Kirjoitus on tehty Kiasman teatterista käsin virtuaaliseen kirjoitusalustaan (http://ldezem.muistio.tieke.fi/Performanssi-portfolio-2013-kiasma-muu-ry). Teksti on luotu “Perfo-raportti” henkisesti. Menetelmä on kehitetty T.E.H.D.A.S ry:n performanssitapahtumien dokumentoimiseksi.
14:59 Lavalla on harmaita nojatuoleja puolikaaressa. Kaljupäinen typpi kiertää ja ottaa kuvia. Oon nähnyt sen Muu ry:n toimistossa töissä. Yleisöä on aavistuksen vähän. Eräs Kiasman teatterin tuottaja on edessä lavalla. Pystypöydällä on MacBook Pro. Seinälle on projisoitu flyeri: “Performanssi Portfolio 2013”. Jenkkityyliin otsikon molemmat sanat alkaa isolla.
15:02 Jonna Strandberg toivottaa tervetulleeksi puhuu englanniksi. Toivottaa kaikki tervetulleeksi. Kertoo olleensa paljon töissä dokumenttien ja nykytaiteen kanssa. Niillä oli “Reality Bites” näyttely. Tämä tapahtuma ikään kuin sulkee sen tapahtuman. Kertoo performanssi kompostista, jossa myös työskenneltiin dokumenttien ja performanssien kanssa. Monien erilaisten dokumenttien kanssa, ei pelkästään videoiden. Video on Strandbergin mukaan kuitenkin tärkein tapa tallentaa esityksiä. Annika Tuuder ottaa puheenvuoron. Puhuu Suomeksi. “Aloitetaan reippaasti” se sanoo ja pohjustaa Muu ry:n osuutta. Vaihtoi englanniksi. Kertoo “Performanssi Portfolio 2013” pilotti projektista, jossa performanssitaiteilijat tekivät omia portfoliotaan. Se järjestettiin Muu ry:n kautta (?). Tuloksena on nähtävästi DVDitä. Helinä Hukkataipaleen osuus porfoliossa on ensimmäinen.
15:05 Käymme katsomaan DVDtä, jonka taiteilijat on tehneet pajan aikana.”DVD on helppo lähettää ja sen voi varmaan laittaa verkkoonkin.” Tuuder esittelee rakennetta. Niissä on aina alavalikko per perfomanssi, synopsis ja mahdollisuus katsoa video. Ne on kategoriassa. Mutta en saa ihan otteeseen mitkä kategoriat ovat. “Työt”. Yksi kategoria on “Tekstit ja kuvat” ja sieltä saa kuvia ja tekstejä. DVDllä on myös artist statementit. Nähtävästi kaikkien taiteilijoiden panos on samalla DVDllä. [DVDn resoluutio on 72dpi. Mutta teksti on nippanappa luettavissa.]. Käymme katsomaan Anja Helmisen haastattelua DVDltä. Helminen puhuu kehon läsnäolosta. Teatterin valot himmennetään. Haastattelu on kuvitettu performanssitaltioinnilla.
15:09 Helminen puhuu videolla “Halusin tutkia mikä on performanssin ja videoperformanssin välinen ero. Tämä on kiinnostava raja. Ihmisten reaktiota…”. Performanssitaltioinnilla Helminen tanssii mekko päällä Arabian kaupunginosassa ja pyytää ihmisiä tanssimaan kanssaan. Harva tietty tanssii. Se kertoo performanssi valokuvasarjastaan, jossa esiintyy puvuissa metsässä. “En halua antaa valmiita vastauksia. Jätän auki ajatuksen, että katsoja pystyy omien elämänkokemusten kautta tulkitsemaan kuvaa.” Lopputekstit on pitkät. Perään tulee heti otos Hukkataipaleen performanssista, josta suora leikkaus haastatteluun. “Performanssi on rajojen kokeilua. Olen performanssissa juuri siinä missä olen. En missään muualla. Ne on niin kuin yhteisiä unia. Jokainen tulkitsee ne niin kuin haluaa. Logiikka on unen logiikka”. Haastattelijan kysymykset eivät kuulu. Hukkataival puhuu katsoen kameran ohi. Molemmat haastateltavat ovat istuneet puisella puistonpenkillä. “Maalauksessa voin laittaa sydämen siihen kuvaan. Mutta se ei ole konkreettinen. Performanssissa mä olen se sydän”.
