Hevoslinja on kääntynyt Aalto yliopistolla suoritettavaksi taiteelliseksi tutkimukseksi. Alta löytyvä teksti on kirjoitettu apurahahakemukseksi Koneen säätiölle ja samanmoista tekstiä tullaan käyttämään myös tulevissa hakemuksissa. Aikaisemmat Hevoslinja kirjoitukset suomeksi löytyvät asiasanalla Hevoslinja ja jatkossa kirjoituksia tehdään pääsääntöisesti englanniksi asiasanalla Trans-Horse. Alta löytyvä teksti pohjautuu 2018 laadittuun Hevonen ja esiintyminen suunnitelmaan. Työ on vasta aluillaan.
Hevonen ja rakennettu ympäristö
Monet ovat kääntyneet tekoälyjen ja ihmisasiantuntijayhteisöjen puoleen tuottaakseen ehdotuksia sille, miten ympäristöä olisi kehitettävä, jotta voisimme tukea ekologisesti ja taloudellisesti kestävän (tai edes vähemmän väkivaltaisen) kulttuurin muodostumista. Tutkimukseni osoittaa nämä kysymykset hevoselle. Hevonen on varteenotettava kumppani tulevaisuutta koskevassa pohdinnassa. Se on osallistunut lukuisten modernien kaupunkien rakennustyöhön ja vaikuttaa nykykulttuuriin taiteen, urheilu-esitysten sekä tekemänsä sosiaalipedagogisen työn kautta. Suomen 170 000 hevosharrastajaa, uutterasti palvelevat 75 000 hevosta tarjoavat ihmisille elävöittäviä kokemuksia (Leinonen, 2013). Ensimmäistä kertaa historiassa osa meistä voi valita elävänsä vailla eläinsuhteita – mutta mitä itsenäisempiä kuvittelemme olevamme sitä haitallisempaa toimiemme vaikutus on ympäristölle. Posthumanismi on “monialainen ja -monihaarainen teoreettinen suuntaus” (Kokkonen, 2017). Siihen liittyvät yhtäaikaisesti ihmiskehon biologisia rajoja vastustavat trans-humanistiset pyrinnöt sekä globaalin pohjoisen tuottaman humanistisen maailmankuvan kritiikki. Taideyhteyksissä posthumanistisilla lähestymistavoilla markkeerataan usein teoksia, jotka pyrkivät osoittamaan ihmiskeskeisten mallien ongelmallisuuden. Tässä tutkimuksessa esitellyllä posthumanistisella työotteella tarkoitetaan eläinten älyn tunnustamista ja yritystä soveltaa tätä älyä suunnittelutyön tukena. Tutkimus luo väyliä (harjoitteita, taidekokemuksia ja tekstejä), joiden avulla ihmisen ulkopuolisen älyn kanssa voidaan neuvotella ja hyödyntää näin saatua palautetta käytännössä.
Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa selvitän mistä puhumme kun puhumme hevosesta toimiessamme suomalaisessa hevostalliympäristössä. Tarkastelen minkälaista toimijuutta ihmisten tuottamat hevosen luonteen ja käytöksen kuvaukset osoittavat eläimelle. Toimijuutta lähestytään perfomatiivisuuden kautta: Seuraamalla minkälaisia käytännön vaikutuksia luonteenkuvauksilla on, eli miten eläin luodaan sanojen ja esitysten voimalla. Tutkimus toteutuu etnografisena kenttätyötä, jonka aikana pyrin kartoittamaan nykyhevosen hahmon. Tarkoitan tällä hevosesta luotua tilannekuvaa tai yleistystä, johon vedotaan tilanteissa joissa eläimen käytöstä selitetään. Tilannekuvaan turvaudutaan esimerkiksi kun hevosten luonnetta esitellään uusille hevosharrastajille. Kartoitus tapahtuu tallityön lomassa, hevosharrastajien sekä ammattilaisten työskentelyn seurannan ja haastatteluiden kautta. Puran aineistoa diskurssianalyysin keinoin tarkastellen mistä hevosen käytöstä kuvaavat luonnehdinnat ovat lähtöisin ja minkälaisia valtasuhteita ne vahvistavat.
