TeaK: Hevonen ja esiintyminen 2 | Taideyliopiston hevostaitokurssi
Taideyliopiston teatterikorkeakoululle järjestettiin jälleen hevostaitokurssi. Toimiin osallistui kahdeksan näyttelemisen, dramaturgian ja ohjauksen opiskelijaa. Kurssin tavoite oli muuttaa talleilla koetut ja opitut hevostaidot muutosvoimaiseksi taiteelliseksi osaamiseksi, joka lisää ymmärrystä ei-inhimillisestä, synnyttää kriittisen katseen nykyeläinkulttuuriin ja joiden avulla voi muodostaa suhteita hevosyksilöihin. Opiskelijat oppivat hevosten kanssa olemista tallitöiden, keskustelun ja Salla Käenniemen ratsastustuntien kautta. Kurssi oli jatkoa edellisvuodelle mutta tälläkertaa ohjelmaa oli jaoteltu eri teoreetikkojen ympärille. Lannanluomisen ohessa pohdittiin Donna Harawaytä, suitsia ja satuloita rasvatessa mietittiin Bruno Latourin toimijaverkkoteoriaa ja tallin henkilökunnan tiloja siivotessa saattoi ajatella eläimiä työväenluokan edustajina Jason Hribalin mukaan. Suomenhevonen Toivottu Poika ei osallistunut opetukseen aktiivisesti rasitusvammasta johtuen, mutta dosenttia tuurasi ensimmäiselle kurssille osallistunut ohjaaja Susanna Airaksisen. Kurssi toteutettiin Etelä-Espoon ratsutalleilla.
Vaikka lukutehtäviä oli vähän, tuntui työskentely kirjalliselta. Toiminta hevosten kanssa esittäytyi oman persoonan ja aikeiden sanoittamiselta. Yhteispeliä ja kommunikaation periaatteita eläinten kanssa rakennettiin tallitöiden kautta. Kun tottui pyytämään hevosta siirtymään, jotta lannat saatiin siivottua, oli luonteva edetä talutusharjoituksiin ja edelleen ratsastamaan. Osallistujat kokeilivat hevosten parissa myös kontakti-improvisaatiota ja vapaalla assosiaatiolla synnytettyä puhetta. Improvisointi eläinten kanssa koettiin vaikeaksi sillä se vaatii tarkkaa ajoitusta, eikä eläin osallistu toimiin toivotulla temmolla. Puhuminen määritti suhdetta ihmisen näkökulman mukaisesti ja korosti lajien välisiä eroja. Eroa myös hyödynnettiin esittävien toimien perustana. Osallistujilla oli korkeita odotuksia kurssilla syntyvistä eläinsuhteista ja tärkeä opetus oli, ettei vuorovaikutus hevosen kanssa ole itsestäänselvyys. Hevoset ovat harjaantuneempia talliin liittyvissä sosiaalisissa puitteissa kuin kurssille osallistuneet ihmiset, eivätkä hevot lähtökohtaisesti uhranneet resurssejaan tutustuakseen vieraisiin.
Päivittäisen pohdinnan kohteena oli myös minkälaista stressiä ihmisten katseet ja kosketukset eläimelle tuottavat. Katseen voima tuli ymmärretyksi “ensimmäisenä apuna”, jolla hevoselle voi antaa painetta (eli ohjaavia merkkejä). Ihmisten ja eläinten valtasuhteiden herättämät syyllisyyden kokemukset korostuivat ratsastustuntien aikana, jotka koettiin sangen pakottaviksi (varsinkin Emppu kyseenalaisti ihmis-eläin-suhteiden historiallisia perusteita ja toimien järkevyyttä). Ratsastustuntien kautta tunnistettiin “karkaavan antropomorfismin” käsite, jolla merkattiin tilanteita, missä eläintä koskevat päätökset syntyvät ihmiskehon aistien kautta kumpuavista tulkinnoista (esim. kun itsellä on kylmä, saattaa loimittaa hevosen). Myös hevosten jännittäminen ja jännityksen tuottaman adrenaliinin aiheuttamat vaikutukset tunnistettiin. Ohjenuoraksi jäsentyi, että “kun tekee itsensä näkyväksi, kaikki on hyvin”. Periaatteella voi muistuttaa itseään sekä vieraaseen lajiin liittyvistä työturvallisuus toimista sekä siitä, että hevonen on huomioitava jatkuvasti yksilönä (“Absolute focus!” sano Mamma kun hevonen nilkan viilsi). Eläinten tarjoama huomio koettiin koukuttavaksi ja hyväksynnän saaminen hevoselta vaikeaksi.