15:17 Joku yleisössä naurahti. Haastatteluiden kieli on suomi ja videot on tekstitetty englanniksi. Varpu Lukka on seuraava haastattelussa. “Monta kertaa teeman löytää tavallisesta elämästä. Kerman vispaaminen.. Oon tehnyt sen monta kertaa.”. Kuvittavassa performanssitaltioinnissa on kuvaa metroasemalta. Keskustan kompassi-aukiolta. Lukka lukee jotain puhetta, minkä on kirjoittanut itse. Ihmiset kävelee ohi eikä reagoi. Miten ehtisi on menossa töihin. Kiasman teatterin yleisö reagoi videoon naureskellen. “Kaikki katoaa rahan alle”.
15:22 Haastattelut on kuvattu hyvällä kameralla. Outi Popp on lopputekstien mukaan niiden toimittaja. Hannele Romppanen.. Sen haastattelussa on outo humina taustamölynä. “Teen performanssia mediataiteilijan näkökulmasta. Hyödynnän median tilallisuutta. Oon tehnyt vuodesta 2005 performanssia kuin ‘Stunt’. Niissä on roolissa mun siskoni ja mä olen paikalla ohjaajana. Tää on avannut mulle uuden maailman vuorovaikuttamiseen. Yleisö voi kertoa ja avautua myös omasta elämästään. Mun sarjoissa on aina kyse omasta elämäntilanteesta.” Performanssitaltioinnilla joku nainen hyppelee punainen kypärä päässä lavalla. Taakse on projisoitu videota, jossa on lätkä haarniska. Tanssijalla on maski. “Molla-Maija on tällainen henkilö jota voi rieputtaa. Oon keksinyt tälläsen henkilöhahmon. Oon tullut performancen kentälle että oppisin sietämään epävarmuutta. 70 vuotiaana varmaan alotan butoh tanssijan uran. Sitten voin käsitellä niitä asioita mitä mun elimistöön on tallentunut”. Videot on lopputekstien mukaan leikannut ammattikorkeakoulu Stadian työryhmä.
15:27 Taina Valkonen.. Tekee performansseja mistä tulee onnellinen. “Keho on museo. Eri raaja edustaa eri osastoja. Mun jalat edustaa ug:tä. Selkä on etnograafinen.. 10 vuoden aikana on kehittynyt omalla äänellä oleva kieli. Pää on nykytaide. Kädet on aktivismia.”. Valkonen puhuu oudolla kielellä. “2004 tein ‘Globe’ pallon. Olin kuusviikkoa sukelluspallon sisällä. Sinne tuli ihmisiä hitsareista apulaisjohtajiin. Se oli se tehdas hierarkia siellä. Mulla on ollut yksi poliisilaitos kohdeyleisönä. Tein tilaustyön missä vanha komissaario meni eläkkeelle. Sidoin sen käsirautoihin ja tanssin sen kanssa tangoa”. Kuvittavalla performanssitaltioinnilla Valkonen pesee partavaahtoa käsivarsiltaan Amnestyn jäsenkortilla. Performanssin nimi lienee: “Yellow Card Bossanova”. Taustan väri vaihtelee. Kuvattu studiossa. “En tee enää provokatiivista. Oli sellainenkin aika joskus”.
15:32 Valot syttyy. Tuuder jatkaa. Kiittää yleisöä. “Jatketaan sitten Performance Voyeage screeningillä”. Hukkataitaival nousee ja juontaa sen sisään. “Tää Performance Voyage oli avoimella kutsulla toimiva juttu. Olin yksi tuomaristosta. Meille tuli satakunta ehdotusta. Teema oli keho ja ääni. Se oli erittäin kiinnostavaa olla tuomaristossa. Ajattelin, että teema ei ole yksinkertainen. Olimme yksimielisiä valinnoissamme.. 12 valittiin. Ääni ja keho.. Tässä yhdistyy keho ja ääni. Maiseman äänestä – puheeseen. Siihen mitä sanotaan. Siihen miten liikutaan.. Siitäkin tulee ääntä ja kanssa sävellystyön ääniä kuullaan kanssa. Tää kokonaisuus on hiukkasen yli 30 min pitkä. Oli tosi jännää nähdä nämä ja valintamme on kiinnostavimpia.” Yleisö kysyy kelle video on tehty. Ketä ajatellen Performance Voyage on tehty? Helinä vastaa laveasti. Jaan Soppela ottaa tilanteen haltuun yleisöistuimeltaan käsin ja kertoo, “…että tää on kuudes julkinen esittely tälle sarjalle. Tää tulee jatkumaan myös.”. Helinä kävelee lavan poikki ja vie mikrofonin Soppelalle, joka jatkaa. “Kuudes kerta. Suomessa ja ulkomailla ollaan näitä esitelty. Ja sitä seuraavaa tullaan kanssa esittämään ympäriinsä. Muu Ry järjestää ja esittelee…” Hukkataival jatkaa, että seuraavan Voyagen teema on omakuva. Tulle hiljaisuus. Odotetaan, että videot alkaisi. Teknikko huutaa takaa, että pitäisi näyttää videot alakerran läppäriltä, että sillä ei ole mitään DVDtä. Yleisö on turhaantuneen oloinen. Soppela laittaa DVDn alakerran MacBook Prohon. Kestää. Tuuder auttaa. Video lähtee käyntiin.