Toimin tutkimuksen ajan sekatyövoimana Helsingin alueella olevalla ratsutallilla. Sopimukset työskentelystä on tehty ████████ sekä ████████ kanssa. Luon kenttätyön lomassa ammatillisia suhteita hevosyksilöihin ja pyydän heiltä palautetta eläimen laatua sekä luonnetta koskeviin väitteisiin. Lähestymistapa vaikuttaa lennokkaalta, mutta on sangen käytännöllinen. Esimerkiksi valmistautuessani Trans-Horse hevos-teknoparaatiin (Signal festivaali, Bryssel 2017) soitin hevoselle teknomusiikkia ja tanssin eläimen ääressä varmistuakseni, etteivät ne häiriinny musiikista paraatin aikana. Hahmoa koetellaan myös eläimen lajityypillistä käytöstä käsittelevän käyttökirjallisuuden (mm. Kaimio, 2004) avulla. Oletuksenani on, että hevoset vaikuttavat aktiivisesti siihen minkälainen käsitys meillä heistä on.
Työskentelyä rytmittää opetustyö, jonka avulla saan palautetta ja ideoita taideopiskelijoita. Opetustyön kautta kehitetään ja testataan hevostaitoharjoitteita joiden avulla hevoselta voi kysyä palautetta. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yleisen opetuksen ohjelmassa (vuosina 2015, -16, -18, -20) Pietari Kylmälän kanssa toteutetut 1-2 viikkoiset Hevonen ja esiintyminen -kurssit ovat tarjonneet tanssin, dramaturgian ja esitys- ja näyttämötaiteiden opiskelijoille mahdollisuuden kehittää hevosen huomioivaa taiteellista osaamista. Kursseilla on harjoiteltu havaitsemaan ja dokumentoitu, kuinka hevosten läsnäolo vaikuttaa ihmisten käytökseen ja minkälaista hevosta talliympäristöt tuottavat. Yllä esitelty ajatus posthumanistisesta työotteesta on syntynyt kurssien pohjalta. Kuvaava esimerkki on vuodelta 2016. Ensin opiskelijat tutustuivat Harawayn esitykseen, jonka mukaan ihminen on materiaalisessa bakteeri, solu- ja geenitason yhteydestä kumppanilajeihin (Haraway, 2007). Keskustelun jälkeen opiskelijat ohjattiin luomaan lantaa ja siivoamaan karsinoita muun tallihenkilökunnan rinnalla. Uskon että opiskelijat saivat tukevan otteen Haraway ajatteluun pohtiessaan kehon molekulaarista huokoisuutta lantaa luodessaan. Samaa menettelyä noudatetaan myös Aalto-yliopiston “Hevonen ja rakennettu ympäristö” kursseilla 2021 sekä 2022.
Hevosharrastajien ja ammattilaisten hevoskäsityksiä kuvaava haastatteluaineisto kerätään tutkimuksen ensimmäisenä vuonna. Tämän jälkeen keskityn kartoittamaan hevostallia teknologisena ympäristönä. Lähtökohtanani on, että tallin rakenteet sekä välineet säätelevät tiloissa kehittyvien suhteiden muodostumista ja rajaavat mitä voimme ymmärrämme hevosella. Työvaihe pyrkii erottelemaan, miten paikka vaikuttaa siellä muodostuviin eläinkäsityksiin. Nykyhevosen hahmo ei tule olemaan eheä, se koostuu toisistaan poikkeavista ja ristiriitaisista eläinkuvauksista sekä hevosten toimintaympäristöjen kriittisestä luennasta. Kenttätyövaiheen aikana syntyviä huomioita peilataan eläinkäänteestä vaikuttuneiden taiteilijoiden (mm. Gustafsson & Haapoja) sekä teoreetikkojen ajatteluun. Työskentely seuraa taiteen käyttöarvoa korostavien ajattelijoiden kuten Mierle Laderman Ukeles, Agnes Denes ja Tania Bruguera viitoittamaa polkua. Painotan taiteen ja taiteellisen tutkimuksen käyttöarvoa, mutta erotan sen hyötyarvosta (ks. Wright 2013). Tutkimuksen osana kehitettävät hevostaitoharjoitteet suunnitellaan siten että niitä voidaan hyödyntää ratsastuksen opetuksessa.
