Muuan ohikulkija kävi keskustelemaan kanssani . Tämä kertoi iso-isästään jolla oli tapana kertoa pitkiä juttuja. Juttu saattoi kertoa vaikkapa “eräästä kylän miehestä” ja ne kestivät pitkiä tunteja, joiden aikana kuva jutun kohteesta hahmottui hiljalleen. Jutuissa ei ollut kohokohtia tai käänteitä.Miettiessään miksi iso-isän jutut olivat niin pitkiä ja yllätyksettömiä, vaikkakin viihdyttäviä oli ohikulkija tullut tulokseen, että iso-isänsä tarinan kerronta traditio oli toista maata kuin omamme. Iso-isän tapa kertoa juttuja soveltui erinomaisesti maanviljelyllä leipänsä hankkivan yhteisön arkeen. Samaa juttua saattoi kertoa koko työpäivän kuten nykyään kuunnellaan radiota, se saattoi keskeytyä ja jatkua taas, eikä tarina kokonaisuudessaan tähdännyt mihinkään se oli vain menossa omaan verkkaiseen suuntaansa kuten ympäröivä elämäkin. Iso-isän maailmankuva oli niin eläväinen ettei sitä olisi voinut kiteyttää loppukevennykseksi.
Monet kysyvät että ottavatko muut ohikulkijat kontaktia ja päivittelevät sitä, ettei yleensä tapana ole niin tehdä. Voin kokemukseni perusteella kertoa ettei pidä paikkaansa, että olisivat muut ujoja puhumaan. Täällä puhutaan siitä ettei puhuta mutta puhutaan silti, puhutaan vaikka siitä miltä hiljaisuus kuulostaa ellei muuta sanottavaa ole.