15:40 [Tätä tulee jatkumaan 30 min. 30 min videolle kuvattuja performansseja. Mun mielestä tylsää].
Annette Arlander: Day and Night of the Dog, 2007: Nainen istuu puussa ja puhuu minkälainen sää on. Yö tulee ja menee. Valoja vilkkuu pimeydessä. Tekstitykset vilisee alalaidassa.
Filippo Berta: Concerto of soloists, 2012: Vanhat miehet syö soppaa ja ryystää. Miehiä on paljon. Niitä on keski-ikäisistä eläkeläisiin. Tapahtuu keittiössä. Viimeiseksi vanha mies ryystää yksin.
Trine Hylander Friis: Voice Works # 1-2, 2010: Video on musta. Joku nainen itkee niin kuin arabit. Metsää vilahtelee. Kamera heiluu metsässä. Nainen laulaa itkien. Toisessa osassa videolla vilkkuu koivikko. Nainen marisee. Glitch efekti täräyttää kuvaa. Toinen osa kestää pidempään.
Essi Kausalainen: Last Little Donkey, 2013: Kuvassa näkyy jotain, koulun infraan ehkä kuuluvia pallien tai pöytien matalia A-jalkoja. Nainen menee kuvan poikki. Sen jalat on teipattu pallin A-jalkoihin ja se pitää käsillään kiinni toisista. Konttaa niinkuin aasi A-jalkojen avulla. Sillä on kypärä päässä. Tekstitysten fontti lieni Helvetica.
Mikey McParlane & Michael Mallis: Love Puddles, 2011: Kuvassa on sininen kakkakikkaran näköinen klöntti. Paljon video efektejä. Jonkun silmä näkyy lavasteissa. Kaikki on tehty tietokoneella. Punainen ihmishahmo nuolee huuliaan. Kakkakikkarasta nousee punaiseksi maalattu, glitter ihminen. Jotain itää kikkarassa. Käsi-sukka nukkeja nousee. Limaa valuu. Paljon värejä. Ihmisen suusta tulee itiöitä ja lisää ihmisiä ilmestyy. Musiikki on efektoitu ja kopioitu kauhuleffasta. Liika dileytä mun mielestä. Mies nuolee kakkakikkaraa. Timantteja lentää – Kuoro laulaa.
Maria Nikiforaki: In the gardens, 2011: Nainen on sidottu puutarhaletkuun. Vettä päästetään hanasta. Letkussa on reikiä ja se kastelee ympäriinsä. Ihmis-sadetin.
Anna Nykyri: Uurteet (luonnos) / Trails (an outline), 2012: 50-luku leffan alkumusa on loopilla. Musta asuinen nainen hyppelee nykytanssimaisesti ympäri valkoista kulissia. Se esittää jotain leffaa. Himmennys mustaan. Toinen nainen kävelee tanssien. Eka nainen uudestaan. Sitten mies. Looppaava musiikki jatkuu.
Andreas Pashias: For Starters, 2012: Miehellä on jugurttia rinnallaan. Joku sanoo “tsatsiki” ja mies kerää tsatsikin lautaselle vetämällä sitä rintaansa vasten. Katsoo kameraan. Uudet soossit. “Tarama” kuuluu. Mies kerää senkin. Sama toistuu eri ruoka-aineilla. Musiikkina on kansanmusaa. Miehellä on kolme lautasta kädellä. Lautasilla on ruuat. Ne on sidottu yhteen käteen. Tsatsikit ja muut roiskuu kun mies tanssii ympäriinsä. Jotain perinnetanssia ja musaa. Ihan hyvin tanssii.
