Hevoslinja kutsuttiin esiintymään Aucklandin liepeillä sijaitsevan Te Uru Watanage Contemporary galleriaan “They Come from Far Away” festivaalille New Performance Turun aloitteesta. NPTurku on tarjonnut Hevoslinjan toimille tärkeän vierassataman. Kesän 2014 festivaaleilla julistettiin ratsastaminen taiteen sekä muotoilun tekniikaksi ja nähtiin Heikki Mikolan & Nupun kaupunkiratsastus-näytös. Uuden-Seelannin festivaalin muita suomalaisia edustajia ovat Leena Kela, Pilvi Porkola, Oblivia sekä Antti Laitinen.
Hevoslinjan osalta matkan tavoitteena oli tutustua saarella vapaana eläviin Kaimanawa hevosiin ja alkuperäiskansa Māorien hevoskulttuuriin. Ideat jouduttiin kuitenkin sovittamaan festivaali-olosuhteisiin jolloin työn keskiöön nousi alueellisen hevoskulttuurin tukeminen. Festivaali toteutui Te Uru gallerian ympäristössä, -60 luvulla liberaalin hippimaineen lunastaneessa Titirangin kaupunginosassa. Tätänykyä ympäristö oli erittäin sievää ja kiinteistöjen arvonnousu nousi moneen otteeseen keskustelunaiheeksi.
Alue oli ostettu satakunta vuotta sitten paikalla liikkuneelta Māori heimolta. Sittemmin halvan kaupan laillisuus oli haastettu ja Titirangin laitamilla olevia ranta-alueita vaadittiin Māorien puolelta takaisin yhteisön omaan käyttöön. Titirangin pienessä keskustassa ei tunnistanut oikeastaan lainkaan Māori kulttuuria tai tyylejä. Keskusteluissa tosin hahmottui että paikoin Māorit ovat sekoittuneet nykyväestöön erottamattomasti, ja vasta tutustumalla oppisi heidän kulttuuriperinnöstään. Näkyvää konfliktia parisataa vuotta sitten Euroopasta ja sittemmin Aasian maista saapuneiden uudisasukkaiden sekä saareen 1300 luvulla saapuneiden Māorien välillä ei ollut havaittavissa, mutta pinnan alla kyti. Jännitteet kaikuvat Suomeen asti.
Uuden-Seelannin pohjois-saaren itäkärjessä Taurangan, Rotoruan, Whakatanen sekä Gisbornen kaupunkien alueella on edelleen tiivis Māori yhteisö ja alueella puhtaan enimmäkseen Māori-kieltä. Myös seudun hevoskulttuuri nousi moneen kertaan puheisiin. Alueella kuulemma liikutaan yleisesti eläinpelillä! Valitettavasti tähän alueeseen ei päässyt matkan puitteissa tutustumaan. Itäkärki ei ollut mahdottoman kaukana mutta alueelle pääseminen olisi ollut vaikeaa ilman paikallista opasta. Nyky Uudessa-Seelannissa liikkuminen olisi edellyttänyt autoa, venettä tai hevosta. Julkinen liikenne oli heikkoa ja osa paikoista vaikea saavuttaa edes jalankulkien. Teistö on äärimmäisen mäkistä, sää vaativaa ja kulkijalle heikosti huoltomahdollisuuksia.
Māori kulttuuriin tutustuminen on säädeltyä. Huolena on että vieraat käyttävät alkuperäiskansan kulttuuria eksotiikan kaipuisten taideyleisöjen makupalana. Saaren kulttuuriin tutustuminen olisi vaatinut pidemmän työskentelyajan. Wellingtonista löytyy pidemmän työskentelyn mahdollistava taiteilijaresidenssi.
