78. Töissä freenä. Museotyön tekeminen on näkyvä ammatti. Kaikki näkee sut kokoajan. Se lisää työn stressiä. Muilla museoaloilla voi halutessaan kätkeytyä. Tää on käytännössä esiintymistä.
79. Väsyttää ja vituttaa. Ilmoittauduin lisätöihin. Heitettyäni nimen listaan esimies blokkaa käytävältä: “…sopisko tämä.” Myönnyn ja mut nimetään illan lisätyön vuorovastaavaksi. Se tarkoittaa etten ole valvomassa vaan vastaan siitä että kaikki valvojat pääsevät tauoille ja asiakastapahtuman tekniset järjestelyt, pöydät ja roskakorit ovat järjestyksessä. Erikoista. Päästän muut valvojat pois puoli tuntia ennen omaa lähtöä tarkistaakseni että kaikki on kunnossa. Pikku titteli, kivoja pieniä nakkeja, aika kuluu nopeasti. Innokkaita ja velvollisuuden tuotoisia käytetään. Ihmiset kohtelee mua vähän eri tavalla tai sitten kuvittelen niin. Olin lähtökohtaisesti niin väsynyt etten pystynyt parhaaseen suoritukseen. Tähtään siihen että mulle tarjotaan vakinaista työtä josta voin kieltäytyä.
80. Väsyttää. Suuri asiakaspalvelunkokous. Yritämme avautua mutta kritiikki ei tunnu menevän jakeluun. Myöhemmin esimies kulkee ohi ja koittaa udella missä vika on. Tämä esittelee mut toisen museon asiakaspalvelu tyypille. Koska olen “uusista niin hyvä työntekijä”. Eilinen nimeämiseni liittyy tähän valtapeliin. Sillä luodaan lojaalisuutta ja tehdään merkki vanhemmille työntekijöille heidän korvattavuudestaan. | Mainosten mukana tuli bisneslehden kirje. Sen kannessa luki: “Tutustu talouselämän Picassoihin.” Museo ja Picasson nerous on nöyrä viestinviejä neoliberalistisille tyhjänkauppiaille. Taiteen kaupallistumista promotaan ja sponsori suhteet pidetään itsestään selvinä “tämän luokan näyttelyissä”. Niissä on kuitenkin valtava painolasti. Taide muuttuu talouspolitiikan, kaupankäynnin ja myynnin nappulaksi. Se ei enään puhu taiteilijan näkökulmasta vaan sen näyttäjän ja omistajan näkökulmasta. Sen ainoa näkökulma on: “Rahalla voi omistaa”. Se on statusarvon luova kappale ei muuta. Tällaisen taidetuotannon varaan ei voi rakentaa kannattavasti, sillä tyylit ja ostotottumukset muuttuu. Ajasta ei tällöin jää jäljelle mitään sillä kulttuuri ei näy missään esineissä, arkkitehtuurissa tai kirjoissa. Ainoa minkä varassa tätä aikaa voi tulkita on se ettei tästä ajasta jäänyt mitään käteen. Perheet, perinteet ja omavaltaisuus unohtuu. Jäljelle jää. Jos tällaisia näyttelyitä ei voida järjestää ilman sponsori kytkyjä ehkä niitä ei pitäisi järjestää. Niiden hinta perustuu ajatukseen että järjestäjä hommaa sponsorin. Kukaan kuollut taiteilija ei hyödy näistä näyttelyistä ja elävien joukossa se hyödyttää vain nero myytistä ja modernismista ansaitseville. En tunne yhtään sellaista ehkä niitä ei ole. Rahat siirtyvät vakuutusyhtiöille, kaupungin turismituloihin (jotka on pienet verrattuna kuluihin) sanalla sanoen raha menee instituutioista toisiin ja napit hiluvat museotyöntekijöille. Palkat eivät nouse, tieto ei kasva ja ainoastaan olemassa olevat rakenteet vahvistuvat. Teosten hinnat on näytettävä sillä ne laskisivat jos ne näytettäisiin. Siten myös näyttelyiden hinnat laskisivat ja spektaakkeli taide häviäisi. Välineetön itseilmaisun kulttuuri palaisi. Perinteet ja tieto omasta paikasta. Syntyisi vankkumattomia henkilöitä. Kaikkien taideteosten hinnat on näytettävä aina. Niiden piilottelu on läpimurron tavoittelua.
81. Päivää valtion palveluksessa. Puhetta lisätöistä.
82. Ilmoitin itseni lisäpäiville töihin. Epähuomiossa se ajoittuu ainoalle vapaapäivälle. Vitut. Mutta tuplapalkka.
83. Vanha nainen kertoi: Tämän tyttökaveri oli vanhempiensa kanssa asunut Pariisissa. Samassa korttelissa käynyt parrakas mies oli pyytänyt kaveria malliksi. Hän oli 14 ja kertoi myöhemmin katuneensa: “Neitsyys Picasson maalauksesta. Ei olisi ollut hullumpi vaihtokauppa.”
84. Tekniikassa. Käytän päivän kirjoitellen projekteista wikin avulla.
85. Tekniikassa. Jänis.