[Fi] fifi.voima.fi: Homoudesta ei voi tykätä

Kirjoitus on julkaistu alunperin fifi.voima.fi verkkosivuilla. Kirjoituksen asun tarkisti ja viimeisteli toimitus.

Kuvataiteilija Jussi Koitelan Ei kenenkään tila -näyttely on yritys toimittaa raportti verkossa käytävistä seksuaalisuuskeskusteluista. Erilaisten seksuaali-identiteettien kirjon kertaamisen sijaan Muu-galleriassa olevan Jussi Koitelan näyttelyn aiheena ovat tavat, jolla seksuaalisuudesta puhutaan verkkofoorumeilla ja muissa sosiaalisen median palveluissa.

Näyttelyn myötä verkkokeskustelut siirtyvät niille vieraaseen ympäristöön. Paikanvaihdon ansiosta nettikeskusteluista tuttua kärkästä sanastoa, provokaatioita ja valittuja asemia voi tarkastella analyyttisesti.

Koitela on valikoinut tekstejä lukuisista lähteistä sekä näkökulmista ja käyttää näitä suoraan teostensa aineistona. Näyttely muodostaa taiteilijan ääntä kantavan kommenttiraidan, joka aiheiston yksinkertaistamisen sijaan monimutkaistaa verkossa yksinkertaisilta vaikuttavia kannanottoja.

Näytillä on kaksi videoinstallaatiota. Näistä vanhempi vuonna 2010 tehty Seksiä kadulla koostuu seksuaalisuus ja seksi -aiheisilta palstoilta poimutuista lauseista ja sanoista, jotka on heijastettu katon rajaan ripustettuun pressuun. Banderollin omaisella heijastuspinnalla pyörivät iskulauseet esittävät mielipiteitä, jotka vuoroin paheksuvat tai kannustavat erilaisia seksuaalivähemmistöjä ja seksiharrasteita.

Foorumeita poimitut lainaukset vaikuttavat samoilla keinoilla kuin mielenosoitusten iskulauseet, sillä erotuksella että mielenosoittajan kanta vaihtuu säännöllisesti. Lauseet johdattelevat katsojan teeman äärelle ja kohti näyttelyn pääteoksena toimivaa on yli puolituntista Ei kenenkään tila -videota.

Video läpikäy yhteiskuntatieteilijä Henry Laasasen Naisen seksuaalinen valta -kirjan julkistamistilaisuudessa helmikuussa 2008 käytyä väittelyä, jonka osapuolina olivat Laasanen sekä tutkija Livia Hekanaho.

Tuntematon henkilö kuvasi osuuksia väittelystä kännykkäkamerallaan ja latasi aineiston verkkoon pian tilaisuuden jälkeen. Tästä dokumentaatiosta on tullut suosittu todistuskappale, kun miestutkijat syyttävät naistutkijoita epätasa-arvoisesta kohtelusta akateemisessa maailmassa. Linkkejä ja kommentteja videoon löytyy selaamalla miesasialiikkeen keskustelupalstoja ja keskustelun perustekijöistä voi saada otteen Tulva-lehden sivuilla. Vuonna 2008 julkaistu dokumentaatio seuraa, kuinka Hekanaho tylyttää Laasasta ylilyövillä nokkeluuksilla.

Laasanen jää keskustelussa altavastaajaksi, mutta kerää juroudellaan sympatiapisteitä. Väittelytilaisuus ei ole kaunista katsottavaa ja tekee todeksi huolen siitä, että verkkokeskusteluista tutut kärjistykset ja tarpeettomat provokaatiot ovat tulleet osaksi myös arkista ja akateemista kielenkäyttöä.

Koitela on liittänyt alkuperäisen kuvamateriaalin päälle omakuvansa. Katsoja voi seurata, kuinka Koitela reagoi keskusteluun ja kommentoi sitä paikoin kuin urheiluselostaja ikään. Hän näkyy riitelevien osapuolien välissä ja pyrkii rauhoittamaan tilannetta kuin ongelmaperheen lapsi kallistaen sympatioita vuoroin molempien puoleen.

Koitela ei ota selvää kantaa osapuolten kinasteluun vaan seuraa väittelyä ilmeisen lannistuneena. Selkeän kannanoton puuttuessa näyttely vaikuttaa kokonaisuutena välityöltä, joka oli puristettava valmiiksi, jotta aiheen käsittelyssä päästään eteenpäin.

Koitelan tavoitteena lienee ajansaatossa luoda menetelmiä, joilla kyettäisiin sovittamaan verkkokeskusteluissa kuuluvia kärkkäitä mielipiteitä osaksi julkista keskusteluamme tekemättä kuitenkaan mielipiteille hallaa yksinkertaistamalla niitä liikaa.

Valitettavasti ripustuksen tekniset valinnat ja videotyön laatu tekevät näyttelykokemuksesta turhauttavan, jonka seurauksesta verkkokeskusteluiden analyysi ei täysin onnistu. Näyttely ei ole yksinkertaistetun minimalistinen vaan tyly. Pikselöityneen Ei kenenkään tila -videoteoksen mono-ääni lisää kaikuisan gallerian ennestään kolkkoa tunnelmaa, eivätkä videoteoksen dialogit eivät kuulu kohinan yli.

Teoksen eri tasoja ei kykene erottamaan toisistaan ja jää paikoin epäselväksi, mistä oikeastaan ollaan puhumassa. Teknisten valintojen seurauksesta katsoja joutuu ponnistelemaan voidakseen seurata tapahtumia.

Jussi Koitela: Ei kenenkään tila 25.12. asti Helsingin Muu-galleriassa, Lönnrotinkatu 33, ti–pe 12–17, la–su 12–16.

