Oli ilo osallistua Mustekalan Pehmeä ja kova vaikuttaminen -teemanumeron toimituskuntaan, ja jutut on vastaanotettu hyvin. Englanninkielinen tilaisuus MIFissä saavutti yleisöä ja teemoihin liittyvä näyttely Alkovissa aktivoi uusia ihmisiä. Monialainen kokonaisuus muistutti taiteellista tutkimusta, jossa ilmiöitä käsitellään teoksina, puheena ja tekstinä… Ajatuksena on että kaikki, tai edes jotain tapahtuu näiden välissä. Tämä tuotanto syntyi osana poliittista taistelua, verkostossa jossa on Suomen oikeistohallitusta vastustavia ihmisiä. Sama sakki on kokoontunut jo pari vuotta protestoimaan julmia leikkauksia, ja jatkaa edelleen toimintaa. Uskon että julkaisu lisää resulsseja jotka yhdessä muodostamme.
Tutustuin toimitustyön kautta uudelleen ihmisiin, hahmoihin ja kirjoittajiin, joiden kanssa ollaan toimittu eri rooleissa vuosien ajan. Vajaa viikko teemanumeron jälkeen yksi teksteistä nousi hampaankolosta, ja tuntui erityiseltä. Merja Puustisen kirjoitus Taide ja kulttuuri vallan välineenä talouden ja geopolitiikan myllerryksessä on käytännössä laadittu samaan aikaan kun USA/Israel on suunnitellut laitonta hyökkäystään Irania vastaan. Ajoitus lisää tunnetta siitä, että tekstissä hahmoitellut kulttuuridiplomaattiset rakenteet ovat todenmukaisia. Lännen lanseeramat taidemuseot Iranin vastarannalla ovat kilpiä, joihin sijoitettua kulttuuriomaisuutta käytetään suojaamaan poliittisen-lännen päämääriä.
Saman voi ajatella taideteoksena: Ahmet Öğütin monivuotisen installaatio projektin Bakunin’s Barricade (2015-22) esittää klassikkomaalauksia osana barrikaadeja, jotka rajoittavat ihmisten liikettä. Teos kumpuaa anarkismista, ja velvoitteessa tuoda ajan avangard-taide yhteiskunnallisiin kohtaamisiin. Juuri nyt teos velvoittaa ajattelemaan museoiden roolia poliitiisen-lännen hyökkäyksissä, sekä taiteilijoiden roolia sodan vastaisissa liikkeissä. Asia on läheinen, sillä viimeiset kaksi ja puolivuotta vapaa taidekenttä, sen moninaiset tilat kuten Tekstintalon salit, ovat olleet ympäristö joissa sodan- ja kansanmurhan vastainen työ on järjestetty. Nämä ovat ne tilat joita leikkaukset eniten kurjistavat.
Tunnen luissani että vapaa taidekenttä on monintavoin täyttänyt avantgardeen kohdistettuja epäreiluja odotuksia. Kuvaan odotuksia epäreiluksi, koska taidehistoriankirjoitus penää että taiteilijat ottavat uusia asentoja, mutta kun asennot löytyvät kääntyvät päättäjät toisaalle. Muutos, jossa vaadimme esimerkiksi Iraniin kohdistuvan elämänvastaisen hyökkäyksen, ja kansalaisyhteiskuntaan korventavien pakotteiden tuomitsemista, pitäisi tapahtua päättäjien piireissä ja niissä perheissä, jossa ruuan hinnan nouseminen viimeiseksi tuntuu.
Kaduilla protestoivat perheet tuntevat paremmin mitä hyökkäys valtiollista suvereniteettia kohtaan merkitsee kuin oma presidenttimme. Kolme päivää sen jälkeen kun Stubb matkusti marraskuussa 2025 Yhdistyneisiin arabiemiraatteihin, Helsingin Sanomissa esiteltiin miten Dubai-suklaan on onnistunut maailmanvalloituksessaan TikTokin avulla ja kuvasi arabiemiraatit “pehmeän vaikuttamisen supervaltana”.
Juttu viittasi kevyesti että ihmisoikeusjärjestöt ovat raportoineet valtion “varjopuolista” ja kertoivat sen olevan sekaantunut “alueellisiin konflikteihin”. On herkullista ettei suklaa-jutussa mainita Stubbin vierailua, saati uutisoitu millä asioilla hän liikkui. Hänellä oli myyntihousut jalassa, seurueessaan ainakin Israel asekaupoissa ryvettynyt Vantaalainen Sensofusion, Patria, väestönsuojavalmistaja Temet, avaruusvakoilu start-upin ICEYEn sekä sisäleikkipuistoista tunnettu SuperPark. Tarjolla oli sinivalkoinen paketti vakoilua, drone-muuria, sekä pommisuojia, joiden neliöt voidaan rauhanaika hyödyntää leikkipuistoina.
