Eero: Paikkasidonnaisuus vai aineistolähtöisyys? Ja miten Snellman on päätynyt Akaalle?
Musiikissa ja nykytaiteessa kehittyy kokoajan uusia suuntauksia eli genrejä ja näistä väitellään ahkerasti. Pari tyyppiä voi käyttää vuorokauden väitellen onko Eero-Johanneksen musiikki skweeetä vai minimalistista teknoa. Myös nykytaideteoksista ja tekijöistä vängätään samalla tavalla. Tämä on useimmiten hauskaa ja siinä harjaantuu tunnistamaan tyyleistä uusia sävyjä.
Nykytaiteilijat ovat erittäin ärhäköitä pyrkimyksissään vaikuttaa miten heidän tekemäänsä taidetta tulisi tulkita. Kilpailevat taiteilija ryhmät julkaisivat viimevuosisadan käännekohdissa ahkerasti omia manifestejaan. Historian tutkijoille nämä ovat hyödyllisiä lähteitä, siellä ne kiteyttävät ryhmittymien ideologiset päämäärät tarkasti. Ne siis paljastavat minkälaista maailmankuvaa jonkin ryhmän taiteilijat kannattivat ja mihin he taiteellaan pyrkivät.
Manifestien avulla pyritään usein vastaamaan kysymykseen “Mikä on taidetta?”
Nykyisten taidetyylien viidakossa olen määrittänyt itseni paikkasidonnaisesti työskenteleväksi taiteilijaksi. ‘Paikka’ on yllättävää kyllä epäselvä käsite.. Sellainen voi sijaita konkreettisessa maantieteellisessä pisteessä (kuten Toijalan yhteiskoulun ja Akaan lukion pääportaikko) tai olla tempoleilevassa liikkeessä (kuten koululaisten tupakkapaikka, jota joudutaan kiinnijäämisen pelossa epäsäännöllisesti siirtämään). Neutraalit tilat muuttuvat omaleimaisiksi paikoiksi sosiaalisten perustein. Kun yhteisöt tarvitsevat omaa tilaa he ‘lunastavat paikkansa’ ja nykyään ‘oman paikkansa’ saattaa löytää vaikka internet-yhteisöstä sekä sen yhteen kokoavasta verkkofoorumista. Paikka ei siis välttämättä tarvitse fyysistä tilaa.. Jopa televisio media voidaan ajatella paikaksi.
Sillä paikkasidonnainen taide on minulle sosiaalista aloitan projektit usein utelemalla ympäristöä koskevilta yhteisöiltä minkälaisia jaettuja kokemuksia, muistoja ja käytäntöjä heillä on. Toimeni pyrkivät heijastamaan paikallisten mielenmaisemaa. Tämä on paikkasidonnaisuuden sosiaalinen ulottuvuus.
Toisaalta paikkasidonnaisuuteen voi suhtautua arkkitehtuurin näkökulmasta. Silloin tavoitteena voi olla että teos istutetaan ympäristöönsä millin tarkasti, eikä sitä voi sen vuoksi siirtää. Luokkamme teki opintomatkan Pietarilaiseen kuvataide-akatemiaan osana Aalto Yliopiston kuvataiteen maisterin opintoja. Pietarissa taiteen opetus on hyvin erilaista. Koulun edustama veistostyyli olisivat varmasti monille suomalaisille nykytaiteen kriitikoille mieleen. Oppilaiden työnjälki oli esittävyydessään moitteetonta.Kun kiersimme koulua jäin tarkkailemaan opetustilannetta jossa harjoiteltiin taideteosten tekemistä julkisiin tiloihin.
Teknistä taituruutta kiinnostavampaa oli kuitenkin heidän tapansa suhtautua teosten paikallisuuteen. Ennenkuin nämä aloittavat kuvanveistämisen, opiskelijat tekivät pienoismallin siitä ympäristöstä mihin teos lopulta sijoitettaisiin. Pienoismallien pohjana toimivat usein samassa koulussa opiskelevien arkkitehtien luonnokset. He eivät luo taidetta lähtökohtaisesti johonkin mysteeriseen tyhjään tilaan tai galleriaan; Se nähdään aina osana jotain ympäristöä. Tämä on tosi hieno perinne ja komppaa myös omaa taidemakuani.
“Holocaust Monument” (2000) Rachel Whiteread
Kun saimme tilauksen tuottaa taideteos Toijalan yhteiskoulun ja Akaan lukion rakennukseen ajattelin tarttia työhön sosiaalisista päämääristä. En kuitenkaan ole onnistunut saamaan paikasta otetta sosiaalisessa mielessä. En pääse käymään paikalla tarpeeksi ja olen oppilaisiin verrattuna niin vanha että nämä välttelevät seuraani. Tunnen oloni Akaalla ulkopuoliseksi. Tästä johtuen kirjalliset lähteiden ja teos tarpeiston rooli on korostunut. Kirjojen ja Akaan seutu-lehden myötä minulle on muodostunut käsitys, että koululla on vallan eri merkitys koululaisille kuin Akaan kaupungille. Koulu on historiallinen laitos. Se on Akaalle vähän kuin majakka, jonka olemassaolo on yksityiskohtia tärkeämpää.