Dana Sederowsky: Hasselblad Announcements, 2010: Nainen katsoo kameraan sormilla tekemästään loopista ja pyörittää ikään kuin vanhan kameran kampea. Leikkii, että videolla olisi glitchiä.. Jää ikäänkuin jumii bygimään. Niinkuin DVD vaan voi jäädä. Sanoo: “This is a still photograph”.
Surya Tüchler: SpieluhrMund, 2012: Nainen avaa suunsa niin ammolleen kuin vain voi. Sen vaaleanpunaisen suun sisään näkee. Sitten se pistää suuhun soittorasian. Avaa sen kannen ja pyörittää kampea. Joku puolituttu klasari soi. Laittaa luukun kiinni ja katsoo saksalaisella teatraalisella varmuudella kameraan.
Tracy Valcarcel: Will To, 2012: Mies jolla on uimalasit tulee studioon. Se valmistautuu uimaan. Lössähtää lattialle ja ui paikallaan. Kraanasta valuu vettä hissukseen. Näkyy ovi ja sillan rakenne. Mies ui perhosta. Katuoja vilahtaa.
Joku yleisöstä sujahtaa pois. Sitten toinen. Olemme Kiasman teatterissa. Penkit laskeutuvat alaspäin lavaa kohden. Pystypöydän MacBook Pron omena logo hohtaa. Ja uloskäynti kyltti. Jonkun puhelin soi. Nokia tune.
Eero Yli-Vakkuri: Art Must Be Original, Artist Must Be Original, 2011: Mies puhuu ja sanoo: “Art must be orginan, artist must be original”. Sen päässä on hehkulamppu, joka syttyy puheen mukaan. Valot syttyy. Se purkaa aparaatin päästään.
16:21 Yleisö korjaa asentoaan. Valot syttyvät. Tuuder ottaa paikkansa edestä. Sillä on madonna mikki. Kiittää yleisöä. “Nyt jatketaan kolmannella formaatilla. Miten esittää taidetta tällaisessa kontekstissa?” Esittelee performanssipankin. “Miten pääsee nettiin? Performanssipankki on perustettu 2011. Turku performanssi festivaalia ajatellen. Se on tällainen pankki. Arkisto jonne voi laittaa performanssinsa. Kasvamaan korkoa. Katselemme nyt nettisivua. Tässä on kategoriat. Tässä on uutiset. Katsotaanpas miten tämä toimii. Katsotaanpas ‘Oblivia’. Ok. Tässä on perustiedot ja minkälainen porukka. Katsotaanpa toi MOPMA 1. Tää on kyllä teatteri esitys. Mutta siitä on tossa lyhyesti. Tää on hyvä markkinointia varten”. Yleisöä lähtee pois. “Katsotaan Leenan performanssia. Leena Kela on se nainen, joka johtaa tätä. Tässä on hänestä. Paljon enemmän kuin meistä. Katotaan Alter Ego ja sitä voi katsoa. On kuvia ja muuta. Se oli online performanssi. Tää on vähän kuin se portfolio projekti. Mutta enemmänkin arkisto. Sillä portfoliolla on tietysti eri merkitys. Tätä voi kokoajan päivittää. Kuka sitä ylläpitää?” Jaan Soppela jatkaa: “Muu ry ja Leena Kela. Leena Kela.”. Yleisöä lähtee. “Nyt jatketaan keskustelua. Anetta Arlander ja Riikka Niemelä Turusta”. Henkilöt nousevat yleisöstä ja ottavat paikkansa harmailla penkeillä.
Niemelä: Tulen Turusta. Yliopistolta, jossa teen väikkäriä suomalaisesta videoperformansseista. Tai no vähän laajemmin. Aiheeseen liittyen.
Arlander: Olen esitystaiteen teorian professori. Kohta voin myös kertoa, että Ray Langenbach tulee elokuussa. Hän on nyt Singaporessa.
16:25 Kolme naista istuu harmailla nojatuoleilla. Valaisu on kirkas.
Tuuder: Miksi aloitte tahdä performansseja videolle?
Arlander: En kerro sitä nyt. Mutta jatkan toisesta aiheesta. Tämä väittely missä mietitään onko jotkin ‘performanssi videolle’ vai onko se ‘performanssi dokumentaatio’.. Haluaan vastata siihen. Voidaan väittää, että performanssi saattaa muuttua performanssiksi vasta kun se dokumentoidaan. Aiheesta puhutaan ja väitellään. Aikaisemmin väitettiin, että se on vain performanssia kun toimitaan livenä. Että sitä ei voi dokumentoida. Betty Felan (?) sanoi jotain tähän suuntaan. Mutta sitten on ihmisiaä kuten Teemu Mäki. Hän sanoo, että performanssi sopii hyvin kameralle, koska se on käsitteellistä. Emilia Jones (?).. Body Art.. Tässä kontekstissa. On kiinnostavaa, että performanssitaiteen kenttää lukeutuu nyt myös videolle esitetyt performanssit.