Työn taiteelliset osuudet koostuvat hevosten (ja ihmisten) kanssa toteutettavista performanssiesityksistä, joita toteutetaan kaupunkiympäristössä. Tämä toteutuu tutkimuksen neljäntenä vuotena. Kutsun hevosia Helsingin keskustaan katsomaan hevosaiheisia patsaita. Elävän hevosen ja sitä esittävän patsaan rinnastamisen valottaa visuaalisia järjestyksiä ja merkityksenannon prosesseja joihin eläin kytkeytyy. Näytän heille Emil Cedercreutzin Äidinrakkauden (1928) varsapuistikossa. Haluan esitellä hevosille Aimo Tukiaisen Mannerheimin ratsastajapatsaan (1960), mielellään Kiasman toisen kerroksen ikkunasta käsin. Käymme katsomassa myös Kari Juvan abstraktia veistosta Thalia ja Pegasos (1966). Esitysten aikana tarkastellaan hevosen käytöstä, ohikulkijoiden reaktioita ja kaupunkitilassa käynnistyviä muutoksia. Esitysten vaikutuksia dokumentoidaan ja puretaan diskurssianalyysin keinoin. Tämän työskentelyvaiheen innoittajana on Katariina Nummisen & Co. ryhmän Zoo esitykset (Zodiak 2014, Korkeasaari 2015). Eläimen esittäminen tuottaa konflikteja, joiden kautta voidaan avata niihin liitettyjä mielikuvia ja luoda väyliä joiden kautta eläimen asiantuntijuutta voidaan helpommin tunnustaa. Hevosaiheista taidetta katsova hevonen auraa tilaa ajatella että hevosella on mielipiteitä.
Laura Cull (2012) pohtii eläimen lavaläsnäoloa, esittäen että eläin luo taide-esityksiin sattumanvaraisuuden ilmapiirin: “[A]nimals introduces a non or anti-intentional force”. Sattumanvaraisuuden ilmapiiri on läsnä myös hevosen rinnalla jäsentyvässä ajattelussa. Kun eläin esitetään, esityksen ympärille kerääntyy kirjava joukko asiantuntijoita, jotka selittävät näkemäänsä omista taustoista käsin. Eläimeen liitetään ristiriitaisia kertomuksia ja väitteitä, joita siitä havaittava käytös vuoroin tukee tai haastaa. Tämä käytäntö on noteerattu muiden muassa Bruno Latourin toimesta (Despret, 2016). Hevonen on kuin juoru siitä eläimestä: Hevosyksilöistä kerrotut tarinat ja luonteen kuvailut vaikuttavat sen kohtaloon ja tarinoiden osuvuutta on työlästä tarkistaa. Tulkintani mukaan tämä hevoskulttuurin piiristä tunnistettu haaste säteilee laajemmin nykymaailman tilaa koskevaan keskusteluun ja ekologisia vaihtoehtoja koskevaan näköalattomuuteen. Tilanteessa, jossa emme saa sovittua kuinka kuunnella ei-ihmistä, meidän on vaikea tehdä päätöksiä, miten näiden suhteen on toimittava. Donna Haraway painottaa, että yhteisen maailman tunnistaminen on tärkeää, jotta voimme organisoitua elinehtojemme turvaamiseksi (Haraway, 2016). Hevosen ympärille organisoituminen ja sen läsnäolosta syntyvä tieto poikkeaa ihmiskeskeisistä malleista. Taiteellinen tutkimus ja siihen liittyvä julkinen taiteellinen työ tuo nykyhevosen hahmon suuren yleisön arvioitavaksi ja mahdollistaa taitellisen tutkimuksen myötä syntyneiden pohdintojen kriittisen arvioinnin.