Kurssilla kuultiin kaksi luento-osuutta. Hevosten ja ihmisten suhteita kartoittava kulttuurihistoriaosuus sekä posthumanistinen linturetki. Linturetki johdatteli yleisön läheisen Suomenojan lintualtaan maastojen kautta kohti antroposeenia, eli hahmottamaan ihmisen perinpohjaista ympäristövaikutusta. Maiseman kerroksellisuuden tarkastelu johti huomioon, että “esiintyminen” voidaan nähdä myös toimintamallien ja tapojen esiintymänä. Hevostallin arkkitehtuuri, sen kulmissa lojuvat tekniset laitteet kuten riimut ja raipat muodostavat ehtoja eläinsuhteen rakentumiselle. Pohdinta liittyy myös ajatuksiin hevosten luomista mediatiloista, jotka synnyttävät eläin-ympäristötietoutta. Ajatus hevosesta mediana on hatara ja hakee pohjaa James J. Gibsonin affordanssin käsitteestä. Tämän mukaan ympäristön havaitsemiseen vaikuttaa mitä voimme kuvitella siihen kuuluvilla elementeillä tekevämme. Vieraan lajin kanssa toimiminen muuttaa ympäristössä havaitsemiamme käyttö- ja toimintamahdollisuuksia (Maisemat joissa näkyy tehtaita, hevosia sekä ihmisiä ovat energiataloudellisten potentiaalien kerrostumia! ). Tallit ovat jääneet kaupunki- ja talouskehityksen taskuihin (niche), joissa ilmenevät eläinkäsitykset muodostavat paikallisia ihmis-eläin-taloussuhteita. Paikalliset ihmis-eläin-taloussuhteet eivät välttämättä ole toistettavissa eri ympäristöissä.
Kurssi päättyi opiskelijoiden vapaasti suunnittelemiin ja muulle ryhmälle ohjaamiin harjoitteisiin. Harjoitteiden aikana kirjoitettiin hevosen ajattelua kuvittavaa tajunnanvirtaa, joka myös luettiin ääneen hevoselle ja ryhmälle; otettiin #Horseselfie’itä tutkien kuinka mutkattomasti eläimet voi alistaa omaan tarinaan ja mediatilaan kuuluviksi; oltiin hevosten kanssa 15 minuutin ajan tehden mitä haluttiin ja törmättiin vapauden kauhuun; laulettiin hevosille kuorona; tehtiin parityönä luottamuskävelyitä hevosten tiloissa ja äärillä. Luottamuskävely toteutetiin silmät kiinni, osin abstrakteja äänimerkkejä seuraten, mikä tutustutti myös siihen kuinka verbaaliset avut vaikuttavat. Pitkän harjoitteen aikana sekoittui mitkä äänet ja merkit olivat hevosten tuottamia ja mitkä ihmisistä! Tämän jälkeen rapsuteltiin hevosia laitumella ajatellen omaa ja eläimen työssä jaksamista. Loppupäivää kohden vietettiin aikaa hevosten välittömässä läheisyydessä karsinoissa. Pitkä karsinaan rajattu läsnäoloharjoite opetti mm. että hevoset tykkäävät lippalakeista: lipan suuntaa seuraamalla näkee helposti mihin ihmisen huomio on keskittynyt! Lippalakki on turvan proteesi. Ohjelman päätteeksi kirjoitettiin ja näyteltiin rakkauskirjeitä hevosille.
Harjoitepäivän tiivis ohjelma pakotti lähestymään hevosta uudella tavalla. Kurssin jälkeen tuntuu aavistuksen luontevammalta viestiä hevosten kanssa. Etelä-Espoon ratsutallin kaltaisessa puolijulkisessa hevostallissa on huomattavana etuna, että samoista eläinyksilöstä jaetaan risteäviä käsityksiä ja tarinoita. Juttujen erilaisuuden kautta havaitsee helposti kuinka eläintä luodaan ihmisten välisten suhteiden kautta. On pohdinnan paikka kannattaisiko vastaavaa opetustoimintaa järjestää mielummin yksityistalleilla, jolloin teknisten välineiden perusteita ja historioita voisi udella suoraan omistajalta. Yksityistallissa olisi myös vaarana jäädä täsmällisen eläinkuvan vangiksi. Kurssista julkaistiin lyhyt juttu “Tunneammattilaiset yhteistyössä” Teatteri&Tanssi -lehdessä (5/2016).