Kunnanvaltuuston maat ja yhteisöpedagogiset hevoset
Festivaalin paikallinen järjestäjä taiteilija Mark Harvey muodosti ennen matkan alkua yhteyden, alueella toimivaan Huia Road Horse Clubiin eli hevosklubiin ja tämän puheenjohtajaan Louise Matthewsiin. Louise toimi vajaan kolmen viikon ajan oppaana paikalliseen hevoskulttuuriin, Uuden-Seelantiin sekä Titirangin paikallispolitiikkaan.
Klubilla on käytössään mittava maapalsta lähellä alueen keskustaa. Tilukset omistaa alueellinen valtuusto ja se on säädetty asukkaiden virkistysalueeksi. Hevosklubi ei omistanut tai vuokrannut käyttämiään maita vaan sai ne käyttöönsä vastineeksi siitä, että tarjosi Titirangin yhteisölle virkistysmahdollisuuksia hevosten parissa. Järjestely oli sinetöity nimellisellä maankäyttömaksulla. Idea on erinomainen. Ehkä meikäläisten hevostallien ympäristöjä voitaisiin järjestää samalla käytännöllä?
Hevosklubin mailla eli kymmenkunta hevosta, joista vain yksi oli klubin omistuksessa. Omistajat saivat pitää hevosiaan nimellistä kuukausikorvausta vastaan ja yksityishevosten edellytettiin osallistuvan virkistyspalveluiden tuottamiseen. Järjestely ei ollut ongelmaton. Kaikki omistajat eivät tykänneet jakaa hevosiaan yleiseen ratsastuskäyttöön ja yhteisöille suunnattuihin talkoopäiviin osallistuminen oli hajanaista. Tässä syystä klubilla ei enää järjestetty ratsastuksenopetusta. Asukastyön painopiste oli siten siirtynyt hevosten hoitoon sekä viheralueen kunnossapitoon.
Alueelle oli istutettu syötävä puisto, johon kuului omenoita, appelsiineja, mangoja ja marjoja. Puiden anti oli tarkoitettu talkoolaisille, jotka osallistuivat ylläpitoon. Ohikulkijat olivat kuitenkin poimineet satoa luvatta, osin raakana ja oksat olivat kärsineet hätäisestä sadonkorjuusta. Myöskään tarhan talkoo-rotaatio ei pelittänyt kunnolla.
Osallistuin talkoohengessä paikallisen Karamatura Farmin varainhankinta tapahtumaan Waitangi päivänä. Klubi järjesti paikalle hevosia ja veti edullisia talutusratsastuksia. Tapahtuma oli malliesimerkki hevosklubin yleisötyöstä. Sateinen sää harvensi yleisöä mutta paikalle saapuneet pääsivät näkemään perinnetilalla lampaiden kerintää ja osallistumaan saappaanheitto kisoihin. Ohessa video klubin hevosista laitumella ennen tapahtuman alkua.
Monarkia ja gentrifikaatio
Louisen kanssa keskustellessa hahmottui että paikallisilla oli kadonnut ote siitä mistä yhteis-omaisuudessa on kyse. Auklandin kaupungin laajentumisen myötä tonttien arvo oli noussut nopeasti, mikä vaikutti yhteisön järjestäytymiseen. Kun Titiringia aikanaan rakennettiin saattoi samalla kadulla asua käsityöläisiä, toimihenkilöitä ja poliitikkoja. Asukkaat muistelivat ylpeänä kuinka rikkaat ja köyhät järjestivät grillijuhlia ja yhteisiä tapahtumia. Tasa-arvoisuus oli kuitenkin hiipunut sukupolven aikana. Kun asuinmahdollisuuksia säätelee varallisuus sosiaaliset piirit supistuvat. Ihmiset liikkuivat kodin, työn ja harrastusten välejä autoilla eivätkä kohdanneet toisiaan.
