Järjestin Aalto-yliopiston opettajien Minna Suoniemen ja Anniina Suomisen pyynnöstä yliopiston ensimmäisen Hevostaito-päivän. Ohjelman tavoite oli oppia hevosesta, ajattelusta joka jäsentyy sen seurassa ja siitä miten nyky-hevosta tuotetaan infrastruktuurin ja kerronnan kautta. Hevos-toimet järjestettiin Tapiolan ratsastuskoulun tiloissa, jotka ovat viiden minuutin kävelymatkan päässä yliopiston kampukselta. Paikka on todella jännittävässä kaupunkiympäristön kehityksen katveessa; vesitornin ja moottoritien välissä.
Ohjelma alkoi luento-osuudella ja tutustumisella. Alustuspuheenvuoroni pohti kriittisesti mitä “kehityksellä” ymmärretään, jonka jälkeen osallistujat jakoivat henkilökohtaisia hevoskokemuksiaan (sekä hevoskokemusten puutetta). Puheenvuoroissa toistui hevosten liittyminen luokkakokemukseen. Monilla ei, selkeästä suuntautuneisuudesta tai vilpittömästä mielenkiinnosta huolimatta ole mahdollisuutta toimia hevosten kanssa. Ajankohdasta seuraten allergiat korostuivat, mikä sai allergian itsessään tuntumaan jonkilaiselta biologiselta luokkakokemukselta. Valtaosa oli päässyt tutustunut hevosiin polttareiden tai muiden erikoistilanteiden yhteydessä. Eräällä osallistujalla oli myös keppari-taustaa!
Yleisessä keskustelussa korostettiin hevosen koon tuottamaa vaikutusta. Yksinkertainen huomio siitä että hevonen on isompi, vaikuttaa koko suhteen kannalta keskeiseltä. Alustuksessa esiintuomani kehityksen-kritiikki sai vastalauseita. Tulokulmani käsitettiin nostalgiseksi – Pitää jatkossa painottaa että se kehitys, jota Hevoslinja vastustaa on öljypohjaisen talouden tuottama nostalginen määre, joka ohjaa tulevaisuuteen liittyviä mielikuvia (hauntologia). Harjoittamamme kehitys-kritiikki ei vastusta tulevaisuutta tai muutosta itseään. Päinvastoin, tervetuloa häiriö!
Rupattelun jälkeen siirryimme Tapiolan ratsastuskoululle. Tallin omistaja ja ratsastusopettaja Johanna Vaahtera-Ruhtinas tarjosi ryhmälle seikkaperäisen johdannon ratsastuskulttuuriin. Saimme kuulla harrastuksen ja hevosammattilaisuuden kustannuksista, talliympäristöön kuuluvista työtehtävistä ja hevosten päivä- ja vuosirutiineista. Osallistujat saivat kysyä vapaasti hevosten terveydestä, mielenkiinnoista ja luonteesta. Keskustelun jälkeen ryhmä jaettiin kahteen. Toinen osa ryhtyi tallitöihin. Kannoimme kuivikkeita ja hivennäisiä varastoihin, rupatellen samalla tallihenkilökunnan kanssa. Toinen puoli ryhmästä tutustui hevosen hoitoon naamatusten, harjaamalla, tarkastelemalla kavioita ja tutustumalla hevosen käsittelyyn tekniikoiden (kuten riimujen ja suitsien) kautta. Hevosen hoidon lomassa keskusteltiin eläimen aisteista, luonteesta ja käyttäytymisestä. Ryhmiä vaihdettiin puolessavälissä.
Talkoiden jälkeen saimme kierroksen tallin tiloihin. Piipahdimme maneesissa, jossa keskustelimme ratsastuksen opettamiseen liittyvistä haasteista ja kävimme tarhan kupeessa seuraamassa kuinka hevoset sukivat toisiaan urbaanissa maisemassa. Näkymä oli otollinen keskusteluille, jotka pohtivat hevosen ja kaupunkikehityksen jännitteitä. Päivä päättyi post-humanistista ajattelua läpikäyvään luento-osuuteen. Pyrin puheenvuoron kautta kytkemään päivän antiin kriittisen terän, eli periaatteessa yritin pilata osallistujien mukavat kokemukset, vaikuttamalla siihen miten he lukivat hevostalli-ympäristöä.
Alkuun korostin että kun ihmisten ja eläinten historiaa tarkastellaan jaettujen kokemusten näkökulmasta, raja siitä kumpi on kehittyneempi (tai vastuullisempi) muuttuu lötköksi jorpakoksi. Tämän perään kertasin mitä post-humanismilla ymmärretään (Donna Harawayn määrittelyä myötäillen) ja pohdin miten vaikea käsite “kesyttäminen” on. Toin esiin banaaleja esimerkkejä siitä miten hevosten jalostaminen liittyy eurooppalaisten yhdyskuntien kehitykseen (sotateollisuus = jalostus biologisena sodankäyntinä, työläisten oikeudet = kaivosponit, ratsuväki = kaupunkitilan hallinta). Esittelin hevoset urbaaneina eläiminä.
Luento päättyi listaukseen nyky-hevosten uusista ammatillisista tehtävistä. Esittelin hevosen modernin-identiteetin rakentajana. Kun eri ammattien työt muuttuivat samannäköisiksi harrasteet muodoistuivat keskeiseksi identiteetin-rakennustyömaiksi. Esitin harrastamisen kulutuskulttuurina (Jean Baudrillardin kulutuskriittistä ajattelua mukaillen). Sitten esittelin hevoset kokemusteollisuus-työlaisenä (hipsterit työhevosleirillä) ja terapeuttina (ratsastusharrastus läppärintakaisen minän korjaavana kokemuksena). Osuuden huipennokseksi näytin videopätkän jossa Jesse laukkaa nakuna.
Päivään osallistui alle kymmen opiskelijaa, tunnelma oli mukava mutta aikaa olisi voinut olla enemmän. Hevosista mainittakoon Herbelle, Petsi ja Gabona.