Tuovi Ronkaisen mainion ehdotuksen mukaisesti lopullisessa teoksessa tullaan käyttämään miltei yksinomaan koulun remontilta säästettyä tarpeistoa. Kuten rehtoreiden muotokuvia ja Snellmanin kipsimuotokuvaa. Olemme tällä hetkellä Jessen kanssa pitkälti erimieltä siitä millä tavalla teoksen valmistumista tulisi edistää. Jessen mielestä toimeni vaikuttaa aika älyttömiltä. Koulun historiikkien lukemisen lomassa, bloggaan ja olen perehtyt kuumeisesti tarpeistoon kuuluvan laskutikun toimintaan (Latasin arkeologian hengessä laskutikkua simuloivan kännykkäsovelluksen.. Laskutikku emulaattoria voi kokeilla myös verkko selaimessa.).
Havahduin aineiston perkaus savotassa ajatukseen taideteoksen aineistolähtöisyydestä.Sen sijaan, että olisin tehnyt työtä teoksen eteen; Olen viimeaikoina hinkuttanut genremääritelmiä!
Aineistolähtöinen taide voisi tarkoittaa sitä, että teos luodaan kuten peruskoulun ainekirjoitukset. Koulun ainekirjoituksissa pyritään “kielellisesti elävään ja havainnolliseen ilmaisuun. Näkemykset tulee myös perustella huolellisesti ja teksti otsikoida itse”. Ensialkuun tälläinen suhtautuminen taiteen tekemiseen voi vaikuttaa kummalliselta. Eikö luovan työn pitänyt olla lennokasta ja villiä? Taiteen aineistolähtöisyys on tämän projektin tiimoilta perusteltua sillä kyse on tilaustyöstä… Aineistolähtöisyys (tai sidonnaisuus) on tuttu myös tieteesta ja kuuluu fenomenografisiin tutkimusmenetelmiin.
Mutta entä se Snellman?
Haltuunottamani tutkijan näkökulman myötä olen selvitellyt Snellmanin kipsirintakuvan taustoja. Tästä kartoituksesta voi myöhemmin olla hyötyä muillekin. Osa koulun arkistoista kuvaamistamme töistä on jo koottu wikimediaan (mahdollisimman avoimin lisenssein). Snellman selvityksessä parhaimmaksi tietolähteeksi on osoittautunut Johannes Takanen Seura ry puheenjohtaja Jaakko Likkonen. Likkonen vahvisti että Snellmanin rintakuva on todella taiteilija Johannes Takasen tekemä. Tätä ennen tunnistus pohjasi Valtion Taidemuseon verkkoarkiston pikkukuvaan.
Liukkosen tiedot pohjaavat Eliel Aspelin-Haapkylän kirjaan “Johannes Takanen. Elämä ja teokset (1888)”. Lähteiden mukaan Takanen teki veistoksen luonnokset käydessään Suomessa vuonna 1879 ja veisti Snellmanista lopulta kaksi samanlaista marmoriveistosta. Näistä ensimmäinen on Pohjalaisen Osakunnan omistuksessa ja toinen Helsingin yliopistolla. Liukkonen tiesi myös kertoa, että muuan Herra C. Lenngren lunasti aikanaan oikeuden teettää ja myydä näistä kipsivalelmia. Kopioita myytiin oletettavasti kulttuurikoteihin ja varmaan suoraan kouluille.
“Takanen hakkasi kaksi samanlaista marmorista veistosta sillä ensimmäinen, Pohjalaisen Osakunnan tilaama pysti, juuttui Italian tulliin koska Takanen ei ollut maksanut veroja. Lopulta tulliin juuttunut veistoskin tuli Suomeen, mutta Takanen oli ehtinyt tehdä tilaajalle jo toisen. Ylimääräisen Snellmanin osti Helsingin yliopisto.”
“Vuonna 1884 Takanen teki Kuopion kaupungin tilauksesta Snellmanin rintakuvan yliluonnolliseen kokoon, joka valettiin pronssiin Roomassa 1885. Se pystytettiin ja paljastettiin Kuopion Kirkkopuistossa (nyk. Snellmanin puisto) 3.7.1886. [Teidän kipsimallista löytyvät] Vuosiluvut 1884/1896 voisivat viitata siihen, että kipsikopio olisi tuosta Kuopion Snellmanista (Takasen tekovuosi/kopion tekovuosi). […] Se on yksi Takasen parhaimpia muotokuvia. Siihen olivat tyytyväisiä sekä malli että arvostelijat.”
Sain utelun myötä myös vahvistuksen ajatuksellemme, että voimme valmistaa tästä kipsikopiosta omia valujamme mikäli mielimme. Tekijän kuolemasta on niin pitkä-aika ettei sitä suojaa tekijänoikeuslainsäädäntö. Tämän vahvisti myös Susanna Saaskilahti Valtion taidemuseosta. Saaskilahti tosin painotti, että vaikkei taiteilijalla tai tämän perikunnalla ole tekijänoikeuden suojaa työhön, antaa tekijänoikeuslainsäädäntö kuitenkin aikaan sitomattoman moraalisen suojan. Tämän mukaan teoksen loukkaava tai sopimaton käyttö on kiellettyä. Hän ei kuitenkaan osannut osoitta kuka on moraalista suojaa varjeleva taho,
Faktojen selvittäminen tuntuu tässävaiheessa erittäin palkitsevalta. Ensikuussa pitäisi esitellä ensimmäinen teos luonnos.