Osallistuin eilen taiteilijoiden ryhmänäyttelyn juoninta palaveriin. Syötiin alkuun soppaa ja vaihdettiin kuulumisia. Hevoslinjan lähdön uutisointi ja Pietarin toimittamat säännöliset raportit Ylen Kultakuume-ohjelmaan ovat tehnyt projektimme tunnetuksi (ainakin tutuille taiteilijoille) ja sain kuulla sympaattisen palautteen.
Yksi ryhmästä oli matkannut bussissa pohjanmaalla ja seurannut sivusta kun kuski ja sen kaveri rupattelivat: “Ootko kuullut siitä kun ne aikoo ratsastaa Turusta Helsinkiin?”, toinen kysyi. Miehet kertasivat projektin yksityiskohtia ja mitä innokkaammin puhuivat sitä tarkemmin salakuunteleva taiteilija höristi korviaan.
Salakuunteleva odotti jännittyneenä että jutun parsi kääntyisi ivalliseksi. Ihmiset usein purkavat julkisen taiteen kritiikillä kaikenlaista yhteiskunnallista turhautumistaan. Taiteilijat osaavat odottaa että ajautuvat pilkan kohteeksi, varsinkin kun puheeksi tulee raha ja kun tehdään näyttävästi totutusta poikkeavaa.
Vaikka miehet puhuivat tohkeissaan, ei keskustelu käynyt osoittelevaksi. Päinvastoin nämä päättelivät että projekti on hieno, rohkea ja jopa kehuivat ryhmän hevostaitoja. Salakuunteleva taiteilija ei heti uskonut korviaan. Hevonen tekee taiteen ymmärretyksi!
Kiva kuulla että projektillamme on ollut hyvä vastaanotto. Välillä unohtuu että Hevoslinja tulee isolle yleisölle tutuksi nimenomaan taiteena. Sisältä katsoen taiteen ajattelu on pienessä osassa. Käytännön työ on ratsastamista, valmentautumista, edustusta ja hevosen hoitoa.
Syrjäkorvalla taltioitu palaute muistuttaa että yleinen taidekäsitys kehittyy jatkuvasti. Nykytaide on tyylinä jäämässä menneeseen ja sen on korvaamassa, jonkinlainen sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen suuntautunut tositaide. Yleisöä kiinnostaa taiteilijoiden tekemät teot mutta ei välttämättä se että teot ovat taidetta.