Muuan mummo, jonka viikottaiseen reittiin kuuluu kulku kävelykatua pitkin, on ottanut tavakseen poiketa ystävättärensä kanssa kauttani. He ovat jokaisena kertana tullessaan tuoneet mukanaa kaksi kappaletta lakritsi patukoita, jotka sujauttavat käteeni onnen toivotusten saattelemina.
Tänään kärkäs joukko poikia tuli haastelemaan:
– Ainakin sää saat kuunnella radiota kun teet töitä. Mää en Puuhamaassa saa.. Ja pitää kestää lapsia.
Radion kuuntelu on kävelyn aikana todella helpottavaa. Epäsäännölliset kaupungin äänet tekevät keskittymisen mahdottomaksi ja ellei kuuntelemallaan musiikilla voisi vaikuttaa tilaansa uupuisi nopeasti ympäröivän tilan seuraamisesta. Vastattuani uteluun, että palkkio jonka tekemästäni työstä saan on euro kilometriltä, ojensi lippalakkipäinen poika minulle kolikon:
– Siinä sulle kilometri. Osta ittelles jotain kivaa. Me mennään Särkänniemeen!
Lopuksi annoin nimikirjoituksia valkoisella tussilla. Yhden vatsaan, toisen niskaan ja vielä yhden rintaan.
Myöhemmin sain merkillisen lahjan. Mukavan oloinen mies esittäytyi ja kertoi ottaneensa minusta kuvia. Hän oli teettänyt kuvat isoiksi vedoksiksi ja halusi ojentaa ne lahjana. Otin paketin häkeltyneenä vastaan. Sisällä kuvakuoressa oli kortti:
“Eero Moi! Tässä sinulle ottamani kuvat. Tulen elokuussa kuvaamaan jos sopii. Arvostan kävelyäsi tosi korkealle. Yksi elämäni kohokohdista tavata tälläinen sankari. Toivotan hyviä kävely ilmoja! – E.L”
Tuntuu, että olen Tampereen lemmikki.