Eero’s Error: Paying the Bill without Money. Framer Mag. 2# (2011)

Note: This text and its epilogue are available as a zine named GASTROECONOMY distributed by markpezinger.de. Download the .pdf, print it and assemble it into a booklet. Link to download.

How do you behave in a place like this? I arrive an hour before my guests and get a seat at a table in the center of the restaurant. It’s a fancy place, where employees open doors to the toilets. The staff act so polite that I’m afraid to ask for service. The arrival of my guests is a relief, since they educate me on how to call for waiters in a polite but effective manner. This evening is my threat. Most of the party already know my plan, and the rest catch the drift soon. My walled is safe at home and I only have a hand-written letter containing a proposal with me. I don’t intend to pay for what we have. We start with cranberry drinks.

Rumors circulating mouth to mouth talk of others, who invited friend for dinner. After a long, moist night, the host noticed he’d “forgotten my wallet home”, and hence could not pay for the bill. This person was an artist, and after some negotiation with the owners, he whipped up a sketch pad, and drew a portrait to cover the expenses with a unique artwork. Such stories make artist proud of being artist. They prove that it’s possible to use creative power to bend the reality of economics. Depending on who tells the story the hero can be a poet, journalist, designer or a composer. As the story goes, these works form the basis of art collections you see on the walls of respectable restaurants. Historians I consulted where unanimous that such trade has taken place in the past, and locally in Helsinki the last time such stories spread was in the 70’s.

Some such stories are mentioned in artist autobiographies, and there is apparently an art dealer, who owns a work by Akseli Gallen-Kallela, which was originally used as payment for restaurant depts. I bet it’s hung on the dining room wall. When asked, establishments rumored to have been engaged in art-to-food trades in the past started by reassuring that they have receipts for all the transactions. Proved true the rumor would reveal that the collection of fine art are based on shady contracts with drunken painters. Respected restaurant remain silent to protect the privacy of those clients and themselves. I couldn’t get any restaurants to confirm any trade of this kind. All speculations would be best tested trough a re-enactment.

Ordering a meal you cannot affair to pay for is like base jumping. After talking the first bite you have to go all in, and the closer you are to the end of the journey, the more delightful everything tastes. The more precise the fantasies of how I would be dragged to the counter, the more sensitive our taste buds. All the excitement made me eat like a horse. When looking at the wine lists we covered up the prices and tried to choose wines based on their names. Judging the wines’ quality is hard without knowing the price. Menus seem to be categories by prices, with the expensive ones at the bottom of the list. With such hints and deduction skills we found something suitable to drink. During dessert I felt humbles every bite is a gift I did not deserve. The dinner was a perfect tragedy – everyone in our company knew how it would end.

I send my friends away to a bar on the next block. I called for the head waiter, and explained the idea of offering art in exchange for the dinner. I briefly recapped the local history of such arrangements. The head waiter smiled until he realized I was for real. He clenched to my letter and read it over and over. My interpretation was that he sympathized with the idea and that we were equally afraid of how the corporate owners would threat the proposal. He explained that its against company policy to invoice, especially as it’s illegal to sell alcohol on credit. He send me on my way and I tipped the guy who opens doors for good karma.

Three weeks later I reviewed an invoice for the sum of 503,40€ printed on fine paper. I framed it.

Eero’s Error: Selling myself on Facebook, Framer Mag. 1# (2011)

Selling art is about selling the self. By buying art audiences fulfill hidden desires, take part in exotic adventures and promote politics their own status would not permit. Owning someone’s work is the safest way to participate in their life story. Much like in the stock markets, the brand is in focus and what the artist says in public affects the value. Investments in living artists are risky – we inevitably blurt out something to devalue the brand. The internet makes protecting the personal brand difficult since audiences have access to behind the scenes status updates, which prove people are equally foolish. Because of this, smart netizens on Facebook use clever puns as names that leave the uninitiated out of the loop, while avoiding insults caused by rejected “friendship requests”. As I decided to join this smart class, I had to decide what to do with my existing profile. It’d become socially toxic waste. There is no social etiquette to retreating from social media. I decided to do as all corporation stuck with toxic waste: I started to trade with it.

Selling virtual good like World of Warcraft accounts is an expanding industry, so there definitely is a marked for my product. Imagine a Japanese school girl using a bearded Finnish mans Facebook profile in a live-action role-play scenario. I settled for the price of 1,143€ per friend, so I would get 450 euros for 392 friends. I placed a screen capture of my profile page on the Finnish eBay, Huuto.net, and went to bed fantasizing of profits. In the morning, I regretted what I’d done and told friends about it. Instead of being offended, they liked it and started bidding. The only ones objecting my sale were Facebooks Terms of Service – as a Huuto.net clerk told me after removing my ad. I also found out that creative traders had long been selling Facebook profiles, when I found online threads from early 2007. I dug deeper and got into a conversation with a trader.

Colleenaoanton: so u need profile?
Me: Jep. With some 500 friends. Possibly with EU identity
Colleenaoanton: ya, okey. I will show u now.
Me: Send me a screenshot if you have one. How much?
Colleenaoanton: 5€ per 100 friends.
Me: Ok. I’ll contact you after lunch.

There are possibly millions of virtual characters and identities for sale out here. Because of the quantity, there are bound to be situations where these “virtual characters” played by viral marketing company employees or bots end up selling Viagra for each others. Potent tradesmen.

A surprising consequence of my attempt to sell my Facebook profile was that I gained more friends. My value is rising. My puny attempts is nothing compared to the man who placed all of his belongings on Huuto.net with the promotional slogan: “When the stuff’s sold, I’ll leave were the palm-trees grow”. He eventually sold everything for 44 007€. As people focused on the hero of the story, the guy who bought the other man’s life has remained silent. He simply continued the game where the other logged off.