Uskon että taiteellista ja yhteiskunnallista päätöksentekoa koskevan kulttuurisen tuotannon on pyrittävä luomaan käytäntöjä, jotka korostavat keskinäistä riippuvuutta, vahvistavat mahdollisuuksia kohdata erilaisuutta ja tekevät julkista tilaa ylläpitäviä rakenteita selväpiirteisimmiksi. Tarkoitan julkisella tilalla Judith Butlerin (2015) hahmoittelemaa määräämätöntä tilaa, jossa eri toimijoilla on mahdollisuus muodostaa itsemäärittyviä ryhmiä (“assembly”). Nämä itsemäärittyvät ryhmät asettavat päämääriä toiminnan kautta ja luovat huokoisia tiloja. Butler esittää, ettei tilojen synnyttämiseen tarvita kieltä, vaan yhteiseksi nimittäjäksi riittää samansuuntainen liike. Karen Barad (2003) korostaa, että ylikorostettu kielellisyys ja ilmiöiden kuvaukset hankaloittavat ei-inhimillisen kohtaamista. Antropologi Tim Ingoldiin (2011) viitaten pidän käsillä tekemistä ajatteluna. Hevoskulttuuri nojaa käsityötaitoon, jonka sanallistaminen on vaikeaa ja oppiminen edellyttää tekemistä. Käsityöläistaustani on ohjannut minua tulkitsemaan eläinsuhteita luokan näkulmasta. Jason Hribalin mukaan eläintarhaeläimiä tulisi tarkastella esiintymisen huippuammattilaisina. Vastaavasti lihakarjaa tulisi lähestyä työläisinä, jotka ovat erikoistuneet tuottamaan omaa lihaansa (Hribal, 2003 / 2012). Hribalin esitys eläimistä työläisinä mahdollistaa nykyhevosten tarkastelun tunnetyöläisinä, joiden tehtävänä on tuottaa harrastajille hyvinvointia.
Infrastruktuuri, eli elinympäristömme- ja kulttuurimme mahdollistava palveluverkko säätelee minkälainen organisoituminen ihmis- ja eläinyksilöiden välillä on mahdollista. Suunnittelun vaikutusta käyttäytymiseen pohtinut esitystaiteilija/arkkitehti Alex Schweder mieltää arkkitehtuurin kehon toimintojen käsikirjoittamisena (Schweder, 2011). Schwederin “performanssi arkkitehtuurinen” työskentely ehdottaa, että meidän on kritisoitava rakennettua ympäristöä samalla dekonstruktiivisella otteella, jolla olemme tottuneet lähestymään tekstejä. Näin toimittaessa kaupunki voidaan nähdä käyttäytymistehtaana, jossa toimiminen tukee tietynkaltaisen ajattelun syntymistä. Sillä nykykaupungit eivät tue eläinten läsnäoloa, näiden mielipiteet ja asiantuntijuus jäävät huomioimatta. Rakennetun ympäristön poststrukturalistinen luenta tuottaa hämmästyttävää tietoa nykykaupungeista. Esimerkiksi Ranskan vallankumouksen jälkeen yleistyneet kaupunkibulevardit on luotu ratsuväen (myöhemmin ratsupoliisin) suorittaman väestönhallinnan työkaluksi (Mitsuda, 2007). Kaupunkitilan halkaisevat bulevardit voidaan nähdä lentotukialusten kansina, joilta ratsukot lähetetään hajottamaan kokoontuvia joukkoja. Taiteilija/arkkitehti Eyel Weizmanin on perehtynyt Israelin puolustusvoimien strategioihin ja tunnistanut kuinka sotavoimat hyödyntävät poststrukturalistista ajattelua. Armeija kouluttaa sotilaita lähestymään rakennettua ympäristöä “operationaalisina arkkitehteina”, minkä seurauksesta esimerkiksi moottoriteitä on sijoitettu Israelin laajentamien siirtokuntien läheisyyteen siten, että ne toimivat asukasryhmiä toisistaan rajaavina “nopeusmuureina” (Weizman, 2017). Kaupunkien reunamille jäävät hevostallit ovat täsmälleen samanlaisessa puristuksessa, kuten maisema-arkkitehti Pauliina Korhonen kuvaa (2014).
