisi perusteltua, että projektit jotka luovutetaan heti valmistuttuaan yleiseen käyttöön, verkkoon jne. saisivat etusijan apuraha hakemusten joukossa. Näiden voi ainakin unelmoida olevan käyttökelpoisia laajemmille yleisöille. Valtaosaa taidemuseoiden omistamisesta videotaiteesta ei näe kukaan koskaa. Mutta sen näkisi jos se olisi verkossa: Tämä on saavutettavuutta jos mikä.

On luotava palveluita, jotka mahdollistavat teosten kontekstin säilymisen ja pitää kuraattoreita palkkalistoilla tässä murroksessa. Mainittakoon, että murros ei ensisijaisesti koske mediateknologiaa vaan tapaa, jolla luemme medioita – Tapamme ymmärtää narratiivi on muuttunut. Suurin muutos on ajallisuudessa, osallistettavuudessa ja jaettavuussa. Verkossa julkaistu media voidaan pysäyttää väliaikaisesti (videon lukeminen jaksottuu kuten kirjojen lukeminen) ja katselukokemus voidaan jakaa omalta läppäriltä välittömästi monien eri yleisöjen kanssa.

Lisäksi tälläkin läppärillä on kirjoitushetkellä yhdeksän eri internet sivua ja neljä eri sovellutusta käytössä. Mikä kielii suuremmasta skitsofreniasta kuin kiihtynein post-modernisti olisi arvannut.. Oikeastaan niin akuutista skitsoilusta, ettei se voi edes olla diagnotisoitavassa.

Suomessa videotaiteella ei elä kaiketi kukaan ja miksi edes yrittää? Pidetään tämä rakkaana harrastuksena, jota saa palkinnoksi esittää museoissa. Videotaideteoksen tuottaminen maksaa samanverran kuin elokuvan valaisuun käytettävän lampun päivävuokra mutta tällä kustannustehokkuudesta ei ole etua ennen kuin tuottamallamme sisällöllä on kysyntää. Kysyntää kehittyy luomalla suhde yleisöön ja tämä tapahtuu nykypäivänä verkon avulla. Digitaalisen aineiston ainutlaatuisuudella kikkailu jäsentämällä se editioihin on törppöä. Digitaalinen aineisto on ideologisesti valmistettu kopioitavaksi.

Copy&Paste on sen henki. Sille on jopa pikanäppäimet kaikissa tietokoneissa.

Hauskempaahan se on osallistua kulttuurin tuottamiseen tarjoamalla taiteen tuottamispalveluita (meistä kaikista tulee performanssitaiteilijoita). Kameran ja leikkausohjelman avulla rahaa voi saada vaikka siitä, että streemaa tapahtumia tai toimii kuvaajana toisten teoksiin.

Suomeen ei ikinä tarvitse kehittyä digitaalista taidetta keräävää kulttuurieliittiä. Tämän ei tarkoitta sitä, että paikalliset taidemarkkinamme olisivat alkeellisempia kuin muualla. Päinvastoin! Kun New Yorkilaiset keräilijät ostavat .gif animaatioita kokoelmiinsa, myynnin elettä voi pitää yhtä oivallisena kuin Piero Manzoni purkitetun kakan myymistä. Pieron tempussa ei ole mitään pahaa mutta sen arvo on ymmärrettävää suhteessa nousukauden markkinoihin, fossiilisten polttoaineiden varaan rakennettujen kulttuurien maailmassa (kyllä, kakka on polttoaine mutta kuitenkin).

Näin nokkelaan ivailuun ei ole enää varaa ja meikäläiset taidekeräilijät eli pitkälti kansa (joka ostaa valtaosan taiteesta, enemmän kuin yksittäiset keräilijät ja museot yhteensä) ei noihin helpolla tartukkaan.

Digitaalista taidetta ei kannata sitoa editioihin vaan prosesseihin, joilla sisältöä tuotetaa. Koko digitaalinen teollisuus perustuu palvelusten myyntiin. Ilmaiseksi jaettavien Linux käyttöjärjestelmien tekijät saavat rahansa opettamalla käyttäjille miten käyttöjärjestelmät ja sovellukset toimivat. Sama palvelurakenne on odotettavissa videotaiteilijoiden toimeentulon perustaksi. Videotaiteilijoiden mahdollisuudet ovat siinä, että kykenemme luodaan henkilökohtaisia siteitä vertaisiimme, joilla on tarvetta ilmaisullemme.

Mikään ei estä sitä, että kuvaisimme häitä ja hautajaisia sekä tekisimme muotokuvia perhe-elämästä. Workshoppien vetäminen on oma taidemuotonsa.

Henkilökohtaisesti noudatan seuraavaa periaatetta: Kun teoksen valmistumisesta on kulunut 1 vuotta eikä sillä ole ottajaa, lataan sen verkkoon. Riippuen siitä näkyykö teoksessa muita ihmisiä lisensoin sen niin, että muutkin voivat käyttää sitä. Videoille voi olla käyttöä vaikka journalistisessa työssä, vj-jutuissa tai muiden tuottamassa taiteessa (musiikkivideoista dokumentteihin). Jos videolla on näyttelijöinä kavereita niin en anna tätä uudelleen käytettäväksi.