Keskustelussa syntyi huomio että monarkia on seuraus gentrifikaatiosta. Kun porukka kokoontuu samalle alueelle, hyötyy alueen keskeisimmän paikan varannut eniten. Mikäli tämän tontille rakennettaisiin linna olisivat feodaalisen maailmanjärjestyksen raamit kohdillaan. Monarkiaa kritisoidessa pääoman ja vallan periytyminen näyttäytyy epätasa-arvoistavana. Titirangin yhteydessä pääoman ja vallan periytymistä ei suostuttu näkemään ongelmallisena, vaan politiikkana oli hyväosaisten veronkevennykset. Tämä kritiikki oli nuorille tasavaltalaisille karvas.
Titirangissa yhteisen virkistys- ja eläinpuuha-alueen arvoa ei pidetty merkittävänä, sillä valtaosa paikallisista asui omakotitaloissa vehreillä yksityistonteilla, joiden pihapiiriin saattoi kuulua sademetsää. Tontit oli poikkeuksetta aidattu, eikä niiden läpi voinut kulkea. Kaikki kaistaleet ja kivet oli merkattu omistajilleen. Aitaamisella oli joitain järkiperusteita… Saaren alkuperäinen luonto sekä eliöstö erittäin uhanalaista ja asukkaiden kuului aidata lemmikit piha-alueiden sisälle etteivät ne söisi metsän lintuja.
Yksityisomaisuutta kunnioitettiin niin huolellisesti ettei ympäristön kehittämistä ja suojelua koskevia yhteisiä päätöksiä saatu ajettua. Taiteilija Harvey oli osallaan koordinoinut saaren linnustolle tuhoisien opossumien pyydystysrinkejä mutta niihin osallistuminen oli sattumanvaraista ja projektit valitettavan katkonaisia. Titirangilaisten suhtautuminen saaren luonnolle haitallisiin vierasperäisiin eläimiin sekä kasveihin oli vaihtelevaa. Osa kasvatti tonteillaan surutta helposti leviäviä koristekasveja ja maaperää köydyttävää bambua. Toiset nyppivät maanisesti tonteiltaan vierasperäisten kasvien nuppuja, kuin tehden tiliä valloittaja-kulttuuriperinnön kanssa.
Vierasperäinen hevonen ja rikas mutta hauras luonto
Titirangin metsät olivat aikanaan hakattu tukkitavaraksi. Alueelle oli istutettu hakkuiden jälkeen vierasperäisiä nopeasti kasvavia puita ja koristekasveja, jotka edelleen tuhosivat alkuperäisiä sademetsää. Valtaosa saarelle ainutlaatuisesta eläin- ja kasvikannasta on uhanalaista. Mikäli poikkesi metsiin, jossa oli Kauri puita, tuli kengät puhdistaa ettei kuljettaisi haitallisia sieniä niiden juurille. Samasta syystä oli kiellettyä kulkea hevosella metsäreittejä pitkin. Uuden-Seelannin pohjois-saarella on jatkuva kasvukausi ja maasto oli erittäin vehmasta. Hevoset pystyivät laiduntamaan vuoden ympäri, eikä niitä pidetty sisällä.
Jatkuva kasvukausi ja rikas maaperä aiheutti kuitenkin ongelmia eläinten hyvinvoinnille. Maaperästä puski jatkuvalla syötöllä tuoreita makeita versoja, mikä on pitkänpäälle epäterveellisiä. Eläinten kaviot oireilivat liiasta sokerista (Maaperä oli pehmeää ja kaikki klubin hevoset kulkivat kengättä). Louise pyrki säätelemään tuoreen laidunmaan käyttöä rajaamalla laidunta versojen kasvun rytmissä. Tallilla oli vasta oivallettu että hevosten hyvinvointi paranisi mikäli timotein kasvamista edistettäisiin. Timotei kasvoi hyvin mutta on epäselvää miten sen yleistyminen tulisi vaikuttamaan alueen muuhun luontoon.