Kaupunkilaisten toimijuuden sääteleminen rakennuttajan ideologisia päämääriä ajavan infrastruktuurin kautta on perinteikäs käytäntö. Rakennusurakat voivat käynnistyä myös motiivejaan täysin tuntematta. Ensimmäiset paikalleen asettuneet ihmisyhteisöt loivat ympärilleen jätevalleja, joilla erottivat ryhmänsä luonnosta. Myöhemmin nämä vallit kehittyivät kaupunkien muureiksi ja erottivat ihmisyhteisöt toisistaan (Serres, 2011). Vastaavasti Weizman esittää, että liikenneympyröiden rakentaminen Englannin sekä Ranskan siirtomaihin palveli siirtomaahallitsijoiden ihanteiden mukaisen, itsesäätelyyn kykenevän kuski-subjektin synnyttämistä (Weizman, 2015). Nykykaupunkijärjestyksen mahdollistavaa tieliikenne-etikettiä käytetään todisteena sille, että mikäli kaikkien annettaisiin ajaa omaa etuaan, olisi tuloksena tehokkaasti toimiva ympäristö. Autolla liikkuva kuski-subjekti voidaan nähdä modernin ihmisen mittayksikkönä (Urry, 2004). Näistä syistä rakennetun ympäristön suunnittelun tulisi pohjautua monilajiseen yhteistyöhön.
Osallistun hevostallin arkeen neljän vuoden ajan ja puin kokemusta tuottamalla tapahtumia käsitteleviä julkisia muistiinpanoja blogini kautta. Tutkimus ottaa hevosen vakavasti: Eläin on informantti sekä taiteellisen työskentelyn ja tutkimuksen luotsi. Nimenomaisesti hevonen on tässä työssä tärkeä kumppani, sillä sen arvostus on kokenut voimaakkaan ja näkyvän muutoksen. Sitä ei enää ihailla sen lihasvoiman ansiosta vaan arvioinnin kohteeksi on muodostunut eläimen kanssa rakennettu suhde ja suhteen myötä saavutetut kokemukset sekä tunteet (Leinonen, 2013). Nykyhevosen arvo on olla hevonen ja tuottaa hevosuutensa kautta vavahduttavia kokemuksia.
- Barad, Karen. 2003. Posthumanist Performativity: Toward an Understanding of How Matter Comes to Matter
- Butler, Judith. 2015. Notes Toward a Performative Theory of Assembly
- Cull, Laura. 2012. Theatres of Immanence – Deleuze and the Ethics of Performance
- Despret, Vinciane. 2016. What Would Animals Say If We Asked the Right Questions?
- Haraway, Donna J. 2007. When Species Meet
- Haraway, Donna. 2016. Staying with the Trouble: Anthropocene, Capitalocene, Chthulucene
- Hribal, Jason. 2012. Animals are Part of the Working Class Reviewed
- Ingold, Tim. 2011. The Perception of the Environment. Essays on Livelihood
- Korhonen, Pauliina. 2014. Ratsastusreitit kaupunkialueella – Suunnitteluesimerkkinä Länsi-Vantaan ratsastusreitit
- Leinonen, Riitta-Marja. 2013. Palvelijasta terapeutiksi – Ihmisen ja hevosen suhteen muuttuvat kulttuuriset mallit Suomessa
- Mitsuda, Tatsuya. 2007. Horse in European History 1550-1900
- Kaimio, Tuire. 2004. Hevosen kanssa
- Kokkonen, Tuija. 2017. Esityksen mahdollinen luonto – suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta
- Ojanen, Karoliina. 2011. Tyttöjen toinen koti – Etnografinen tutkimus tyttökulttuurista ratsastustalleilla
- Serres, Michel. 2011. Malfeasance – Appropriation Through Pollution?
- Schweder, Alex. 2011. Performance Architecture
- Urry, John. 2004. The ‘System’ of Automobility
- Weizman, Eyal. 2015. The Roundabout Revolutions
- Wright, Stephen. 2014. Toward a Lexicon of Usership