Sodalla lypsävä delegaation vierailun ajankohta olivat erityisen pilkallinen Sudanin ihmisiä kohtaan. Tarkalleen samaan aikaan uutisoitiin El-Fasherin piirityksestä, sekä yli 170 000 ihmisen joutumisesta RSF sotajoukkojen saartoon. Ihmiset kaduilla huusivat asekauppojen lopettamisen puolesta Yhdistyneiden arabiemiraattien lähetystöllä. Valtio tukee RSF-joukkoja jotka ovat syyllisiä joukkomurhiin, ja pakkosiirtoihin sekä sotarikoksiin. Joukkosurmia tuomitsevat mielenilmaisut toivat koolle satoja ihmisiä ja suljimme yhteisvoimin tiet arabiemiraattien suurlähetystön edustalta. Mielenosoitus vaativat samaa kuin palestiinalaisten oikeuksia ajavat tapahtumat: tulitaukoa, ja sitä että poliittinen-länsi lopettaisi kansanmurhien tukemisen.
Tästä ei ole uutisoitu mutta Helsingin Sanomat arvoi kirjoituksessa että Dubai-suklaa maistuu aavistuksen samalta kuin maitosuklaa, jossa on “mukavaa rapeutta”. Toimitus esittää ihmisoikeusrikkomukset “oletettuina” ja palauttaa lopulta vastuun valtiomme ulko- ja ihmisoikeuspolitiikan tulevaisuudesta… ihmisille, jotka ostavat ylihintaista suklaata. Hesarin juttu ei kuitenkaan ole epäonnistunut. Se ainoastaan edellyttää edistynyttä mediakuiskaamista: se oli kutsu boikotoida.
Ja sen teemme mutta myös enemmän!
Puustisen tekstiin viitaten, vapaa kenttä on toiminut “älykkään vallankäytön” parissa. Ihmiset ovat kanavoineet taide- ja kulttuurikentällä haalimansansa kulttuurisen pääoman poliittiseen työhön kuten Laki särmää -aloitteeseen (aloite torpattiin viimeviikolla eduskunnassa). Samassa valtion oma kulttuurinen toiminta on paljastunut heikoksi, ja kykenemättömäksi luomaan puollustamisen arvoisia näköaloja. Karita Mattilan laulu F-35 julkistusjuhlassa oli epäonnistunut. Ei siksi että taidetta ei sovi tuoda hävittäjän ääreen, vaan siksi että taiteen pitää olla hyvää jos kerran aijotaan. Mattilan kuratoiminen oli pienen mielen tuulahdus. Paikalla olisi pitänyt näyttää, tai pyrkiä näyttämään Teo Alaruonan Enter Exude -variaatio (anteeksi kaikille työryhmän jäsenille että tuon esityksen tähän kontekstiin mutta näin tämän vision enkä päässyt siitä yli).
Puustisen tekstissä on salpalinjan veroinen listaus taidelaitoksista, jotka kehystävät Hormusin salmea: “Louvre Abu Dhabi (2017), Berklee Abu Dhabi (2020), Manarat Al Saadiyat (2009), Zayed National Museum (2025) ja Natural History Museum Abu Dhabi (2025). Pitkään rakenteilla ollut Guggenheim Abu Dhabi valmistunee 2026.” Rimpsun perässä on kartta, joka on tullut kaikille tutuksi järkyttävän viime kuukauden aikana. Nämä museorakennukset toimivat taide-kilpenä, jolla poliittinen-länsi pitää Irania päädyssään (tai yrittää).
On merkittävää että tuiki-tavallinen taiteilija Puustinen, paaluttaa tekstissään Hormuzin salmen merkityksen kansainväliselle kaupalle ja energiataloudelle paremmin kuin moni ulkomaantoimittaja. Varsinkin kun kirjoitus on tehty ennen USA/Israelin laitonta hyökkäystä. Puustinen puhuu museorakennusprojektien kautta eurooppalaisten valtojen intresseistä alueeseen, jotka selittävät miksi päättäjämme eivät ole tuominneet Iraniin kohdistuvia sotarikoksia.
Minulle juttu vihjaa että omat merenrantamuseomme ovat osa julmaa globaalia linjastoa: museokenttämme merkittävimmät investoinnit on suunniteltu Pietariin kohdistuvan risteilyturismin välisatamiksi. Uuden design- ja arkkitehtuurimuseon sekä kaupunginmuseo HAMin uusi sijainti, edellyttävät että normalisoimme suhteemme Venäjään ollakseen kannattavia!
Kulttuurikenttä on havahtumassa millitarisaatioonsa yleisimmin! Essi Rossin kirjoitus Militarismin kevät (2026) avaa rinnakkaisia kokemuksia teatterikentältä. Rossin juttu herättelee siihen kuinka outoa on että ent. Taike nyk. KUVI on julkaissut suruttomia huoltovarmuus julistuksia luodakseen perusteita kulttuurirahoitukselle, ja vaijennut kun leikkaukset nujertavat vapaata kentää. Meitä johtaa johtajat eivät halua johtaa.