Hevosten ylläpidon suhteen ei ollut yhteistä traditiota tai konsensusta. Omistajilla ja harrastajilla oli omia mieltymyksiä, joita perusteltiin kulloisesta kulttuurillisista taustoista ja perstuntumasta käsin. Kaikilla oli erilaisia oletuksia miten hevosten kanssa tulisi toimia ja näkemykset yhdistävä, Uuden-Seelannin paikallinen hevoskulttuuri oli vasta jäsentymässä. Tilanne oli sinäänsä herkullinen sillä porukka oli innokasta jakamaan tietoja ja lähestyi eläimiä rohkeasti. Käytännössä päätöksiä kuitenkin ajettiin henkilökohtaisten työpanosten kautta ja vallalla oli taikauskoja.
Jaetun eläinkäsityksen puuttuessa, oli vaikea toteuttaa pitkäjänteisiä suunnitelmia hevosklubin ympäristön ja toiminnan kehittämiseksi. Kotieläintilat (ja mahdollisesti eläintarhat) ovat tässämielessä hyödyllisiä jaetun eläinkäsityksen muodostamisen ympäristöjä. Saaressa löytyisi varmasti töitä suomalaisille hevostoimijoille.
Esimerkkinä lannankeruu ja villihevosmyytit
Sillä klubin hevoset olivat kokoajan laitumilla osa niistä tuotti lantaa pitkin poikin ja omistajat olivat vasta vähän aikaa sitten ryhtyneet keräämään sitä kompostikekoihin. Lanna kerääminen helpotti laidunalueiden rajaamista, teki maiseman siistimmäksi ja vähensi loisia. Kaikki käyttäjät eivät kuitenkaan olleet halukkaita lannan keruuseen ja osa protestoi jättämällä työt tekemättä. Vastustajien perusteena ja vahvana uskona oli että hevoset pitävät huolta itsestään. Näkemystä puollettiin sillä, että saarella elää vapaasti puoli-villejä Kaimanawa hevosia.
Hevosella ei ole saaressa luonnollisia vihollisia ja pohjois-saaren keskiosan laakeat tulivuorten rinteet tarjoavat mahtavat laidunmaat. Alueella elää vaihtelevan kokoinen villiintynyt hevoskanta, joka on lähtöisin uudisasukkailta karanneista ja hylätyistä hevosista. Nämä hevoset ovat lähtökohtaisesti geneettisesti rikasta porukkaa sillä niiden kanta on lähtöisin eripuolilta Eurooppaa tuodusta yksilöistä (Valtaosa klubin hevosista oli vanhoja arvokkaamman näköisiä kilpahevosia. Tiluksilla elelii vain yksi Kaimanawa hevoskantaa edustava).
Ajoittain villi-hevospopulaatiot ovat kuitenkin kasvaneet kestämättömän isoiksi, laumat ovat nälkiintyneitä ja tautien riivaamia. Kaimanawa hevosten kanta ei harvenen luonnollisesti. Tästä seuraten isolla osalla vapaasti elävistä Kaimanawa hevosista on erilaisia rakennevikoja, jotka Aasian, Amerikan ja Euroopan luonnossa vapaana elävillä hevosilla olisivat johtaneet yksilöiden luonnolliseen poistumiseen. Saaressa ne kuitenkin lisääntyvät, minkä uumoillaan aiheuttavan pitkänpäälle haittaa hevoskannalle. Populaatiota on harvannettu mm. ampumalla eläimiä helikopteri ylilennoilla!
Kaimanawa hevosista ei ole rekisteriä ja niitä otetaan kiinni harrastus- ja urheilu käyttöön epäselvillä järjestelyillä. Ilmeisesti hevosista saatettiin luopua helposti ja ylläpidosta laistaa. Vikaisia yksilöitä saatettiin käyttää jalostustoiminnassa. Tallin ainoa oma hevonen Molly näytti aika paljon Irlannincobilta ja tällä oli, eurooppalaiseen alkukantaan viittaavalla ulkonäköperusteella, teetetty paljon varsoja – Välittämättä sen ummikollekkin selvästä rakennevaivasta. Klubilla toimiva kengittäjä kertoi, että yksilöt, joita muualla hevosmaailmassa pidettäisiin kelvottomina saatettiin hyvin käyttää siitostoiminnassa (Samaa sanotaan myös suomenhevosista).