Niemelä: On myös performansseja jotka on tehty vain ja ainoastaan videolle. Studio työskentely.. Kaiken sellaisen jonka voi kokea vain tallenteen kautta. Dokumentaatio on eräs kokemisen muoto. Emme ehkä koe koko performanssia samalla tavalla.. Mutta sen kokemuksen määrä tai laatu… Ei ole niin kuin… No ne on vaan erilaisia muotoja kokemukselle. Tarkoitan, että on paljon asioita joita ei näy dokumentaatiossa. Suhde yleisöön ei näy. Esityksen kesto tuntuu eriltä. Se ei tule toimitetuksi dokumentaation kautta. Se on vaan erilaista. Se on erilainen muoto kokemukselle.. Mutta sen voi silti kokea. Fragmentteina.
Arlander: Kiinnostavempaa on ajatella mihin dokumentaatiota käytetään. Jimmy MacNurry löysi neljä syytä.
- Markkinointi.
- Saavutettavuus.. Jutut saatetaan esittää vaan kerran.. Max viidellekymmenelle. Joten sitten sen näkee lukemattomat ihmiset.
- Todistusaineisto. Hyvässä ja pahassa. Performansseihin liittyy huhuja.. Joku leikkas kikkelin tai sellasta… Dokumentaatiot tarjoaa faktoja. Jotka taiteilija saattaa itsekkin unohtaa.
- Syy on, että se takaisi taiteilijalle toimeentulon.
Perinteisesti taiteissa pitää olla jotain mitä myydään. 50-luvulta alkaen performanssitaiteilijat on taistelleet kaupallistumista vastaan. Mutta niiden pitää elää jollain, joten ne on myyneet työtää dokumentaatioiden muodossa. On kiinnostavaa, ettei näissä portfolio ei ole pelkkiä performanssi taltiointeja vaan näissä on kaikkea muuta myös.. Haastatteluita ja tekstejä.
Tuuder: Oli kiva nähdä myös Performance Voyage. Tykkäsin sun työstä. Siitä kestosta.
Annika: Se oli kusetusta. Olin siellä vaan pari tuntia.
Tuuder: Mutta siitä tuli hyvä fiilis. Se oli erinomainen esimerkki. Sen kusetuksen takia miten pystyy käyttämään teknologiaa. Sitten se suu juttu.. Missä meni se soittorasia. Se oli hyvä koska sitä ei nää normaalisti lavalla. Niin lähelle ei pääse.
Niemelä: Koko performanssitaiteen konsepti. Siitä on kirjoitettu paljon. On festareita ja kaikkea. Se koko konsepti heijastelee koko esitystaiteen muutosta. Se mitä performanssitaide tarkoittaa. Se on kaikki muuttumassa. Se näkyi näissä töissä. Ei ole enää yhtä tapaa vaan kaikenlaisia. Kun näin sen tuli sellainen fiilis. On tärkeää… Että dokumentaatio ja teknologiat.. Ne eivät ole ainoat mitkä on muuttuneet. Erilaiset asetukset. Tyylit.. Kaikenlaisia sellaisia muutoksia. Ne edesauttaa muutoksia.
Arlander: Miksi edes puhua dokumentaatioista? Mutta jos ajattelemme sitä punaista animaatioita. Se ei ollut dokumentaatio.. Se oli oma esityksensä. Ja se keiton syöjät. Se ei ollut kehotaidetta.. Mutta se oli performancea. Performanssitaiteen kannalta on tärkeää, että sitä laajennetaan aikojen mukaan. Kun kaikesta tulee videota; se on normi. Jos ei tule niin se on outoa.
Tuuder: Olen samaa mieltä. Ne ei kaikki olleet dokumentaatioita tossa Muu Ryn videolla. Ei kuten Performanssi Portfoliossa. On selvää.. Niissä oli henkilökohtainen otos näissä Muu Ryn videoissa.
Arlander: Mä tykkään katsella performansseja koska se on henkilökohtaista. Se virtaa esiintyjältä yleisöön. Se on ihminen joka luo runon. Se on aina kiinnostavaa. No ei aina. Mutta usein.
