Doc & Art

Koululainen kulki matkallaan kauttani. Tämä kysyi olinko kuullut vitsin:

– Miksi kultakalat ovat keltaisia?

Myönnyin arvailu leikkiin ja pähkäilin veikeänä. Lopulta koululaisen kärsivällisyys petti ja tämä kertoi vastauksen.

Postimies tuli töistä päästyään kauttani ja kertoi sattuneen kierroksellaan ohi juuri kun olin lounaalla, tämä ystävällisesti virka-aikansa perään, toi minulle kortin jonka kuvassa oli alaston nainen poseeraamassa aistikkaasti vesiputouksessa kera järvi – ja metsämaiseman. Näiden välissä lystikäältä kalskahtava teksti: “Terveisiä Suomesta!”. Kortin oli tullut Turusta ja siinä oli kehoitus: “Pyri eduskuntaan ja näytä Tampereen kunnallipoliitikoille mistä kana kusee! T: Kax ihailijaasi.”

– Onko tämä työ nimeltään levoton?

Kysyi ohikulkija.

Aloittaessani päivämatkan huomasin puolessa välissä kävelykatua mummon. Tämä hymyili auvoisasti ja ryhtyi etenemään minua kohden kätensä ojentaneena. Pysähdyin ja seurasin tätä ensin jännittyneenä, kunnes tämä paljasti kämmenensä avaamalla olevansa tuomassa makeista. Mummo jatkoi hidasta etenemistään ja minä tämän seuraamistaan. Muuan ohikulkija pysähtyi ihmettelemään mitä on tapahtumassa. Mummo tepasteli rauhallisesti ylös kävelykatua, askel alkeleelta enemmän hymyillen. Seisoin hymyn lumoamana paikallani jähmettyneenä kunnes hän lopulta saavutti minut ja sai sujautettua kurkkukarkin käteeni. Sitten hän kääntyi nopeasti ja perääntyi suuntaansa alas katua.

Sain samana päivänä myös kaksi pepelakua muuan säännöllisesti ohikulkevalta mummolta, salmiakki lakun aikaisemmin kohtaamattomalta ohikulkijalta, eskimo tikkujäätelön, joka mitään kysymättä minulle ojennettiin sekä yhden sämpylän.

Viikko sitten huomasin kadulla pelottavan pulun. Se oli haavoittanut pyrstönsä ja kaikki sen perähöyhenet olivat tippuneet. Silti se lensi tovereidensa linjassa. Se oli puolikas pulu. Nyt tämän perään on ilmestyneet uusien sulkien harvat tyngät. Ne näyttävät vielä pelottavimmilta.

Koulujen alkamisen myöstä olen saanut uuden säännöllisesti ohikulkevan yleisön. Oppilaita laahustaa kauppakeskusten väleistä aamulla ja kolmen pinnassa kun koulut loppuu. Välitunneilla heitä kiitää ohi pikaruokalaan ja takaisin kera MacPehmistensä. Uusien katsojien myötä olen saanut raikkaan joukon kysymyksiä käsiteltäväkseni, joista yleisin ja turhauttavin kysymys kuuluu:

– Onko kivaa?

Muutaman vastaus yritykseni jälkeen kävin nälväisevän kysymyksen kimppuun vastakysymyksellä:

– Onko kivaa olla vielä peruskoulussa?

Tilanne on vielä molemmin puolin arka ja törmäämis tilanteissa vaihdamme varovaisia tervehdyksiä, sellaisia jollaisia on tottuneenpi näkemään vahtimestareiden ja oppilaiden kohtaamisissa. Molemmat epäilemme toisiamme.

Paadelle loikkasi nuori poika. En voinut mitään ja nopeasti sen sisko syöksyi perään. He olivat vajaan reiden pituisia ja vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä. Kävelimme sievon ajan ja käännöspisteessä kävi aina niin, että kukin joutui ahtaaksi käyneellä paadella varttomaan vuoroaan ja luovuttamaan etuajo-oikeuden edellään kulkevalle. Sitten poika sai impulssin, hyppäsi alas, vilkutti ja juoksi rattaita työntävän äitinsä tykö, pienempi sisko vaati vielä hetkensä ja kirmasi sitten veljensä perään. He tulevat äitinsä kanssa usein ohi ja äidin ottaessa paaden päällä toilailustamme kuvaa, opin että pojan nimi on Muhammed. Äiti kun joutui houkuttelemaan lasta useaan otteeseen kääntymään kameraa kohden, pojan pyöriessä paikallaan.

Aloittaessani aamulla istuu usein viereisellä penkillä mies joka toimii yhtä säännöllisesti kuin minä. Hän on tullut istumaan samalla paikalla varmasti jo ennen aloittamaani matkaa. Luettuaan iltalehden tämä käy läpi lehdessä olevan “kymmenen kysymystä” kaltaisen palstan. Mies polttaa tupakkaa ja joskus on paikalla myös viikonloppuisin. Tällöin tämä on vaihtanut harmaan pukunsa shortseihin ja t-paitaan, tämä täyttää silti lehden kysymyspalstat. Silloin tällöin tämä ostaa jäätelön, en ole kiinnittänyt huomiota minkä makuista. Sillä näen hänet päivittäin tiedän myös mikä hänen kännykkänsä soittoääni on.

Olen tutustunut moniin kadulla päivittäin liikkuviin erikoisella tavalla. En persoonina, heidän osaamistensa ja mieltenlaatunsa myötä vaan, olemalla tekemisissä vain heidän päivittäisten rutiiniensa kanssa. Syrjäkorvalla seuraten olen oppinut nimiä ja kuullut elämänkohtaloita. Tiedän kuka kenenkin kanssa liikkuu tuntematta heidän asioitaan ja tähystyspaikaltani osaan odottaa, kuinka jotkut toisensa kohtaavat tutut tervehtivät.

Ohi kulki kirjava joukkoinen vammais-ryhmä. He pysähtyivät katsomaan kävelyäni ja tekivät tuttavuutta. Teppo näytti palaansa, Ville päästi ääniä puhaltamalla vasten kättään ja monet halusivat tutustua kättelemällä ja asiallisesti esittäytymällä. Ryhmän vetäjä kertoi, että he olivat kaikki tarkastelleet toilailuani pitkään toimitalonsa ikkunasta ja naureskelleet, että: “Ainakin jollain menee huonommin kuin meillä!”