Matkan aikana hahmottui, että Uudessa-Seelannissa hevonen oli ympäristölle haitallinen vieras-eläin. Tiheillä viidakko alueilla se ei pärjännyt, joten sille piti hakata aukeita palstoja laiduntamiseen, mikä edisti jyrkkien rinteiden eroosiota ja saaren vehmailla tasangoilla laumat syövät maaperästä kaiken ravinnon ja turmelivat luonnon tasapainon. Oli erikoista nähdä hevonen vierasperäisenä, saaren lajistoa uhkaavana lajina. Se ei sopinut ympäristöön harmonisesti vaan vaati saaren luontoa muuttumaan lajiaan palvelevaksi.
Taiteellinen toiminta paikallisen hevoskulttuurin tukemiseksi
Valtuustolla on paineita myydä hevosklubin käyttämät tilukset rakennuskäyttöön. Tontti on hyvällä alueella, merinäköalalla ja siihen saattaisi riuhtaista vaikka hotellin. Tämän välttääkseen hevosklubilaiset pyrkivät tekemään toimintansa paremmin saavutettavaksi. Samanlaiset jännitteet koskivat myös Te Uru galleriaa, jonka rakentaminen oli nostanut kritiikkiä. Paikallispolitiikan popularistit loivat mielellään painetta hevos- ja nykytaide toimijoita kohtaan. Valtuustoon oli pyrkimässä toimijoita, jotka vastustivat suulaasti taidetta ja hevosia. Molemmat ovat helppoja kritiikin kohteita sillä näiden yhteisölle synnyttämän kulttuurillisen arvon osoittaminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta, sillä se muuttuu kokoajan.
Hevoslinjan taiteelliseksi päämääräksi asettui pysyvän hevoskatoksen rakennusurakka ja Te Uru gallerian toiminnan osittainen yhteenliitäminen hevosklubin toimien kanssa.
Hevosklubin maastossa oli kaadettu suojaa tarjoavia puita ja hevostilat ovat rempallaan. Kesäpaahde oli armoton, mikä hankaloitti hevosten hoitoa ja trooppiset sateet estivät ajoin kengittäjän työskentelyn (Hevosten kaviot vuoltiin samalla syklillä kuin Suomessa). Ratsastuskentän laitaan oli rakennettu grillikatos (Ratsastuskentän pehmykkeenä oli muuten käytetty jätekumi-silppua, sillä kaikki tätä kevyempi pehmyke katosi trooppisissa tuulissa). Tämän kylkeen oli yritetty rakentaa lisäkatosta, jonka alla kengittäjä saattaisi tehdä työnsä ja voitaisiin suorittaa vaativampi hevosten hoitotoimenpiteitä. Rakenne oli kuitenkin jäänyt kesken ja sen pystypuut törröttivät maasta.
Te Uru gallerian ja “They Come from Far Away” festivaalin tukemana saatiin käyttöön gallerian työkaluja ja materiaalibudjetti mahdollisti puutavaran hankkimisen. Panostuksen ansiosta hevoskatoksen rakentaminen onnistui hieman yli viikon työllä. Työskentely oli vaativa, osin uusiokäyttöön lunastettujen rakennusmateriaalien jalostus edellytti käsitöitä eikä paikalla saanut sähköä. Hevoskatos viimeisteltiin ja maalattiin talkootyönä. Talkoot toteutettiin osana festivaalin ohjelmaa, jolloin työskentelemässä kävi Te Urun toiminnanjohtaja ja muuta kulttuuriyleisöä. Katos nimettiin paikallisen tavan mukaan materiaalien lahjoittajan eli Te Uru gallerian mukaan. Nimeäminen palveli myös hevoslinja-taktista päämäärää luoda yhteistä rintamalinjaa taidegallerian ja hevosklubin välille.