Niemelä: Noi henkilökohtaisuudet korostui niissä Performanssi Portfolio haastatteluissa. Niiden teosten sanallistaminen oli kiinnostavaa. Kuten ne selitti työtään. On silti tärkeää.. Monille.
Ihmisiä lähtee pois.
Niemelä: Monia performanssi vielä pelottaa. Joten on hyvä, että ihmisille annetaan mihin tarttua.
Arlander: Toivottavasti tämä työ jatkuu. Tässä on kyse arkistoinnista. Performanssi katoaa ja on marginaaleissa. Sen näyttäminen.. Mahdollisuus palata ajassa taaksepäin. Se on arvokasta. Että voimme nähdä minkälaista performansseja on ollut vaikka 2013. Oli hienoa, että Performanssi Portfoliossa oli ammattimainen työnjälki. Miksi meillä on muuten vaan naisia täällä? Ja vaan vanhoja naisia. Miksi vain vanhoja naisia kiinnostaa tämä? Ehkä tämä on tyhmää kysyä.
Tuuder: Miksi. Ehkä joku voi kertoa miksi? Yleisöstä.
Kukaan ei vastaa.
Arlander: Onko vielä englanninkielisiä yleisössä? Ei ole. Jatketaan suomeksi.
Tuuder: Onko kysymyksiä? Huomaan, että täällä on veteraaneja paikalla.
Irma Optimisti: Mulla on tämmönen suuri kysymysmerkki. Performanssi videot on mulle seinäpaperia. Onko performanssi niin nousussa, onko hienoa olla performanssi taiteilija? Kaikki on vähän performanssia. Mutta kaikki on kuoletettu dokumentaatioissa. Mikä on performanssin ja videoperformanssin ero?
Niemelä: Tää on hyvä kysymys. Olen yrittänyt määritellä niiden eroa jo monen vuoden ajan. Teknologioiden yhdistelmä on valtavan laaja. Mikä on videoperformanssi.. Mikä on multimediaperformanssi? Kytkösten estetiikkaa se on. Monimuotoista. Ei voida määrittää rajoja. Toisaalta sen voi ajatella niin ettei voida sanoa mitä on performanssi. Siksi me ei voida helposti sanoa mitä on videoperformanssi.
Arlander: Mä puhun mielelläni kameralle esitetyistä performansseista. Video on niin kuin paperi. Se on väline jota käytetään. Vaikka se tuottaa tietynlaista estetiikkaa niin sillä voidaan tuottaa vaikka minkälaista estetiikkaa. Videolla voidaan tehdä mitä vaan. Musta on kiinnostavaa, että ihmiset haluaa sanoa itseään nykyään performanssitaiteilijoiksi. Aikanaan ei halunneet. Sanoivat, että “tää ei ole ‘oikeastaan’ performanssia” kun tekivät esityksiä. Ikään kuin olisi joku ‘oikea’ performanssi mitä kukaan ei vois saavuttaa. Tai joka on jossain. Nykyään melkein kaikki haluaa sanoa olevansa performanssitaiteilijoita tai ainakin tekevänsä performanssia. Se on hyvä. Se liikkuu. Se ei museoidu tai no nyt me ollaan museossa.
Niemelä: Monet kyselee että mihin me vedetään raja dokumentaation ja performanssin välillä. Toisille ne on selkeitä..
Hukkataival: Musta toi ‘kameralle tehty performanssi’ on hyvä ilmaisu. Koska se kertoo sen mikä se on. Se kertoo kelle työ on esitetty. Mä leikkaan niitä ihan eri tavalla kuin sellaisia performanssitaltiointeja. En olis ehkä tehnyt niitä kaikkia elävän yleisön edessä.
Niemelä: Kameran olo eri tavalla pakottaa esiintyjää. Liikkeen skaalat muuttuu. Mä en itse esiinny. Olen aina katsoja. Se kokemus on aina erilainen kun sitä katsoo videolta.
Strandberg: Kiinnostavia oli myös noi videot, joissa ei olut esiintyjää ollenkaan. Siinä oli se missä ei ollut esiintyjää… Se missä oli itkua ja puita.
Arlander: Siinä oli ääni. Se riittää.
Tuuder: No nyt. Nyt. Mennään pois. Muu Ry tarjoo meille drinksut. Mennään ylös jatketaan keskustelua siellä. Kiitos kaikille.
16:55