Talkoiden jälkeen toteutettiin hevosista kertova luentoperformanssi ja katsottiin Hevoslinjan Helsinki-Turku ratsastuksesta kertova elokuva “Come together, Leave Together”. Taiteilijat ja järjestäjät kokoontuivat festivaalin jälkeen puimaan työn tuloksia. Parhaiten festivaalista jäi mieleen jäi Stephen Bainin pressuperformanssit. Ohessa tämä kokeilee Mäntän kuvataideviikoilla esiteltyjä Horsevision laseja.
Taidetekoja (ei teoksia)
Ei-inhimillisen ympäristön pohdintaan ja ihmis-kulttuurin ekologiseen uudelleenajatteluun pyrkivä taide pakottaa yleisöjään tositoimiin. Vaatimukset voivat olla suostuttelevia ja leikkisiä tai normeja rikkova. Taiteilijoilla voi olla eläin- ja ympäristönsuojelun suhteen hyvin selkeitä tavoitteita. Päämääriin pyritään tyypillisesti ohjaamalla julkista keskustelua median välityksellä, esimerkiksi herättämällä yleisön kiinnostus massamedioissa vaiettuihin näkökulmiin.
Vaikka taiteilijat huutelevat muutoksen perään, eivät teokset tai taiteellisen toiminnan menetelmät ole yhtäläisen muutosvaatimuksen kohteena. Teokset pysyvät teoksina ja ne tehdään taiteilijan toimesta. Taiteellinen toiminta esittäytyy mielellään kriisityönä, jolloin esimerkiksi fossiilisisten polttoaineiden siivittämän maailmankuvan kritiikkiä on oikeutettua tehdä maalauksilla, jotka toteutetaan öljyväreillä ja esitetään ympäristöissä, jotka vaativat mittavaa teknoinfrastruktuuria (lopulta teokset myydään samoille markkinoille kuin muutkin öljytuotteet).
Myös Hevoslinjan ehdottaa muutosta ja perustelee olemassaoloaan luovana kriisityönä. Olemme pyrkineet vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen tarttuvilla iskulausella (hevosella tehtävät työmatkat saatava verovähennyskelpoisiksi) ja ajelleet trailerillä ympäri Etelä-Suomea tehden tempausluontoista ratsastusperformanssia. Te Uru hevoskatoksen kaltaiset konkreettiset teokset kuitenkin antavat toiminalle uuden suunnan. Teoksena se palvelee ihmisen ja eläinten yhteistoimintaa, lennokkaita sloganeita ja näppäriä kuvaelmia paremmin.
Hevoskatoksen rakennustyö tukeutuu Mierle Laderman Ukelesin ehdottamaa “ylläpidon taide” perinteisiin. Ukeleksen ideana on, että taiteellisen työn on alleviivattava infrastruktuuria jota taideteosten tekeminen ja esittäminen vaatii. Taiteellisen tuotannon läpivalaisulla pyritään takaamaan, että teoksen esittämiskäytäntöihin kätketyt arvot voidaan puida kriittisesti. Hevoskatoksen rakennus jatkaa ylläpitotaiteellista työtä, sillä lisäyksellä, että jo luodun infrastruktuurin ja taidelaitosten läpivalaisun ohella, pyritään työpanoksella luomaan uusia ja kestävämpiä vaihtoehtoja (Aiheeseen viitattiin myös taannoisessa Marskille kaveri seminaarissa).
Rakentamalla hevoskatos ja nimeämään se paikallisen taidegallerian mukaan, tuettiin konkreettisesti eri toimijoiden välille syntyvää syntyä vuoropuhelua ja luotiin eläinten hyvinvointia tukevaa kulttuuria. Jos ei muuta niin ainakin kengittäjä saa vuoltua kaviot rauhassa.
- Kuvia matkasta flickr.com
- Video lentomatkalta